Mä olen täällä(kin) jankuttanut, että inhoan epäluuloisuutta. Nyt löydän itsestäni hitusen samaa vaivaa. Omaksi puolustuksekseni haluan sanoa, että kysymys on enemmän itsesuojeluvaistosta ja varovaisuudesta kuin hillittömästä tarpeesta osoittaa epäilykseni tosiksi. Totuudellisuudella ei tässä ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tarvitsen reilun välimatkan.
Mä otan väkisin muutaman askeleen pakkia, kun joku alkaa vakuuttelemaan mulle verbaalisesti hyvyyttään, hyviä aikeitaan tai ehdotonta läpi elämän kestävää ystävyyttään. Ne on ominaisuuksia, jotka näkyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Ne on myös ominaisuuksia, jotka tulee vain luonnostaan, ei pakottamalla. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en mä ota vain muutamaa askelta, mä kasvatan oikein kunnon kuilun siihen väliin. Varmuuden vuoksi.
En tiedä onko mun ajatuksilla todellisuuspohjaa tai ei. Musta vaan tuntuu, että erityisesti tilanteissa, joissa viha tai edes vihaisuus olisivat ns. normaaleja reaktioita, hyväntahtoisuuden vakuuttelu kertoo pelkästään piilotetusta vihasta. Vielä vahvempi tunne piilotetusta vihasta syntyy, kun kuulee kireän äänen. Voi melkein nähdä sielunsa silmin kuinka leuanseutu kiristyy ja kädet puristuvat nyrkkiin tai jonkin lähellä olevan esineen ympärille. Silmien välähdyksenkin voi melkein nähdä. Eniten siinä pelottaa mitä mahdollisesti tapahtuu, kun kuppi lopulta menee nurin. Niin kuitenkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin. Keneenkään ei mahdu vihaa niin paljoa, etteikö se purkautuisi jossain vaiheessa. Eikä se silloin välttämättä ole enää mitenkään hallittua.
Mä toisaalta ymmärrän myös pyrkimykset ystävyyteen. Kyllähän te nyt tiedätte, että mä haluan olla kaikkien kaveri oli se yhteinen historia sitten millainen tahansa. Mutta ei se mikään automaatio ole. Sen lopullisen muodon hakemiseen menee aikansa eikä sitä todellakaan voi pakottaa. Ainoa, mitä voidaan oikeasti sopia on, että ei haluta jarrutella toisen oman elämän rakentamista, ja myös pitää sanansa. Loppu tulee joko itsestään tai jää tulematta.
Mä otan väkisin muutaman askeleen pakkia, kun joku alkaa vakuuttelemaan mulle verbaalisesti hyvyyttään, hyviä aikeitaan tai ehdotonta läpi elämän kestävää ystävyyttään. Ne on ominaisuuksia, jotka näkyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Ne on myös ominaisuuksia, jotka tulee vain luonnostaan, ei pakottamalla. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en mä ota vain muutamaa askelta, mä kasvatan oikein kunnon kuilun siihen väliin. Varmuuden vuoksi.
En tiedä onko mun ajatuksilla todellisuuspohjaa tai ei. Musta vaan tuntuu, että erityisesti tilanteissa, joissa viha tai edes vihaisuus olisivat ns. normaaleja reaktioita, hyväntahtoisuuden vakuuttelu kertoo pelkästään piilotetusta vihasta. Vielä vahvempi tunne piilotetusta vihasta syntyy, kun kuulee kireän äänen. Voi melkein nähdä sielunsa silmin kuinka leuanseutu kiristyy ja kädet puristuvat nyrkkiin tai jonkin lähellä olevan esineen ympärille. Silmien välähdyksenkin voi melkein nähdä. Eniten siinä pelottaa mitä mahdollisesti tapahtuu, kun kuppi lopulta menee nurin. Niin kuitenkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin. Keneenkään ei mahdu vihaa niin paljoa, etteikö se purkautuisi jossain vaiheessa. Eikä se silloin välttämättä ole enää mitenkään hallittua.
Mä toisaalta ymmärrän myös pyrkimykset ystävyyteen. Kyllähän te nyt tiedätte, että mä haluan olla kaikkien kaveri oli se yhteinen historia sitten millainen tahansa. Mutta ei se mikään automaatio ole. Sen lopullisen muodon hakemiseen menee aikansa eikä sitä todellakaan voi pakottaa. Ainoa, mitä voidaan oikeasti sopia on, että ei haluta jarrutella toisen oman elämän rakentamista, ja myös pitää sanansa. Loppu tulee joko itsestään tai jää tulematta.
En oikein tiedä miten pukisin sanoiksi sen, mitä tähän ja edelliseen haluaisin sanoa...
VastaaPoistaEn nyt sano muuta, kuin että kannattaa luottaa omaan intuitioon eikä antaa kenenkään toisen hallita itseään millään tavalla.
Hyvin sä sen osasit pukea. Intuitiolla mennään. :)
VastaaPoista