K niin kuin kroonisesti kipeät

Naisilla vaikuttaisi olevan valtava hoivavietti, jonka voimalla he uskovat parantavansa kenet tahansa. Olen todistanut tätä ilmiötä itse lähipiirissä, mutta myös keskustelupalstoilta löysin uskonvahvistusta asialle. Olen saattanut hetken aikaa uskoa parantavaan voimaani itsekin, mutta olen onneksi päässyt yli sellaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista.

Ensimmäinen tapaus kertoo, että hänen miehensä on välinpitämätön ja suuttuu helposti aivan mitättömistä asioista. Kuitenkin kännissä mies on niin ihana, kun puhuu naimisiinmenosta ja lapsien hankkimisestakin. Nyt hän sitten miettii, että miten saisi miehensä yrittämään enemmän. Näyttäisi siltä, että juottamalla tälle lisää vaikkapa olutta. Jos kerran mies on kännissä kiva, niin kannattaa pitää huoli siitä, että tämä on sitä koko ajan. Varsinkin silloin, kun vielä syntymättömät lapset ovat pieniä, niin ei jää sitten lapsille ikävää kuvaa aina vihaisesta isästä.

Tälle käytökselle nainen oli löytänyt selityksen miehen lapsuudesta, jossa miehen äiti on ollut ja on edelleen kova paapomaan perheen miehiä ja isä taas on helposti ärtyvää ja kovin ankaraa sorttia. Eihän aikuiselta mieheltä voi odottaa, että käyttäytyisi kuten aikuinen, jos lapsena on ollut vaikeaa. Ei tietenkään voi.

Toinen huokailee sitä, että hänen miehensä syyttää häntä pettämisestä koko ajan ja vaatii tunnustusta jostain mitä hän ei ole tehnyt. Ellei tunnustusta tule, mies jättää hänet. Ehkä hänkin pääsisi helpoimmalla, kun joka kerta vain tunnustaisi pettävänsä. Jos on esimerkiksi ollut yksin kotona koko päivän, niin ainahan voi sanoa ottaneensa postinjakajan kanssa pikaiset. Tosin kokemuksesta tiedän, että vaikka tunnustuksen muotoilisi miten sarkastiseksi, se ei saa toista havahtumaan todellisuuteen. Mutta ainakin sillä saa sen jankutuksen loppumaan ennen seuraavaa kertaa. Jättäähän se tietenkin myös tässä tapauksessa, mutta aivan yhtä tosissaan kuin jos ei tunnusta.

Tämä mies oli saanut naiseltaan diagnoosin epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Saattaa olla, että diagnoosi on jopa oikea ja tästä syystä myös tätä miestä tulee ymmärtää. Mitä siitä jos jonkun ajan kuluttua nainen huomaa katkoneensa välit jopa vanhempiinsa, koska saattaahan olla, että kaikki paha tapahtuu vanhempien siunauksella. Olisihan se nyt loogistakin, kun samat vanhemmat ovat jo kasvattaneet lapsestaan epäluotettavuuden perikuvan.

Mietintämyssyyn joutui se, että hakevatko naiset diagnosoimalla miehensä hyviä selityksiä ystävilleen, miksi eivät jätä miestään? Vai onko ajatuksena se, että kun diagnoosi löytyy, niin sairaus voidaan parantaa? Yllä olevat esimerkit vain taitavat olla varsin kroonista lajia eikä edes kuolemaan johtavia - paitsi ehkä kumppanin kuolemaan. 

Sitä paitsi yleisesti tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys, että sairasta ihmistä ei saisi jättää. Nopeasti ajateltuna se tuntuu itsestäkin moraalisesti varsin pitävältä väitteeltä. Mutta kuinka pitkälle pitää sietää sitä, että tulee sairauden varjolla kohdelluksi itse ala-arvoisen huonosti? Viekö sairaus mennessään myös velvollisuuden toimia itse oikeudenmukaisesti, kunnioittavasti ja moraalisesti?

Mun mielestä kumppanin sairaus on sittenkin aika huono tekosyy jatkaa suhdetta, jossa itse on koko ajan kärsijän roolissa. Se oksennusämpäri, johon kaikki paha olo syljetään. Mitä mieltä sinä olet? Mihin se raja pitäisi vetää?