keskiviikko 31. lokakuuta 2012

U niin kuin ujous


Aloittaessani opinnot ammattikorkeassa syksyllä 2011, kirjasin viestinnän perusteet kurssin aluksi tavoitteekseni, että olisi kiva, jos ääneni olisi yhteistyökykyinen suullisen esityksen ajankohtaistuttua. Ensimmäisellä yrityksellä kehoni ei tehnyt yhteistyötä vaan esityspäivän aamuna puheen tuottaminen oli pelkkää pihinää. Toisella kerralla sain jo asiani esitettyä jopa selkeällä äänellä ja suuremmin änkyttämättä. Arvosanan perusteella esitys meni paremmin kuin itse uskalsin edes kuvitella.

Kun tilannetta muistelee nyt, niin se vain naurattaa. Mielikuva itsestä reilu vuosi sitten on oikeastaan hillitön. Tiesin ja tunsin asiani, mutta silti poskia ja korvia sekä kuumotti että punoitti, happi ei meinannut riittää kokonaisen lauseen sanomiseen, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja korot paukuttivat tahtia lattiaan. Note to myself: älä koskaan laita korkokenkiä jalkaasi, jos on vaarana joutua lavakammon valtaan.

Katsoin eilen Elävästä arkistosta ohjelman Ujot soturit. Kun näin Leena Harkimon studiossa, ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä toi tuolla tekee. Eihän Leena kansanedustajana, entisenä mallina ja Jokereiden toimitusjohtajana ja Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun osallistuneena voi mitenkään olla ujo. Vai voiko? Toisaalta, miksi ei voisi. Onhan minulla itsellänikin ristiriita sen kanssa, että koen olevani ujo, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Olen aina vain se tyttö/nainen, jolla on vahvoja mielipiteitä ja joka ei epäröi niiden esille tuomisen kanssa. Olen aina se, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa. Olen se, joka aloittaa jutun vieraan ihmisen kanssa. Ne pitävät minua sosiaalisesti rohkeana, vaikka en sitä itse koe olevani. Jokainen esiintulo vaatii itsensä ylittämistä.

Ohjelmassa oli myös kirjailija Petri Tamminen. Hänen kohdallaan minulla ei ollut olemassa mitään ennakkokäsitystä hänen julkisuuskuvaansa liittyen. Paitsi että on helppo uskoa kirjoittajan kammiossaan viihtyvän kirjailijan olevan ujo. Häneen minun oli helppo samaistua. Kun tiedän ja tunnen asiani, pystyn esiintymään vakuuttavasti suuremmallekin yleisölle, mutta narikassa tilaisuuden jälkeen saatan olla vähemmän lennokas. Ymmärrän myös täysin sen, että sosiaalisista tilanteista pois pääseminen on ennen kaikkea helpotus. Mikä voisi olla kivempaa kuin päästä omaan rauhaansa tekemään juuri niitä juttuja, joista itse tykkää. Kuten Petri ohjelman päätteeksi sanoi, niin Luojan kiitos, se on takanapäin.

Ujojen sotureiden pääasiallinen kysymys oli, että pitääkö ujoudesta parantua? Jos se määritellään temperamenttieroksi eikä sairaudeksi, niin miksi ihmeessä pitäisi parantua. Jos kaikki olisivat koko ajan suuna päänä, kukaan ei koskaan kuuntelisi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kerran ujo aina ujo. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina pystyvätkö muut näkemään tarkoin varjellun salaisuuden? Ujouden kun voi oppia hyväksymään osaksi itseään ja elämäänsä. Elämä saattaisi sitä paitsi olla hiukan tylsää ilman ujoutta, koska ne tilanteet, joihin se äärimmillään voi ihmisen heittää, ovat jälkeenpäin ajateltuina monesti pelkästään koomisia.

Onko ujous asettanut sinut tilanteisiin, joille olet myöhemmin vähintäänkin hymähdellyt huvittuneena?


lauantai 27. lokakuuta 2012

F niin kuin forever yours

Nyt en ymmärrä. En niin yhtään. Vaikkei mun ymmärryksellä tietenkään ole mitään väliä tässäkään tilanteessa.

Olette ehkä muutkin törmänneet tähän tietoon, jossain muussa yhteydessä, mutta mainittakoon, että hän on antanut tatuoida rakkaansa nimen niskaansa ja hänen rakkaansa on antanut tatuoida hänen nimensä kaulaansa. Toisella heistä on aikaisempaakin kokemusta rakkaansa nimen tatuoinnista ja siitä, kuinka helposti nimi muuttuu, vaikkapa kokonaan toiseksi sanaksi. Just for you, beibeeeee!

Minähän en paheksu tatuointeja, mutta ei se täysin ehdotonta ole. Jos haluaa hakkauttaa kuvan/kuvia/kirjaimia ihoonsa, niin olen sinut sen kanssa, jos

a) kuvalla/kirjaimella/sanalla on merkitystä kantajalleen,
b) kuvaan/kirjaimeen/sanaan liittyy mielenkiintoinen tarina ja
c) koko ihopinta-alasta ei ole tehty aarremaan karttaa.

Myönnän, että toisen nimen tatuoiminen ihoon on jollain tasolla jopa söpöä ja romanttista, mutta samalla se on myös yltiöoptimistista ja sinisilmäistä. Esimerkiksi viime vuonna (2011) Suomessa avioliittoja solmittiin 28 408 kappaletta ja avioeroon päättyi 13 469 avioliittoa. Toivottavasti vain murto-osa niistä oli samana vuonna solmittuja ja päättyviä. Pelkästään tällä perusteella on olemassa kaksi asiaa, joita en ikinä tekisi miehen tähden: ensimmäinen on yhteinen pankkitili ja toinen miehen nimen tatuoiminen mihinkään kehon osaani. Ensimmäisen kohdalla voisin joustaa tietyin ehdoin, mutta omastani en kokonaan luopuisi, jälkimmäisen kohdalla ei ole neuvotteluvaraa. Uskon ja toivon, että rakkautensa voi osoittaa jollain muulla merkityksellisemmällä tavalla, jos se maailman ihanin ja kiva kohdalle osuu. Kyllähän hän nyt arvonsa tietää ilman, että hänen nimensä on tatuoitu poskeeni.

