Y niin kuin ylioppilaskampaus

Viimeistä viedään - lomapäivää nimittäin. Tosin mieli askartelee jo ahkerasti lauantaissa. Ennakolta tiedän, että aamuyhdeksältä tuoliini istahtaa tuore ylioppilas, jolle tehdään lakinkestävä kampaus. Häntä puhelimessa haastatellessani en kuitenkaan saanut oikein vihiä, millaista kampausta hän toivoo. Ainoa asia, mistä molemmat olimme puhelun jälkeen varmoja oli se, että kampauksen painopisteen tulee olla alhaalla, koska sen kruunaa jossain vaiheessa päivää puhtaan valkoinen ylioppilaslakki.

Vaihtoehtojahan on pilvin pimein siitäkin huolimatta eikä nettisurffailu ainakaan vähentänyt vaihtoehtoja.

Se voi olla kiharrettu ja vain osittain kiinni.

Se voi olla kiharrettu ja letitetty.

Letistä voi tehdä niskaan myös kukkasen.

Niskanuttura voi olla löysähkö.

Tai se voi olla klassinen chignon.

Nuttaran voi myös laittaa sivulle.

Ehkä mä sittenkin vaan jatkan lomaani. Onhan tossa jo vaihtoehtoehtoja, mitä voi ehdotella. Lettikukan jätän suosiolla ehdottamatta, koska sitä varten pitäisi kaivaa nyt heti harjoituspää esiin ja alkaa harjoittelemaan. Mutta mähän olen lomalla, niin ei se nyt vaan käy. Eiköhän asiakaskin ole tähän mennessä jo ehtinyt miettiä omia toiveitaan, joten ei se kokonaan mun mietittäväksi jääne.

Sitä paitsi mulla itsellänihän ei edes ollut mitään tukkahuolia, kun lakin sain. Polkka, on se sit vaan niin helppo ja vaivaton - äidillä ja tyttärellä!

H niin kuin hunningolla

Kuvituskuva. Kuvan miehet eivät liity tapaukseen.

Aivan aluksi kaikkien on tärkeää tietää, että inhoan Erinin vanha nainen hunningolla kappaletta. Eniten kappaleessa tökkii kohta "nelkytvuotta saman miehen lakanoissa". Erinin tapauksessa sen täytyy tarkoittaa entistä elämää!

Mutta takaisin juoneen.

Otin tietoisen riskin muuttaessani alueelle, josta on kävelymatka korkeakouluihin ja yliopistoihin. Yksi lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksista näkyisi ikkunasta, jos ikkunat olisivat suotuisaan suuntaan. Ymmärsin asunnon vastaanottaessani, että täällä mahdollisesti asuu opiskelijoita. En vain ymmärtänyt, mitä kaikkea silmäni voivatkaan joutua todistamaan.

Satunnaisesti olen törmäillyt hississä salskeisiin nuoriin miehiin, jotka kantavat mukanaan milloin anatomian kirjoja ja milloin jotain muuta alan kirjallisuutta. Ne on myös oikein mukavia ja rupattelevaisia nuoria miehiä. Niiden kanssa hissimatkustaminen ei ole ollut vaivautunutta vaan oikein mukavaa. Jopa niin mukavaa, että välillä on tullut mieleen ehdottaa, josko ajettaisiin ylimääräinen kierros.

Tilanne on kuitenkin muuttunut, koska olen kesälomalla. Ilmojen valtiatar on ollut myös erittäin suopea. Se on tarjoillut sadetta, ukkosta, muka nelisenttisiä rakeita ja HELTEITÄ! Samaan aikaan kouluissa lukuvuosi vetelee viimeisiään, mikä on asettanut mut kiusalliseen tilanteeseen. Nyt ne nuoret, mukavat ja salskeat miehet ovat siirtyneet lukemaan tenttiin pihanurmikolle erittäin vähäpukeisina. Ai ku hyvää!

Vaan kun ei ole! Musta on erittäin kiusallista, että jään kerta toisensa jälkeen kiinni tuijottamisesta. Onneksi sentään useimmiten pelkästään itselleni. Jatkossa saatan intoutua käyttämään ainoastaan portaita, ettei vahingossa päädytä samaan aikaan hissiin. Siellä anatomian kirjoissa varmaan kerrotaan liki nelikymppisten eronneiden sinkkunaisten pään- ja kehonsisäisistä kuhinoista, kun ne näkee jotain silmilleen sopimatonta.

Tulis jo talvi ja voitais taas olla niin kuin ennen! Tai mä voisin. Tuskin niillä mitään ongelmaa on.

PS. Jos ikkunat ja parveke olisivat lääketieteellisen rakennuksen kannalta suotuisaan suuntaan, en olisi tässä tilanteessa.

B niin kuin Boomslang

Kuva: freeimages.com Kuvaaja: doc

Kuvassa on maailman ainoa myrkyllinen tarhakäärme, Boomslang, joka voi tappaa terveen ja hyväkuntoisen miehen. Boomslangia erehdyttiin pitämään harmittomana, kunnes vuonna 1957 Karl Schmidt kuoli käärmeen pureman aiheuttamiin sisäisiin verenvuotoihin.

Jaa, että mihinkä tämän analogin on tarkoitus johtaa? Mulla nyt vaan sattuu tänään olemaan sellainen olo, että olen Boomslang!

Tiedossa on ollut jo pidempään, että en pysty kauaa jatkamaan nykyisessä työssäni tai ainakaan nykyisessä työpaikassani näillä keuhkoilla.

Oletko koskaan kävellyt kesäkuumalla kampaamon ohi, jossa on ovi auki?

