S niin kuin superäiti

Aritmetfis paljastaa keskustelupalstalla, ettei äitiys ole hänen juttunsa ja yllättäen siellä ollaan kertomassa, että vasta, kun on täysin valmis luopumaan omasta elämästään ja omasta hyvästään, on kypsä äidiksi. Sitä ennen on pelkästään huono, norsunkorkuisin kirjaimin. 

On se kiva, että meitä huonoja omaa etuaan ajattelevia äitejä on enemmänkin. Tosin en ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä, koska eturistiriidoissa lapsi on ajanut omien tarpeideni ohi. Se, että olen tuntenut siitä ohi ajamisesta ärsyyntymistä ja suuttumusta, ei tee minusta eikä kenestäkään huonoa äitiä. Eri asia sitten on, kuinka sen turhautumisensa käsittelee. Jos sitä ei pura lapseen, niin äidilläkin lienee oikeus tunteisiinsa. Keskustelupalstalle avautuminen on aika harmiton tapa ja samalla se avaa tabua aina uhrautuvasta äidistä muillekin ristiriidan kanssa painiville. Kaikki ei ihan oikeasti nauti siitä, että omat harrastukset ja pyrkimykset elämässä pitää haudata johonkin kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja. Eikä ne omat harrastukset ja pyrkimykset ole mitenkään sidottuja ikään, koska terveellä aikuisellakin tulee aina uudenlaisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Useimmiten äidin etu on myös lapsen etu. Esimerkiksi äidin liikunnallisten harrastusten voidaan olettaa pitävän äidin terveenä ja kunnossa, jolloin jaksaa paremmin lapsenkin kanssa. Koulutukseen ja uraan liittyvät pyrkimykset puolestaan lisäävät elintasoa, jolloin lapsenkin elintaso nousee. Tietenkin voidaan kysyä, että missä kohtaa menee rahan ja taloudellisen hyvinvoinnin raja? Kuinka hyvin täytyy taloudellisesti mennä, jotta kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se aina vähän auttaa, jos ei esimerkiksi ruokakaupassa tarvitse miettiä onko tänään varaa ostaa oikeasti ravitsevaa ruokaa. Se lapsikin kun sattuu tarvitsemaan sellaista kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Lapsi on myös hyvä saada puettua vaatteisiin, koska meidän yhteiskunnassamme on tapana pukeutua. Nekään eivät ole ilmaisia. Kahden vanhemman taloudessa nämä asiat varmaan hoituvat hiukan helpommin kuin yksinhuoltajalla.

Lapsissa on myös se hyvä puoli, että he kasvavat ja lentävät pesästä aikanaan. Jos äidillä ei ole ollut muuta elämää kuin lapsensa siihen asti, niin aika tyhjän päälle tulee jäämään. Vaikka puoliso olisi pysynyt samana kaikki ne vuodet, niin voi myös käydä esimerkiksi niin, että hän kuolee. Jos on uhrannut koko elämänsä lapselle/lapsille, jättänyt koulut kesken tai tutkinnosta on aikaa jotain sata vuotta, tehnyt pätkätöitä matalapalkkaisilla aloilla tai ei hankkinut ollenkaan työkokemusta jne., niin millä nämä superäidit puolison menetettyään luulevat elävänsä? Pyhällä hengellä ja rakkaudella lapseensa?

Kyllä se nyt vaan on niin, että se itsekkyydeksi kutsuttu on rakkautta omaan itseen ja lapseen.