Rikostaustan omaavat enkelit on tietenkin erikseen. Tokihan kaikki enkelin vuoksi tekisi ihan mitä vaan. Eiks niin?

perjantai 26. lokakuuta 2012

M niin kuin menovinkki

Kun maas' on hanki ja Turussa Silakkamarkkinat, niin kello 19 alkaen taivaalle ammutaan ainakin 340 rakettia. Osana Sinisiä ajatuksia -kampanjaa Martinex on luvannut hankkia raketin jokaista kymmentä naamakirjassa mukaan ilmoittautunutta kohden.

"Sinisiä ajatuksia on kampanja, jolla suomalainen perheyritys tukee SOS-lapsikylän toimintaa. Kampanjalla kerätään hyvää tekeviä Sinisiä ajatuksia. Jaa oma Sininen ajatuksesi täällä: https://www.facebook.com/SinisiaAjatuksia"
"Lapsuudessa vesi ei ole koskaan liian kylmää uimiseen" JJS
"Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta, vapautta ja pieni kukka." ST
Rakettimäärä alkaa olla sen verran huikea, että se ei todellakaan ole ilmaista lystiä. Rahat olisi toki voinut käyttää SOS-lapsikylän tukemiseen eikä raketteihin, mutta jos unohtaa maailmanparantaja asenteensa, voi ehkä mennä nauttimaan rakettien räiskeestä. Leikitään, että varat eivät menekään taivaan tuuliin. Sitä paitsi elämykset ja ilotulituksetkin on tärkeitä. Hyvä ilotulitus, kivampi mieli.






keskiviikko 24. lokakuuta 2012

S niin kuin sietäminen

Totuus löytyy raudasta -blogin Marko haastoi miettimään kuinka turhat ennakkoluulot voisi kärrätä arvoiseensa paikkaan, esimerkiksi kaatopaikalle muun haisevan jätteen joukkoon. Tulin tänne miettimään onko minulla hänen tapaansa muuta lisättävää kuin harras ja innokas nyökyttely, joka menee ihan hukkaan, kun kukaan ei kuitenkaan näe sitä. Ihan kuin minulla olisi jotain kokemustakin ennakkoluuloista. Markon tapa kuulostaa kuitenkin järkeenkäyvältä: pelkojen kohtaaminen uusiin asioihin tutustumalla ja kokemuksista oppiminen. Ne ovat tehokkaimmat aseet.

Itse asiassa olenhan minä kohdannut ennakkoluuloja, mutta olen jo pienestä pitäen huomannut kulkevani niiden suhteen vastavirtaan. Lapsillahan on taipumusta poimia vanhemmistaan varsinkin niitä ominaisuuksia, jollaiseksi ei ainakaan halua tulla. Äitini oli ennen hyvin herkkä arvostelemaan kärkkäästi kaikkea hiukankin erilaista. Taktiikkani oli olla aina periaatteestakin eri mieltä. Jos äiti sanoi "kato neekeri", minä vastasin "kato ihminen". Sinnikkään kasvatukseni seurauksena äidistäni on tullut myös kohtuullisen ennakkoluuloton nainen. En ainakaan myönnä, että kasvatuksen suunta olisi ollut toinen. Äitikö olisi tartuttanut minuun ennakkoluulonsa? No ei ikinä!

Toisaalta melkein levitin punaisen maton Tuomas Enbuskelle noin vuosi sitten hänen kirjoitettuaan homoseksuaalisuudesta ja  suvaitsevaisuudesta Uuden Suomen -blogissaan:
"Suvaitsevaisuus on vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta."
Tuomas sanoo parilla lauseella sen, mitä ajattelen suvaitsevaisuudesta. Siitä on tullut hieno termi, johon kaikki pyrkivät. On hienoa, kun voi päästä sanomaan suvaitsevansa erilaisuutta. Paitsi ettei ole. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Huomaamattaan tulee arvottaneeksi toisen paremmaksi kuin toisen. Koska suvaitseminen sisältää aina asioiden arvottamista hyväksymisen tai hyväksymättä jättämisen kautta, minä en halua kuulua suvaitsevaisuus-lahkoon. Suvaitkaa te, minä siedän.

Julistukseni jälkeen voin todeta, että jäin miettimään onko suvaitsemisella ja sietämisellä sittenkään kovin suurta eroa? Onko kysymyksessä vain sanapeli, jolla saa tyynnytettyä kapinoivan mielensä?

Kielioppi- ja kirjoitusvirheiden sietäminen on vaikeaa minullekin,
vaikken ole virheetön siinä asiassa itsekään.
Rajat ne on sietämiselläkin.

tiistai 23. lokakuuta 2012

K niin kuin kukaan meistä ei ole kokonaan paha

Siunaustilaisuudesta alkaa olla sen verran aikaa, että saan ehkä muotoiltua sen herättämistä ajatuksista järkeviä lauseita. Perjantaina se ei vielä olisi onnistunut. Olinhan nähnyt aaveenkin.