Oletko samalla sattunut haistelemaan kesän tuoksuja, kun nenään on hiipinyt outo ammoniakin ja muiden kampaamokemikaalien tuoksucocktail?

Mieti, että tekisit töitä sellaisessa tuoksussa. Oikeastihan tilanne ei työpaikallani ole niin paha kuin kivijalkakampaamossa. Meillä on erittäin hyvä ilmastointi. Jopa niin hyvä, että kesälläkin pukeudumme neuleisiin töissä ollessamme. Tervekeuhkoiselle ympäristö ei tuota mitään ongelmaa. Mutta kun allergisoituneena ja astmaattisena viettää 8 tuntia päivässä hengitellen pahimmillaan - tai omistajien kannalta parhaimmillaan - kahdeksan kampaajan aiheuttamia käryjä yhtä aikaa, niin voi vain kuvitella kuinka kipeä työpäivän jälkeen on. Niin kipeä, ettei työnteossa ole mitään järkeä. Työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään, ei jotta jotta terveys viedään.

Omasta mielestäni olen ollut hyvä, luotettava ja tunnollinen työntekijä. Olisin mennyt töihin vaikka pää kainalossa mikäli se olisi irronnut eikä ajanvarauskirja olisi antanut myöten jäädä suoraan petiin lepäämään. Olen tähän hetkeen asti ajatellut aina vain työnantajan parasta. Tai ongelma on oikeastaan juuri siinä, että ajattelen vieläkin. Ellen ajattelisi, en pitäisi itseäni harmittomaksi kuviteltuna myrkyllisenä tarhakäärmeenä.

Olen kuluneen vuoden miettinyt kuumeisesti, kuinka voin jatkaa parturi-kampaajana edes osa-aikaisesti ilman, että kiusaan itseni henkihieveriin. Kenellekään ei tule varmasti yllätyksenä, että yrittäjyys on ainoa mahdollisuus vaikuttaa omaan työskentely-ympäristöön. Niinpä olen salaa suunnitellut, laskelmoinut ja selvitellyt asioita joka suunnalta. En voi tehdä värjäyksiä tai permanentteja terveydentilani puolesta, mutta ei se leikkaamasta tai kampaamasta estä - etenkään, kun käytössä tulee olemaan hajusteettomat tuotteet. Suunnitelmat ovat siis siinä vaiheessa, että voisin vaikka heti huomenna aloittaa oman toiminnan. Mutku... tilanne on periaatteessa sama kuin parisuhteessa oleva olisi ihastunut toiseen. Tunteet ja ajatukset eivät ratkaise, vaan se miten niiden kanssa toimii.

Olen siis ihastunut omaan suunnitelmaani, mutta musta tulee myrkkykäärme, jos alan markkinoida palveluitani ennen kuin työsuhteeni on päättynyt. Puhumattakaan siitä, että tekisin töitä sekä työnantajan että omaan lukuuni samaan aikaan. Yrittäjällä on toki aina riski, mutta tällä hetkellä lain sanelema lojaliteettivelvollisuus työnantajaa kohtaan tuntuu pelkästään kohtuuttomalta riesalta. Pitäisikö muka irtisanoa itsensä, viettää kuukauden irtisanomisaika löysässä hirressä ja sitten kädet ristissä toivoa, että uutena yrittäjänä saan asiakkaita edes sen verran, että voin ostaa tarjouksesta makaronipussin silloin tällöin? Miten kukaan ikinä uskaltaa lähteä palkkatöistä saman toimialan yrittäjäksi, jos kaikesta pitää olla hipihiljaa ennen kuin on vapaa puhumaan?

Niin tai näin, olen varma, etten pysty aiheuttamaan niin suuria sisäisiä verenvuotoja nykyiselle työnantajalleni, että se johtaisi heidän kuolemaansa. Heillä kyllä riittää makaronia pöydässä, vaikken viiden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen jäisikään rinnalle. Se helpottaa. Vähän. Silti musta tuntuu, että olen Boomslang!

P niin kuin pääsiäinen

Se on kuulkaas sillä tavalla, että koska ulkona paistaa aurinko niin päätin pääsiäisen kunniaksi kirjailla yhteenvedon pikakelauksella siitä missä oltiin ja mihin on tultu. Joo, joo, normaalisti ihmiset ryntää näillä leveysasteilla ulos nauttimaan kauniista päivästä, kun kerran sellainen kohdalle osuu, mutta oletko vilkaissut päivän siitepölytilannetta. Ei, ei ole mitään asiaa ulos mulla ainakaan ihan vaan olemisen ilosta.

Silmäilin ihan viimeisimmät postaukseni läpi ja totesin, että viimeksi olen ollut sairaslomalla erityisen rankan viikon jäljiltä, johon mahtui sekä kuolemaa että kuoleman uhkaa. Ei siitä sen enempää, koska melkein vuosi kaiken jälkeen mun on pakko myöntää, että kaikessa karmeudessaan se on yksi elämäni parhaimmista koettelemuksista seurauksineen. Siinä tohinassa asettui asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Seuraavaksi syntyi vauva. Eikä tietenkään mikä tahansa vauva vaan maailman kaunein ja ihanin ja kerta kaikkiaan maailman ykkösvauva. Sanon tämän siksi, että moni varmaan muistaa, että minä en tykkää vauvoista. Ne huutaa, kuolaa ja kakkaa eikä anna nukkua. Tämäkin kuolaa hampaita tehdessään mutta vaan hillitysti ja kakkaakin aina välillä, mutta huutamista ja nukkumisen estämistä vauva ei ole harrastanut juuri lainkaan, vaikka asuttiin sentään saman katon alla hänen ihanuutensa kanssa 8 ensimmäistä kuukautta. Jaa, että kuulostaa siltä, että maailmassa on taas yksi totaalisen hurahtanut isoäiti lisää? Sellainen, joka kaivaa kännykän taskustaan ja alkaa esitellä prinsessan valokuvia kaikille, ketä vaan vähänkään kiinnostaa vaikkapa vaan kohteliaisuussyistä. On se vaan mummun pieni suuri rakkaus. <3

