torstai 27. syyskuuta 2012

V niin kuin vieraannuttaminen

Voihan pyhä Sylvi, mitä sitä voi yhtäkkiä muistaa ja sitten etsiä sitä raivokkaasti jostain nykyään suojatusta blogista. Lainaan vain osan silloin 26. joulukuuta 2009 kirjoitetusta.

"Viimeisin hra Heinäladon yhteydenotto olikin sitten jo astetta "syyllistävämpi". Kertoi käyneensä lääkärillä, joka oli antanut hänelle enää 5 vuotta elinaikaa. Olen tässä miettinyt, että onko se ihan fakta vaiko vain taas yksi tapa yrittää saada huomiota? Mene ja tiedä. Tarina ei kuitenkaan tehonnut minuun, ja varsin tylysti ilmoitin asian, jonka olen jo tuhannesti hänelle kertonut: en halua hänen soittelevan minulle tarpeettomasti. Ja koska nyt on mustaa valkoisella siitä, että sosiaaliviranomaiset ovat suosittaneet tapaamisoikeuden purkua kokonaisuudessaan, niin kaikki puhelut ovat tarpeettomia. Lapsi ottaa yhteyttä, jos joskus kokee tarpeelliseksi."

Ei meidän tarvitse kummankaan kantaa mitään syyllisyyttä tapahtuneesta tai liian myöhäisestä. Meillä on musta valkoisella siitä, että tarkkaan mennyttä ja nykyhetkeä tutkittuaan sosiaaliviranomaisten suositus oli purkaa tapaamisoikeus kokonaisuudessaan. Isälle annettiin ohjeeksi kirjoittaa tyttärelleen säännöllisesti kirjeitä, joissa kertoo elämästään ja ehkä näiden myötä tyttö haluaa joskus tavatakin. Hänen piti siis kirjoittaa siitäkin huolimatta, että ei saisi vastausta. Yhtään kirjettä ei tullut. Synttärikortteja rahan kera kyllä.

Tietyllä tavalla tuntuu pahalta lukea tekstiä, jossa kuolemansairaudenkin edessä olen sitkeästi pitänyt kiinni kannastani. Olenko todella noin kylmä ihminen? Mutta toisaalta: jos ihminen on pyhittänyt elämänsä toisen järjestelmälliselle kiusaamiselle, niin ei se mikään automaattianteeksianto ja -unohdus kone ole. Hänen perusluonteensa pysyi samana loppuun asti. Tieto siitä, että hänellä on sairaus, johon kuolee viiden vuoden sisällä, ei tehnyt hänestä yhtään muita huomioonottavampaa ja kiltimpää ihmistä.

Eilen 45 minuuttia ohjelmassa oli puhetta toisen vanhemman tahallisesta vieraannuttamisesta. Haluttaisiin laki, jonka myötä lähivanhempi voisi saada rangaistuksen rikoksesta, vieraannuttaessaan lapsen toisesta vanhemmastaan. Koska on olemassa tilanteita, joissa toinen omalla käytöksellään oikeasti aiheuttaa vieraannuttamisen, niin sellainen laki toteutuessaan mahdollistaisi samalla myös lähivanhemman tahallisen piinaamisen. Pelottavaa ajatellakin sellaista vaihtoehtoa.

Meillä käytiin oikeutta useimmiten siitä syystä, että estin isän mukaan häntä tapaamasta lastaan. Aina ratkaisu oli sama. Jos isä osaisi lukea kalenteria ja kelloa, mitään estämistä ei tapahtuisi. Kuuluu olla noutamassa lastaan sovittuna aikana eikä satunnaisena päivänä satunnaiseen kellonaikaan tai ainakin sopia poikkeuksesta toisen vanhemman kanssa ennen kuin kylään tupsahtaa. Lapsen tapaamisoikeus ei myöskään tarkoita sitä, että toisella vanhemmalla on oikeus tulla lapsen kotiin milloin sattuu huvittamaan ja muina aikoina uhkailla toista vanhempaa milloin milläkin. Jos siis kaikesta huolimatta löysin itseni toistuvasti käräjäoikeudesta puolustamasta itseäni, niin laki, joka kieltää vieraannuttamasta lasta aiheuttaa mun näkökulmasta vain tilanteen, että toisella vanhemmalla on vain lisää lyömäaseita, joilla voi kiusata.

