keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Q niin kuin questionnaire

Ihan oli pakko tarttua jälleen hyvin käyttökelpoiseen englannin kieleen näiden erityisten kirjainten kohdalla. Kimmeli tarjoili blogissaan hauskaa Kalevala-kyselyä, jonka lopputuloksena sai arvion itsestään. Kuvaus oli niin imarteleva, että olen mielelläni niin Väinämöinen kuin olla ja voi.

Tottamaar mä ny olen viisas, karismaattinen ja henkinen. Vastuunkantajakin olen, vaikka en aina haluaisi. Tai hiukan kadehdin niitä ihmisiä, jotka ottaa löysemmin rantein. Anna mulle tehtävä ja voit olla varma, että se tulee tehdyksi piirun tarkasti tehtävänannon mukaisesti. Koska olen huomannut, että muut pääsevät vähemmällä, niin ajoittain tunnen kateutta heitä kohtaan. Vastuunkantaminen on siis mulle sekä heikkous että vahvuus. Riippuu näkökulmasta.


Ja kyllä, kuten aiemmin olen jo kertonutkin, niin mä olen myös epäonninen naisten kanssa. Tosin en varmaan samassa mielessä kuin Väinämöinen. Mutta suhteessa miehiin mä taidan olla juurikin Väinämöinen.

Etelä-Saimaasta löytyi oikein sopiva kuvaus asiasta, kun se käännetään koskemaan miehiä.

Väinämöinen osaa käyttää voimiaan luontoa ja miehiä naisia kohtaan, mutta nainen mies on Väinämöiselle Neolle Akilleen kantapää. Koska Väinämöinen oli kohtunsa vanki 700 vuotta, on hän ollut syntymästään saakka vanha, liian vanha naisille. Vaikka äiti antoi Väinämöiselle suuren mahdin, jäi Väinö ilman äidin rakkautta. Suuri luontoemo antoi pojalleen voiman ja tiedon, mutta jätti Väinön ilman tärkeintä: kykyä ottaa vastaan rakkautta ja osoittaa rakkautta. Äidin rakkauden puute jätti Väinön empaattiseen tyhjiöön: Hän etsii jatkuvasti tytöistä ja naisista sitä, jota hän eniten kaipasi: rakkautta ja hyväksyntää.

Omalta osaltani täytyy sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun tulin ajatelleeksi asian tota puolta. Odotanko mä jotain ihmemiestä, joka tietää ja tuntee kaikki mun oikut ja silti hyväksyy ja rakastaa? No, odotan! Saako toi mut tekemään asioita, joilla ikään kuin testaan sitä rakkautta ja hyväksyntää? Ei, sellaiseen draamaan ei mun luonteella taivuta. Vuodet on opettaneet mut harvinaisen itseriittoiseksi vaikka toisaalta myös kaipaan sitä rakkautta ja hyväksyntääkin. Ristiriita, jota en varmaan koskaan saa ratkaistua kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

Edit 17:39 Ihan pakko lisätä tämä tähän, kerta näin siinä monesti tuppaa käymään.
"Mulla sun sydän, sulla mun kotiavain"

tiistai 28. helmikuuta 2012

D niin kuin duck

Lotta ehdotti demokratiaa, mä valitsin ankan. Mutta kyllä se silti hiukan liittyy meidän valtion hallintoon. Säästetään se demokratia sinne, kun mulla tulee todella painavaa sanottavaa siitä.

Amerikkalaiset on joskus päästäneet ilmoille ajatuksen, että
Jos se näyttää ankalta, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se on ankka.
Se on ainoa lause, joka mulla tulee mieleen Arajärven ja tanskalaisten yhteistyössä järjestämästä kohusta. Tanskasta myönnettiin, että kuvien ottamisen välillä on 7 tai 8 minuuttia. Tarja taas sanoo, että tilanne aiheutti kotona muutakin kuin naurua. Tottakai aiheutti, harvan naisen mies pääsee oikein lööppeihin tuijottelemaan toisten tissejä. Vaikka kuvat olikin otettu pitkällä aikavälillä, niin tosiasioita ei voi kieltää. Arajärven katse oli hakeutunut prinsessan (vai mikä se nyt oli) poveen. Ja pysäytyskuvassa jopa pysyi siellä.

Mä en kuitenkaan ymmärrä, että miksi presidentin puoliso olisi sen kummallisempi kuin muutkaan ihmiset tai miehet. Miehet tykkää katsella daisareita. Ja vaikka kuinka yrittäisi itseään hillitä, niin kyllä mä ainakin huomaan jääväni tuijottamaan nähdessäni jotain silmiä hivelevän miellyttävää. Se on aivan luonnollista sekä miehille että naisille. Mun onneni on, että ketään ei kiinnosta valokuvata mun liian pitkiksi venyviä katseita väärään kohteeseen. Mä jään korkeintaan kiinni katseen kohteelle itselleen. Enkä mä oikein usko, että kukaan pahastuu ihailevista katseista. Etteks te muka koskaan jää kii edes itsellenne?

