R niin kuin rauhoittumisaika

Kolme yötä jouluun on tai ainakin siihen aiemmin mainittuun moraaliseen voittajuuteen. Uskallan jo henkäistä syvään. Näillä viimeisillä metreillä ei enää voi tulla niin suurta kiusausta, että tavoite jäisi saavuttamatta. Maaliviivahan näkyy jo.

Ajatuksella kaiken taustalla ei ole merkitystä oikeasti kenellekään muulle kuin itselleni. Ainakaan periaatteessa ei pitäisi olla. Kohta mä voin puhtain sydämin ja mielin sanoa, että mulla ei kertaakaan ollut rinnakkaissuhteita avioliittoni aikana. Ei kihlattuna olon aikana. Ei seurusteluaikana. Ei edes harkinta-ajan aikana. Eikä edes kostoksi. Mitä se olisi hyödyttänyt. Itseäni mä olisin sillä eniten satuttanut.

Käytännössä tällä ratkaisulla on ollut merkitystä yllättävän monellekin. Heidän mielestään olen ollut heittämässä koko elämääni hukkaan, kun en ole suostunut tapaamaan ketään harkinta-ajankaan aikana. Mun mielestä puoli vuotta ei ole koko elämä. Päin vastoin mä koen, että se on ollut rakkaudellinen teko mua itseäni kohtaan. Olen antanut itselleni aikaa olla ja hengittää. Niin ja vahvistaa uskoani siihen, että kaikki keinot tuli jo kokeiltua. Jäljellä on enää tämä vaihtoehto.

Toivoisin, että voisin tanssahdella riemusta, kun mun itselleni asettama rauhoittumisaika on päättymässä. Ja toisaalta, niinhän mä teenkin. Tiistaista alkaen mä olen täysin vapaa. Mutta ihan hiukan mieltä kaivertaa se, että siitähän nämä tietyt ihmiset vasta riemastuvatkin. Mun on ehkä keksittävä tilalle joku tekosyy, miksi ei nyt vieläkään huvita tapailla ketään vain siksi, että se on mahdollista.

Tosin mä tiedän, että matkalla on ollut mukana myös monia sellaisia, jotka ovat kannustaneet mua pitämään kiinni periaatteestani. Ehkä samat ihmiset jaksaa sittenkin vielä tukea mun ratkaisuja. Niistä muista en sitten jaksa edes välittää. Ainakaan kovin paljoa. Vaikka välillä tympiikin.