Niin mitäs nyt sitten? Muutin lopulta pois vauvan vaikutuspiiristä ja opettelen asumaan ihan yksin ensi kertaa elämässäni. Elämässä on valoa ja varjoja, mutta suuressa mittakaavassa kaikki on erittäin hyvin. Mitä siitä, jos joudun ramppaamaan tutkimuksissa ammattitautiepäilyn vuoksi. Eihän se nyt yllätyksenä tullut, vaikka vielä mielessäni pistänkin vastaan, että lääkärin täytyy olla väärässä. Allergia ja astma ei nyt vaan mitenkään voi olla saman kolikon eri puolia. Mä olisin ihan terve, ellei välillä pitäisi tehdä töitäkin. Joka tapauksessa tässäkin urakassa ollaan jo voiton puolella ja edessä lienee enää pari tutkimusta, jonka jälkeen voidaan todeta, että sain tehdä maailman kivointa työtä aikani, mutta nyt on aika siirtyä toisille laitumille.

Niin että oikeastaan sitä kait aioin sanoa, että kun nyt kerta olen melkein asettunut taloksi ja mulla on ihan omaakin aikaa, niin taidanpa varovasti aktivoitua myös blogia päivittämään. Sitä en vielä osaa sanoa, että jäänkö tähän rajoittavaksi luomaani konseptiin, jossa otsikotkin on määrätty tiettyyn muotoon vai muutanko blogini johonkin naapuriin, mutta jätän kyllä osoitteenmuutoskortin, jos se ajankohtaistuu.

Ihanan rentouttavia pääsiäisen pyhiä Sinulle!

L niin kuin lokoisa lokakuu

Pahoittelut, että sanat jäivät tällä kertaa todellakin viime tippaan. Tuolla ne ovat takaraivossa hautuneet tyttätentyttären vaippoja vaihdellessa ja yösyöttöjä välillä hoidellessa.

Ensimmäisestä sanastahan kaikki näkee, että olen seurannut ainakin joitain meneillään olevia hyviä aikeita. Tai no, Twittervirrasta luin. Aiotko sinä viettää lihatonta lokakuuta?

S niin kuin sydämellinen syyskuu

S-sanoja koko syyskuuksi Tuan innoittamana:

sydämellinen syyskuu alkaa huomenna

E niin kuin eloisa elokuu

Hah, tällä kertaa lupaan kirjoittaa ainakin kahdesta tai kolmesta sanasta itsekin. Vielä en ole päättänyt, mitkä ne olisivat.

Niin muuten, elokuu on eloisa, koska Hän saapui reilu kaksi viikkoa sitten ja pitää mummunkin kiireisenä.

H niin kuin helteinen heinäkuu

Tunnustan. Meinasin olla tajuamatta, että huomenna se jo on: helteinen heinäkuu. Kiitokset Tualle kommentista, joka sai minut vilkaisemaan kalenteriini ja tajuamaan, että tämän pitäisi olla jo täällä.

K niin kuin kepeä kesäkuu

Se olis sitten kesä. Sain vihdoin kepeän kesäkuun sanat julkaistuksi. Toistan ehkä itseäni, mutta en lupaa mitään omasta osallistumisestani. Tosin nyt ei ole syynä kiire vaan kiireen kokonaisvaltainen puuttuminen. Oli hiukan rankka viikko viime viikolla ja kohtasin kaksi henkisesti raskasta tapahtumaa. Nyt siis olen sairaslomalla, mutta keskittymiskyky aika lailla nolla.

T niin kuin touhukas toukokuu

Laitoin touhukkaan toukokuun sanalistan jo tuonne toiselle puolelle odottelemaan, joten laitan tännekin. Kohtahan se jo alkaa ja  mulla vierähtää loppukuu kaiken muun häslingin lisäksi muuttopuuhissa. Tiedä vaikka ensi kuussa iskisi tyhjän pesän syndrooma ihan tosissaan. Jänskättää kovin. Aattele, jos tyttö muka oikeasti pärjää ilman äitiään.

H niin kuin huumaava huhtikuu

No nih, aika vaan rientää siivillä, joten en lupaa mitään - paitsi kuukausittaiset sanalistat. Tuolla toisella puolen tämä jo olikin aiemmin. Tehän tiiätte, mitä näillä voi tehdä tai olla tekemättä. Jos kuitenkin eksyit tänne jostain etkä tiedä mikä juttu tämä Tarina päivässä-haaste on, niin lukaise lisää täältä.

Omista kuulumisista sen verran, että sain pääsiäisen aikana juostua selkäni - no hyvä on, pakaran - istumakelvottomaksi. Selässä se kipu kuitenkin tuntuu, vaikka pakara onkin syyllinen juntturaan. Natsi otti hatkat jokunen viikko sitten ja mulla on menossa personal trainer 4.0. Kun aiempaa kutsuin natsiksi, niin uusi alkaa ehkä totella nimeä Tikru. Videon energia puhuu ainakin tämän nimityksen puolesta.

Nyt sattuu siihen malliin, että on mentävä. Sama ongelma kuin joulun alla myös. Kovasti deadlineja, muttei perä kestä riittävän pitkiä aikoja istumista. Höh!