Tai no, jos mun tissejä luullaan silmiksi, niin kyllä pahastun.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Ö niin kuin överit

Mikä ihmeen saikuttelubuumi? Voi hyvänen aika sentään, kun isot pomotkin jo ovat alkaneet arvostaa terveyttään enemmän kuin sairaana töihin menoa. Sehän nyt on vallan kamalaa. Antaa nyt sellaista esimerkkiä alemman tason työntekijöille, että sairaana saisi jäädä kotiin lepäämään. Varsinkin silloin se on tosi epäilyttävää, jos sitä sairautta ei voida mitata tai se ei muuten ole ulospäin selkeästi näkyvää. Kyllä kai sitä vähemmästäkin menee konsultin pasmat sekaisin.

Avautumisen sai aikaiseksi Sarasvuon jyrähdys, josta Päivikin eilen hyvin ansiokkaasti kirjoitti. Eilen vielä osasin suhtautua asiaan suhteellisen tasapainoisesti, tänään jo hiukan ärsyttää. Olen huomannut, että Facebookilla on monesti osuutta ärsytyskäyrän nousuun. Kun joka toinen tai kolmas kaveri suosittelee samaa uutista, niin johan alkaa asiat nyppiä ihan tosissaan. Musta tää nyt vaan alkaa mennä överiksi. Enkä mä edes ole vaivautunut lukemaan Sarasvuon kolumnia Hesarissa.

Jos totta puhutaan, niin mä olen niitä tunnollisia työntekijöitä, jotka menee melkeinpä pää kainalossa töihin. Useimmiten se on esimies, joka ilmoittaa, että "sulla muuten alko saikku just nyt". Siis silloin, kun tämä tällainen moraaliton ja epäoikeudenmukainen sairastuminen jostain kumman syystä pääsee tapahtumaan muulloin kuin vapaapäivinä tai loma-aikoina. Eiku, olenhan mä lähtenyt kesken päivän omasta aloitteesta migreenin vuoksi. Soitin aamulla kiltisti töihin ja kysyin mikä tilanne on - ja sovittiin, että mun saikku alkaa puolilta päivin.

Mun kokemus siis on, että suurin osa ainakin mun tuntemista ihmisistä menee töihin kipeänäkin. Jos Valviran pääpomo tai Nokian kaupunginjohtaja jää sairaslomalle juuri jonkin kriisin aikoihin, niin tietenkin se kriisi siihen on syynä. Ei voi olla mitenkään mahdollista, että kysymys oli vain viimeisestä iskusta, joka katkaisi kamelin selän. Tai jos joku on niin vahva, että kokee työn ja ihmisten pariin menemisen olevan juuri oikea tapa käsitellä asiaa, se ei välttämättä ole sitä kaikille.

Kyllä, mä allekirjoitan sen, että polvivamman saanut istumatyöläinen ei välttämättä tarvitse sairaslomaa työstään. Mutta jos mielellä on flunssa, niin se on ihan samanlainen peruste saikutella (voi kilinv... mikä sanakin) kuin vaikkapa syöpä. Mä en usko, että lääkärit kirjoittaa niitä sairaslomia ihan turhaan. Mä luulen, että lääkärit on vihdoin alkaneet ymmärtää, että on muitakin syitä olla työkyvytön kuin mitattavissa oleva kuume. Ja mä todella soisin, että yhteiskunnan asenteetkin alkaisi pikkuhiljaa muuttua. Aika harvassa on ne työntekijät, jotka kärsivät lorvikatarrista. Ei muutaman mädän omenan pitäisi pilata koko säkillistä.


lauantai 25. helmikuuta 2012

O niin kuin onni

Eipä tiennyt Lipposen Antti, kuinka hyvin ja huolellisesti onnistui valitsemaan muka viimeisen biisin. Mutta jos tarvitsette lahjakasta ja monipuolista miestä (mökki)kitaransa kanssa, suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä Bändikauppaan. Ja ellette usko mua, niin bongatkaa hänet ensin jostain keikalta.



Pahin onnen este on aina ja iankaikkisesti epäileväiset mielet. En mä väitä, ettenkö itse olisi koskaan sortunut moiseen. Mutta ainakin mä tiedostan ongelman ja pyrin siihen, että se epäileväinen mieli saa vallan vain ja ainoastaan silloin, kun se on oikeutettua tai mulla on edes jotain todisteita sen aiheellisuudesta. Kysymys on taas siitä peruslähtökohdasta, että ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Mutta sillä todistelullakin pitää olla rajansa. Sitä ei aleta kaivelemaan niitä todisteita entisestä elämästä, jos nykyisestä yhteisestä elämästä ei löydy mitään sontaa. Se, että olen 20 vuotta sitten tehnyt jotain jopa moraalitonta ei tarkoita, etteikö mulla olisi kykyä oppia virheistäni. Ja jos se yhteinen elämä todellakin on niin vaikeaa ja epäilyttävän epävarmaa, että on tarve kaivella kaapeista luurankoja, niin eikö kuitenkin olisi helpompi vaan lyödä kantapäät yhteen ja lähteä eri suuntiin?