Me olimme siis siinä uskossa, että tyttären isänäiti on kuollut. Näin meille oli isä kertonut enkä ollut ymmärtänyt epäillä myös sitä tietoa vääräksi. Eihän kukaan oikeasti pilaile toisen kuolemalla eikä varsinkaan oman äitinsä kuolemalla. Äiti ei siis ollut kuollut. Siellä hän istui saattoväen joukossa mustissaan ja olisi ollut iloinen näkemisestäni ellei olisi ollut niin surullinen. Tai en minä tiedä hänen todellisista tunnetiloistaan, koska nähdessään minut hän ryntäsi itkien halaamaan minua eikä meinannut päästää irti ja varmisteli useaan kertaan, että olenhan minä se Neo. Ehkä ne olivat ilonkyyneleitä. Lapsenlastaan hän ei valitettavasti muistanut.

Todellisuudessa oli siis käynyt niin, että äidillä oli sen verran suuria mielenterveyden ongelmia, että oli joutunut hoitolaitokseen. En koskaan saa tietää, miksi tyttäreni isä oli sitä mieltä, että lapsen paras on olla tietämättä isoäidistään mitään, koska hän ei ole mieleltään terve. Osaisin päätellä ihan itse, jos nyt elettäisiin vaikkapa 50-lukua. Nykyään kuitenkin on huomattu, että mielenterveyden ongelmat eivät vie kenenkään ihmisyyttä tai ihmisoikeuksia. Joka tapauksessa, kun "menetimme" yhden ihmisen, saimme tilalle 7 uutta vallan ihanaa ihmistä.

Olin itse asiassa ajatellut, että en osallistu siunaustilaisuuteen lainkaan vaan toimin pelkästään kuljettajan ominaisuudessa tyttärelle. Suru-uutisen ja siunaustilaisuuden välisenä aikana kuitenkin aloin nähdä jälleen niitä painajaisia ja aina silloin tällöin hänen olemuksensa muka seikkaili väkijoukossa tai pimeällä kadulla. Päätin, että minun on osallistuttava tilaisuuteen ja tehtävä sopu itseni kanssa. Uskallan jopa väittää, että hän ei enää tule painajaisiini. Siunaustilaisuus ja hänen sukulaisiensa kanssa vietetty aika pakotti minut muistelemaan myös hänen hyviä piirteitään. Se oli tärkeää sekä sukulaisille että minulle itselleni, että niitä sittenkin oli olemassa - ainakin joskus. Kukaan meistä ei ole kokonaan paha.


maanantai 22. lokakuuta 2012

M niin kuin mä en ikinä löydä ketään!

Nyt se on lähes tieteellisesti Avan testillä todistettu, että Neo tarvitsee miehekseen rauhallisen kotihiiren. Olen myös aika varma siitä, että sitten kun leffa on alkamassa, Hän tulee soittamaan ovikelloani ja ensikohtaamisestamme tulee romanttisinta ikinä. Ja sitten me eletään yhdessä happily ever after.


Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että vaihtoehdoista Rauhallinen kotihiiri tai Sosiaalinen ja menevä, valitsisin testin ehdottaman miehen tosin joillakin sosiaalisen ja menevän ominaisuuksilla täydennettynä. Ei oikeasti voi olla niin, että miehiä on olemassa vain näitä kahta yllämainittua lajia. Typerä testi. Odotinko muka jotain tieteellisesti pätevää testiä? No en, mutta...

Minä haluan fantasia-miehen. Pizzerioissakin on aina vaihtoehtona fantasia, johon saa tilata täytteet oman makunsa mukaan eikä toisen ominaisuuden olemassaolo sulje pois toista. Minä haluan sosiaalisen kotihiiren, joka ei kuitenkaan kyhjötä kiinni kyljessä 24/7. Testi on väärässä, sillä todellakin ahdistuisin sellaisesta. Toki saattaisin ahdistua myös joka viikonloppuisesta baareissa riekkumisesta. Onko todella niin, että sosiaalisuus ja menevyys tarkoittaa baareissa tapahtuvaa humalaisten örinää? Mä en kestä. Mä en ikinä löydä ketään!

Onko muita joiden vaatimat täytteet ei mahdu samaan pizzaan?

perjantai 19. lokakuuta 2012

V niin kuin väkivallan uhka

Yhdellä lempistalkattavistani on ongelma. Me emme voi auttaa häntä, koska tiedän, ettei monikaan teistä tunnusta stalkkaavansa häntä myös (ja joo, moni ei oikeastikaan stalkkaa). Se on toisaalta ymmärrettävää, koska se on joissain määrin verrattavissa sosiaaliseen itsemurhaan. Tai stalkkailu vielä menettelee, mutta että olisi vielä samaa mieltäkin asioista. Eri mieltä oleminenkin on riskaabelia hommaa, koska joukosta löytyy aina joku, joka on päättänyt pystyvänsä muuttamaan koko kansakunnan ja ehkä jopa maapallon ihmisten mielipiteet yhteneväisiksi kanssaan käyttämällä toisia halveksuvaa ja lyttäävää kieltä. Valitettavan usein nämä kaikkein innokkaimmat puolestapuhujat ovat niitä, jotka tekevät alkuperäiselle puhujalle eniten hallaa. Ja innokkaimmat vastustajat puolestaan antavat vaan lisää buustia sekä vakuuttavat alkuperäisen mielipiteen olevan sittenkin parempi. Näin päädytäänkin siihen ongelmaan. Tuija Saresma on naistutkimuspäivien esitelmän tiivistelmässään kirjoittanut, että "Laasasen blogien keskustelulle on leimallista...pinnan alla vellova väkivallan uhka."

