Sivut

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

U niin kuin ujous


Aloittaessani opinnot ammattikorkeassa syksyllä 2011, kirjasin viestinnän perusteet kurssin aluksi tavoitteekseni, että olisi kiva, jos ääneni olisi yhteistyökykyinen suullisen esityksen ajankohtaistuttua. Ensimmäisellä yrityksellä kehoni ei tehnyt yhteistyötä vaan esityspäivän aamuna puheen tuottaminen oli pelkkää pihinää. Toisella kerralla sain jo asiani esitettyä jopa selkeällä äänellä ja suuremmin änkyttämättä. Arvosanan perusteella esitys meni paremmin kuin itse uskalsin edes kuvitella.

Kun tilannetta muistelee nyt, niin se vain naurattaa. Mielikuva itsestä reilu vuosi sitten on oikeastaan hillitön. Tiesin ja tunsin asiani, mutta silti poskia ja korvia sekä kuumotti että punoitti, happi ei meinannut riittää kokonaisen lauseen sanomiseen, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja korot paukuttivat tahtia lattiaan. Note to myself: älä koskaan laita korkokenkiä jalkaasi, jos on vaarana joutua lavakammon valtaan.

Katsoin eilen Elävästä arkistosta ohjelman Ujot soturit. Kun näin Leena Harkimon studiossa, ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä toi tuolla tekee. Eihän Leena kansanedustajana, entisenä mallina ja Jokereiden toimitusjohtajana ja Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun osallistuneena voi mitenkään olla ujo. Vai voiko? Toisaalta, miksi ei voisi. Onhan minulla itsellänikin ristiriita sen kanssa, että koen olevani ujo, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Olen aina vain se tyttö/nainen, jolla on vahvoja mielipiteitä ja joka ei epäröi niiden esille tuomisen kanssa. Olen aina se, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa. Olen se, joka aloittaa jutun vieraan ihmisen kanssa. Ne pitävät minua sosiaalisesti rohkeana, vaikka en sitä itse koe olevani. Jokainen esiintulo vaatii itsensä ylittämistä.

Ohjelmassa oli myös kirjailija Petri Tamminen. Hänen kohdallaan minulla ei ollut olemassa mitään ennakkokäsitystä hänen julkisuuskuvaansa liittyen. Paitsi että on helppo uskoa kirjoittajan kammiossaan viihtyvän kirjailijan olevan ujo. Häneen minun oli helppo samaistua. Kun tiedän ja tunnen asiani, pystyn esiintymään vakuuttavasti suuremmallekin yleisölle, mutta narikassa tilaisuuden jälkeen saatan olla vähemmän lennokas. Ymmärrän myös täysin sen, että sosiaalisista tilanteista pois pääseminen on ennen kaikkea helpotus. Mikä voisi olla kivempaa kuin päästä omaan rauhaansa tekemään juuri niitä juttuja, joista itse tykkää. Kuten Petri ohjelman päätteeksi sanoi, niin Luojan kiitos, se on takanapäin.

Ujojen sotureiden pääasiallinen kysymys oli, että pitääkö ujoudesta parantua? Jos se määritellään temperamenttieroksi eikä sairaudeksi, niin miksi ihmeessä pitäisi parantua. Jos kaikki olisivat koko ajan suuna päänä, kukaan ei koskaan kuuntelisi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kerran ujo aina ujo. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina pystyvätkö muut näkemään tarkoin varjellun salaisuuden? Ujouden kun voi oppia hyväksymään osaksi itseään ja elämäänsä. Elämä saattaisi sitä paitsi olla hiukan tylsää ilman ujoutta, koska ne tilanteet, joihin se äärimmillään voi ihmisen heittää, ovat jälkeenpäin ajateltuina monesti pelkästään koomisia.

Onko ujous asettanut sinut tilanteisiin, joille olet myöhemmin vähintäänkin hymähdellyt huvittuneena?