Ihminen (lue: Neo) on onnellinen silloin, kun se on vapaa ja itsenäinen. Se vaan tuntuu olevan mahdoton yhtälö, vaikka kysymys on enemmän teoreettisesta mahdollisuudesta vapauteen ja itsenäisyyteen kuin siitä, että tekisin täsmälleen mitä huvittaa välittämättä pisaraakaan siitä loukkaanko toisia teoillani. Ja toisaalta on mahdotonta olla aina loukkaamatta toisia. Niin kiltti mäkään en ole (enää), että luopuisin kaikista omista ajatuksistani ja tavoistani vain siksi, että joku kertoo mun loukkaavan häntä teoillani tai ajatuksillani. Jotkut asiat on vaan sellaisia, että se toinen saa ihan rauhassa loukkaantua, koska tämä on mun elämä eikä sitä ole tarkoitus elää niin, että satuttaa mieluummin itseään kuin toisia. Jotkut asiat on sellaisia, että ne on sille toiselle kasvun paikka, koska mitään todellista loukkausta ei ole tapahtunut, vaan loukkaus on enemmän siellä toisen mielikuvituksessa. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Ei voi mitään.

Kysymys on luottamuksesta. Perusluottamus syntyy sitä, että ihminen on sinut itsensä kanssa. Luottamus tarvitsee ehkä ansaita, mutta se on täysi mahdottomuus, ellei toinen luota ensin itseensä. Mä sanon "ehkä ansaita", koska en mä oikeasti usko siihen. Mä pystyn ymmärtämään, että jotkut on luonteeltaan epäluuloisempia kuin toiset, mutta... Ihmisen on luotettava siihen, että on itse tarpeeksi hyvä. Ja toisaalta  myös uskottava ehkä jopa naiivin sinisilmäisesti, että ihmisillä on taipumus pyrkiä hyvään. Jos itsellä on taipumusta sääntöjen rikkomiseen ja pahan tekoon, niin kai sitä sitten myös uskoo, että muut ihmiset on myös sellaisia. Kaikkihan me peilataan tätä maailmaa oman maailmankuvamme ja arvojemme läpi.

Ihminen (lue: Neo) on onnellinen silloin, kun sen ei tarvitse koko ajan olla hyökkäys- tai puolustusasemissa suhteessa toisiin ihmisiin. Jos näin on, ympärillä ei todellakaan ole ystäviä vaan jotain ihan muuta - ja niistä tuhoavista suhteista on syytä päästä irti. Ystävyyteen toki kuuluu myös kriittisyys, mutta ei se ole itse tarkoitus. Ystävän pitää pystyä sanomaan näkemyksensä, jos ollaan menossa täysin harhaan nykyhetkessä, mutta ystävyys ei ole 24/7/365 kriittisyyttä. Eikä kriittisyys automaattisesti tarkoita sitä, että ystävä on oikeassa. Tasapaino pysyy, kun hyviä hetkiä on enemmän kuin haastavia. Onnellisuus säilyy, kun mukana on myös haastavia hetkiä. Sitä osaa arvostaa hyviä hetkiä paljon enemmän, kun mukana on myös joitain vastoinkäymisiä. 

Summa summarum: onni on todelliset ystävät. Sellaiset, jotka ymmärtää, miksi ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu ihan tietystä syystä. Sellaiset, jotka siis ymmärtävät, että kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen. Ja että kuuleminen ja kuunteleminen on kaksi eri asiaa. Jälkimmäiseen sisältyy ymmärrys siitä, mitä on kuullut. Sellaiset, jotka ymmärtävät, että Alanis oli oikeilla jäljillä straitjacketissaan.

Ei mitään lisättävää yllä olevaan kuvaan.


Z niin kuin zodiac

Eikös tosta zodiacista (täht. eläinrata) saa jollain tavalla väkisin väännettyä horoskoopit tähän kohtaan?

Päivän horoskooppi lupailee ilmeisen hyvää. Tai ehkä. Riippuu mun ajatuksista. Ja siitä onko ne sitä, mitä todella haluan.

"Ota tänään muutama minuutti aikaa itsellesi ja selvitä, mitä sinä todella tahdot tehdä tulevan vuoden aikana omalla elämälläsi. Tulet tosiaan tekemään juuri sen, mitä ajattelet. Kannattaa siis olla tarkka ajatuksissaan. Ne kun toteutuvat aina ja todella tarkasti."