Mikä on pinnan alla vellovaa väkivallan uhkaa? Luin muutamia Henryn aikaisempia postauksia kiinnittäen erityisesti huomioni keskusteluun. Valtaosa kommentoijista on miehiä, joten mutu-tuntuma sanoo, että heidän sormenpäistään saattaa joskus tihkua sen verran testosteronia näppäimistölle, että löytyvät ne sanat, jotka joku voi tulkita väkivallan uhaksi. Kun Uuden Suomen palvelut eivät vaatineet rekisteröitymistä ja kommentoimista jollakin tunnistettavalla tavalla, kommenteista huokui ehkä vieläkin enemmän sellainen äijämentaliteetti kuin nykyään. Toki siellä myös on joukossa naisia, jotka pyrkivät vaikuttamaan toisiin vihjailemalla, milloin epäilyksistään Laasasen mielenterveyttä kohtaan ja milloin hänen kyvykkyydestään miehenä. Mutta väitän, että vaikka Laasanen itse ei oikeasti mielestäni käy mainitunlaista keskustelua, niin joukkoon mahtuu niitä, jotka luovat väkivaltaiseksi tulkittavan ilmapiirin. Me naiset varsinkin ollaan joskus kovin herkkiä aistimaan tunnelmaa ja ilmapiiriä.

Jos oikeasti haluaisi ymmärtää mistä on kysymys, pitäisi varmasti määritellä ensin väkivalta. Monillehan väkivaltaa on vain se, että otetaan pesäpallomaila ja mennään nuijimaan oikeasti eri mieltä oleva. Väkivalta käsittää kuitenkin aika paljon enemmän kuin pelkät fyysiset toisen koskemattomuutta loukkaavat teot. Sekin, että jotkut päättävät mennä henkilökohtaisuuksiin (viittaus esimerkiksi narsismiin kohdistettuna Laasaseen) voidaan tulkita väkivallaksi. Joten kyllä, jotkut kommentoijat sukupuolesta riippumatta luovat keskusteluun väkivallan uhan ilmapiiriä. Henkinen väkivaltakin on väkivaltaa. Toisaalta käyttämällä esimerkiksi sanoja tai sanontoja 'v*tunmoinen, kiero huora, juokse siis vaikka suohon jne' luodaan aggressiivista, uhkaavaa ilmapiiriä olipa sanojana kuka hyvänsä ja kohdistuipa se keneen tahansa - ja vaikkei valtaosa keskustelijoista vajoaisikaan samalle tasolle.

Uhka sana viittaa pelkoon. Pelkohan on oikeasti tunne, jolla ei ole välttämättä mitään kosketuspintaa todellisuuteen. Se on tunne, jota vain harvoin pystyy selittämään järjellä. Eräs ystäväni pelkää perhosia. En ole koskaan ymmärtänyt miksi. Minä sentään pelkään ampiaisia, jotka oikeasti voisivat väärässä paikassa hyökätessään jopa tappaa.  Näin se menee kaikessa pelkäämisessä: toisen pelolle on olemassa peruste, jonka ainakin joku voi ymmärtää ja toisen pelko on jotenkin vain täysin irrationaalista. Molempien pelot ovat silti olemassa siitä riippumatta kiistääkö joku ne vai ei.

Mä välillä odotan oikein kovasti sitä, että sekä feministit että maskulistit keskittyisivät omien asioidensa edistämiseen eikä toistensa mollaamiseen. Uskon, että silloin niille tärkeille asioille saattaisi oikeasti tapahtua jotain. Isien asema huoltajuuskiistoissa paranisi ja naiset saisivat enemmän palkkaa tai mikä heidän huolensa nyt milloinkin sattuu olemaan. Feministeillä tuskin on valtaa vaikuttaa niiihin asioihin, joita maskulistit haluavat muuttaa ja päinvastoin. Päädyin kuitenkin taas siihen, että yksi mätä omena voi pilata koko sadon asiassa kuin asiassa. Sanonnan keksijä ansaitsisi ehdottomasti jonkun kunniamerkin.



S niin kuin siunaustilaisuus

Tällaista meillä tänään.
Ei meitä montaa ollut.
Kaunis tilaisuus kaiken kaikkiaan.
Itkettikin.
Hämmentävää, sillä tapasin myös aaveen, joka
kapsahti kaulaani itkien.
Lähdin pois kuitenkin hymyillen.
Puen sanoiksi myöhemmin.

torstai 18. lokakuuta 2012

A niin kuin asioita


  • En ostanut laturia, ostin puhelimen. Sitäpaitsi vanhassa laturissa ei todistettavasti ole mitään vikaa, koska siitä tuo uusikin otti voimansa tulevalle päivälle täysin ongelmitta. E7 lähtee siis huoltoon ja siitä tulee vielä kuin uusi. Mutta hymph, uusi on miesten termeillä punainen ja naisten termein lähempänä pinkkiä ja söpö ja melkein paras tapa surffailla netissä. Annoin sille nimeksi Pingu. Vanha totteli (no ei se tullut kutsuttaessa, mutta kuitenkin) nimeä Nemo.