Mutta en silti kiistä sitä, etteikö olisi olemassa sellaisiakin tapauksissa, joissa oikeasti lasta käytetään lyömäaseena. Uskallan silti epäillä, että laki muuttaisi tilanteen vain huonommaksi. Tai ainakin voitaisiin samalla säätää laki, joka velvoittaa etävanhemman tapaamaan lapsensa sovittuina aikoina sekä olemaan aikuinen. Olisi sitten molemmilla osapuolilla sopivassa ja tasa-arvoisessa suhteessa niitä lyömäaseita.


tiistai 25. syyskuuta 2012

M niin kuin myöhäistä

Tänään on ollut kova päivä. Asiat pitäisi saada järjestykseen omassa päässä, mutta ensijärkytykseltä on vaikeaa löytää sanoja. Tunteet ovat kovin ristiriitaiset. Ehkä kirjoittaminen auttaa, jos vain oikeat sanat löytyvät.

Ihminen, jonka elämäntehtävänä tuntui olevan minun elämäni vaikeuttaminen, on kuollut. Yksi elämänvaihe on lopullisesti päättynyt. Jouduin toteamaan viestintuojalle, että olen yllättynyt siitä, kuinka koville tieto ottaa, vaikka käytännössä meillä ei ollut enää mitään tekemistä keskenämme. Meillä oli kuitenkin yksi yhdistävä asia, jonka vuoksi suruviesti tuotiin. Samalla jouduin ehkä elämäni tähän mennessä rankimpaan tilanteeseen. Jouduin kertomaan lapselleni hänen isänsä kuolleen. Osasin jo omasta reaktiostani arvata, että se ei olisi helposti nieltävä tieto tyttärellekään, vaikka yhteydenpitoa myöskään heidän välillään ei ollut. Sana isä herättää tunteet, vaikka ei olisi ihmistä edes tuntenut. Lauseen jälkimmäinen osa kertoo, mikä on päivän suurin suru. Nyt on liian myöhäistä enää tutustua.

En aio alkaa hurskastelemaan. En edes pystyisi. Anteeksi olen antanut. En hänen vuokseen tai siksi, että hän olisi koskaan edes anteeksiantoa pyytänyt. Pelkästään itseni vuoksi olen sen tehnyt, pyytämättä. Katkeruus ja menneiden märehtiminen vie aivan liikaa energiaa ja pitää elämän pysähtyneessä, masentavassa ja mitäänsanomattomassa tilassa. Toisaalta menneet kokemukset ovat se syy, miksi pystyin ottamaan tiedon vastaan ja kertomaan sen eteenpäin syyllistämättä itseäni. Minä olin pakottanut tyttären tapaamaan isänsä noin nelisen vuotta sitten muutamia kertoja valvotusti. Tarkoituksena oli saada potkaistua heidän välisensä tutustuminen käyntiin. Loppu jäi sosiaaliviranomaisten ja perhepsykologin suosituksen mukaisesti isän vastuulle. Isältä ei löytynyt tarpeeksi voimia viedä asiaa määrätietoisen johdonmukaisesti eteenpäin. Nyt olen iloinen, että pakotin, vaikka silloin olinkin lapsen mielestä tyhmin äiti ikinä, kun en antanut periksi hänen vastarinnalleen. Tänään ne tapaamiset ovat tuoneet lohtua ja antaneet kasvot isälle.

Toisaalta kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu uusia. Olen ainakin varovaisen toiveikas sen suhteen. Isän puoleinen suku on nyt havahtunut siihen, että pojalta/veljeltä jäi tytär, johon he ainakin suruviestin tuojan mukaan haluaisivat nyt tutustua. Vaikka se ei johtaisikaan mihinkään säännölliseen yhteydenpitoon, niin ainakin se tarjoaa mahdollisuuden tytölle tutustua juuriinsa. 