M niin kuin maistuva maaliskuu

Sellainen pikku vinkki tässä lomailun ohessa, että kohta on Tarina päivässä-haasteessa maistuvan maaliskuun vuoro. Syövät kuulemma lammastakin silloin. Ja väittävät sen olevan maukasta. Minä en syö. En pysty. Kavereita ei saa syödä ja maistuvat vielä jotenkin karvaisellekin. Olen maistanut. Ihme saa tapahtua, että maistan uudelleen.

Listaa saa taas tuttuun tapaan kopioida, ottaa mukaan, jakaa ja käyttää hyödykseen. Mä hyppään mukaan viimeistään oravanpyörään.

M niin kuin mikä maa mikä valuutta?

Tai siis mikä päivä, mikä aihe. Ehkäpä en nyt kirjoita haasteeseen liittyen, kun muutenkin tuntuu olevan kortilla aika tämän blogin suhteen. Ja kerta nyt on sellai olo, että on pakko sanoa jotain, niin en kyllä tukahduta sitä jollain koukulla. Hups. Se tuli ihan vahingossa.

Siispä niihin asioihin.

Ekaksi. Raineri on lomalla. Siellä se lämpimillä mailla vetelee kaljaa ja ottaa aurinkoa. Kaljastahan mä en tykkää, mutta aurinko maistuis kyllä. Antoi kotitehtäväksi pudottaa sillä välin 4 kiloa. Siis jumankekka, kymmenessä päivässä ja mä vielä tartuin haasteeseen. Lauantaina kaikki näytti vielä menevän ihan putkeen, paino oli pudonnut 5 päivässä 2,2 kiloa. Tänään pudotus oli enää 1,2 kiloa enkä ole tehnyt mitään toisin kuin aikaisempina päivinä. Ja tiedoksi: olen syönyt ihan normaalisti, että älkäähän nyt huolestuko.

Ärsyttävää silti! Mä heitän hanskat naulaan ja haistatan sille pitkät, jos se kehtaa ruikuttaa. Se puoli kiloa viikossahan oli terveellinen vauhti laihtua, joten se nyt ainakin on mennyt. Aikaa tosin olis vielä 2 päivää, mutta ehkä ihme tapahtuu itsekseen ja voin sittenkin näyttää sille torstaina pitkää nenää. Eikös se lepokin kuitenkin ole tarpeen?
Ai niin, ja ne, jotka päätyvät tänne hakulauseella läskistä fitnesstähdeksi. Olette niin väärässä paikassa. Menkää pois!

Toiseksi, mulla on someähky. Se ei johdu teistä vaan minusta. Kun työkseen harjoittelee somea, alkaa oireilla. Oma blogi katselee syyttävästi ja hikikarpalot nousee pintaan. Olis pakko kirjoittaa jotain, mut mistä, mistä, mistä ja mitä, mitä, mitä. Niin ja muiden kuulumisiakin pitäisi käydä lukemassa tai putoan kartalta ihan tyystin. Syvä huokaus. Ehkäpä me tehdään nyt niin, että päätän olla ottamatta stressiä tästä blogista. Ilmoitan olevani lomalla bloggailusta seuraavat 2-3 viikkoa. Muiden blogien lukemista ei sitten lasketa lomaan kuuluvaksi, vaan loma on just siksi, että ehtisin edes lukea mitä mun tärkeille kuuluu. Tässä on tietenkin se vaara, että kun sanon näin, niin juttuja alkaa tulla mieleen vaikka millä mitalla. Mutta otan sen riskin.

Ja nyt mä painun nukkumaan, kun väsytin itseni taas pumpissa ja intervallijuoksupätkillä illalla.

A niin kuin aasinsilta

Tarina päivässä: Tuhti

Tänään on ollut kiva päivä. Rento, mutta täynnä kysymyksiä. Osaisitkohan sinä auttaa?

Ensimmäiseksi mieltäni vaivasi se, että pitääkö Twitter, Facebook tai joku muu yhteisöpalvelun nimi kirjoittaa isolla vai pienellä alkukirjaimella. Tähän sain ammattilaiselta vastauksen. Ne ovat erisnimiä ja siten kirjoitetaan isolla. Halusimme kuitenkin laittaa hiukan kielioppia uusiksi. Ehdotamme, että on sallittua käyttää pientä alkukirjainta niissä tilanteissa, kun haluaa vähätellä jonkin merkitystä elämässään. Koska alkoholisti vähättelee riippuvuuttaan, niin myös sosiaalisen median käyttäjä voi vähätellä omaa riippuvuuttaan käyttämällä pientä alkukirjainta riippuvuutta aiheuttavasta palvelusta. Kirjoitanhan jumalankin aina pienellä, mutta Universumin tai Maailmankaikkeuden isolla. Paitsi jos ne ovat kohdelleet minua omasta mielestäni kovin epäoikeudenmukaisesti. Vähän sama juttu, kun jos lapsi on kiltti, häntä kutsutaan etunimeltä tai lempinimeltä, mutta auta armias, jos se tenava tekee jotain sopimatonta, niin hänellä on yhtäkkiä koko ristimänimi käytössä ja ISOIN kirjaimin.

