E niin kuin elämänkoulu

Uusin havaintoni on, että äärettömän moni ilmoittaa käyneensä elämänkoulun. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella sitä käynyt ja käy, kerta täällä nyt kuitenkin eletään. Mutta mitä suurempaan ääneen elämänkoulusta vouhotetaan, niin sitä enemmän se pistää mut ihmettelemään paria asiaa.

Ensinnäkin. Miten on mahdollista, että elämänkoulu on monella käytynä jo 15-vuotiaana? Ymmärrän tietenkin, että heidän mielestään he ovat jo nähneet ja kokeneet vaikka mitä. Ymmärrän senkin, että siinä iässä vastoinkäymiset tuntuu olevan luokkaa potenssiin kaksisataa. Ei silti, valitettavasti niitä sellaisiakin nuoria on, jotka ihan oikeasti ovat ehtineet jo käydä kovan elämänkoulun. He eivät vain ole niitä, jotka pitävät koulutuksestaan meteliä.

Toiseksi. Miten on mahdollista, että jos on käynyt kovan elämänkoulun, niin miksi ei ole oppinut siitä mitään? Myötähäpeän määrä on aivan kammottava, kun jopa kolmekymppiset ja vieläkin vanhemmat meuhkaavat ja uhoavat suureen ääneen. Tarkoitan sellaista uhoamista, että jos sä oot mun kaveri, niin olet turvassa, mutta ellet ole, niin pitää varoa. Tai että uskallapa alkaa mulle, niin mä kyllä näytän. Sen verran kuin itse olen kyseistä koulua käynyt, niin olen oppinut ainakin ymmärtämään sanonnan viisaampi väistää merkityksen. Suurempaa rohkeutta vaatii myöntää heikkoutensa ja tarvitsevuutensa kuin isotella heikommilleen.

Tuli tämäkin mieleen täysin irrallisesta tapahtumasta, kun eilen "lenkkipolulla" sivuutin humalaisen noin 5-kymppisen miehen ja koiran. Koira istui kiltisti ja katsoi miestä yllättävän luottavaisesti silmiin. Sanon yllättävän luottavaisesti, koska mies katsoi aiheelliseksi potkaista koiraansa enkä usko, että edes ensimmäistä kertaa. Uskon, että koira olisi kulkenut hänen kanssaan potkimattakin. Jos se mies oli käynyt kovan elämänkoulun, niin pitikö sitä koiraakin yrittää kouluttaa samoilla metodeilla? Kuinka umpiluupäitä näiden elämänkoulun käyneiden pitää olla, että eivät vielä tuossakaan iässä näe, ettei heidän tapansa uhota, satuttaa viattomia ja kännätä johda koskaan mihinkään hyvään? Tai ilmeisesti koiran potkaisemisestakin voi tulla jollain tapaa voittamaton olo. En tiedä, kun en ole kokeillut. Onko todella niin, että joillekin on mahdotonta nähdä elämänsä alamäkeen luisumista sittenkin omina huonoina valintoina? Kenellä tahansahan on mahdollista muuttaa suuntaa, jos oikeasti niin haluaa. Miksi ne ei halua?

Sitä vaan, että jos se elämänkoulu johtaa tuollaiseen, niin onneksi se ei ole ainoa koulu, jota olen käynyt. Luulen myös, että elämänkoulun käymistä ei voi ilmoittaa imperfektissä. Se on jotain, jota jokainen meistä käy loppuun asti. Paitsi siis ilmeisesti ne, jotka omasta mielestään jo ovat oppineet kaiken tarpeellisen.