  • Olen kai ollut onnekas, koska mulla käy täällä vain asiallisia anonilleja. *koputtaa päätään* Oikeastaan tässä blogissa kommentoivia anonilleja pitäisi kutsua kunnioittavasti anonyymeiksi, koska ovat kerta fiksujakin. Olivat jo ennen kuin otin kommenttien moderoinnin käyttöön. Eri blogeja lukiessa ei silti voi kuin ihmetellä sitä ajatusten tasoa. Puhdasta kiusantekoa, provosointiyrityksiä, ääliömäisiä vihjailuja jne. Pistää miettimään, että jätänkö sittenkin tilapäisen moderoinnin pysyväksi? Nehän voi vahingossa eksyä tännekin jossain välissä.
  • Edellisestä voi sujuvasti siirtyä seuraavaan asiaan. Jätän ehkä kokonaan kommentoimatta SanaPainon (WP) blogeihin kohta, koska yrittipä mitä kiertoteitä tahansa, niin sanani tulkitaan aina epäilyttäväksi sonnaksi ja päädyn filttereihin. Olen toki tietoinen, että muillakin ainakin bloggerin blogisteilla on esiintynyt samaa ongelmaa. Ehdotankin siis, että tulkaa kaverit pois sieltä diktatuurista, joka ei anna jättää kommenttia, jos se linkittyy kilpailijan alustalle. Jos musta ei kuulu mitään, niin se ei johdu teistä vaan minusta. (Tätä on tapahtunut ainakin Kimmelin, Termostaattorin ja Zepan blogeissa)
  • Jos joku kummastelee tota kuvavalintaa, niin se johtuu tästä. Lähden nyt kouluttautumaan uuden värisarjan käyttäjäksi. Tai oikeastaan tässä on oma lehmä ojassa. Koulutus on palkallinen ja siitä saa vielä tyvivärinkin, jolloin blondi näyttää taas blondimmalta. Joo-o, ainakin me kampaajat kutsumme myös kuvan väriä blondiksi, vaikka monelle se on enemmänkin se maantienharmaa. Itse sain ainakin huikeasti väriä kasvoihin, kun luovuin platinablondista ja siirryin tuollaiseen blondiin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

L niin kuin luuri

Houston, we have a problem.

Puhelin ei lataudu. Tai latautuu, mutta vain, kun se on kytketty läppäriin. Saattaisin selvitä tästä ostamalla uuden laturin, mutta jotenkin ohjauduin katselemaan kokonaan uusia puhelimia. Saatan siltikin joutua ostamaan vain sen laturin.

Mun suhde kosketusnäyttöön on vähän sama kuin toisilla parisuhteeseen. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen, mutta ilman sitä tuntuu mahdottomalta elää. Siksi luurissa pitäisi olla myös ihan oikea qwerty -näppäimistö, johon voi hätätilassa luottaa, ettei tule tökkineeksi mitä sattuu. Voisiko siitä tinkiä? Tai siis onko siitä pakko tinkiä? Enkö muka voi saada molempia? Ja ellen voi saada molempia, niin kumpi siinä tapauksessa on tärkeämpi ominaisuus? Ehkä sittenkin se kosketusnäyttö.

Omppuun en vaihda, joten se ei ole vaihtoehto, vaikka koko maailma hehkuttaisi sen nimeen. Saat tietenkin yrittää vakuuttaa mut sen ylivoimaisuudesta, jos tunnet palavaa tarvetta siihen. Mutta tuhlaat vain aikaasi.

Lumioita vilkuilin varoen ja ehkä sellainenkin pitäisi kokea, mutta kun Unimukin Lotta sai mut eilen vakuuttuneeksi siitä, että sillä on hiukan liian vilkas persoona mun makuun. Puhelimeksi siis. Ei mun puhelimen tarvitse tehdä pilapuheluita tai välkytellä discovaloja eikä varsinkaan soitella jollekin, joka ei puhu mun kanssa mitään yhteistä kieltä. Äänetönkin sen olisi syytä olla silloin, kun niin käsken.

Toistaiseksi näyttää siltä, että Lumian ainoa hyvä puoli on, että sen saa valkoisena. Niin on siinä myös toinenkin hyvä ominaisuus, vaikkakin liioiteltu. Mobiililaajakaistan tuki on 42 Mbit/s. Siinä on jopa puolet liikaa liittymään nähden, mutta voisi ainakin teoriassa olettaa, että ei maksa liittymässä turhasta, kun laitteen pitäisi myös tukea niitä nopeuksia. Nettiähän sitä yllättäen tulee puhelimella käytettyä enemmän kuin varsinaisesti soiteltua.

Ehkä lähden vaan kaupoille hipelöimään vaihtoehtoja. Ja tulen kotiin uuden laturin kanssa.


tiistai 16. lokakuuta 2012

K niin kuin katumus

Suomi24:lla pohditaan nyt sitä, voiko ystävällisyyttä katua. Koko juttu on saanut alkunsa Positiivareiden ajatusten aamiaisesta, jossa on tällä kertaa sanottu seuraavasti:

Saatat katua, että olet avannut suusi. Tai sitä, että olet jäänyt tai lähtenyt, voittanut tai hävinnyt, tai heittänyt hukkaan niin paljon. Elämän varrella huomaat kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse katua olleesi ystävällinen.

Aloittaja kertoo katuneensa sitä, että otti tuttavan luokseen asumaan tilapäisesti ja koska tuttava ei ollut osannut arvostaa elettä aloittajan toivomalla tavalla, niin häntä kaduttaa, että koskaan edes tarjosi apuaan. Toisin sanoen hän odotti varmaan saavansa kultaa ja kunniaa, mutta saikin vain tyytymätöntä nurinaa ja seläntakana haukkumista. Omien sanojensa mukaan, hän auttoi turhaan. Ymmärrän tuskan, mutta...

Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.

Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.

Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?






lauantai 13. lokakuuta 2012

P niin kuin preferenssit

Leikitään, että haussa on Herra Se Ainoa Oikea toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella.

Mitattavissa olevat ominaisuudet, kuten ikä, kengännumero, lasten lukumäärä, leposyke, pankkitilin saldo, pituus ja tatuointien määrä, ovat mielestäni äärettömän huonoja mittareita toimivalle ja ehkä jopa läpi elämän kantavalle kemialle. Annan silti tällä kertaa hiukan siimaa, koska totuus on, että minäkin olen niitä salaa mielessäni pyöritellyt. Ne eivät silti ole mitään ehdottomia totuuksia, pelkästään suuntaviivoja ja uskomuksia siitä, mitä tällä elämänkokemuksella tällä nimenomaisella hetkellä pidän toisia parempina ominaisuuksina.

