M niin kuin medialukutaito

Tuomo Pietiläinen kirjoittaa Hesarissa otsikolla Sponsorointi syö journalismia ja nostaa esiin kolme kysymystä, joita media-alan tekijät ja kuluttajat ovat kesän aikana joutuneet pohtimaan.

Ensimmäinen kysymys koskettaa yllättäen Enkeli-Elisaa. Voiko kirjailija keksiä supersurullisen tarinan ja syöttää sen totena julkisuuteen, jotta teos myisi paremmin? Edelleen olen sitä mieltä, että sana fiktiivinen on esiintynyt tarinan yhteydessä alusta alkaen, joten siinä valossa kirjailija saa tehdä näin. Lukijalla on vastuu siitä, mitä hän ymmärtää. Mutta pidän moraalisesti kyseenalaisena sitä, että kirjoitetaan blogia esiintyen tarinan päähenkilön vanhempina ja annetaan viimeiseen asti ymmärtää, että blogia kirjoittaa nimenomaan Elisan isä Miksu ja äiti Riikka. Sen asian kohdalla olen siis itsekin tullut höynäytetyksi. Voin kuitenkin elää oman vajaavaisen arviointikykyni kanssa.

Toinen kysymys liittyi erään tuotantoyhtiön toimintamalliin. Voiko tuotantoyhtiö laskuttaa yli satatuhatta euroa siitä, että halukas muuttofirma saa esiintyä sen dokumentaarisessa televisio-ohjelmassa? En ymmärrä miksi ei saisi. Jos muuttofirma on halukas maksamaan kuusinumeroisia lukuja sen kaltaisesta mainonnasta, niin antaa mennä vaan. Mielipiteeseeni tosin vaikuttaa se, että en usko televisiomainontaan tai tuotesijoitteluun, vaikka dokumentti saattaa lisätä niiden uskottavuutta. Mielestäni muuttofirma olisi voinut sytyttää samasta arvosta seteleitä palamaan ja saanut sillä tavoin yhtä paljon tuottoa sijoitukselleen. Jälleen vastuu on viestin vastaanottajalla. Ohimennen sanoen joidenkin tutkimusten mukaan on niin, että 90 prosenttia ostopäätöksistä tehdään ystävien tai muiden vertaisten kokemusten perusteella. Ei siksi, että joku maksoi maltaita mainonnasta. Parasta mainosta on siis ylivoimaisesti paras asiakaspalvelu, jonka asiakkaat mielellään suosittelevat ystävilleen ja puolitutuilleen. En toki kiellä, että tietty muuttofirma jää varmastikin mieleen, jos se on näkynyt dokumentissa. Sen jälkeen sillä on kuitenkin vielä valtavasti töitä edessä, jotta siitä tulisi se ainoa oikea muuttofirma.

Kolmas kysymys liittyi siihen, että tunnetut toimittajat twiittaavat rahasta. Voiko televisiokanava maksaa tunnetuille toimittajille siitä, että nämä katsovat yhtiön aamushowta ja twiittaavat siitä mielipiteitään julkisuuteen? Tietenkin televisiokanava saa ostaa twiittejä. En näe tässä mitään ongelmaa ellei kanava aseta ehtoja sille, minkälaisia mielipiteitä kyseinen toimittaja saa Twitteriin päästää. Mielipide on aina mielipide, mutta ei välttämättä kuitenkaan totuus.

Onko tässä kaikessa sittenkin kysymys valtavirtamedian kriisistä? Halutaan ehdottomasti nostaa kaikenlaisia olemattomia metsänpeikkoja esiin, että oma toimeentulo ei vaarantuisi? Jos ihmiset alkavatkin muodostaa mielipiteensä jonkun muun kuin vuosikymmeniä arvostetussa asemassa olevan lehden antamiin tietoihin perustuen, niin lehdelle saattaa käydä huonosti. Lisäksi se asettaa toimittajille paineita, kun uutiset pitäisi saada ulos nopeasti ilman, että luotettavuus kärsii. Sitten käy kuten Enkeli-Elisan kohdalla. Toimittajilla oli liian kiire saada juttuja aikaiseksi, ettei ehditty tarkistaa taustoja tarpeeksi huolellisesti. Totuushan on, että edes Hesari ei pyöri ilman rahaa. Tarvitaan myyvimmät jutut, suurimmat mainostajat ja paljon tilaajia, jotta juttu kulkee jatkossakin. Kaikki edellä kuvatut esimerkit saattavat olla suuri uhka heille.

Mutta koska maailma muuttuu ja onneksi myös suurin osa viestien vastaanottajista ovat oppineet medialukutaitoa ja -kriittisyyttä, niin saattaisi olla aika valtavirtamediankin alkaa miettiä kuinka pysyä arvostettuna äänitorvena sosiaalisen median rinnalla. Oikea tapa on tuskin alkaa osoitella syyttävästi sinne sun tänne. Itse ainakin olen aina suhtautunut varauksella niihin, jotka pyrkivät nostamaan itseään mustamaalaamalla toisia.