Sinänsä tossa ei ole mitään, mikä ei pätisi ihan jokaiseen päivään. Kun tosissaan miettii, mitä tahtoo tehdä omalla elämällään ja on siitä varma, niin ne on tähän asti aina muutenkin toteutuneet melkoisella tarkkuudella. Mutta jotenkin se nyt horoskooppina osuu juurikin paikalleen. Mä en ole koskaan ollut niin väsynyt kuin tällä viikolla ja se tietää sitä, että on aika pysähtyä miettimään, että mitä sillä elämällään tekisi.

Mikään ei ole niin voimia vievää kuin ihmissuhde, joka ei toimi. Parisuhteista puhumattakaan.

Puhutaan siis yleisesti ihmissuhteista. Tiedättekö ihmistyypin, joka tuntuu imevän kaiken energian? Hänen seurassaan vietetyn ajan jälkeen olet kuin imetty kuiviin. Väsyttää ja vituttaa eikä mistään tule mitään.

Terve järki käskee juosta pakoon, minkä jaloistaan pääsee. Mut sit joku ihme humaaniuden vimma väittää, että jokaisella on oikeus olla sellaisia kuin ne on ja että jos mä kerran vaadin täyttä hyväksyntää itselleni sellaisena kuin olen, niin pitäähän mun nyt siinä tapauksessa hyväksyä tämä kyseinen henkilökin sellaisena kuin hän on. Mutta täytyyhän sillä hyväksymiselläkin olla jokin raja. Voihan sitä hyväksyä toisen ihmisen, mutta silti viettää hänen kanssaan mahdollisimman vähän aikaa. Niin, että joskus jäisi sitä energiaa itsellekin käytettäväksi.

Päivän ajatuspulma tulee siis olemaan seuraavan vuoden toiveet mun elämälle. Ehkä väännän ne huomisiltana blogikirjoitukseksi vaikkapa Jaanan ehdottoman onni otsikon alle.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Å som återblick

återblick   s [-en,-ar,-arna]
= jälkikatsaus, takauma (kirjallisuudessa, elokuvassa) MOT sanakirja 3.1

= takauma (blogissa, oikeassa elämässä) NEO 2.0

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Joskus seuratessa jälkikasvunsa elämää, tulee sellainen  samanlainen bon voyage-tunne kuin Matti Nykäsellä siellä hyppyrin nokassa. Toisaalta neitonen on täysin syytön siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Kaikenlaista kummaa meidän suvun naisten ympärillä vaan tuppaa tapahtumaan oltiin me osallisia siihen tai ei.

Tässä on viime päivät eletty vähän niin kuin jännän äärellä. Eräs poika on tehnyt meidän neidistä pakkomielteen itselleen, jopa niin, että lähetteli eilisenkin illan tappouhkauksia pimatsun oikealle poikaystävälle ja mun lempivävypojalle tekstiviestitse. Mä jotenkin ajattelin, että pojalla on vaan nyt hiukan vaikeampi vaihe, mutta kyllä se siitä sitten rauhoittuu, kun aikaa kuluu. Ei ehtinyt rauhoittua, sillä tänään sain tytöltä tekstiviestin, että X kävi puukon kanssa Y:n kimppuun keskellä kirkasta päivää kauppakeskuksessa. Ei jumankauta!

Toisaalta mä olen jollain tavalla helpottunut, että juttu laukesi näin. Mulla kun on aika paljon kokemusta siitä, että pelkät uhkailut ei riitä mihinkään. Meidän virkavallalla ei ole resursseja hoitaa laittomia uhkauksia kovinkaan tehokkaasti. Nyt poika ainakin on otettu talteen tekojensa seurauksena ja saadaan kaikki ainakin hetkinen hengähtää. Toki nytkin on niin, että mitään vakavaa ei onneksi ehtinyt tapahtua, kun vartijat jo puuttuivat tilanteeseen. Mutta mä tosiaan toivon, että tämä vähän havahduttaisi sitä poitsua. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan edes puukolla uhaten tai esteitä eliminoiden, vaan sillä yksinkertaisesti pilaa oman elämänsä aivan täysin.

Tämä oli linkitetty eilen pojan facebookiin.



Tänään mennäänkin jo enemmän tässä



Hitto, kun noi nuoret ei väkisin haluaisi pilata omaa elämäänsä!
Ja hitto, kun mä olen onnellinen, että mä en ole ollut teini enää aikoihin.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

W as What if

Katsoin Yle Areenalta Aamusydämellä (esitysaikaa jäljellä 28.2.2012 klo 9:05 asti) ohjelman, jossa Milla Louhi ja Jessica Love kertoivat transsukupuolisuudestaan. Molemmat menisivät myös oikeassa elämässä aivan täysillä läpi, jos olisin heidät jossain kohdannut. Milla eli miehenä noin neljäkymmentä vuotta. Aivan täydellistä, että vihdoin saa olla oma itsensä. Niin ja Jessica myös.

Ja sitten katse kääntyikin omaan napaan. Mitä jos mun kuuluisikin olla mies?