Ikä
Vielä keväällä kaikessa jaloudessani olin sitä mieltä, että sopiva ikähaitari on 20 vuotta, 10 molempiin suuntiin, mutta alaspäin vain poikkeustilanteissa. Totuus on, että kyllähän ne nuoret pojat miellyttää silmää, mutta siinä se heidän vetovoimansa kutakuinkin on. Niiden kanssa on olemassa myös riski, että haluavat jossain kohtaa elämässään oikeasti lisääntyä. Ihanteellista olisi, jos prinssi Rohkea olisi vähintään 5 vuotta vanhempi ja jokainen kauemmin eletty vuosi tiettyyn rajaan asti (max. 15 v) tuo lisäpisteitä. Toki edellyttäen, että ne vuodet ovat opettaneet jotain joko omista tai toisten virheistä.
Kysymys on pohjimmiltaan enemmän henkisestä iästä kuin todellisista vuosista. Aikuinen tietää, milloin on aika iloita ja nauraa ja milloin on parempi pitää nassu edes hiukan näkkärillä (kunhan ei ole näkkärillä siksi, että mulla on mahdollisesti huono päivä tai mikä vielä pahempi, koska mulla on hyvä päivä ja hänellä ei). Kaikelle on hetkensä.

Lasten lukumäärä
Toistan itseäni: minä en tykkää lapsista, vaikka sellainen myös itseltäni löytyy. Jos niitä lapsia nyt kuitenkin olisi olemassa, niin ei se luultavasti olisi este. Kunhan olisivat edes koulu yläaste lukio-/ammattikouluikäisiä, niin voisin tulla niiden kanssa jotenkin toimeen. Lasten lukumäärä ei ole se juttu vaan pikemminkin lasten ikä. En kai mä nyt ala vaippoja vaihtelemaan kenenkään toisen kakaroille tai pyyhkimään toisten tenavien takamuksia, jos kaikin tavoin pyrin ennaltaehkäisemään sellaisen omankin nyytin saamista. Yhteisten lasten lukumäärästä on vaikea sanoa mitään, koska isäehdokkaan olisi oltava aivan mieletön, jotta haluaisin luopua "lapsivapaudestani".

Leposyke
Pulssi on näistä kaikkein tärkein preferenssi. Verta pumppaava sydän on aina plussaa. Mutta mieluusti leposyke saisi olla normaalin rajoissa (max. 80/min). Ai miksikö? Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että leposyke antaa kuvan kandidaatin fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä. Se, että rakastaa itseään tarpeeksi pitääkseen itsestään huolta on kovin tärkeää. Leskeksi tai mielenterveyshoitajaksi en halua.

Pankkitilin saldo
Riittää, että se ei ole aina miinuksella. Muuten on toivottavaa, että molemmat pitää huolen omista pankkitilin saldoistaan.

Pituus
Minulla on teoria pienistä vihaisista tai vaihtoehtoisesti pienistä pellemiehistä. Joskus nämä ominaisuudet kulkevat tilanteen mukaan myös käsi kädessä. Tarkkaa pituusrajaa pienille vihaisille miehille on vaikea antaa, mutta se menee jossain alle 170-173 senttimetrin välillä. Todellisuudessa kysymys on terveestä itsetunnosta. Olen vain kokenut, että moni tapaamani oman mittapuuni mukaan lyhyt mies on korostuneen aggressiivinen tai tekee itsestään pellen. Pääsääntöisesti heillä on tarve korostaa itseään minun mielestäni liikaa ja väärällä tavalla. Tästä syystä tämä lienee yksi niistä mittareista, joilla voi pulssin lisäksi olla merkitystä.

Tatuointien lukumäärä
Taivas varjele, en minä tiedä, mikä olisi sopiva määrä tatuointeja. Ehkä puhdas nolla. Paitsi, jos on joku sellainen kuva, jolla on hyvä tarina ja sitä kautta merkitystä kantajalleen. Mikään tarina ei kuitenkaan ole riittävän hyvä, että ihosta ei löydy värittämätöntä kohtaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

V niin kuin voittajafiilis

Olen jännittänyt kohta kaksi viikkoa uuden personal trainerini kohtaamista ja ensitreenejä. Se tarkoittaa myös sitä, että mulla on ollut kaksi viikkoa aikaa tarkkailla häntä ja hänen edesottamuksiaan salilla. Tyttäreni, joka siis käy samalla salilla, ilmoitti joku aika sitten tarkkailtuaan tyyppiä juoksumatolta, että "äiti, sehän on kauhea natsi". Oma mielipiteeni oli jotain siltä väliltä, koska olin nähnyt hänen myös osaavan olla hyvinkin joustava ja kiltti - ainakin vanhemmille rouville. Ilmeisesti minä en ole tarpeeksi vanha rouva.

Tänään meillä oli ensimmäiset yhteiset treenit. Nyt toivon salaa, että kuten muutkin rainerini tähän asti, niin tämäkin saa uuden paremman työpaikan mahdollisimman nopeasti. Ja toisaalta pelkään kuollakseni, ettei hänelle ole edes mitään hinkua saada uutta työpaikkaa, koska taitaa tykätä ihan liikaa työstään ja ihmisten kiduttamisesta. Nyt ei taida olla enää puhettakaan siitä, että treenit jatkuisivat leppoisan mukavissa merkeissä ja täysin mun ehdoilla. Ei, vaikka kerroin hänelle jo heti kättelyssä, että luulen tämän olevan viimeinen päiväni hänestä saatujen pohjatietojen perusteella. Vastaukseksi sain valloittavan hymyn ja lausahduksen: "Olet niin oikeassa. Tämä on vanhan elämäsi viimeinen päivä."