15 kommenttia:

  1. Mun mielestäni täytyisi aina muistaa se, että ujous ja introverttius eivät ole sama asia. Introverttiudesta ei tarvitse parantua, mutta ujoudesta paraneminen tekee varmasti ihmiselle itselleen erittäin hyvää. Tai ei siitä tarvitse kokonaan parantua, mutta kun ujous on oikein paha, niin se on painajainen ihmiselle itselleen. Kun ihmisen itsetunto paranee, ja yleensä se iän ja kokemuksen myötä paranee, niin ujouskin vähenee ja uskaltaa ylittää itsensä, kuten sinäkin.

    Olin lapsena niin ujo, että en juurikaan uskaltanut puhua kenellekään, jos nyt omaa perhettä ja ihan lähimpiä ihmisiä ei lasketa. Kun piti sanoa ääneen jotain, niin yleensä sydän rupesi hakkaamaan tuhatta, kämmenet hikosi enkä ihan aina (usein) edes uskaltanut sanoa sittenkään. Niin että luojan kiitos olen "parantunut" ujoudesta. En kokonaan, mutta pystyn nykyisin esittämään normaalia ihmistä toisten seurassa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohjelmassakin painotettiin sitä, että ne eivät ole sama asia. Ujous itse asiassa määriteltiin tunteeksi, joka esiintyy uusien yllättävien sosiaalisten tilanteiden kohdalla. Eli ratkaisevaa ei ole parantuminen, vaan se, että oppii elämään tunteidensa kanssa. Ennemmin tai myöhemmin, yleensä myöhemmin ja vanhemmalla iällä sitä tosiaan oppii huomaamaan, että kaikesta tärinästä ja hikoilusta huolimatta jäi henkiin eikä kukaan edes välttämättä kuullut sydämen jyskytystä - ainakaan ihan siellä takarivissä. Sen jälkeen ollaankin jo aika pitkällä, koska hiljalleen ne sellaiset oireilut tuntuu jäävän pois. Kun joka viikko joutuu pitämään jonkun esityksen, niin eihän sitä vaan kerta kaikkiaan enää edes jaksa ujostella.

      Se on varmaan kaikkein kurjin yhdistelmä, että on sekä ujo että sosiaalinen. Introverttihan viihtyy hyvinkin omissa maailmoissaan eikä samalla tapaa kärsi ujoudesta.

      Sitä paitsi ujous on voimavara. Ohjelmassa oli myös psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen, joka sanoi, ettei palkkaisi esimerkiksi johtajaksi kovin sosiaalista ihmistä, koska heillä on suuri tarve miellyttää lähellä oleviaan. Ujojen stressinsietokyky on tutkimusten mukaan kuulemma paljon korkeampi eivätkä he tunne tarvetta miellyttämiseen. Joten hurraa ujous!

      Tosin tiedän, että jossain vaiheessa elämää se tuntui kaikelta muulta kuin voimavaralta. ;)

      Poista
  2. Ujoudesta sen verran, että tunnen muutamia tyyppejä jotka ovat suuren (vaikkakin tutun) joukon edessä ujoja, kahden kesken kyllä juttu luistaa. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että kun nämä ujot ihmiset ovat sitten siinä suuren porukan edessä pakotettuja sanomaan esim. mielipiteensä - kaikki läsnäolijat KUUNTELEVAT. Annas olla kun joku ekstrovertti yrittää esittää omaa mielipidettään, niin kaikki muut puhuvat päälle eivätkä kuuntele lainkaan. Ehkäpä tämä ujouden eli vähäpuheisuuden taito olisi hyväksi meille kaikille? Itsestäni olen ainakin huomannut sen, että huulet toimivat neljä kertaa nopeammin kuin aivot ja sillähän on sitten ne tunnetut seuraukset..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun hetken mietin asiaa, niin taidat olla oikeassa. Ne kerrat, kun oikeasti on asiaa, niin ei ole mitään ongelmaa saada ääntänsä kuuluviin. Hämmästyttävintä tosiaan on, että ekstrovertitkin osaavat sen hetken kääntää voluumit pois.

