Olen yrittänyt tavoittaa ikävän syvintä olemusta, mutta kuten aina, kaikki tiet johtavat, ei Roomaan vaan Suomi24:n keskustelupalstalle. Eikä sieltä oikein tahdo tavoittaa mitään järkevää.
Sieltä tavoitin vain ajatuksen, että jos niillä kaikilla ihmisillä on niin kova ikävä, niin miksei ne kerro siitä sille kohteelle suoraan? Aika ilotonta sitä on johonkin palstalle kirjoittaa ja toivoa, että joku tunnistaa itsensä yhdestä sanasta. Onhan siinä suoraan kertomisessa tietenkin aina se riski, että haaveet kaatuu, mutta mun mielestä kaatuneet haaveetkin on parempi vaihtoehto kuin turhat toiveet. Ja toisaalta on imartelevaa kuulla, että joku ikävöi. Eihän se kuitenkaan velvoita ketään yhtään mihinkään - ei ikävöijää eikä ikävöityä.
Mä olen tosi huono puhumaan tunteistani. Etenkin silloin, kun niitä ei ole. Kas kummaa. Siksi varmaan musta tuntuu tyhmältä pelkkä ajatuskin, että huutelisin niistä jossain palstalla. Mutten mä kait koskaan ole jättänyt sanomatta jotain, mitä oikeasti tarkoitan.
Mä olen tosi huono puhumaan tunteistani. Etenkin silloin, kun niitä ei ole. Kas kummaa. Siksi varmaan musta tuntuu tyhmältä pelkkä ajatuskin, että huutelisin niistä jossain palstalla. Mutten mä kait koskaan ole jättänyt sanomatta jotain, mitä oikeasti tarkoitan.
Mä olen metsästänyt ikävän syvintä olemusta, koska viimeisten kolmen vuoden aikana olen vieroittanut itseni hyvinkin tehokkaasti koko tunteesta. Kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä, ei paljon ehdi ketään kaipaillakaan. Aloin kuitenkin epäillä, että ikävän puuttumiseen voi olla myös jokin muu syy kuin pelkkä kiire. Kiirehän väistyy tai laitetaan väistymään takuuvarmasti, jos toinen on oikeasti tärkeä.
Keskustelupalsta ohjasi miettimään enemmän kysymystä, jonka Pave Maijanenkin päästi aikoinaan ilmoille:
Kai mullakin joskus on jotain ikävä ollut. Ehkä jopa tunnistaisin tunteen sen osuessa kohdalle. Milloin Sinä olet viimeksi ikävöinyt jotain? Oliko se ihminen, asia, esine, harrastus?
Minä olen ihan superihminen ikävöimään! Ihan perseestä sellanen! Lapsia ikävöin aina kun ovat poissa. Miestä en ikävöi, onneksi! Aikoinaan olen ikävöinyt, molempia aviomiehiäni koska jouduimme elämään erossa. Kun lasteni isä jätti minut, ikävoin vuosia eikä se ollut mikään kiva tunne! Kun ikävöin lapsiani, se on erilaista, ei onneksi ollenkaan niin huono tunne.
VastaaPoistaNyt kun otit lapset esille, niin joo, ehkä mä sittenkin olen hiukan ikävöinyt. Mitä vanehmmaksi se tulee, sitä pitempiä aikoja viihtyy myös poissa kotoa. Ja silloin tosiaan on kaipausta ilmassa. Se on kuitenkin sellaista positiivista ikävää, niin ei sitä heti sellaiseksi tahdo tunnistaakaan.
PoistaPositiivista ikävää? Mitä se on? Mä tarkoitan sillä sitä, että tietyn henkilön/asian/paikan ajatuksissa pyöriminen herättää mieluummin hymyn kuin kyyneleet.