Sivut

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

M niin kuin motivaatio

"Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään.
Työ ihmisen tuo tekijälleen, mielen niin iloisen."

Tämä rallatus on niin tuttu lapsuudesta. Ihmeellistä aivopesua. Niin vissiin juu.

Ensimmäinen rivi on fakta. Töitä tehdään, jotta saataisiin kurniva vatsa tyydytetyksi. Sitten on vielä ne kaikki muut tarpeet, jotka pitäisi saada täytettyä ja raha on siihen kätevä väline.

Mutta tuoko työ jokaiselle tekijälleen iloisen mielen? Entä jos joutuu pakon edessä tekemään työtä, josta ei vaan yksinkertaisesti tykkää?  Entä jos on kouluttanut itseään vuosia ja päätyy laivasiivojaksi? Entä jos työ olisikin kivaa, mutta ilmapiiri työpaikalla saa ateistinkin varmuuden vuoksi rukoilemaan? Mun villi arvaus on, että iloiseen mieleen ja motivaatioon tarvitaan muutakin kuin raha ja ihan vaan joku työ.



Jos mun pitäisi valita,
a) työ, josta saa paljon rahaa, mutta ei tuo minkäänlaista muuta tyydytystä tai
b) työ, josta saatava raha riittäisi juuri ja juuri elämiseen, mutta josta tulisi syystä tai toisesta iloinen mieli,
niin valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen vaihtoehdon. Penniä voi aina venyttää, mutta pinnaa ei!

Teoriassa niin, käytännössä niin ja näin
Vaihtoehdoissa vedettiin mutkat suoriksi. Enhän mä oikeassa elämässä pelkästään hyvään ja iloiseen mieleen tyytyisi, koska raha on oikeasti kätevä väline myös mielialan kohottamiseen. Tottakai penniä voi venyttää, mutta raja siinäkin tulee vastaan.

Mieli on paljon iloisempi, kun tietää, että tiettynä päivänä kuukaudessa tilille tupsahtaa rahaa sen verran, että pystyy suoriutumaan pakollisista asumiskuluista, maksamaan lainanlyhennyksiä ja toivon mukaan saa pahan päivän varalle myös hiukan säästöön, ettei se yksi yllättävä lasku tule ja sotke koko taloutta taas moneksi kuukaudeksi.

Rahalla siis on merkitystä, mutta mä en usko sen motivoivaan voimaan. Siitä tulee pidemmän päälle itsestäänselvyys. Jos esimerkiksi saa hyvästä työstä bonuksen juuri ennen joulua ensimmäisenä vuonna, ja sitten seuraavanakin vuotena ja ehkä jopa kolmantenakin vuotena, niin on aivan saletti, että neljäntenä vuotena sitä menee huutamaan keuhkonsa riekaleiksi pomolle, joka ei maksanutkaan sitä bonusta. Ainahan se on tullut ja sillä on kustannettu joululahjat. Eihän sitä nyt yhtäkkiä voida jättää maksamatta. Vuosien varrella tuppaa unohtumaan, että se bonushan maksettiin vain hyvästä työstä.

Mä uskon ennen kaikkea siihen, että motivaatio pysyy yllä, kun tekee sellaista työtä, jota haluaa tehdä. Kun työpaikalla on ihmisiä, joiden kanssa ei ole turhia kärhämiä ja ketään ei jätetä yksin tuntemaan oloaan ulkopuoliseksi. Kiva työ ja työkaverit ei silti riitä. Pitää olla lisäksi haasteita ja mahdollisuus kehittyä yksilönä. Jos se katto uhkaa tulla vastaan, niin siitä on ponnistettava läpi. Tai vaihdettava paikkaan, jossa on mahdollisuus toteuttaa itseään ja unelmiaan.

Enemmän kuin pitkää ansioluetteloa, mä pelkään sitä, että jämähdän työhön, johon en lähde iloisin mielin.

2 kommenttia:

  1. Olet oikeassa. Minä olen työssä, mikä on erittäin huonosti palkattua, mutta muuten niin palkitsevaa. Muistan kun takavuosina olin työpaikassa, missä en viihtynyt. Menin sanomaan pomolleni, että lähden. Hän olisi nostanut palkkaa, mutta sanoin, ettei auta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman kantapään kautta tämä oppi tosiaan menee parhaiten perille. Ei auta mitkään työsuhde-edut ja palkat, ellei työ itsessään muuten anna yhtään mitään.

      Poista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)