Mikään muu suhde ei varmasti sisällä yhtä paljon vihaa ja rakkautta kuin äiti-tytär-suhde. Joskus ne on hyvässä tasapainossa ja sitten tulee aikoja, kun ne eivät ole. Nyt on sellainen aika.
Meillä on ollut tapana käydä joka toinen sunnuntai syömässä äidin luona. Siinä samalla on vaihdettu kuulumisia ja vietetty oikeinkin mukavaa aikaa yhdessä. Viimeiset pari kolme kertaa olen lähtiessäni sieltä ollut vain joskus enemmän joskus vähemmän ärsyyntynyt. Viime kerran jälkeen näin vielä untakin meidän nahistelusta ja heräsin mahdottoman väsyneenä ja ärtyneenä uuteen maanantaihin.
Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.
Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.
Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.
Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.
Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.
Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.
Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.
Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.
Minulla on lähes koko ikäni ollut "huono" äitisuhde. En ole koskaan ymmärtänyt hänen negatiivisuuttaan eikä hän minun positiivisuuttaan. Niinpä, pysyäkseni kuosissa, tapaan häntä mahdollisimman vähän. Minullakin on onneksi oman tyttäreni kanssa hyvät välit, vaikka olen aina pelännyt, etten osaa olla äiti hänelle, kun ei oma äitini osanut olla minulle...
VastaaPoistaMeidän suhde äidin kanssa pääsääntöisesti toimii oikein hyvin. Tietyllä tapaa äiti on mulle suuri esikuva, mutta myös hänellä on heikkoutensa. Äiti osaa myös olla positiivinen, ainakin silloin jos itseltäni löytyy vahingossa negatiivinen asenne johonkin. Joskus tuntuu, että ollaan molemmat periaatteesta aina vastakkaista mieltä. Siksi olen varma, että tässä on nyt jotain, mitä en tiedä tai täysin ymmärrä. Enkä voi edes ymmärtää, ellen saa äitiä puhumaan. Eilinen yritys siinä ei oikein onnistunut. Ehkä jossain vaiheessa sitten.
PoistaMonesti pieni pelko on hyvästä. Sen ansiosta kiinnittää huomiota ainakin niihin epäkohtiin, jotka on omassa äitisuhteessaan huomannut. En voi sanoa, että meillä tytönkään kanssa aina olisi niin hyvät välit, mutta ainakin me osataan kertoa toisillemme silloin, kun mielestämme toinen käyttäytyy typerästi. Silloin on helpompi jutella ne asiat pois kaivamasta, kun ei tarvitse arvata, mikä toista sapettaa. Ja niin, tämähän pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eikä pelkästään äiti-tytär-suhteeseen.
Joo. Piti jo aikaisemmin kommentoida tätä aihetta. Edellisessä blogissa kävin enemmänkin läpi suhdetta äitiini ja kyllähän välit oli tulehtuneet pari vuotta eroni jälkeen. Minun äitini edustaa 70+ marttyyri-naistyyppiä, joka on unohtanut oman elämän elämisen. Nyt näyttää tilanne muuttuneen ja meidän välitkin on ok. Sitä ennen piti kyllä tehdä omassa mielessä täydellinen remontti ja pistää "äitimyytti" romukoppaan. Itse en ole omille lapsilleni mikään ufo, vaan tavallinen ihminen ja tulemme mainiosti toimeen keskenämme.
VastaaPoistaEnkä minäkään ole nähnyt äidin tunteilevan. Anteeksi ei ole koskaan pyytänyt, mut olen antanut anteeksi. Eli ei ihan helppo ihmissuhde, mut tärkeä kuitenkin. :)
Voisin helpolla kuvitella, että juurikin tuo marttyyri-naistyyppeys hiertää meidänkin välejä aika ajoin. Jollain tasolla äiti on kateellinen siitä, miten elän elämääni. Joitain kateudenaiheita hän on jopa tuonut esiin satunnaisissa keskusteluissa. Yksi niistä on esimerkiksi se, että olen saanut olla lapseni kanssa kotona ja nähdä hänen kasvavan ja kehittyvän. Minusta se on vain ollut arvomaailmaan perustuva valinta. Halusin olla kotona tytön kanssa, en työelämän oravanpyörässä. Samalla ajatusmallillahan voisin itse olla kateellinen siitä, että kotona lapsen kanssa ei kauheasti tienannut. Se on kuitenkin ollut jokaisen "menetetyn" markan (euroja ei silloin vielä ollut) arvoista. Jos menetin markan, sain henkisesti kymmenkertaisesti takaisin. Nyt tällä hetkellä äitiä hiertää mun opintovapaani. Ensinnäkään hän ei ymmärrä, miksi mun pitää oppia taas jotain uutta. Ja toisekseen hän ei ymmärrä, että joku voi jättäytyä töistä pois ja keskittyä vain opiskeluun - siis elää itselleen eikä ympäröivälle maailmalle ja yhteiskunnan vaatimuksille. Mulle tämä on jälleen arvomaailman mukainen valinta. Haluan, että jää aikaa edelleenkin sille isommaksi kasvaneelle lapselle ja myös itselle sen lisäksi, että opiskelen/käyn töissä. Avioerosta hän tuskin on kateellinen, koska on sen itsekin kokenut. Meidän suurin ero on se, että hän kokee olonsa turvalliseksi, kun pankkitilillä on x määrä rahaa ja mulle riittää toimivat ihmissuhteet. Vähemmälläkin tulee tarvittaessa toimeen.
PoistaEhkä sukupolvien välinen kuilu syntyy juurikin siitä, että meidän äidit ovat tietoisesti tai tiedostamattaan pitäneet meihin etäisyyttä ja jääneet sen vuoksi hiukan ufoiksi.
Äiti on kuitenkin tärkeä ja rakas sellaisena kuin on. Vaikka joskus meillä edelleenkin teettää vaikeuksia hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme.
Sekin piti sanoa, että muistan sinun käyneen läpi äitisuhdettasi aikaisemmassa blogissasi. :)