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

H niin kuin hakufraasit osa 1287

Tekemisen puutteessa, tai tekemisen välttelemiseksi, poimin muutaman hakufraasin, joilla blogiin on tultu toistuvasti. Aakkostarinoista ja sen kaikista variaatioista hakufraasina en edes ala. Olen silti salaa ilahtunut siitä, että prosentuaalisesti merkittävä osa tietää mitä hakee. Kiva kun käytte. Tulkaahan uudelleenkin. :)

Elämänohjeet
Valitettavasti elämästä ei ole olemassa mitään kaikilla varmasti toimivaa manuaalia. Elämä on vain elettävä. On kuitenkin olemassa hyvin pieniä juttuja, joita voi tehdä, kun tuntuu, että elämä potkii. Omakohtainen kokemus on, että useimmiten auttaa, kun kääntää katseensa rehellisesti itseensä ja miettii, mitä voisi tehdä tai ajatella toisin. Joskus kaikesta huolimatta tulee tilanteita, joissa ajatukset jumittaa tai pyörii täsmälleen samaa kehää, josta ei omin voimin löydä ulospääsyä. Näissä tilanteissa saatan soittaa Kirsille. Suosittelen lämpimästi. Kaikenlaiset ulkopuoliset valmentajat on pop, koska heillä ei yleensä ole olemassa sellaista tunnesidettä asiakkaaseensa tai ihmisiin heidän lähellään, joka voisi estää näkemästä tilannetta objektiivisesti. Monesti hän vain auttaa tuomaan esiin sen tiedon, joka jo itsellä on olemassa, mutta jota ei vielä itse halua nähdä. Ihan vaan senkään takia ei halua nähdä, kun se tieto koskee sinua itseäsi, ei niitä, jotka koet ongelmaksi.

Kirsistä tuli mieleen, että hänen yrityksensä kotisivuilla on yksi Coelhon Alkemistista lainattu elämänohje, joka on myös yksi mun suosikkilainauksistani.

"Miksi meidän on kuunneltava sydäntämme? 
Siksi, että siellä missä on sydämesi, siellä on aarteesi."

Miehet on perseestä
Eikö me tulla sukupuolesta riippumatta kaikki hiukan sieltä suunnalta? Joku mies voi vaikuttaa enemmän perseestä revityltä kuin toinen, mutta älkää nyt oikeasti yleistäkö. On niitä hyviksiäkin. Vannon että on.
Useimmiten taitaa olla kuitenkin niin, että vikaa on molemmissa ihan yhtä paljon. Kun ei vaan pysty näkemään asioita samoilla silmälaseilla. Eikä ainakaan myöntämään, että itsekin voi joskus olla väärässä tai edes osittain väärässä.
Onko muuten joskus käynyt niin, että olet nimittelemällä saanut haluamasi?

Naiivi mies
Naiivius on hieno piirre, joka ei ole synonyymi lapsellisuudelle. Mulle se edustaa vilpittömyyttä, luottavaisuutta ja rehellisyyttä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa on helppo olla, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa ja millaisia pelejä pelailee. Täydellinen vastakohta persemiehelle. Kannattaa odotella tällaista omalle kohdalle.

Punasteleva mies ei katso silmiin
Voi se katsoakin. Kuulemma.

Jesse Joensuu vaimo (+muut variaatiot)
Tytöt please, tätä on jatkunut toukokuusta asti. Annettaisiinko jo olla? Jesse teki pari maalia yhdessä pelissä ja teillä on vieläkin tukka sekaisin. Sitä voisi kutsua jo pakkomielteeksi.

Yhteenvetona voisi todeta, että naiset ei sittenkään pyöritä maailmaa, koska miehet on saatu ympättyä lähes jokaiseen hakufraasiin, jolla blogiin tullaan. Ja jos sana nainen esiintyy hakulauseessa, niin se liittyy jotenkin siihen, että nainen ei muka voi olla koskaan väärässä. Voi se, useinkin.




perjantai 21. syyskuuta 2012

T niin kuin tunneselitykset


"Mieheni on muutenkin vähän 'pöljä', paremman sanan puutteessa, jotkut voisivat nimittää häntä vähän juntiksi."

Mies ei siis osaa kysyttäessä antaa naistaan tyydyttäviä vastauksia siitä, miksi rakastaa. Tuleeko sullakin sama mieleen kuin mulla?

En ainakaan osaisi nimetä yhtään syytä, miksi rakastaisin ihmistä, joka nimittelisi minua pöljäksi tai juntiksi. Olisi kovin vaikeaa rakastaa ihmistä, joka arvostaa sinua ainakin yhtä paljon kuin tiskialtaan reunalla märkänä lojuvaa tiskirättiä.