Vielä tunti sitten olin aivan varma siitä, että uusi elämä ei ehdi alkaa, koska kuolen tänään oikeasti. Nyt alkaa jo näyttää hiukan valoisammalta. Olen siis arpaonnellani valinnut uudeksi raineriksi tyypin, joka muistuttaa paljon enemmän rainerin stereotypiaa. Sekään ei huutanut vierellä, että jaksaa jaksaa, vaan tuijotti sekuntikelloa ja ilmoitti, että mulla on esimerkiksi vielä 45 sekuntia aikaa tehdä 20 vatsaa ja ellen ehdi, niin se on sitten vain mun palautumishetkestäni pois. Jäihän mulle kaikki 5 sekuntia palautumiseen, kun olisin tarvinnut edes pari minuuttia. Luultavasti tulen jatkossakin olemaan varma siitä, että kuolen. Onpahan ainakin voittajafiilis siinä vaiheessa, kun tajuaa jälleen jäävänsä henkiin.

En ole vielä päättänyt onko tämä nyt hyvä vai huono juttu. Uskon, että tulen kallistumaan hyvän kannalle, kunhan muutosvastarinta hiukan kevenee.

P.S. Mä sain sovittua alustavasti työharjoittelusta tilaisuudessa, josta aiemmin mainitsin tuolla


maanantai 8. lokakuuta 2012

P niin kuin parittomat

Laasanen aiheuttaa edelleen jutuillaan joskus nyökkäilyä ja joskus raivokasta vastarintaa. Yleensä raivokas vastarinta näyttäisi osuvan niihin osiin, jotka jollain tavalla osuu omaan nilkkaan. Onneksi passiivisen puolustuskannalle joutumisen kohdalla voi myös hetkeksi pysähtyä miettimään, että entä jos hän on oikeassa.

Luultavasti hän ei ole oikeassa, koska pohjalla täytyy koko ajan olla ajatus siitä, että kaikki ihmiset etsivät koko elämänsä parisuhdetta. Voi olla, että kaikki ihmiset jossain syvällä sisimmässään tai alitajuisesti parisuhdetta toivovat, mutten jaksa uskoa, että se voisi mitenkään olla kaikkien elämäntarkoitus. Tähän liittyy läheisesti tarve lisääntyä. Kaikki ihmisethän haluavat luonnollisesti pariutua ja saada geeniperimänsä eteenpäin. Itse toki tykkäisin lisääntymisen harjoittelemisesta, mutta en varsinaisesta lisääntymisestä enkä harjoittelustakaan ihan vaan harjoittelun vuoksi. En ole sellainen pullantuoksuinen äitihahmo (pullaa saa leipomosta) enkä juurikaan tykkää lapsista, vaikka olenkin yhden ihanan saanut silloin kun en vielä tiennyt, että minussa on hyvin vähän tai ei ollenkaan äidin stereotyyppisiä ominaisuuksia.

Tällä kertaa Laasanen kirjoittaa Terve-median blogissaan Parittomat tv-sarjan naisista. Saattaisin jopa linkittää kyseiseen sarjaan, vaan kun en tiedä mistä se löytyy (lue:en jaksanut availla Laasasen linkkejä) enkä jaksa etsiäkään. Eikä mulla ole edes tarkoitus ottaa kantaa juuri näihin naisiin, joten aivan sama, vaikka voisin heihin samaistuakin Henryn kuvailun perusteella. Minäkin taidan olla juuri sellainen nirso, omituinen, itsenäinen ja väärällä tavalla hankala nainen parisuhdeteoreetikon näkökulmasta. 

Jäin silti miettimään näitä sanoja:
Tuntuu siltä, että epätoivon puute ja omien ei-toivottavien ominaisuuksien glorifiointi toimivat jonkinsortin defenssinä oman markkina-arvon puutteita vastaan.
Markkina-arvo teoreetikolta voisi tietenkin odottaa muutakin kuin Tuntuu siltä -näkökulmia ja perusteluja, mutta ilman näyttöäkin asian todellisesta laidasta, tuossa saattaa olla pieni totuuden siemen. Minulta puuttuu tyystin epätoivo ja korostan omia ei-toivottavia ominaisuuksiani erityisesti silloin, kun on pelko joutua suhteeseen. Teoreettisesti minulla on varmasti markkina-arvon puutteita, mutta pohjimmiltaan tässä mennään metsään siitä syystä, että kaikki eivät oikeasti halua sitä mitä meidät on yritetty kasvattaa haluamaan - kunnon miestä ja perhettä. Muistan äitini käyttäneen joskus lausetta "et saa koskaan kunnon miestä, jos...". Äiti sai tuolloinkin vastakysymyksen: voi olla, että en saa, mutta entä jos en edes halua.

Entäs nyt sitten? Voisin alkaa suhteeseen jonkun maailman ihanimman ja kivan kanssa. Edellytys on, että hän on maailman ihanin ja kiva oikeasti eikä vain yritä muuttaa omia ei-toivottavia ominaisuuksiaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Mieluummin itsekkäästi oma itsensä kuin piilotellen ominaisuuksia, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin tulevat ilmi. Avioerotkin voisivat vähentyä merkittävästi, jos kukaan ei yrittäisi esittää mitään vain parantaakseen markkina-arvoaan. Luultavasti ainoa tapa löytää markkina-arvoltaan tasa-arvoinen kumppani on olla esittämättä mitään alun alkaenkaan.

