R niin kuin realisti

Kaikki on varmaan kuulleet hoettavan, että "pessimisti ei pety". Mä uskon, ettei tarvitse olla pessimisti eikä edes skeptikko, jotta voi ottaa vastaan vastoinkäymiset menettämättä toimintakykyään. Riittää, että on realisti: uskaltaa luottaa tulevaisuuteen, muttei kulje laput silmillä. Mä uskon myös, että optimistit on niitä, jotka pettyy kaikkein pahimmin. Optimisteilta puuttuu taito varautua pahimpaan ja siksi se pahin vetäisee oikein kunnolla turpaan, kun osuu kohdalle. Enkä mä tarkoita, että pahimpaan varautuminen olisi jatkuvaa huolissaan olemista. Pelkästään elämän realiteettien tunnustamista. Joskus menee hyvin, joskus huonosti ja joskus hyvin huonosti, mutta aivan varmasti elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista.

Mä uskon Juicen tavoin, ettei elämästä selviä hengissä. Jos mä joskus (no okei melkein aina) annankin käsityksen, että olen skeptinen miesten vihaaja enkä usko mihinkään prinsseihin/ritareihin valkoisilla ratsuillaan, niin on paljon todennäköisempää, että yritän vaan esittää jotain mitä en ole. Mä olen ehkä vaan nykyaikaistanut käsitystä ritariin punaisessa ferrarissa. Siinä samassa ritarit on päivittäneet käsitystään itsestään nykyaikaisemmaksi. Se sopii mulle oikein hyvin.

Tämä nyt on enemmänkin samantyyppinen juttu kuin se, että aina kuuluu narista töihin menemisestä. Työ on pakkopullaa, vie liikaa vapaa-aikaa ja on muutenkin kaikin puolin tylsää eikä anna yhtään mitään. Jos ne ihmiset, jotka valittaa työstään oikeasti olisi tyytymättömiä työhönsä, niin olisihan ne nyt jo tehneet asialle jotain. Olisihan? Älkää pliis ryöstäkö multa sitä illuusiota.