      Eräässä työpaikassani oli osastonjohtajana nainen, joka puhui aina todella hiljaisella äänellä. Kuukausipalaveriin meitä osallistui vain kourallinen ja kaikki tuttuja keskenään, mutta jokaisen oli oltava hiljaa ja lähes hengittämättä, että kuultiin mitä hän sanoi. En tiedä vieläkään johtuiko äänenkäyttö tai -käyttämättömyys ujoudesta vaiko siitä, että oli huomannut saavansa ihmiset olemaan hiljaa, kun itse lähes kuiskasi.

      Ehkä tietynlaisen arvostuksen voi ansaita sillä, että puhuu vain kun on harkinnut sanansa ennen kuin päästää ne suustaan. Jos sieltä suusta tulee sammakoita, keinuhevosia ja tammenterhoja jatkuvalla syötöllä, niin muut ei ehkä enää odotakaan mitään kultakimpaleita?

      Poista
    2. Viimeisestä kappaleesta täysin samaa mieltä. Tuli mieleeni vanha japanilainen sananlasku; "Jos haluat tulla kuulluksi - kuiskaa".

      Poista
  3. Teatteris oli sillontällön tilaisuuksii, mis joku pomo tai sen tapanen jutteli sakille ennen esitystä. Moni niistä hikoili pelosta ja mä sanoin: Lueppa se teksti täs mulle. Tyyppi luki ja hyvin meni. Sanoin sitte tyypille, et nyt kun sä meet tonne salii asiaas puhumaa, ni puhu mulle. Samallail ku puhuit äske. Aina autto!

    Mä olin superuju aina tonne 25 asti, sit vaa sen sai loppuun, teatteris työskennelles.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oikeasti auttaa, että esittää ensin asiansa jollekin, joka ainakin yrittää peittää naurunsa. Paitsi jos oli tarkoituskin saada yleisö nauramaan.

      Eniten tietenkin auttaa se, että on valmistautunut ja on varma siitä, että tuntee asiansa. Esitykset on yleensä rajattu johonkin tiettyyn aikaan. Jos vartissa pitää saada sanottua asiansa ja vielä keskustelua yleisönsä kanssakin, niin tuleehan sitä esitystä viilattua muutenkin ääneen muutamaan kertaan kellon kera ennen varsinaista teloitushetkeä. Yleensä se silloin jo sujuu oikein hyvin.

      Olet elävä esimerkki siitä, että harjoitus tekee mestarin. Ei auta muu kuin mennä tuulta päin.

      Poista
  4. Neo, tunnistan esiintymisjännityksesi ja sen aiheuttamat fyysiset oireet. Niistä pääsee vain esiintymällä ja vielä kerran esiintymällä. Ei ehkä koskaan ihan kokonaan, mutta yleensä oireet vähenevät esiintymiskokemuksen karttuessa. Minua on auttanut ajatus, että en siihen kuole, vaikka ääneni sortuisi, takeltelisin sanoissani tai lehahtaisin tulipunaiseksi. Tuollaisissa tilanteissa saatan jopa kommentoida ääneen esiintymisjännitystäni, mikä helpottaa oloani ja auttaa pääsemään tasapainoon itseni kanssa. Samalla tulen myös ottaneeksi kontaktin yleisöön, mikä on omiaan helpottamaan tilannetta.

    "Introverttihan viihtyy hyvinkin omissa maailmoissaan eikä samalla tapaa kärsi ujoudesta."

    Kyllä, introvertti viihtyy hyvin omissa maailmoissaan, mutta toisinaan hän haluaa tulla sieltä ulos, ja silloin ujoudesta on silkkaa haittaa.