Tunnustan kyllä, että olen huono antamaan järkiselityksiä rakkauden tunteilleni. Mä vaan rakastan. Varsinkin silloin saattaisi tulla totaalijumi, jos syitä tivaamalla tivattaisiin ja mielestäni hyvät syyt teilattaisiin mitäänsanomattomina latteuksina. Voisin kuvitella, että tunne olisi vähän samanlainen kuin noksulaisilla uuden weepee kasin julkkaritilaisuuden jälkeen. Hei, se on edelleen ennen kaikkea puhelin! Mitä te oikein odotitte, popcornkonetta? (Wikipedia: Puhelin on tietoliikenteeseen käytettävä laite, joka on suunniteltu siirtämään puhetta pitkiä matkoja.)

Mua kiinnostaisi tietää, että kuinka taitava sinä olet selittämään ja analysoimaan rakkautesi tai jonkin muun tunteesi puhki? Mä en nimittäin taida ensinnäkään haluta ja toisekseen en edes varmaan osaisi. Ja mun käy todella sääliksi edellä mainittua pöljää.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

E niin kuin elämänkoulu

Uusin havaintoni on, että äärettömän moni ilmoittaa käyneensä elämänkoulun. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella sitä käynyt ja käy, kerta täällä nyt kuitenkin eletään. Mutta mitä suurempaan ääneen elämänkoulusta vouhotetaan, niin sitä enemmän se pistää mut ihmettelemään paria asiaa.

Ensinnäkin. Miten on mahdollista, että elämänkoulu on monella käytynä jo 15-vuotiaana? Ymmärrän tietenkin, että heidän mielestään he ovat jo nähneet ja kokeneet vaikka mitä. Ymmärrän senkin, että siinä iässä vastoinkäymiset tuntuu olevan luokkaa potenssiin kaksisataa. Ei silti, valitettavasti niitä sellaisiakin nuoria on, jotka ihan oikeasti ovat ehtineet jo käydä kovan elämänkoulun. He eivät vain ole niitä, jotka pitävät koulutuksestaan meteliä.

Toiseksi. Miten on mahdollista, että jos on käynyt kovan elämänkoulun, niin miksi ei ole oppinut siitä mitään? Myötähäpeän määrä on aivan kammottava, kun jopa kolmekymppiset ja vieläkin vanhemmat meuhkaavat ja uhoavat suureen ääneen. Tarkoitan sellaista uhoamista, että jos sä oot mun kaveri, niin olet turvassa, mutta ellet ole, niin pitää varoa. Tai että uskallapa alkaa mulle, niin mä kyllä näytän. Sen verran kuin itse olen kyseistä koulua käynyt, niin olen oppinut ainakin ymmärtämään sanonnan viisaampi väistää merkityksen. Suurempaa rohkeutta vaatii myöntää heikkoutensa ja tarvitsevuutensa kuin isotella heikommilleen.

Tuli tämäkin mieleen täysin irrallisesta tapahtumasta, kun eilen "lenkkipolulla" sivuutin humalaisen noin 5-kymppisen miehen ja koiran. Koira istui kiltisti ja katsoi miestä yllättävän luottavaisesti silmiin. Sanon yllättävän luottavaisesti, koska mies katsoi aiheelliseksi potkaista koiraansa enkä usko, että edes ensimmäistä kertaa. Uskon, että koira olisi kulkenut hänen kanssaan potkimattakin. Jos se mies oli käynyt kovan elämänkoulun, niin pitikö sitä koiraakin yrittää kouluttaa samoilla metodeilla? Kuinka umpiluupäitä näiden elämänkoulun käyneiden pitää olla, että eivät vielä tuossakaan iässä näe, ettei heidän tapansa uhota, satuttaa viattomia ja kännätä johda koskaan mihinkään hyvään? Tai ilmeisesti koiran potkaisemisestakin voi tulla jollain tapaa voittamaton olo. En tiedä, kun en ole kokeillut. Onko todella niin, että joillekin on mahdotonta nähdä elämänsä alamäkeen luisumista sittenkin omina huonoina valintoina? Kenellä tahansahan on mahdollista muuttaa suuntaa, jos oikeasti niin haluaa. Miksi ne ei halua?