Mä olin lapsena aivan varma siitä, että jonain päivänä musta vielä tulisi poika. Ei tullut. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa mihinkään, että mä en juurikaan viihdy naisten seurassa. Mä en vaan jaksa niitä sosiaalisia pelejä, joita naisten kanssa tarvitsee hallita. Kyllä mä ne tarvittaessa osaan, mutta en vaan oikein jaksa panostaa niihin.

Yksi muisto lapsuudesta on piirtynyt hyvinkin tarkkaan mieleen. Vietin tosi paljon aikaa isäni kanssa. Kerran oltiin jossakin hänen kaverinsa mökillä ja miehet oli lähdössä kalastamaan. Mun odotettiin jäävän naisten kanssa sinne mökille. Kun sitkeästi yritin väittää, että mun pitää päästä mukaan, niin isä heitti ääliömäiseen tapaansa, että "otapa sitten housut pois ja todista, että sulla on munat". Itkuhan siinä tuli. Mutta pääsin mukaan miesten reissulle. Voitto taisi silloin tuntua aika laimealta, koska 30 vuoden takainen muisto on edelleen enemmän negatiivisesti sävyttynyt.

Jos aletaan miettiä kouluaikoja, niin mä olin taas se, joka pelasi mieluummin poikien kanssa jääkiekkoa kuin harjoitteli jotain älyttömiä temppuja tyttöjen kanssa. Osallistuin innokkaasti koulun tarjoamiin harrastuskerhoihin, kuten puutyökerhoon. Lisäksi mä harrastin jalkapalloa ja lentopalloa monia vuosia paikallisessa seurassa.

Myöhemmin mä menin töihin vartiointialalle ja hankin jopa ammattitutkinnon. Musta ei ollut mitenkään kummallista, että mä ajelin muiden äijien kanssa yöt piiriä. Eikä yksikään työkavereista tasan tarkkaan pitänyt mua hetkeäkään naisena. Kun vedin vartijan vermeet niskaan, mussa ei ollut mitään muuta naisellista kuin tissit.


Parisuhteet ei ole koskaan olleet mulle mitenkään helppoja. Suurin syy siihen on varmasti se, että mä en vastaa  monessakaan asiassa rooliodotuksia. En käyttäydy kovinkaan usein naisellisesti. Eikä se varmaan ole mikään ihme, että siitä syntyy riitoja.

Okei, mua ei ole vuosikausiin saanut lähtemään kotiovesta ilman meikkiä. Tiukkaa tekee nykyäänkin, mutta jos edes hiukset on laitettu, niin pystyn tekemään jonkin lyhyen piipahduksen ulkomaailmaan ilman meikkiä. Mutta harvassa on esimerkiksi ne vuodet tai kuukaudet jolloin mulla on ollut naisellinen hiusmalli.

Musta tuli myös äiti, 18-vuotiaana. Neiti on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mutta mun on lähes mahdotonta ajatella, että musta tulisi äiti uudelleen. Musta ei vaan kerta kaikkiaan löydy tarpeeksi naista.

Kaikesta huolimatta, mä olen ennen kaikkea nainen. Ehkä en sittenkään olisi halunnut sitä miehistä sukuelintä. Mä saatan olla luonteeltani aika äijä, mutta fyysisesti mä haluan olla nainen. Mitä jos mä olenkin molempia.

***
Jäljellä olisi todella herkullisia aakkosia: C, D, O, Q, Z, Å ja Ö. Nyt olis aihe-ehdotukset todellakin paikallaan.

perjantai 17. helmikuuta 2012

U niin kuin uskollisuus

Tein Helmen testin siitä, millainen pettäjä olen. (Ai miksikö? No, nähdäkseni, että onko sillä mitään hajua mun uskollisuudesta. Olihan sillä.)

Vastaukseksi sain, että olen uskollinen pettäjä. Eihän sellaista olekaan.
Kuvauksessa hehkutettiin, että mun antamien vastausten vuoksi rakkaudella on vielä toivoa.

Höpö höpö! Ei tolla tuloksella ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että näillä kilometreillä on tullut koettua yhtä jos toista, mistä on seurannut uskollisuuden arvostaminen korkealle - silloinkin kun siihen ei ole muuta syytä kuin uskollisuus itse. Uskollisuus on itseisarvo eikä sitä tarvitse sitoa  rakkauteen. Se on toisen kunnioittamista ja arvostamista, ja sitä että ei halua satuttaa toisia ihmisiä, mutta ei rakkautta. Mä olen pettänyt ja tullut petetyksi. Sitä todellakin saa mitä tilaa. Jos rakkaus loppuu, kannattaa pettämisen sijasta ottaa ero.