Kun tämä asia oli selvitetty, niin tyttäreni alkoi laulamaan Maijal oli karitsaa. Se lumivalkea ja alati seuraava karitsa. Koska karitsa oli, aloin miettimään, mitä sille tapahtui. Kysyin sitäkin asiantuntijoilta. Päätyi kuulemma pääsiäispöytään. Vastaavasti heräsi myös kysymys, kuinka Piippolan vaarin talolle kävi, koska vaarillahan laulun mukaan vain oli se. Kuulemma paloi vajaa pari vuotta sitten. Nämä nyt ei olleet ihan sellaisia vastauksia, joita odotin. Saduilla kuuluu olla onnellinen loppu, joten kysyin asiaa myös toisessa sosiaalisen median yhteisössä, mutta se ajoi minut vain miettimään Saku Sammakon kimurantteja ihmissuhdekuvioita. En enää yhtään ihmettele, jos lapsilla on joskus hiukan vaikeaa, kun ei noita aikuinenkaan ymmärrä. Tosin joku fiksu huomautti, että lauluista tuli vaikeita vasta kun niitä alkoi katsella aikuisen silmin. On epäreilua, että laulut eivät kerro, miten sitten kävi. Saiko Sakukaan koskaan puolisoa vai lähtikö se Matias Myyrän matkaan? Jos ei, niin mitä Matias Myyrälle sitten kävi? Oliko Hepokatti Heikki ja Hillevi Hiiri onnellisia ever after vai soitteliko Heikki muillekin viuluaan?

Sunnuntait on ehdottoman kivoja, koska on tuhti olo äidin luota äskettäin palanneena. Lisäksi saa heittää aivot narikkaan ja miettiä lastenlauluja ja muuta tarpeetonta. Tai no, ensimmäinen kysymys liittyi kyllä työhöni, etten vaan puhuttele herra tai rouva Twitteriä epäarvostavasti pienellä alkukirjaimella. Mutta enivei, melko hyvä päivä. Parasta on silti ehkä se, että perjantaihin on enää viisi yötä.

Talouselämä: Pomo ja Väisänen

O niin kuin oppimistyylit

Tarina päivässä: syrjällään

Epäilen, että syrjällään sana päätyi listaan, koska sydän oli syrjällään jostain. Päätin vain jättää sydämen pois, jotta kaikki saisivat keksiä sille ihan omat merkityksensä. Onneksi, koska mun maailma meni hiukan vinksalleen ja nyt se on ihan syrjällään. Minäpä kerron miksi.

Olen kerettiläisesti uskonut, että oppimistyylit (auditiivinen, visuaalinen, kinesteettinen) ovat totta. Sitten mulle ystävällisesti iltamyöhällä kerrottiin, että ne ovatkin myytti ja että olen ollut väärässä vuosikymmeniä. Väärässä oleminen on niin inhottavaa, että nukkumattikaan ei meinannut uskaltaa tulla. Se varmasti tiesi, että tästä en selviä edes nukkumalla yön yli. Aamulla kun heräisin, olisin edelleen väärässä enkä millään muotoa pystyisi kumoamaan asiasta tehtyjä  tutkimuksia. Niinhän se oli. Olen siis vuosikymmeniä kuvitellut olevani auditiivis-visuaalinen oppija (tai ehkä tärkeysjärjestyksessä päinvastoin visuaalis-auditiivinen), ja nyt voisinkin muka oppia ihan yhtä hyvin tekemällä. Toisin sanoen, ei ole mitään väliä kuinka asioita opetetaan, kunhan se tehdään hyvin.

Voisi tietenkin kysyä, miksi sain tästä(kin) kehitettyä itselleni elämää suuremman ongelman ja maailmani on aivan syrjällään. Mitä väliä sillä on, onko oppimistyylit vai ei? Käytännössähän sillä ei ole mitään väliä, paitsi... Paitsi jos minun pitäisi perustella, miksi hyvään esitykseen kuuluu sekä puhetta että powerpointteja (tai jotain muita näköaistiin perustuvia juttuja). Inhoan itse powerpointteja, joissa on tekstiä, tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Usein vieläpä suoria ja piiiiiiitkiä lainauksia jostain kirjoista tai artikkeleista. Minusta niissä pitää olla joitain avainsanoja ja asiaa selventäviä kuvia, koska mun muistini painaa asiat nopeimmin mieleen kuvina, joista sitten voin alkaa poimimaan haluamiani juttuja ja käsitellä niitä edelleen. Avainsanat puolestaan puhutaan tai mielellään tarinoidaan auki eikä oleteta, että kun on tehty hieno irrallinen lainaus laajemmasta kokonaisuudesta, niin kaikki ymmärtävät ajatuksen. Se ei vaan mene niin eikä vähiten siksi, että mielenkiinto ja motivaatio ei jaksa riittää enää kumpaankaan - ei kuuntelemiseen eikä edes katsomiseen. Paitsi jos se tyyppi siellä edessä tekee vaikkapa käsillään jotain häiritsevää, kuten kaivaa nenäänsä tai pelaa taskubiljardia, niin sitten sitä on mukava seurata, muttei silloinkaan mitään opi. Uusia tapoja viimeisen vuoden aikana on ollut myös pyytää, että "älä tee tästä oikeusjuttua" ja tönäistä kevyesti etupuolelta olkapään tietämille (saat itse päätellä mikä ruumiinosa on kyseessä) tai napata pöydältä luentolehtiö ja pudotella sitä lattialle tarpeeksi monta kertaa saadakseen sen irtoamaan kansistaan. Siksi siis siirryin läppäriin, ja aivan varmasti tirvaisen takaisin, jos se otetaan samanlaiseen käsittelyyn.

Joka tapauksessa mä haluaisin nyt tietää, että miten sinä luulet oppivasi parhaiten? Ja jos mielestäsi hyvään esitykseen kuuluu sekä kuva, ääni että toiminta, niin miten muuten perustelisit sen kuin erilaisilla oppimistyyleillä? Riittääkö, että mä haluan, että siinä on ne kaikki?

serc.carleton.edu

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

V niin kuin verraton

Pakko käyttää hyväksi eilistä Tarina päivässä-haasteen aihetta, koska nämä kuvaan rakkaudella kerätyt hakusanat ovat ehdottoman verrattomia. Näinkö Google kuvailisi minua, jos saisi kirjoittaa profiilitekstin puolestani?

