Suomi24:lla pohditaan nyt sitä, voiko ystävällisyyttä katua. Koko juttu on saanut alkunsa Positiivareiden ajatusten aamiaisesta, jossa on tällä kertaa sanottu seuraavasti:
Saatat katua, että olet avannut suusi. Tai sitä, että olet jäänyt tai lähtenyt, voittanut tai hävinnyt, tai heittänyt hukkaan niin paljon. Elämän varrella huomaat kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse katua olleesi ystävällinen.
Aloittaja kertoo katuneensa sitä, että otti tuttavan luokseen asumaan tilapäisesti ja koska tuttava ei ollut osannut arvostaa elettä aloittajan toivomalla tavalla, niin häntä kaduttaa, että koskaan edes tarjosi apuaan. Toisin sanoen hän odotti varmaan saavansa kultaa ja kunniaa, mutta saikin vain tyytymätöntä nurinaa ja seläntakana haukkumista. Omien sanojensa mukaan, hän auttoi turhaan. Ymmärrän tuskan, mutta...
Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.
Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.
Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?
Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.
Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.
Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?
En tiedä onko tämä nyt ihan sama asia, mutta itselleni käy toisinaan niin, että tavallaan nöyrryn sen vuoksi, etten halua aiheuttaa pahempia ristiriitoja ja vastapuolelta tuleekin vain paskaa niskaan. En tiedä onko se katumista, mutta ainakin harmittaa kovasti, että olen tavallaan vapaaehtoisesti alentunut toisen kynnysmatoksi siksi, että olen kuvitellut vastapuolen olevan yhtä hyväntahtoinen kuin itse olen. Silloin jälkeenpäin toivoo, että jos nyt ei olisi itse toiminut yhtä ikävästi, niin ainakin olisi jättänyt matelematta kyseisen paskiaisen edessä.
VastaaPoistaEn tiedä osasinko selittää, kun en viitsi antaa konkreettista esimerkkiä, vaikka mielessäni olisi heti yksi tapaus ihan täältä blogistaniasta... (Ei koske ketään tässä blogissa pyörivää!)
Kieltämättä pyrkimys kiltteyteen, hyväntahtoisuuteen ja turhien konfliktien välttelyyn aiheuttaa joskus syvää harmitusta, kun hyvään ei vastatakaan hyvällä. Tai ehkä jotenkin sitä ainakin hetkellisesti miettii tapahtumia siitä näkökulmasta, että mitä muut ajattelee. Siis oikeastaan nolottaa ja hävettää ihan vietävästi, kun on muka alistunut kynnysmatoksi ja ehkä joku vielä näki sen. Toisaalta sitä voi hakea oman tyydytyksensä toivuttuaan siitä, ettei yrityksistä huolimatta alentunut samalle tasolle. Ehkä? En nyt tiedä liittyikö tämäkään taas yhtään siihen, mitä sä sanoit.
PoistaLiittyi se. Ja ehkä sitten, kun on ylpeytensä pystynyt nielemään, niin tosiaan voi taputtaa itseään selkään, ettei alentunut samalle tasolle. Vaikka sitä ei kukaan muu tajuaisikaan kuin minä itse. Ehkä siksi siitä pitääkin sitten kirjoittaa nettiin...
PoistaOnneksi on netti. Se on hyvä keino nostaa itsensä taas jaloilleen nöyryyttävän kokemuksen jälkeen. :D
PoistaMinä puolestani käsitin alkuperäisen niin, että hän oli ottanut kotiinsa huonosti käyttaytyvän hyväksikäyttäjän, jota hän oli pitänyt ystävänään. Ihmisen oikean luonteenlaadun paljastuttua alkuperäinen oli pahoittanut mielensä.
VastaaPoistaTaidanpa ymmärtää häntä. Kyllä hyväksikäytöstä saa ja pitääkin pahastua. - Minäkin pahoittaisin mieleni, jos nurkkiini pesiytyisi käenpoikanen, joka esittäisi minulle jos jonkinlaisia vaatimuksia ja vielä arvostelisi päin silmiä ja vielä selän takanakin, jos palvelu ei pelaisikaan hänen haluamallaan tavalla.