    "Ehkäpä tämä ujouden eli vähäpuheisuuden taito olisi hyväksi meille kaikille?"

    Ujous ei käsitykseni mukaan ole sama kuin vähäpuheisuus.

    Työssäni olen paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Puhun, esiinnyn ja otan kontaktia ihmisiin. Vapaa-aikana olenkin sitten usein niin uupunut sosiaalisesta toiminnasta, joka vaatii minulta enemmän ponnisteluja kuin ekstrovertilta ja vähemmän ujolta, että joudun vetäytymään omiin oloihini kerätäkseni taas voimia seuraavaa työviikkoa varten. Työni on minulle sekä siunaus että kirous. Mielestäni työni on tärkeää. Pidän työstäni, saan siitä paljon henkistä pääomaa ja uskon, että myös minulla on paljon annettavaa muille. Samalla kiroan sitä, kuinka paljon työni imee voimiani.

    Tutussa seurassa saatan puhua pulputtaa vapautuneesti enkä yleensä tunne itseäni uupuneeksi, kuten työtilanteissa.

    Nyt lienee aika katsoa linkittämäsi ohjelma. :)

    P.S. Sitä jäin miettimään, että onko esiintymisjännitys, ramppikuume, ainoastaan ujojen ja introverttien vaiva. Eikö ekstrovertti voisi tuntea ramppikuumetta? Vai osaako hän kätkeä esiintymisjännityksensä introverttia paremmin rentoon olemukseensa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, voisin kirjata tavoitteen saavutetuksi, koska lähes jokaviikkoisten esiintymisten myötä jännittäminen on kaikonnut lähes kokonaan. Tosin porukka alkaa olla aika lailla tuttua, joten sekin poistaa jännitystä. Tiedä sitten millainen jännityspuuska iskisi, jos joutuisi yhtäkkiä aivan uppo-oudoille ihmisille esiintymään. Tosin olen myös oppinut käyttämään laskemaan leikkiä ulospäin näkyvistä "oireiluista", jolloin itsensä kokoaminen on helpompaa.

      Ymmärrän toki, että ujoudesta on haittaa introvertillekin. Itse aina silloin tällöin haastan itseni ja tungen itseni mukaan menoihin kaikesta huolimatta. Kertaakaan en muista katuneeni. Mutta se vaatii silti itsensä ylittämistä. Yleensä se sekä voimaannuttaa että uuvuttaa.

      En muuten itse osannutkaan kiinnittää huomiota siihen, että ujous ja vähäpuheisuus oli rinnastettu tuossa lauseessa toisiinsa. Olet oikeassa. Ei niiden väliin voi laittaa yhtäkuin merkkiä. Jotkut vaan puhuvat ainoastaan silloin, kun heillä on asiaa. Toki joku voi hiljaisuuden virheellisesti tulkita ujoudeksi.

      P.S. Uskon, että ramppikuume ei ole vain ujojen vaiva ja introverttien vaiva vaan myös ekstrovertti voi tuntea sitä. On eri asia olla sosiaalinen ja puhelias kuin kokea ja näyttää ulospäin olevansa viilipytty esiintymistilanteessa. Sitä paitsi minäkin ujona osaan olla viilipytty, koska oireet jotka itse tunnistan eivät palautteen mukaan ole näkyneet yleisölle. Ne on varmaan sekä sokeita että kuuroja. ;)

      Poista
  5. Katsoin ohjelman ja varsin tutultahan tuo kaikki ujoudesta sanottu tuntui.

    Se vain särähti korvaani, mitä Keltikangas-Järvinen sanoi sosiaalisuudesta yhdistettynä sosiaalisten taitojen puutteeseen. Mielestäni tämä ei välttämättä esiinny aggressiivisuutena, sillä sehän on ulospäinsuuntautuneisuutta ja siksi saattaa olla ujoille vierasta. Ehkäpä ujon soisaalisten taitojen puute ilmeneekin jonakin muuna kömpelönä käyttäytymisenä. Toisaalta, nyt kun mietin asiaa uudelleen, on tosiaankin olemassa ujoja ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti puolustuskannalla, aina joko henkiset tai fyysiset nyrkit pystyssä.