Olisin lisännyt kuvaan myös Ajatusmurusia blogin OTJAN maininnan siitä, että Neo on Nasan tutkimusohjelman mukaisesti myös Near Earth Object. Haluaisin uskoa, että se kuvaisi mua paljon enemmän kuin joku Hitlerin kylkiluu. Sen myönnän, että olen hänen aurinkoisen korkeutensa äiti.

P niin kuin parasta ennen

Onko toimittaja parasta ennen kuin avaa sanaisen arkunsa? Entä kirjailija, joka kirjoittaa jollekin ryhmälle epämieluisista asioista ja ryhmän kannalta väärästä näkökulmasta? Onko kuka tahansa - jopa me bloggaajat - parasta ennen kuin julkisesti esitetään mielipiteitämme? Jos ne eivät jotain miellytä, niin oikeuttaako se käyttäytymään loukkaavasti tai uhkaavasti?

Netissä tuntuu olevan tavallista enemmän ammattilaisvihaajia ja heidän verbaalinen ulosantinsa on kovin rajoittunutta. Heidän mielikuvituksensakaan ei ole kovin vilkas, koska se liittyy usein sukupuoliyhteyteen tai kuolemaan. Se on kuitenkin perheväkivallan kehittyneempi muoto. Perheissä alkaa nyrkit puhua, kun sanat ei riitä. Netissä vedetään turpaan verbaalisesti, tapetaankin. Sanojen eräänlaista puuttumista sekin. Se on rajat ylittävääkin eikä olekaan vain meidän suomalaisten oma pikku ongelma. Päättelin itse, kun katsoin SVT:n julkaiseman YouTube-videon Män som näthatar kvinnor. Eri mieltä oleminen on minusta ihan sopivaa. Mutta  rumaksi haukkuminen tai hengenlähdöllä uhkaaminen on jo aika kaukana eri mieltä olemisesta ja sananvapaudestakin.

Luulen, että ongelma on laajempi kuin tämä kyseinen ohjelma antaa ymmärtää. Aika varmasti myös miehille tulee vihapostia. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää.

Jotain hyvääkin tästä on seurannut, nimittäin #nätkärlek -kampanja, joka ainakin Twitterissä elää ja voi hyvin parhaillaankin. Se alkoi Jesper Eriksonin kyllästymisestä vihapuheisiin. Mutta yleisestikin tämä on hyvä idea. Kuinka usein tulee annettua positiivista palautetta lempityypeilleen? Jesper ehdottaa, että etsitään käsiimme lempitoimittajan meiliosoite ja lähetetään hänelle postia, jossa kerrotaan, miksi hän on suosikki. Tykästyin ajatukseen yleisemminkin. Aivan kuten Radio SuomiPopin "Kehu työkaveria selän takana"-teemaviikkoonkin. Jälkimmäisessä en tosin ymmärrä, miksi sen pitää jäädä yhteen viikkoon. Eikö aina olisi hyvä hetki kehua, koska jokaisesta varmasti löytyy jotakin hyvää?

Laitettaisiinko mekin blogistaniassa hyvä kiertämään ja levitetään omalla tavallamme nettirakkautta? Sellainen hyvä, jolla ei ole parasta ennen päiväystä.

Se lähtisi liikkeelle siitä, että minä kehun ensin jotain teistä (tulossa kohta, innostuit tai et). Se, jota kehutaan ottaa kopin ja seuraavassa postauksessaan kehuu taas yhtä bloggaajaa. Yksi siksi, että se on sopiva määrä lisätä mihin tahansa postaukseen eikä vaadi omaa erillistä tekstiä. Ja ehkä vähän siksikin, että vaikka löydän jokaisesta seuraamastani blogista ja bloggaajasta paljonkin hyvää, niin postauksesta tulisi sillä tavoin kilometrien mittainen. Sivupalkissakin teitä on jo yli 70.

Tästä se siis lähtee ja ensimmäiseksi kehutuksi arvoin silmät kiinni sormi näytölle tekniikalla Virtaa sanoista blogin Carelianan. Arvonnan virallisina valvojina toimivat kissamme, jotka yhä täällä asustavat. Käsittääkseni kuitenkin vain maaliskuun puoliväliin asti.

Careliana on pesun kestävä karjalaistyttö, joka on oppinut sanomaan nääs. On hän selvästi oppinut sanomaan paljon muutakin, mutten tiedä johtuuko se karjalaisuudesta vai tarttuneesta tamperelaisuudesta. Careliana kertoo blogissaan omasta elämästään ja arjestaan mukaansa tempaavalla tyylillä. Kovin moni ei onnistu ottamaan avainnipun sijasta mukaansa villasukkia ja kokoamaan siitä virkistävää tekstiä pidemmältikin. Pisti hiukan naurattamaan, vaikka en jaakaan hänen kanssaan villasukkainhoa.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

P niin kuin pulina

Puliseva pimu ja muita päänsisäisiä pulinoita

Sattumalta tiedän, että sana pulina päätyi aiheeksi juuri tällaisena vastaavana hetkenä.

On aamu ja olen äskettäin herännyt. Meidän kollikissamme Vili, joka ei pysty käsittämään sitä, että kukaan enää nukkuu, jos minä olen herännyt aloittaa joka aamuisen konserttinsa tytön oven takana päästen tavoitteeseensa. (Huomaa vinkki: jos aamuherätykset oman teinin kanssa on tuskaa, niin meiltä saa lainata kissaa herättelijäksi!) Tyttö herää ja liittyy seuraani. Sitten se alkaa: päättymätön pulina. Puoli tuntia myöhemmin olisin iloinen siitä, että tytöllä on taipumus puhua äidilleen kaikesta, mutta nyt tuijotan näyttöä ja hymähtelen - enkä välttämättä edes oikeissa kohdissa. Tiedän, että tämäkin saattaa olla yksi niistä tytön yksinpuheluista, jotka vielä saatetaan viskata kasvoilleni myöhemmin muodossa "mä kerroin sulle kyllä, mutta ethän sä ole taaskaan kuunnellut!". Hienoa, kuulen syytöksen jo valmiiksi korvissani.