Ei se, että mä arvostan uskollisuuden korkealle tarkoita sitä, että muiden tarvitsee olla uskollisia. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että mä en pysty elämään uskottomuuden seurannaisten kanssa. Koska ne seurannaiset: jumalaton syyllisyys, toisen tuskan näkeminen jne. on kaikki vältettävissä sillä, että ei petä, niin olen valinnut uskollisuuden. Sellaista tilannetta ei voi enää tulla, että mun olisi muka pakko saada olla jonkun toisen kanssa just sillä siunatulla sekunnilla. Ei kenellekään voi tulla. Virheistä kuuluu ottaa opikseen.

Toisen tarvitsee kuitenkin olla uskollinen suhteessa muhun, sillä mä en kestä myöskään toisen uskottomuuden seurannaisia. Erityisesti mua ahdistaa se, että pettänyt osapuoli alkaa nuuskimaan alkkareita, tutkimaan kännykkää tilaisuuden tullen ja muutenkin tuntuu uskovan, että pari minuuttia normaalia kauemmin kestänyt kotimatka tarkoittaa pika-sellaisia jossain metsikössä. Enkä sitä, että kaikki mahdollinen vapaa-aika tarvitsee viettää yhdessä. En ole oikein osannut päättää johtuuko se epäterve halu takertua siitä, että toinen haluaa varmistua, ettei petetty petä vai että ei itse enää sorru pettämään.


keskiviikko 15. helmikuuta 2012

R niin kuin reviiri

Tiinan eilinen kommentti aiheutti sydämen tykytystä, hikoilua ja ties mitä muuta kamalaa. Oikeasti koulun halipäivä olisi pakottanut mut lintsaamaan sieltä kyseisenä päivänä, koska mä en kerta kaikkiaan halua päästää moniakaan ihmisiä fyysisesti niin lähelle. Oma lapsi on mulle ainoa, joka pääsee sille alueelle täysin varauksetta. Ja niin, toimivassa parisuhteessa se kumppani pääsee lähelle. Mutta muut pysykööt turvallisen välimatkan päässä.

Mietin ennen nukahtamista, että olenko mä jotenkin poikkeava, kun sellainen ylenmääräinen toisten ihmisten haliminen on musta jotenkin vastenmielistä? Halaan kyllä hampaat irvessä takaisin, jos vaikka työkaveri välttämättä tarvitsee sen halinsa ennen lomalle lähtöään, mutta itse en koskaan ole se aloitteen tekevä osapuoli. Töissä nippa nappa pystyn ryhmähaliin ilman irvistelyä. Se on huomattavasti vähemmän intiimiä, kun kymmenen tyyppiä "halaa" samanaikaisesti.

Tiedostan, että kosketuskammo juontaa juurensa jo sinne lapsuuteen. Mä muistan elävästi, kuinka joskus tosi iloisena menin halaamaan äitiä, kun hän tuli töistä. Äiti halasi kyllä takaisin, mutta kysyi sitten silmiään pyöritellen, että "mikä nyt oikein on?". Taisin tulkita sen niin, että halaileminen ei ole missään määrin sopivaa. Myöhemmin katselin virnuillen, kun meidän neiti halaili mummua aina tilaisuuden tullen. Huomasin myös, että mitä epämiellyttävämmäksi mummu halailun koki, sitä enemmän tyttö häntä halaili. Mummu ei ole vielä nytkään sinut sen kanssa, vaikka häntä on siedätyshoidettu jo 16 vuotta. Nykyään neiti käskee lähettää puhelimitsekin haleja ja pusuja mummulle, johon vastaukseksi saan yleensä, että "jaaha". Tosta voinee päätellä, että omaa lasta olen kyllä voinut halailla ihan helpolla. Mutta mummun reviiri on hankalampi juttu kaikesta peräänantamattomasta siedätyshoidosta huolimatta. Eläköön erilaisuus.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Y niin kuin ystävä

Nyt täytyy ihan onnitella itseään yllättävästä otsikosta näin ystävänpäivänä. :)

Ystävänpäivä itsessään on herättänyt tänään monenlaisia ajatuksia.

Ensinnäkin erään teinin viimeaikaiset facebook päivitykset sekä tämän aamuinen päivitys, jossa kutakuinkin kerrottiin, että ystävänpäivällä ei ole mitään merkitystä, kun on sinkku. Toisaalta muistan viime vuotisen keskustelun erään asiakkaani kanssa. Hän kertoi väitelleensä jo monta päivää tyttöystävänsä kanssa siitä, että pitääkö ystävänpäivälle keksiä jotain erityistä toimintaa. Hän oli itse sitä mieltä, että tyttöystävä on tyttöystävä eikä mikään ystävä. Kummatkin ajatuksista tuntuu jotenkin tosi vierailta.

