Kypsyä tahdon kertoo jankuttamisongelmastaan. Hänelle on tärkeää saada selvitettyä asiat kaikkia pieniäkin yksityiskohtia myöten ja kokee, että toiset antavat hänen ymmärtää asian olevan turha ja siihen takertumisen olevan bimboa. Luonnollisesti hän itse kokee, että jankuttaa vain itse tärkeiksi kokemistaan asioista. Kukapa sitä edes turhuuksien perään jaksaisi huudella yhä uudestaan ja uudestaan?
Minä puolestani koen jankuttamisen ongelmallisena, koska siinä sitä sitten on kaksi umpi-idioottia: toinen toistelee samoja asioita ja minä tuhahtelen ja vähättelen asiaa, koska se selvästi pitää minua vajakkina ja älylliseen toimintaan kykenemättömänä. Sitä saa mitä tilaa. Ei normaalilla ymmärryskyvyllä varustetulle ihmiselle tarvitse toistella samoja asioita, ellei se itse pyydä toistamaan tai tarkentamaan. Millaisena ihmiskunnan suurimpana nerona se oikein itseään pitää?
Saattaa olla, että voisin vakuuttaa jankuttajan siitä, että olen ymmärtänyt asian tärkeyden hänelle paljon helpommin tuhahtelematta ja vähättelemättä. Teoriassa tiedän, että jankuttaminen loppuisi, jos toistaisin sanotut asiat omin sanoin ja osoittaisin siten ymmärtäneeni. Motivaation löytäminen käytäntöön tuomiseksi on silti paljon ongelmallisempaa kuin tietää mitä pitäisi tehdä. Tietäähän jankuttajakin, että vaikka kertaus on opintojen äiti, se ei ole rakentava tapa keskustella.
Välillä oikeasti tulee tunne, että kaikille osapuolille olisi helpompaa, kun ei edes yritettäisi puhua toisillemme mitään, koska se toinen ei kuitenkaan tajua mistään mitään. Myönnän, että jankuttamisensietokyvyssäni olisi kehittämisen varaa. Samalla kuitenkin mietin, että jos on taipumusta jankuttaa kokiessaan jonkin asian itselleen tärkeäksi, niin kuinka ajatuksiensa perille menoa voisi jalostaa. Vaikka ollaanhan me tässäkin tapauksessa hyvin yksimielisiä siitä, että toisen kyvyssä ymmärtää äidinkieltään ja soveltaa sitä käytäntöön on alkueläimen älyllistä tasoakin matalampi. Onhan sekin jo lähtökohta.
Vinkkejä toista kunnioittavampaan kommunikaatioon voi hakea vaikkapa Marshall B. Rosenbergin kehittämästä Nonviolent Communication (NVC)-mallista, jota voi kutsua myös myötäelämisen taidoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, mutta aion oppia.
Olen ollut sovitteluun liittyvässä NVC-koulutuksessa. Ymmärsin asian ytimen, mutta on ihan pakko sanoa, että toteutus on erittäin vaikeaa. Totutut, jopa negatiivissävytteiset toimintamallit ovat ihmeen tiukassa.
VastaaPoistaJos meissä ihmisissä olisi tunnepitoisissa asioissa on/off-kytkin, niin NVC olisi paljon helpompi toteuttaa. Uskon kuitenkin, että tahtomalla ja sinnikkäästi harjoittelemalla voi saavuttaa tilanteen, jossa edes itse pystyy riisumaan lauseet arvostelua välittävistä sanoista. Tai jos edes pystyisi toteamaan toisen toiminnan sotkematta siihen omia tulkintojaan ja reaktioitaan.
PoistaPiti pikaisesti luntata Wikipediasta NVC, kun en jaksanutkaan lukea tekstiä linkkisi takaa. Samantapainen menetelmä tuli tutuksi kognitiivisessa terapiassa aikoinaan. Kuten OT jo totesi, sen käytännön toteutus voikin sitten olla hieman vaikeampaa. Pidän kuitenkin siitä, sillä olen tunteiden tunnistamisen avulla säästynyt monelta turhalta harmistumiselta.
VastaaPoistaPitääpä vielä tunnustaa, että olen löytänyt itseni sekä jankuttajan että tuhahtelijan osasta. Minen tykkää, jos hoksaamiskykyäni aliarvioidaan. Ei minusta ole kiva jankuttaakaan, mutta toisinaan osani äitinä ja työtä tekevänä kansalaisena on velvoittanut minut jankuttajan osaan. Että voisiko sanoa, että ammattitauti. ;)
Linkki tosiaan johtaa kokonaiseen kirjaan aiheesta eikä koske pelkästään jankuttamista. Toisia ihmisiä ei edelleenkään voi muuttaa, mutta aina voi testata josko itse onnistuisi muuttamaan omia tapojaan kommunikoida. Parasta siinä on varmastikin juuri se, että voi säästää edes itseään.
