M niin kuin minimaailmanloput

Kylläpä elämä nyt heittelee. Tosin jälleen saa katsoa kirkkain silmin peiliin. Mikään ei ole kenenkään muun kuin oma vikani.

Parvekkeelle kevättalvella rullalle heivattu matto oli saanut asukkeja. Mitään en inhoa tai pelkää enempää kuin ampiaisia. Ja niitä oli ainakin miljoona perjantaina, kun mattorulla otettiin käsittelyyn. Odottelin liiskatun kenkälaatikkoon heivatun pesän tyhjenevän ajallaan, mutta eilen selvisi, että kymmenkunta jääräpäätä oli päättänyt remontoida risaisen majansa uudelleen asuinkuntoon. Onneksi on pyromaanivävypoikakokelas, joka liekitti pesän ja siellä sillä hetkellä olevat ampiaiset. Palokuntana toimi ihana rohkea tyttäreni. Lannistuivatko ne pirulaiset poltetusta ja hukutetusta majastaan? No ei! Siellä niitä häärii ja uiskentelee taas muutama. Ehkä jo illalla ampiaiset on kadonneet, että uskallan viedä laatikon viimein roskiin. Tai sitten delegoin hävittämisen pienille murhapolttajilleni.

Eilen koin myös toisen suuren itse aiheutetun vääryyden. Mulla on ollut kuukausi aikaa hankkia uusi verokortti ja viedä se töihin, jotta palkasta ei kesälläkin vietäisi 40 prosenttia. Toki hankin uuden verokortin, mutta arvatkaapa muistinko viedä sen työnantajalle? En muistanut koko juttua ennen kuin eilen. Soitto pomolle vahvisti pelkoni oikeiksi, palkat on jo tulleet laskennasta, joten olen auttamattomasti myöhässä eikä verokortin skannailu illalla ja käteen antaminen huomenna (siis tänään) enää pelasta mitään. Haukoin hetken henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja totesin sitten, että jos nyt haluaisin ajatella positiviisesti, niin sehän tietää sitä, että olen jo heinäkuussa kantanut korteni kekoon korkojen kera. Pomo purskahti nauruun ja totesi, että jos vaikka toimittaisin sen peräti miinusmerkkisen verokorttini ajoissa ennen kuun vaihdetta. Mua ei itse asiassa ihan hirveästi vielä naurata. Ehkä ensi kuussa sitten jo hiukan hymyilyttää. Ei tän ihan näin pitänyt mennä, mutta tiedänpähän verokarhun muistavan mua myös joulun alla 2013 kivalla pikku lisällä joululahjarahastoon. Sitten saattaa jo naurattaakin. Olenhan onnistunut verosuunnittelussani jälleen oikein hyvin.

Koska tänään on SE päivä ja elämä on potkinut mua noinkin raadollisesti päähän jo hetken aikaa, olen aivan varma, että oikeustalolle mennessäni siellä on vähintään pommiuhka päällä ja hakemus jää sittenkin jättämättä. Varmaan siinä tapauksessa unohdan sen liian moneksi kuukaudeksi ja hupsista huomaan olevani edelleen tammikuussa naimisissa, jolloin koko prosessi olisi taas aloitettava alusta. Ei, tätä en unohda!

Ajatella, että mun ongelmat on tätä koko luokkaa. Ampiaisia ja unohtuneita verokortteja.

Life is good! :D