perjantai 5. lokakuuta 2012

D niin kuin Duunikanava

Ehdollistuminen tapahtuu mulla näköjään hurjan nopeasti eikä oppiminen vaadi kovin montaa toistoa. Nyt olen oppinut, että jos ovikello soi ja sen jälkeen postiluukkua kolisutellaan, oven takana on poliisit, jotka haluavat kertoa mulle jotain ikävää. Tänään havahduin päikkäreiltä ovikellon soittoon, jonka jälkeen luukkua kolisuteltiin. Siis normaalit ihmisethän tulkitsevat aina postiluukun kolinan yhdistettynä ovikellon soittoon suruviestiä tuoviksi poliiseiksi ja ajattelee ensimmäiseksi, että "ei taas, kuka nyt?". Normaaleille ihmisillehän ei tule edes mieleen, että postinjakajalla saattaa olla jotain sellaista mukanaan, jota ei saanut millään mahtumaan siitä pienestä luukusta. Mutta mitä väliä, olin joka tapauksessa hyvin vähäisessä määrin pukeutunut, että ei siellä oven takana olisi enää ketään ollut, kun olisin saanut pukeuduttua. Hiukan tosin pisti miettimään, että olenko tilaillut jotain tietämättäni, koska ei mulle pitänyt olla tulossa mitään paketteja. Noudettuani paketin postista ja raotettuani pussia aloin jo tosissaan miettiä, että mitä olen mennyt tekemään, koska siellä oli MP3/MP4-soitin. Onneksi sinne oli sujautettu mukaan myös saatekirje, tosin täysin odottamattomalta taholta. Mähän en koskaan voita mitään enkä edes tiennyt osallistuneeni mihinkään arvontaan, mutta Duunikanava oli eri mieltä. Olen voittanut heidän kuukausittaisessa arvonnassaan.

Niin mikä ihmeen Duunikanava? Enhän mä edes hae töitä. Tai periaatteessa kyllä, mutta käytännössä niin ja näin. Harjoittelupaikan tarvitsen, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

En edes muista, kuinka päädyin alun alkaenkaan Duunikanavalle. Klikkasin varmaan vahingossa jotain mainosta ja jäin ihmettelemään, että mihin olin päätynyt. Etusivulla tehtiin selväksi, että palvelun käyttö vaatii rekisteröitymisen, joten niinhän mä sitten tein. Taisin tosin jättää tietojen täyttämisen kesken, koska tajusin yhtäkkiä sen tosiasian, että en ole varsinaisesti hakemassa töitä. Duunikanavan idea on kuitenkin yhdistää rekisteröityneet työnantajat ja työntekijät ja luonnollisestikin mahdollisimman yhteensopivasti. Duunikanava on myös hyväntekijä, joka lahjoittaa 25 senttiä jokaisesta työnantajan vastaanottamasta työhakemuksesta ja cv:stä kuukausittain vaihtuvaan työllisyyttä ja työelämää tukevaan kohteeseen. Näin he ainakin kertovat sivustollaan. Saattaisi olla kiva idea julkistaa lahjoituskohde kuukausittain vaikkapa Fb:n aikajanalla. Ilahtunut olin siitä, että heidän aikajanansa elää ja päivittyy ainakin työhön ja työllisyyteen liittyvien uutisten linkittämisellä.

Niin siitä harjoittelusta. Aikuisopiskelijanahan voisin ohittaa harjoittelun tekemällä raportin nykyisestä työstäni. Itse ajattelen, että raportti, joka kertoo kuinka ylijännittämällä hiusosion sitä leikatessa saan aikaan elävän näköisen ja liikkuvan kerrostuksen tai kuinka lisäämällä vaaleampaa väriä pikkuhiljaa tummemman värin joukkoon saan luonnollisen liukuvärjäyksen, ei oikein aja asiaansa, jos tarkoituksena on kuitenkin valmistua sähköisen kaupan tradenomiksi. Tosi asiassa teen myös kampaamon toimistohommia, mutta sekään ei varsinaisesti liity sähköiseen kauppaan. Teoriassa saisin varmasti myös raportoida aikaisemmista töistäni aulapalveluiden esimiehenä tai myyntineuvottelijana yrityksen palveluksessa, jonka visiona on olla "enemmän kuin verkko ja erinomaisuuden esimerkki", mutta saisinko niistäkään ammennettua mitään uutta. Haluan siis jotain uutta. Jotain sellaista, mitä en ole tehnyt aiemmin ja jotain mikä ihan oikeasti tukee sähköisen liiketoiminnan opintoja. Tällä kertaa en halua mennä sieltä, mistä aita on matalin.

Mulla on mielessä yksi paikka, mutta he eivät siellä vielä tiedä, että aion heille harjoitteluun. Tiistaina ajattelin sen yrityksen edustajalle kertoa, että olen tulossa hänelle/heille työharjoitteluun. Ellei mitään ihmeitä tapahdu, tapaan hänet silloin varmuudella eräässä verkostoitumistapahtumassa. Toki voi olla, että tulen tyrmätyksi, mutta aina kannattaa yrittää. Eikä sillä harjoittelupaikalla edes ole ihan hengenhätä vielä, koska aikaisintaan ensi vuoden alusta ja viimeistään ensi syksynä olen ajatellut sen hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Eli kyllähän mä toisaalta haen 20 viikon työrupeamaa, jossa pääsen toteuttamaan myös sähköisen liiketoiminnan osaamistani.


Jotta ei pääsisi unohtumaan, niin kiitokset Turun Sarjakuvakaupalle iloisesta mielestä ja leipurille  makeasta suusta. Tai ihan miten päin vaan. Kannattaa käydä muidenkin vilkaisemassa ainakin Leen Van Hulstin Maitoa ja lunta -näyttely. Teillä on koko lokakuu aikaa. Mikäli mä mistään mitään ymmärsin.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

T niin kuin tiedoksi


Kröhöm. Olen kyllä täällä, mutta sanaton. Kuva puhukoon puolestaan.
Pidetään tätä viikkoa vaikka syyslomana.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...