Voihan pyhä Sylvi, mitä sitä voi yhtäkkiä muistaa ja sitten etsiä sitä raivokkaasti jostain nykyään suojatusta blogista. Lainaan vain osan silloin 26. joulukuuta 2009 kirjoitetusta.
"Viimeisin hra Heinäladon yhteydenotto olikin sitten jo astetta "syyllistävämpi". Kertoi käyneensä lääkärillä, joka oli antanut hänelle enää 5 vuotta elinaikaa. Olen tässä miettinyt, että onko se ihan fakta vaiko vain taas yksi tapa yrittää saada huomiota? Mene ja tiedä. Tarina ei kuitenkaan tehonnut minuun, ja varsin tylysti ilmoitin asian, jonka olen jo tuhannesti hänelle kertonut: en halua hänen soittelevan minulle tarpeettomasti. Ja koska nyt on mustaa valkoisella siitä, että sosiaaliviranomaiset ovat suosittaneet tapaamisoikeuden purkua kokonaisuudessaan, niin kaikki puhelut ovat tarpeettomia. Lapsi ottaa yhteyttä, jos joskus kokee tarpeelliseksi."
Ei meidän tarvitse kummankaan kantaa mitään syyllisyyttä tapahtuneesta tai liian myöhäisestä. Meillä on musta valkoisella siitä, että tarkkaan mennyttä ja nykyhetkeä tutkittuaan sosiaaliviranomaisten suositus oli purkaa tapaamisoikeus kokonaisuudessaan. Isälle annettiin ohjeeksi kirjoittaa tyttärelleen säännöllisesti kirjeitä, joissa kertoo elämästään ja ehkä näiden myötä tyttö haluaa joskus tavatakin. Hänen piti siis kirjoittaa siitäkin huolimatta, että ei saisi vastausta. Yhtään kirjettä ei tullut. Synttärikortteja rahan kera kyllä.
Tietyllä tavalla tuntuu pahalta lukea tekstiä, jossa kuolemansairaudenkin edessä olen sitkeästi pitänyt kiinni kannastani. Olenko todella noin kylmä ihminen? Mutta toisaalta: jos ihminen on pyhittänyt elämänsä toisen järjestelmälliselle kiusaamiselle, niin ei se mikään automaattianteeksianto ja -unohdus kone ole. Hänen perusluonteensa pysyi samana loppuun asti. Tieto siitä, että hänellä on sairaus, johon kuolee viiden vuoden sisällä, ei tehnyt hänestä yhtään muita huomioonottavampaa ja kiltimpää ihmistä.
Eilen 45 minuuttia ohjelmassa oli puhetta toisen vanhemman tahallisesta vieraannuttamisesta. Haluttaisiin laki, jonka myötä lähivanhempi voisi saada rangaistuksen rikoksesta, vieraannuttaessaan lapsen toisesta vanhemmastaan. Koska on olemassa tilanteita, joissa toinen omalla käytöksellään oikeasti aiheuttaa vieraannuttamisen, niin sellainen laki toteutuessaan mahdollistaisi samalla myös lähivanhemman tahallisen piinaamisen. Pelottavaa ajatellakin sellaista vaihtoehtoa.
Meillä käytiin oikeutta useimmiten siitä syystä, että estin isän mukaan häntä tapaamasta lastaan. Aina ratkaisu oli sama. Jos isä osaisi lukea kalenteria ja kelloa, mitään estämistä ei tapahtuisi. Kuuluu olla noutamassa lastaan sovittuna aikana eikä satunnaisena päivänä satunnaiseen kellonaikaan tai ainakin sopia poikkeuksesta toisen vanhemman kanssa ennen kuin kylään tupsahtaa. Lapsen tapaamisoikeus ei myöskään tarkoita sitä, että toisella vanhemmalla on oikeus tulla lapsen kotiin milloin sattuu huvittamaan ja muina aikoina uhkailla toista vanhempaa milloin milläkin. Jos siis kaikesta huolimatta löysin itseni toistuvasti käräjäoikeudesta puolustamasta itseäni, niin laki, joka kieltää vieraannuttamasta lasta aiheuttaa mun näkökulmasta vain tilanteen, että toisella vanhemmalla on vain lisää lyömäaseita, joilla voi kiusata.
Mutta en silti kiistä sitä, etteikö olisi olemassa sellaisiakin tapauksissa, joissa oikeasti lasta käytetään lyömäaseena. Uskallan silti epäillä, että laki muuttaisi tilanteen vain huonommaksi. Tai ainakin voitaisiin samalla säätää laki, joka velvoittaa etävanhemman tapaamaan lapsensa sovittuina aikoina sekä olemaan aikuinen. Olisi sitten molemmilla osapuolilla sopivassa ja tasa-arvoisessa suhteessa niitä lyömäaseita.