    Katsoin sitten mitä Nyyti kirjoittaa ujouduesta: "Ujous on arkuutta uusien ihmisten edessä tai yllättävissä sosiaalisissa tilanteissa. Ujous ei liity haluttomuuteen olla muiden ihmisten kanssa. Se viittaa emotionaaliseen reaktioon ja siitä seuraavaan varautuneisuuteen vieraiden ihmisten seurassa."
    https://www.nyyti.fi/tietoa/ujous/

    Jatkuvasti liitän varautuneisuuteen passiivisuuden ja halun vetäytyä syrjään, sillä se tuntuu minusta luontevammalta kuin aktiivisuuden ja aggressiivisuuden.

    (Sitten pääsenkin seuraavaan mieltäni kiehtovaan kysymykseen: millainen temperamentti on aggressiivisilla ihmisillä? Tai pikemminkin, millainen temperamentti mahdollistaa aggressiivisuuden. Aggressiivisuushan voidaan käsittää mm. puolustautumiskeinoksi joko todellisessa tai kuvitellussa vaaratilanteessa. Jatkan pohdintaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin nyt pyörittelemään ajatusta aggressiivisuudesta. Eikö ainakin teoriassa voi olla sekä passiivinen ja aggressiivinen? Aggressiivisuudenhan voi kohdistaa myös itseensä esimerkiksi itsetuhoisilla teoilla. Mutta voi myös olla passiivista vihaisuutta. Mitä se aggressiivisuus todella tarkoittaa?

      Jään pohtimaan tätä luennon alkua odotellessa. Ajanvietettä hyppytunnille.

      Poista
    2. Kyllä se on mahdollista olla sekä passiivinen ja aggressiivinen yhtäaikaa. Silloin ainakin psykoanalyyttispohjaisissa teoksissa puhutaan passiivis-aggressivisuudesta. Selkosuomeksi sitä kutsutaan piilovittuiluksi. :)

      Tässä ohjelmassa Keltikangas-Järvinen puhui epäsosiaalisesta käytöksestä: riidan haastamisesta jne. Minä sitten lyhensin tämän aggressiivisuudeksi.

      Mutta mitä on aggressiivisuus? Siinä on hyvä kysymys. Ainakin Jungin mukaan on olemassa kahdenlaista vihaa, reaktiivista, oikeutettua vihaa ja proaktiivista, tavoitteellista. Väkivalta johtuu yleensä vihasta, mutta kaikki viha ei johda aggressiiviseen, väkivaltaiseen käytökseen.

      Wikipediakin tietää jotakin aggressiivisuudesta. Esimerkiksi " Se voidaan jaotella sekä passiiviseen, että aktiiviseen osa-alueeseen. Aktiivi aggressiivisuus on ns. avointa, suoraa vihamielisyyttä. Se kuvastuu yleensä suoran toiminnan kautta. Passiivinen vihamielisyys eli vastarinta on taas vetäytyvää, siinä kieltäydytään osallistumasta sellaiseen toimintaan, jota vastaan halutaan protestoida." Tämä jaottelu näköjään poikkeaa hieman siitä, mitä mainitsin ensimmäisessä tämän kommentin ensimmäisessä kappaleessa.