Alkuperäisen perinteen mukaanhan ystävänpäivä on liitetty ennen kaikkea romanttiseen rakkauteen. Siinä mielessä teininpojan päivitys on osuva. Paitsi että mun päähäni ei mahdu, että miksi siitä sinkkuudesta tarvitsee tehdä niin suuri numero? Enkä mä oikeastaan ymmärrä, että mikä hinku ihmisillä on parisuhteeseen? Miksi nuoret ja vielä jotkut vanhemmatkin tuntuvat elävän enemmän sille mahdolliselle tulevalle rakastetulle kuin itselleen? Eikö se mahdollinen tuleva rakkauskin löytyisi helpommin etsimättä? Ihan vaan sillä, että henkilö joka tuntee itsensä, arvostaa itseään ja rakastaakin itseään on paljon viehättävämpi kuin vastakohtansa. Toisin sanoen: oma elämä olis kiva ylläri.



Mitä taas tuohon varttuneemman miehen pohdiskeluihin tulee, niin ottamatta sen enempää kantaa ystävänpäiväperinteisiin, olen sitä mieltä, että ellei se toinen osapuoli ole ennen kaikkea ystävä, niin ei se ihan hyvää lupaa. Ainakin mulle itselleni tärkeintä parisuhteessa on ennen kaikkea ystävyys. Se, että sille toiselle voi oikeasti puhua asioista niin kuin ne on pelkäämättä mitään kohtausta. Tarkoitan siis, että kaikki asiat mitä tulee miettineeksi ja ulos suustaan päästäneeksi eivät välttämättä tarkoita yhtään sen enempää kuin että on miettinyt sellaista. Tai jos on vaikka nähnyt unta paidattomasta miehestä, niin ei sen enempää tarvitse lähteä vatvomaan, että kukahan se mies oli ja miksi näki unta jostain miehestä. Kaikella ei vaan aina ole mitään tarkoitusta, mutta silti niistä pitää voida puhua. Mulle henkilökohtaisesti olisi aivan kammottava rangaistus, että joutuisin kontrolloimaan itseäni omassa kodissani, kun useimmiten se parisuhde johtaa saman katon alle muuttamiseen.

Joka tapauksessa mä kuitenkin tykkään siitä, että Suomessa ystävänpäivästä on tehty pikemminkin ystävien muistamisen, ei niinkään rakastavaisten juhlapäivä. Toisaalta hiukan kummastuttaa, että miksi niitä ystäviä ei voisi muistaa useammin kuin kerran vuodessa.

Toivottavasti teillä jokaisella on ollut kitkattoman kiva ystävänpäivä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

M niin kuin motivaatio

"Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään.
Työ ihmisen tuo tekijälleen, mielen niin iloisen."

Tämä rallatus on niin tuttu lapsuudesta. Ihmeellistä aivopesua. Niin vissiin juu.

Ensimmäinen rivi on fakta. Töitä tehdään, jotta saataisiin kurniva vatsa tyydytetyksi. Sitten on vielä ne kaikki muut tarpeet, jotka pitäisi saada täytettyä ja raha on siihen kätevä väline.

Mutta tuoko työ jokaiselle tekijälleen iloisen mielen? Entä jos joutuu pakon edessä tekemään työtä, josta ei vaan yksinkertaisesti tykkää?  Entä jos on kouluttanut itseään vuosia ja päätyy laivasiivojaksi? Entä jos työ olisikin kivaa, mutta ilmapiiri työpaikalla saa ateistinkin varmuuden vuoksi rukoilemaan? Mun villi arvaus on, että iloiseen mieleen ja motivaatioon tarvitaan muutakin kuin raha ja ihan vaan joku työ.



Jos mun pitäisi valita,
a) työ, josta saa paljon rahaa, mutta ei tuo minkäänlaista muuta tyydytystä tai
b) työ, josta saatava raha riittäisi juuri ja juuri elämiseen, mutta josta tulisi syystä tai toisesta iloinen mieli,
niin valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen vaihtoehdon. Penniä voi aina venyttää, mutta pinnaa ei!

Teoriassa niin, käytännössä niin ja näin
Vaihtoehdoissa vedettiin mutkat suoriksi. Enhän mä oikeassa elämässä pelkästään hyvään ja iloiseen mieleen tyytyisi, koska raha on oikeasti kätevä väline myös mielialan kohottamiseen. Tottakai penniä voi venyttää, mutta raja siinäkin tulee vastaan.

Mieli on paljon iloisempi, kun tietää, että tiettynä päivänä kuukaudessa tilille tupsahtaa rahaa sen verran, että pystyy suoriutumaan pakollisista asumiskuluista, maksamaan lainanlyhennyksiä ja toivon mukaan saa pahan päivän varalle myös hiukan säästöön, ettei se yksi yllättävä lasku tule ja sotke koko taloutta taas moneksi kuukaudeksi.