PoistaItse en muista jankuttaneeni edes äidin roolissa. Ei ole ollut tarvetta. Puutun asioihin vain harvoin eli silloin, kun lapsi on todella voinut vahingoittaa itseään tai toisia omalla käytöksellään. Harvoin puuttumisesta on hämmästyttävästi seurannut se, että sitten kun sanaisen arkkuni avaan, niin minua myös kuunnellaan. Ja toisaalta jos toinen ei ole vastaanottavaisella päällä, niin turhaahan sitä on toistella sanomaansa, kun ei se sitä kuitenkaan kuule.
Jankuttaminen voi toki olla ammattitautikin. :)
Jankuttamista en voi sietää, vaan jatkuessaan se saa minussa aikaan negatiivisen reaktion. Saatan luvata esim. kyydin jollekin sovitun kolmen päivän päästä mutta jos aletaan jankuttamaan aikataulusta niin yleensä tokaisen että mene millä menet. Toki tuon aina selväksi sen että mikä on kerran sovittu, niin siitä pidetään kiinni ilman jatkuvaa muistuttelua tai sopimus kohdaltani mitätöityy. Ei vaan jaksa kuunnella..
VastaaPoistaJankuttaminen luultavasti johtaa lähes poikkeuksetta negatiiviseen kehään. Aivan samalla tavalla kuin nalkuttaminenkin.
PoistaJos kerran jostain asiasta on jo sovittu, niin en myöskään jaksa ymmärtää, että miksi siitä pitäisi jatkuvasti muistutella. Siinä ikään kuin viedään toiselta samalla mahdollisuus näyttää olevansa luottamuksen arvoinen, jos jo ennakolta epäillään sopimuksen pitävyyttä. Eihän sitä sellaista kestä.
Wau, uus pohja!
VastaaPoistaMä en voi sietää jankuttamista, hiki tulee jo aatellessa. ;)
Joo, vähän täällä sisustelin uudelleen. Kaikkihan lähti siitä, että olin päättänyt vihdoinkin kirjoittaa kuvauksen Neolle blogin kuvauksen sijasta. Mutta kivahan tästä tuli. :)
PoistaNo mutta, jankuttamisen ajattelunhan voi lisätä keväiseen laihdutusprojektisi liikuntamuodoksi. Ahdistava ajatuskin joka tapauksessa.
Musta tulee tommonen jankuttaja kohta, kun mulla menee niiiiiin hermo, etten saa ikinä vastauksia kysymyksiini yhdeltä taholta. Jatkossa en enää kysy, vaan teen mitä itseä huvittaa, kun kysyminen on aivan turhaa. Vaikkei minulla ole mitään valtuuksia tehdä päätöksiä noissa asioissa. Nytkin olen kysynyt viimeisintä asiaa jo kahdesti ja olen saanut kaikkea muuta sanahelinää, mutta en vastausta kysymykseen.
VastaaPoistaEi nyt ehkä sama asia, josta kirjoitit, mutta multa lähtee järki ihan just.
Ps. It-alalla on muuten oppinut, että kun joillekin täytyy toistaa samat asiat tuhat kertaa, niin on paras aina lähteä siitä olettamasta, että se neuvottava henkilö on juuri sieltä tyhmimmästä päästä. Pääsee paljon helpommalla vaikka itse en voi sietää sitä, jos minua pidetään tyhmänä. :D
On vaikeaa antaa vastauksia, jos valtuudet ei riitä. Toisaalta joku johtaja jossain mainitsi, että joskus on helpompi pyytää anteeksi kuin anoa lupaa johonkin, josta kukaan ei halua ottaa vastuuta. Tosin on myös asioita, joissa on parempi vaan odotella.
PoistaIT-alaa ei lasketa. Ammatillisista syistä siihen voi joskus joutua. Sen ei silti pitäisi siirtyä jokaiseen tilanteeseen. Varsinkaan jos toinen ei halua tulla neuvotuksi. ;)
Tarkennuksena siis, sillä jolle olen kysymyksen esittänyt jo kahdesti (ja nyt toinenkin henkilö puolestani) eikä vastausta vieläkään kuulu, niin hänellä on kyllä riittävät valtuudet päättää siitä asiasta. Minulla ei ole, mutta alan kohta tehdä ihan itsenäisiä päätöksiä, kun tuntuu olevan vaikeata käyttää esim. sanoja kyllä/ei.
PoistaNiin eli joskus on helpompi pyytää anteeksi omatoimisuutta kuin odotella sitä, että opitaan sanomaan kyllä/ei. Se on oikeasti raivostuttavaa, kun omat työt junnaa paikoillaan muista riippuvista syistä.
Poista