      Poista
    3. Minulta on mennyt kyllä jotenkin ihan ohi koko tuo kohta, että ujot olisivat riidan haastajia jne. Pitää varmaan ottaa uusintaerä ujojen sotureiden kanssa. Ei, ei ujot voi olla riidan haastajia ainakaan mun mielestä. Piilovittuilija toki voi olla, jos ei tarvitse sanoa pahasti, vaan voi esimerkiksi olla yleensä huomaavainen toisia kohtaan, mutta jättää joku huomaavaisuuden ulkopuolelle. Olen ehkä itse joskus sortunut moiseen ennen kuin opin kertomaan mikä nyppii ihan puhumalla ja vittuilematta. :)

      Tohtori.fi kertoo aggressiivisuun ilmenemisestä enemmän arkisemmalla ja käytännöllisemmälä tasolla seuraavaa:
      - Psykologiassa aggressiivisuudella tarkoitetaan hyökkäävyyttä, vihamielisyyttä sekä muita tai itseä uhkaavaa tai vahingoittavaa käyttäytymistä.
      - Aggressiivisuuteen liittyy usein sisäisenä tunnetilana suuttumus, vihamielisyys ja raivo.
      - Suuntautuessaan ympäristöön tai muihin ihmisiin aggressiivisuus voi ilmetä toisten syyttelynä, ilkivaltana tai väkivaltaisena käyttäytymisenä.
      - Omaan itseen kohdistuva aggressiivisuus voi ilmetä huonommuudentunteena ja masentuneisuutena sekä itsetuhokäyttäytymisenä.
      - Myös aggressiivisuuden epäsuoria ilmentymiä, kuten kiihkomielisyyttä ja suvaitsemattomuutta pidetään kielteisinä.

      Näyttää siis siltä, että ilmenemismuodot riippuvat siitä, mihin aggressionsa päättää kohdistaa.

      Ja taustalla vaikuttavista syistäkin on mainittu jos vaikka mitä:
      - voi olla esim. psyykkisen energian purkautumista, turhauman seurausta, opittua käyttäytymistä tai aineenvaihdunnallisista tekijöistä johtuvaa.
      - Varhaislapsuuden pettymykset voivat aiheuttaa sen, että perusluottamus jää vaillinaiseksi ja persoonallisuuden kehitys häiriintyy, jolloin seurauksena voi olla kyvyttömyys hallita aggressioita.
      - Myös ihmisen tapa käsittää ja tulkita ympäristöä ja tapahtumia voivat selittää aggressioita.

      Itse olen jotenkin aina ajatellut, että aggressiivisilla ihmisillä on itsellään todella paha olla eivätkä vaan osaa purkaa sitä rakentavalla tavalla. Uskon myös oppimisen voimaan. Jos kasvaa aggressiivisessa ympäristössä, niin kuinka voisi oppia jonkin muun mallin? Tuskin sitä edes silloin enää huomaa mitenkään poikkeavaksi käytökseksi. Luulisin.

      Poista
  6. Minä olin lapsena kovin ujo, mutta nykyään suht sosiaalisessa työympäristössä joudun puhumaan uppo-outojen ihmisten kanssa koko ajan. Silti koen edelleen olevani ujo, esim. kaikenlaisissa työpaikan yhteisissä kokoontumisissa, jos pitää esittäytyä niin olen aivan kusi sukassa omaan vuorooni asti. En tiedä, pystyisinkö opettamaan luokan edessä seisten kenellekään mitään, koska menen aina ihan kipsiin sellaisissa tilanteissa. Jos taas joudun vetämään jonkin esittelyn tms. hihasta, niin ei mitään ongelmaa oli kieli mikä tahansa.

    Ilmeisesti myös minulla on jokin näkymätön leima otsassa, tarkoittaen sitä, että aina minä olen se, jolta kysytään neuvoa kadulla ja liikennevälineissä. Uskallan myös puhua tuntemattomien kanssa kadulla.

    Monesti tutut ihmettelevätkin, kun sanon olevani ujo, eivät meinaa millään uskoa sitä. Onneksi miehellä on samat kokemukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta :)

      Välillä sitä vaan miettii, että kuka on oikeassa: minä joka luulen tuntevani itseni vai ne, jotka näkevät mitä haluavat nähdä tai mitä haluan näyttää?

      Poista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)