Rahalla siis on merkitystä, mutta mä en usko sen motivoivaan voimaan. Siitä tulee pidemmän päälle itsestäänselvyys. Jos esimerkiksi saa hyvästä työstä bonuksen juuri ennen joulua ensimmäisenä vuonna, ja sitten seuraavanakin vuotena ja ehkä jopa kolmantenakin vuotena, niin on aivan saletti, että neljäntenä vuotena sitä menee huutamaan keuhkonsa riekaleiksi pomolle, joka ei maksanutkaan sitä bonusta. Ainahan se on tullut ja sillä on kustannettu joululahjat. Eihän sitä nyt yhtäkkiä voida jättää maksamatta. Vuosien varrella tuppaa unohtumaan, että se bonushan maksettiin vain hyvästä työstä.

Mä uskon ennen kaikkea siihen, että motivaatio pysyy yllä, kun tekee sellaista työtä, jota haluaa tehdä. Kun työpaikalla on ihmisiä, joiden kanssa ei ole turhia kärhämiä ja ketään ei jätetä yksin tuntemaan oloaan ulkopuoliseksi. Kiva työ ja työkaverit ei silti riitä. Pitää olla lisäksi haasteita ja mahdollisuus kehittyä yksilönä. Jos se katto uhkaa tulla vastaan, niin siitä on ponnistettava läpi. Tai vaihdettava paikkaan, jossa on mahdollisuus toteuttaa itseään ja unelmiaan.

Enemmän kuin pitkää ansioluetteloa, mä pelkään sitä, että jämähdän työhön, johon en lähde iloisin mielin.

lauantai 11. helmikuuta 2012

J niin kuin J.P.K

Kuva: myfibrostory.wordpress.com
Vähän niin kuin lupasin toisaalla olla 21 päivää valittamatta. Siksi blogiin kirjoittaminen on aiheuttanut hiukan haastetta, kun vanha ystäväni J.P.K. - myös Herra Fibrona tunnettu, on täällä taas.

Minä ja herra Fibro on itse asiassa äärettömän terapeuttista luettavaa. Kaikki on niin tuttua, ja oikeastaan oma kipu on yhtäkkiä suhteutettavissa aikaisempaan vielä kammottavampaan kipuun. Eihän tänään nyt oikeastaan ole ollenkaan huono päivä. Kirja on lainassa kirjastosta, mutta lienee syytä hankkia ihan oma versio, johon voi palata, kun taas tuntuu, että herra Fibro on ottanut niskalenkin musta eikä päinvastoin.

tiistai 7. helmikuuta 2012

E niin kuin Enkeli-Elisa

Elisan tarina pysähdyttää. Kerta toisensa jälkeen.
.
Elisan kuolemasta on tänään tasan vuosi. Arvostan suunnattoman paljon sitä työtä, mitä Elisan vanhemmat ovat lähteneet tekemään, ettei yksikään Elisa enää putoaisi. Myös selviytyjiä on aina ollut ja tulee olemaan jatkossakin, mutta koulukiusaamisen ei soisi olevan niitä asioita, joissa evoluutio tekee valintaansa - vahvat selviää ja heikot kuolee pois.

Tarina koskettaa erityisen paljon, koska aikanaan koulu oli myös mulle maailman pelottavin paikka. Mä ratkaisin ongelman siten, etten mennyt sinne. En edes poliisien noutamana. Mä siis valitsin sen, että omalla tavallaan myös mun vanhemmat kääntyi mua vastaan. Eihän ne voineet ymmärtää, millaista helvettiä se kouluun meneminen oli. Helpompi oli sietää vanhempien pettymystä kuin kohdata ikätoverit.

Mä olen kai siitä onnekkaassa asemassa, että vaikka kukaan ei kovin tehokkaasti pystynyt puuttumaan siihen kiusaamiseen, niin en kuitenkaan pitänyt sitä pelkästään omana tietonani. Jälkeenpäin esimerkiksi ihmetyttää suuresti, että kerran poliisit tosiaan oli hakemassa mua kouluun, niin miksei yksikään heistä maininnut esimerkiksi äidille, että koulukiusaaminen on rikos ja siitä voi tehdä myös rikosilmoituksen. Vai onko toisten kiusaaminen muka kriminalisoitu vasta myöhemmin.

Mä olen myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että aikuisena olen saanut puhua asiat halki poikki ja pinoon "pääpirun" kanssa. Toki mä olin saanut tehtyä sovinnon itseni kanssa asian suhteen jo kauan sitten, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää myös vastapuolta. Keskusteluissa tuli ilmi se totuus, jota olin jo pitkään elätellyt mielessäni: kiusaaminen on avunhuuto. Olisihan se tietenkin ollut paljon fiksumpaa vetäistä mua hihasta ja pyytää apua kuin ruveta tekemään mun elämästä painajaista, mutta eihän lapsilta voi sellaista odottaa.

Sytytetään tänään kynttilä Elisalle.
Sytytetään kynttilä myös mun kiusaajalle, sillä he molemmat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

EDIT 17.8.2012
Ne, jotka oikeasti haluavat tietää, mitä ajattelen nyt, niin vastauksia näistä kirjoituksista:

E niin kuin energiantuhlausta

K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...