Pääni on myös kova pulisemaan. Tai siis muut vaikutuspiirissäni olevat ihmiset ottavat sen ajoittain valtaansa. Kun ostan jotain muka tarpeetonta, vaikkapa taas yhdet kengät lisää, niin kuulen jo mielessäni äitini saarnan. Sama juttu rainerin kanssa - tosin vain tämän natsiversion kanssa. Ääni on kovin vaativa ja tiukka eikä se vaikene milloinkaan. Sen mielestä pilasin kaiken, kun edes ajattelin hetken juustokakkua, jonka kuvaa katselin eilen. Mistä se muka senkin tietää. Sen mielestä kaiken pitäisi mennä koko ajan syvemmälle, syvemmälle. Kovemmin, kovemmin ja nopeammin, nopeammin. Kuulostaa hyvältä, mutta palkkio ei vain ole aivan niin ruhtinaallinen kuin sanat antavat ymmärtää. Kun puhuttiin lokakuussa rantakunto 2013:sta, niin mulle ei tullut mieleenkään, että rantakausi alkaakin jo huhtikuussa.

Onneksi mulla on myös oma pääni, joka juttelee mulle. Se sanoo, että ne muut on väärässä. Tarvitsin ne kengät. Ja sitäpaitsi, kun kahdessa kuukaudessa vyötäröltä on kadonnut 10 senttiä ja reisistäkin 7 senttiä, niin mua ei kauheasti jaksa kiinnostaa, jos paino on pysynyt samana.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen päänsisäiseen puheeseen, jota olen käynyt itseni kanssa viime aikoina. Katsoin ja katson varmaan jatkossakin Juttaa ja superdieettejä. Toisaalta jaksan iloita osallistujien nopeasta kehityksestä ja menestyksestä. Puolessa vuodessa saa aikaan paljon, mutta sitten tuleekin se mutta, joka ei ole ihan pieni. Epäluuloni kohdistuu siihen, että kuinka hyvin uusi elämäntapa omaksutaan puolessa vuodessa ja siis kuinka kestävä lopputulos on. Kuten Pöperöproffakin, haluaisin nähdä niitä, jotka ovat vielä jonkun vuoden jälkeenkin onnistuneet pitämään itsensä samassa kuosissa. Jos superdieettiohjelman onnistujia tuotaisiin esiin kolmen vuoden päästä, niin miltä heidän elämänsä ja he itse silloin näyttävät?

Olen huomannut katsovani ohjelmaa muutenkin yhä kriittisemmin. Otetaanpa lainaus tuolta Jutta-ohjelman sivulta:

Jutan tiimin päävalmentaja Jari "Bull" Mentula ei usko hetkeäkään, että Sannin ruokapäiväkirja on totta. "Tuollaisen ylipainon eteen on pitänyt tehdä töitä". Bull tylyttää.

Tuota noin. Ei ylipainoiset aina syö paljon, vaikka suhteessa liikkumiseensa syövätkin liikaa. Heidän elimistönsä on oppinut elämään säästöliekillä, joten liikaa syömiseen ei paljon vaadita. Kun aineenvaihdunta ei toimi, kuten oppikirjoissa, niin ei tarvitse kauheita mättöjä kerätäkseen ylipainoa. Ei se mitään töitä vaadi. Tiedossa on myös sekin, että stressi lihottaa, riittämätön uni lihottaa jne. Ehkä niitä ei vaan saa huomioida.

En tiedä kuinka paljon näissä monissa kiukkua nostattavista kommenteissa on sitä, että ne kuuluvat formaattiin. Tokihan meistä kuka vaan laihtuu 8 kiloa jo pelkästään käymällä paskalla, kuten jossain jaksossa mainittiin. Eiköhän lähdetä kaikki heti testaamaan sitä. Mulla vaan tökkii vastaan pahasti siitäkin syystä, että en koskaan itse aloittanut laihduttamaan. Koko laihduttamisen käsite tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun painoa oli pudonnut se 30 kiloa. Mä lähdin muuttamaan elintapojani, jonka sivutuotteena tapahtunut laihtuminen on ollut ihan tervetullut lisä. Mun mielestä siis laihduttamisen ei pitäisi olla se juttu, vaan sen, että haluaa muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Tosin jos tahtoo jojoilla edes takaisin painonsa kanssa, niin vetelee sitten vaan dieettejä säännöllisin väliajoin. Liikkuakin kannattaa vain silloin, kun vaaka näyttää liikaa. Kyllähän se sillä laillakin onnistuu, mutta silloin laihduttamisesta tulee elämäntapa. Se ei kai ole tarkoitus kenelläkään?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin sivuääniä

Blogiin sataa kommentteina paljon kaikenlaista mainosainesta. Usein ne tulevat tuolta jostain merten takaa. Englanniksi kehuvat kilvan blogiani. Milloin haluaisivat vinkkejä uniikilta konkarilta, milloin haluavat jollain muulla tavoin hivellä egoani. Niin helppo en ole, että siihen menisin. Samalla tavoin tulee kommentteja suomenkielisinä. Tosin ne ovat usein kömpelöitä käännöksiä ja kääntäjänä lienee toiminut Google kääntäjä. Linkki johtaa yhtä huonosti suomennetuille sivuille.