Tietenkään ei tarvitse odottaa auttamisen vastineeksi kultaa eikä kunniaa, mutta jonkinlaisia hyviä tapoja varmaan kuitenkin. Hyvät tavat voisi aloittaa sanomalla "kiitos". Ja jos toisen nurkissa loisii, niin olisi ihan kohtuullista osallistua talouden ylläpitoon esimerkiksi siivoamalla ja tiskaamalla tms. silloin tällöin ihan vapaaehtoisesti, pyytämättä.
Tunnustan, että mulla ei ollut vaikeuksia ymmärtää aloittajan kantaa ja päädyin samaan kuin sinä. Tuttava oli mäntti vailla hyviä peruskäytöstapoja.
PoistaHalusin ymmärryksestä huolimatta tuoda esiin sen, että me ihmiset emme ole niin hyväntahtoisia ja ystävällisiä kuin haluamme antaa ymmärtää. Ellei muuta, niin olemme ystävällisiä, koska tarvitsemme tunteen siitä, että meitä tarvitaan. Oman hyvinvoinnin kannalta on aika huono juttu, jos kokee itsensä tarpeettomaksi, koska helpolla se johtaa siihen, että tuntee koko elämänsä turhaksi. Se on luultavasti vieläpä ihan tervettä itsekkyyttä, mutta se ei poista sitä tosi asiaa, että motiivimme eivät aina ole niin puhtaita kuin itse uskomme.
Olen kai ennenkin maininnut, että käytän keskustelupalstoja omina keskustelunavauksinani, mutten välttämättä ihan samasta näkökulmasta enkä välttämättä edes täysin samasta aiheesta kuin alkuperäinen kirjoittaja. Poimin vain ne osat, jotka sopivat tarkoituksiini. Edelleen ymmärrän kirjoittajan tuskan, mutta... ;)
Ok. :) Palataan sitten siihen muttaan...
PoistaMinä autan mielelläni ihmisiä niin töissä kuin töiden ulkopuolellakin. On tilanteita, joissa jaan ilmaiseksi osaamistani ja ammattitaitoani esimerkiksi muille työkavereilleni, sillä mielestäni tiedon päällä istuminen on typerintä, mitä tiedän.
Vastavuoroisesti saan sitten jotakin uutta - elämyksiä, yhdessäoloa, oivalluksia, uutta tietoa. Jo se oppimisprosessi, jossa olen nevoessani osallisena, toimii minulle palkkion tavoin. Opin siitä itsekin, kun näen, miten tämä avun tarvitsija toimii kulloisessakin tilanteessa. Ts. se auttamistilanne sellaisenaan toimii minulle kannustimena.
En odota, että autettavani auttaa minua vastavuoroisesti, mutta avoimehkossa tietoyhteiskunnassa voi luottaa siihen, että saan joltakulta muulta vuorostani apua, jos joskus sitä tarvitsen. Samoin autettavalta saamani myöhempi palaute (kuinka sujuu, millaisia uusia näkökulmia avautui tms.)
Useimmiten silloin kun antaa jotain myös saa jotain. Paitsi esimerkkitapauksessa sai vain pahan mielen ja opetuksen siitä, että joitain ihmisiä ei voi koskaan miellyttää missään määrin. Ei vaikka kuinka yrittäisi.
PoistaHaluan kuitenkin itse pitää kiinni siitä maailmankuvasta, että antamalla saa eniten. Ja vielä enemmän, ellei edes odota saavansa mitään. Joskus jopa yllättävältä taholta, kuten sinäkin sanoit, että voi luottaa siihen, että saa joltakulta vuorostaan apua sitä tarvitessaan. Valitettavasti joukossa on aina mätiä omenia, jotka yrittää tuhota lapsenuskoni, mutta sitkeästi pidän siitä kiinni.
Olennaisinta lapsenuskossani on, että sitä ei saa menettää edes silloin, kun paskaa sataa niskaan eikä se saa johtaa asenteeseen, että koska yksi oli paha ja kiittämätön, niin kaikki ovat sellaisia.
