Sivut

maanantai 6. elokuuta 2012

V niin kuin valikoiva


Vihjailin kahvitauolla, että elämässä on viimeisen viikon aikana tapahtunut yhtä jos toista. Asiaa hankaloittaa se, että kovin yksityiskohtaisesti en kaikkiin tapahtumiin voi enkä halua pureutua blogissa. En ainakaan ihan vielä, kun kaikki on niin epämääräisen epävarmaa. Saman päivän aikana on mahdollista kohdata silmästä silmään elämän hiuskarvan varassa oleminen sen molemmissa ääripäissä.

En yleensä ole märehtijäsorttia. Märehtijällä tarkoitan ylihuolestunutta ihmistä. Sellaista, joka aina ja koko ajan miettii missä seuraavaksi räjähtää ja voiko taivas sittenkin pudota niskaan. Karistan usein turhat huolet miettimällä ensin voinko tehdä asialle jotain. Jos itseltäni saama vastaus on ei, ravistelen turhan lastin hartioiltani ja keskityn niihin asioihin, joille voin jotain tehdä. Tai sitten vain katselen taivasta, nautin auringosta ja iloitsen elämästä. Myönnän, että se on taito, joka on täytynyt tietoisesti opetella. Jotkut saattavat saada sellaisen tiedon geeniperimässä, mutta jotkut joutuvat ottamaan oppinsa ympäristöstä. Yritys ja erehdys on erittäin tehokas oppimisen muoto.

Tosi asiassa nyt ei ole tapahtunut oikeasti mitään peruuttamatonta. Jostain syystä vain olen alkanut kokemaan asioita ja tapahtumia paljon voimakkaammin kuin aikaisemmin. Johtuu luultavasti siitä, että huomaan sen kirjeen saatuani vapautuneeni kaikin tavoin. Olen siten alkanut päästää myös piilevää tunneihmistä mukaan kuvioihin. Tosin on sanottava, että nautin siitä, että saan olla täysin oma itseni, vaikka joskus hämmästynkin tunneihmiseni voimakkuutta.

Elämän yksi ääripää on kuolema. Totuus on myös se, että äitini ei ole enää mikään nuori tytön hupakko. Sen huomaa pelkästään jo siitäkin, että hän toistelee monien lauseiden yhteydessä sitä, että on jo niin vanha. Ilmeisesti peilikuvan lisäksi tunne vanhuudesta voi joissain tapauksissa olla epärealistinen. Yhtenä päivänä hän nimittäin soitti, että pitäisi käydä hänelle kaupassa, kun hän ei nyt pysty kävelemään itse, koska jalka on niin kipeä. Luonnollinen kysymys siinä kohtaa on, että onko hän loukannut jalan. Ei, ei ollut. Hänelle ei myöskään tullut mieleen mennä jalan kanssa lääkäriin, koska hän nyt on jo niin vanha, että kuuluukin olla kaikenlaisia kremppoja. Kyllä, me päädyimme painostuksestani Pulssin päivystykseen. Ja ei, se ei onneksi ollut niin vakavaa kuin pelkäsin. Ongelma hoituu ja on osittain jo hoitunut tulehduskipulääkkeillä sekä verenkiertoa edistävillä voiteilla. Jouduin kuitenkin muuntelemaan totuutta äidille siitä, että jos se on veritulppa, niin ei silloin mitään sairaalaan joudu vaan ihan vaan hetkiseksi liuotushoitoon. Muussa tapauksessa hänen olisi ollut pakko mennä suihkuun ja vaihtaa alusvaatteetkin ennen kuin lähdetään. Miksi me ihmiset ollaan niin turhamaisia, että vaikka hengenlähtö uhkaisi, niin pitää ensin käydä suihkussa ja valita paremmat vaatteet?

Elämän toisesta ääripäästä en ole valmis vielä puhumaan. Huomaan kuitenkin löytäneeni itsestäni myös sen huolestuvan aikuisen, joka ei enää osaakaan siirtää mielessä myllertäviä asioita ihan noin vain syrjään sillä ajatuksella, että elämässä tapahtuu vain se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi - hyvässä ja pahassa. Toki on myös niin, että kaikki mikä tapahtuu ei ole kohtalon käsissä vaan on seurausta itse tehdyistä huonoista valinnoista. Kohtalonuskonikin on näköjään tilannesidonnainen ja valikoiva.

2 kommenttia:

  1. Märehtijätyyppi en ole minäkään. En ainakaan tunnusta, että olen. :) Mietin mieluummin turvallisuusnäkökulmia - siis pyrin tekemään asioille jotakin - ja keskityn hengittämiseen, jos ei ole mitään tehtävissä.

    En tiedä, onko meissä naisissa jokin sisäänrakennettu vietti, joka ajaa meidät suihkuun ja vaihtamaan paremmat alusvaatteet jopa kuolemankielissä. Olen ollut todistamassa vastaavankaltaista tilannetta. Annoin periksi, kun muutakaan en voinut. Ihan niin kuin sairaalassa ensiavussa tutkittaisiin, mitä ihmisillä on päällään. Eiköhän hengen pelastaminen ole sittenkin ensisijaisena.

    Ehkäpä se tunneihminen sinussa pääsee vihdoinkin esille, koska tunnet olosi turvalliseksi. Hankalissa tilanteissa joutuu napittamaan itsensä kokoon ja keskittymään oleellisimpaan, eikä silloin yleensä ole aikaa päästää irti sisäistä primadonnaa, niin suloinen kuin se saattaakin olla. :) Suloisuudella ei nimittäin ole käyttöä kriisitilanteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turvallisuusnäkökulma. :D Taidanpa julistautua turvallisuussuuntautuneeksi märehtijän sijaan. Tosin muutun siitä helpolla ulkopuolisten näkökulmasta taivaanrannanmaalariksi, jos huomaan, ettei ole mitään millä uhkaavia tapahtumia voisi ohjailla tai edes pehmentää. Monesti saan vastailla kysymyksiin siitä, kuinka voin olla niin rauhallinen ja hymyileväinen, vaikka taivas saattaa pudota niskaan minä hetkenä hyvänsä. Jos sähköjänikseksi muuttuminen auttaisi tilanteeseen, niin varmaan sellaiseksi muuttuisin. ;)

      Jotkut ensihoitajakaverini ovat pohtineet samaa ääneen moneen kertaan. Luulin sitä urbaanilegendaksi, mutta ilmeisesti tämä vietti aktivoituu ilman ambulanssikyytiäkin. Eikä se myöskään ollut sidoksissa vain tietty sukupolveen. Toivon, että en itse muutu samanlaiseksi.

      Uskon, että osuit melko lähelle totuutta. On paljon kätevämpääkin olla koko ajan järki-ihminen kriisitilanteissa kuin olla jatkuvasti uudelleen napittamassa itseään kokoon. Suloisuus olisi saattanut aiheuttaa vain lisäharmia.

      Poista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)