Näitä kaikkia yhdistää se, että moderointi (ai joo, se olen minä) minä en niitä päästä läpi. Syynä on pääasiassa se, että en itse ole innostunut heidän mainostamistaan pikavipeistä, sähkötupakasta, nettikasinoista ja mitä noita nyt on. Ne on sivuääniä, joita mun blogiini ei vaan laiteta ilman lupaani eikä sitä lupaa ihan helpolla saa, jos se sotii kaikkea sitä vastaan, mihin itse uskon. En halua kannustaa ottamaan pikavippejä, koska mieluummin toivoisin koko alan katoavan maailmasta - siksi koska tekevät ihmisten muutenkin olemassa olevasta taloudellisesta ahdingosta vieläkin syvempää. Jossain näin, että korko olisi yli 400 prosenttia. Siinä tulee satasen lainalle helposti ylihintaa. Nettikasinot on okei, jos pelaamisesta ei tule ongelmaa. Sähkötupakka on varmaan ihan hyvä keksintö, mutta tuskinpa sitäkään tässä vaiheessa on voitu tutkia tarpeeksi jne. Jollain tavalla nämä mainokset sotii mun näkemyksiä vastaan. Eikä vähiten siksi, että minusta se on jotenkin kiero ja niljakas tapa yrittää jättää jälkiä nettiin. Luikerrella toisen blogiin. Pthyi!

Mutta tämänpäiväinen anonyymimme negatiivisuusallergia-kirjoituksessa, joka minun päättelyketjuni mukaan on mitä ilmeisimmin taiteilija Mox Mäkelä, ansaitsee esille noston erillisen postauksen muodossa. Vaikka kommentoinnin tarkoituksena aika selkeästi oli mainostaa omaa juttuaan, niin se oma juttu on hyvä ja siihen kannattaa käydä ehdottomasti tutustumassa ampiaisen tori -blogissa. Alla näyte, millaista sisältöä sieltä löytyy. Kuuntelin muutaman. Kadulle tippunut kirje oli yksi tähän astisista suosikeista. Anonyymin linkkaaman Ailan kalojen lisäksi. Ailan kaloista tulin hyvälle tuulelle. Nappivalinta minun peremmälle houkutteluuni.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

N niin kuin negatiivisuusallergia

Tarina päivässä: Katson taivaalle

Kun katson taivaalle, se on lumisateinen ja harmaa.

Sanavalinnoista päätellen, me ei puhuta siitä sen enempää. Puhutaan mieluummin valittajista. Sellaisista valittajista, jotka valittavat valittamisen vuoksi eikä esimerkiksi siksi, että he todella haluaisivat löytää ratkaisun. Heistä, jotka pilaavat ilmapiirin jo astuessaan samaan tilaan.

Nyt on nimittäin osoitettu todeksi se, mitä olen jo kauan epäillyt ja siksi juossut henkeni edestä. Trevor Blake mainitsee tutkimuksen, jonka mukaan yli 30 minuutin altistus valittamiselle tappaa aivosoluja aivojen hippokampus-osasta. Negatiivisuusaltistus muuttaa aivot mössöksi.

Olen negatiivisuusallergikko. Joku aika sitten uutisoitiin, että Facebookissa ihmiset ahdistuvat ja masentuvat toisten lomakuvista. Miksi ihmeessä? Sehän on kivaa, jos toiset ovat päässeet nauttimaan auringosta ja lomasta. Miksi siitä pitäisi masentua? Tai miksi olla edes kateellinen? Minä sen sijaan ahdistun Facebookissa valittajista. Aivoni käskevät piilottaa mahdollisimman nopeasti sellaisten kavereiden statuspäivitykset, joiden näppäimistö suoltaa pelkästään valituksia lumisateesta, pakkasesta, vesisateesta, auringosta, töistään, työnantajan suhtautumisesta sairaslomaan, ylipainostaan ja mitä noita nyt vielä löytyy - ei valittajilta aiheet kesken lopu.  En joudu ahdistuksen valtaan satunnaisista valituksista. Kaikilla meillä on joskus huono päivä. Mutta anafylaktisen shokin oireet alkavat uhata minua, jos elämällä ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin valittaminen.

(Tässä välissä käväisin kampaajalla. Meni vähän kauemmin kuin piti. Jouduin itsekin kampaajaksi. Ja mikä hulluinta, minut puhuttiin yli permanenttiin. Ei siitä sen enempää, ettei mene valittamiseksi. Kyllähän tämä uusi Dallas-tukkakin varmasti vielä jaksaa innostaa kantajaansakin jossain vaiheessa, kun selviän ensijärkytyksestä. "Hei, saahan sen föönattua suoraksi..." - joo saa, mutta ei se mun elämää ainakaan helpota.)

Sää ei muutu valittamalla miksikään, mutta kyllähän sen ääneen manaaminen joskus helpottaa. Tukasta rutiseminenkin helpotti heti, vähän. Sellaiset asiat, joista sopiikin valittaa on erikseen. Niille voi oikeasti joko tehdä itse jotain tai vähintään pystyy ehdottamaan, kuinka asia voitaisiin tehdä paremmin. Siksipä ehkä ylipainosta valittaminenkin menee niille rajoille, joita siedän. Eipä se minuakaan saa riemusta kiljumaan, kun vaaka näyttää omasta tai rainerin mielestä liikaa, mutta ainakin olen yrittänyt. Ja siten oikeutettu myös valittamaan.

Koska päivästä tuli Bad Hair Day, ei kykene enää tavoittamaan, mitä ajattelin aamulla. Ainakin olin vahvasti sitä mieltä, että olen osannut luonnostani välttää liiallista päivittäistä negatiivisuusannosta. Huomenna kaikki on varmasti jo paremmin. Lupaathan, että on?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.