V niin kuin V*tutusosaaminen

"Mistä alkaa kehittyä tämä suomalaisten miesten valtava vitutusosaaminen, joka johtaa siihen, että kaikki asiat alkavat kääntyä meitä vastaan?" kysyy Espoon kaupungin perusturvajohtaja Juha Metso Iltalehdessä tänään. Hän myös nostaa esiin Duodecimin tutkimuksen, jonka mukaan positiivisesti elämäänsä ja tulevaisuuteensa suhtautuvat ihmiset elävät keskimäärin 15,7 vuotta kauemmin kuin negatiiviset verrokkinsa. Mikäs siinä on elellessä, kun elämä vaan on niin ihanaa.

Mä en ole lukenut kyseistä tutkimusta enkä siis tiedä, onko tämä se-otsassa-kuljeskelu tosiaankin vain miesten osaamista. Väittäisin tietäväni moniakin ihmisiä sukupuolesta riippumatta, joilla tuntuu olevan hyvin negatiiivinen käsitys itsestään, elämästään ja mahdollisuuksistaan. Negatiivisella asenteella on myös itseään toteuttava vaikutus. Kun ei usko mahdollisuuksiinsa, niitä ei useimmiten edes ole.

Aihe on mulle ajankohtainen siinäkin mielessä, että ensi viikoksi pitäisi olla kasassa presentaatio vastoinkäymisten vastustuskyvystä. Joillain ihmisillä sitä on enemmän kuin toisilla. Törmäsin esimerkiksi tarinaan toimittajasta, joka vuosien myötä oli menettänyt kaikki ystävänsä ja kollegansa toimituksessa, lisäksi hänellä oli kolme lasta, joista kahdella oli parantumaton sairaus ja kolmas kuoli liikenneonnettomuudessa. Tästä huolimatta hän tuntui olevan aina positiivisella mielellä tsemppaamassa kollegojaan sekä odotti tulevaisuudelta pelkkää hyvää. (Coutu D: How resilience works)

Tutkimusten mukaan on kolme asiaa, jotka ennakoivat sitä, onko ihminen selviytyjä vai ei. Nämä kolme asiaa ovat todellisuuden kohtaaminen, tarkoituksen etsintä sekä käsittämätön kyky improvisoida. Kahdellakin näistä ominaisuuksista artikkelin mukaan pärjää oikein hienosti, mutta kun yksilöllä on kaikki kolme, mikään ei voi lannistaa häntä. 

Eniten mua jäi mietityttämään se, että kauan ylistetty optimismi ei välttämättä olekaan onnen salaisuus ellei sitä ole yhdistetty todellisuudentajuun. Pitää olla realistinen optimisti, ymmärtää ja ennakoida tosiasiat, mutta samaan aikaan uskoa, että elämällä on tarjottavanaan paljon hyviä asioita ja tavallaan taistella ja potkia takaisin vastoinkäymisiä kohdatessaan. Voisi helpolla kuvitella, että nämä olisivat geneettisiä ominaisuuksia sekä samalla myös kasvuympäristössä opittuja käyttäytymismalleja. Vaan ei. Jopa skitsofreenikkovanhempien lapset saattavat olla näitä selviytyjiä, vaikka sekä geenit että ympäristö puhuvat molemmat sitä vastaan. Monella tämä ominaisuus myös kehittyy vanhemmiten. Onkohan tässä taustalla se ikivanha lause: se mikä ei tapa, vahvistaa. Vastoinkäymisistä selvittyään alkaa luotaa yhä enemmän siihen, että mitään sellaista ei voi kohdata, josta ei selviäsi.

Lähde: www.luckyoptimist.com