K niin kuin kateus

Kimmeli kirjoitti joku aika sitten siitä, että ei ole kateellinen. Ensireaktiona ajattelin jo otsikon nähdessäni, etten takuuvarmasti ole kateellinen itsekään. Hyi, pois se minusta! Mutta ennen kuin annoin näppäimistöni suoltaa sanoja, joissa vakuutan olevani kateuden yläpuolella, mä pysähdyin miettimään tämän kuolemansynnin mahdollisuutta itsessäni.

Vastahankaisesti on myönnettävä, että historiaani tutkimalla mä olen löytänyt itsestäni pienen pieniä kateuden murusia erilaisissa elämäntilanteissa. Tosin monikaan ei varmasti ole nähnyt mun olevan kateellinen jostakin. Kysymys on enemmänkin siitä, että tunteen tunnistaessaan antaa itselleen mahdollisuuden päättää, miten sen kanssa toimii. Mä useimmiten päätän toimia sen kanssa hiljaa keskenäni ja käsitellä sen pois häiritsemästä mun arkea. Ajatus siellä takana on, että olemalla avoimesti kateellinen ja antamalla tunteen viedä, mä en todennäköisesti saavuta mitään muuta kuin pahan mielen sekä itselleni että muille ympärilläni oleville.

Toisen saavuttamasta hyvästä on joskus todella vaikea iloita varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu, että itse on kohdannut maailman suurimman onnettomuuden. Joku ehkä muistaa, että keväällä 2007 mä olin ensin varovaisen onnellinen, koska raskaustesti näytti plussaa. Muutaman viikon päästä ilosta ei ollut tietoakaan, kun raskaus todettiin kohdun ulkoiseksi. Tilanne vielä pitkittyi, kun alkio ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että kuolisi pois. Miksi joku niin elinvoimainen pikkuotus oli päättänyt kiinnittyä ihan väärään paikkaan? Vasta toisen metotreksaatti-injektion jälkeen hormonit lähtivät laskuun. Se oli sekä henkisesti että fyysisesti kivuliasta aikaa, jonka jälkeen meni todella kauan ennen kuin jaksoin aidosti ilahtua kenenkään raskaudesta. Koskaan ei ole ollut niin paljon raskaana olevia naisia liikenteessä kuin noina lähikuukausina. Olin täysin varma, että muutaman kuukauden päästä syntyy maailmanhistoriassa eniten vauvoja. Miten sitä alkaakin kulkea laput silmillä ja nähdä vain tiettyjä asioita?

Vielä pari vuotta sitten, kun mun yksi rakkaimmista ystävistäni kertoi olevansa raskaana, mä huomasin kateuden vihlaisevan, vaikka ulospäin näkyikin hymy ja onnittelut. Siitäkin huolimatta, että olin päättänyt, etten ikinä koskaan milloinkaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen kuin olin ollut, mä olin kateellinen toisen onnesta. Kun kaikki ei mennyt heilläkään, kuten oppikirjoissa, mä tunsin syyllisyyttä siitä, että olin jollain tasolla edes ihan vähän iloinen siitä, että muillakin voi mennä pieleen. Se oli oikeastaan hyvin hämmentävää aikaa, kun yhtä aikaa yritti käsitellä epäoikeudenmukaisia ilon tunteita ja toisaalta varmaan sitä surua omasta menetyksestä.  Ehkä se ei ikinä koskaan milloinkaan oli enemmän keino suojella itseä tuskallisen kokemuksen tuomilta muistoilta, johon olin valmis vasta myöhemmin.

Tapahtuneesta on nyt aika tarkalleen viisi vuotta. Tänään mä olen oikeasti sitä mieltä, että tapahtui täsmälleen niin kuin pitikin tapahtua. Kuukausi pari sitten sain todeta, ettei vauvauutiset todellakaan enää satuta eikä synnytä mitään kateuden vihlaisuja. Vihdoinkin mä olen vapaa ja voin olla aidosti iloinen toisia kohdanneesta onnesta. Mutta ei se tarkoita, etteikö maailmasta löytyisi vieläkin tukuttain onnea ja iloa, josta mä saatan olla kateellinen. Kukaan ei vaan koskaan saa siitä oikeasti tietää.

Kuva: Suhdesoppa