Olen itse asiassa pyöritellyt tätä itsekkyys ajatusta mielessäni siitä suru-uutisesta lähtien. Melkein aloin järjestää lapsen isälle siunaustilaisuutta, koska kukaan muukaan ei sitä välittänyt eikä halunnut tehdä. Jouduin oikeasti miettimään motiivejani siihen, miksi tekisin sen, koska hänen omaisensakaan eivät ole sitä valmiit tekemään. Tosin heidän tekosyynsä on välimatka. Ymmärsin, että saisin sillä kirkastettua kuvitteellista kruunuani ajatuksella, että hän teki meidän elämästä painajaista, mutta silti tässä vaan ollaan niin hyviksiä, että järjestetään hänen viimeisiä asioitaan. Päädyin laittamaan allekirjoituksen sosiaalitoimelle menevään valtakirjaan hoitaa ne asiat. Mutta toisaalta voidaan kysyä, että jätinkö sen tekemättä, koska en olisi oikeasti hyötynyt siitä mitään? Edes se kruunu ei olisi kirkastunut, kun ei olisi ollut sitä hoviakaan, joka mua olisi teosta ylistänyt.
Mutta palatakseni kommenttiisi, niin olen ehdottomasti samalla kannalla siitä, että tiedon panttaaminen on typerintä ikinä. Näitä tiedon panttaajia tapaa useimmiten työelämässä, jossa seuraukset on usein jotain ihan muuta kuin he odottavat. Siihen usein liittyy myös sellainen pienehkö halveksunta toisia kohtaan, että ne ei osaa mitään. Rusentukoot työtaakkansa alle, jos eivät osaa jakaa.
Kaduttaahan toki vaikka mikä, mutta ystävällisyyttä oikeastaan... nyt muistan katuneeni yhden kerran. Mun hyvä (entinen) kaveri on sellainen, että se asettaa munan kaiken muun edelle, esim. myös ystävien edelle. Niinpä kerran kävi niin, että hänen hyvä naisystävänsä oli tullut ulkomailta käymään ja olisi tullut tämän ystäväni luokse yöksi. Mutta koska ns. ystävä sai bongattua satunnaisen munan samaksi yöksi, ulkomailta tullut ystävä sai väistyä heti ja tulla meille yöksi.
VastaaPoistaHän sekä rikkoi mun uuden jalkalampun että kuorsasi koko yön niin etten saanut nukuttua.
Toivottavasti oli ihan helevetin hyvä muna siinä toisessa osoitteessa.
Yritän hillitä kovaan ääneen hymyilemistä. Nauraminen alkaa sitä paitsi flunssassa yskittää ihan liikaa.
PoistaLähetit kai laskun entiselle kaverille myös henkisestä kärsimyksestä?
Minäkin toivon, että se muna oli ystävyyden menettämisen arvoista. Sitä voi sitten vanhana kiikkustuolissa muistella hymyssä suin.
Tajusin vasta myöhemmin, että munaharakka ei koskaan edes kysynyt, miten meidän yö oli mennyt. Ja se lamppu oli uusi!
PoistaUf :(
PoistaFrendeissähän oli joskus se jakso, jossa Joey väitti Phoebelle, että ei ole olemassa pyyteetöntä hyvää tekoa ja Phoebe yritti todistaa Joeyn olevan väärässä. Nyt en ihan tarkkaan muista päätyikö homma siihen, että loppujen lopuksi Joey oli oikeassa.
VastaaPoistaKaiken, mitä minun tarvitsee tietää elämästä, olen oppinut Frendeistä. ;)
Ainakin sen olisi pitänyt päättyä Joeyn voittoon.
PoistaTämä tuli nyt vähän yllätyksenä mulle, että Frendeistä oppii kaiken, mitä tarvitseekin tietää elämästä. Pitää katsoa jatkossa sitä hiukan eri näkökulmasta. :)
Frendit jee! <3
PoistaMinäkin ymmärrän! Otin vieraakseni kerran "ystävän", joka ei muuta tehnyt kuin haukkui minua, ihan joka asiassa näki kaiken huonosti, niin että lopulta vain itkin. Minä en odottanut mitään, en todellakaan, ei tartte kiitellä tai olla kiitollinen, mutta en myöskään halua paskaa niskaan.
VastaaPoistaSe on kyllä uskomatonta, miten joiltain saa aina vaan paskaa niskaan. Myös niissä tilanteissa, joissa sitä kaikkein vähiten osaisi odottaa. Onneksi tällaisesta ystävyydestä voi irtisanoutua hyvällä omallatunnolla.
Poista