Sitä vaan, että jos se elämänkoulu johtaa tuollaiseen, niin onneksi se ei ole ainoa koulu, jota olen käynyt. Luulen myös, että elämänkoulun käymistä ei voi ilmoittaa imperfektissä. Se on jotain, jota jokainen meistä käy loppuun asti. Paitsi siis ilmeisesti ne, jotka omasta mielestään jo ovat oppineet kaiken tarpeellisen.


perjantai 14. syyskuuta 2012

A niin kuin arvonta

Kohtasin tänään lehtimyynnin pohjanoteerauksen.

- HL Oy:stä Anita tässä hei
- (epäluuloinen) Hei
- Soittelen sanomamagasiinien asialla. Muistatko ottaneesi osaa heidän suurarvontaan?
- En
- Suurarvonnassahan arvotaan joulukuussa isompi päävoitto ja sitten kuukausittain on se 2000 euron arvoinen voitto. Jos on tilannut lehden, niin on automaattisesti mukana arvonnassa, vaikka myös muilla tavoin voi osallistua. Mutta ei se nyt ollut se varsinainen asia vaan soitan siksi, että lehtitalo haluaa nyt kiittää sinua asiakkuudestasi ja lähettää sinulle 13 kuukauden Kodin Kuvalehdet ihan ilmaiseksi. Tietenkään tämä ei koske posti- ja käsittelykuluja, mutta ne nyt on vaan parin euron luokkaa per lehti. Pälä pälä pälä...
- Anteeksi, mistä sanoitkaan soittavasi?
- HL Oy:stä ja minä olen Anita.
- Mulla on ollut tapana asioida suoraan sanomamagasiinien kanssa, joten eiköhän tämä ole tässä.
- Selvä, kiitos hei!

Ei tässä muuten mitään, mutta inhoan kusetuksen makua ja tässä sitä oli yli oman tarpeen. HL Oy:tä ei sitäpaitsi ole rekisteröity lehtitalona, mutta tilitoimistona, rakennuspalveluna ja kaikkena muuna kyllä.

Toisekseen. Jos aloittaa puhumalla arvontaan osallistumisesta, saa varmaan hetken huomion, mutta kun juttu jatkuu sanoilla "mutta ei sen nyt ollut se varsinainen asia" niin mielenkiinto sattumalta lopahti. Ja kun päästiin kohtaan "tietenkään tämä ei koske posti- ja käsittelykuluja" olin jo täydessä raivossa. Siihen nähden olin mielestäni hyvinkin asiallinen myyjää kohtaan. Mutta siis ostaako joku tolla metodilla oikeasti mitään? Joku jostain yrityksestä soittaa toisen yrityksen arvonnasta. Äh! Voisivat hiukan katsoa kenen antavat lehtiään myydä ja millä tyylillä. Sanoma Magazinen lehtiä mulle tosiaan tulee joitain, mutta eipähän niitä tohon tyyliin ole mulle ainakaan myyty, vaan näin.

Ai niin. Poikkeuksellisesti nimesin oikein yrityksenkin, kuten se mulle esiteltiin, koska eihän sellaista ole edes olemassa. Arvaillaanko kilpaa mitä kirjainyhdistelmä HL tarkoitti? Veikkaan Hyvät Lehdet Oy:tä. Parempia ehdotuksia?

S niin kuin sairaskertomus

Pidän itseäni onnekkaana, koska vartaloni on päättänyt olla tyyppiä tiimalasi. Toisaalta se antaa ajoittain ihan liikaa siimaa ja päädyn huijaamaan itseäni. Se antaa lihomisen ja laiskottelun hyvin pitkään anteeksi. Koska minua ei ole lisäksi siunattu aineenvaihdunnalla, joka sallii minkä tahansa milloin tahansa syömisen, niin se on myös pirullinen ansa. En minä kuitenkaan pelkästään syömällä aikanaan lihonut, vaan kaikki lähti sairastumisesta ja lääkitsemisestä.

Vaikka minulla on itselläni taipumusta unohtaa, niin joku vanhimmista lukijoistani ehkä muistaa joka paikka kipeä tautini, josta lääkärit käyttävät nykyään myös nimeä fibromyalgia. Me ollaan taivallettu yhdessä kohta jo noin 10 vuotta. Välillä se menee johonkin nurkan taakse piiloon ja uskottelee, että aikanaan on tehty virhediagnoosi. Kun uskon tarpeeksi virhediagnoosiin, se hyökkää uudelleen kimppuun. Olen siis pyrkinyt olemaan uskomatta siihen, jotta se pysyisikin poissa.

Ei sentään. Olen oppinut siltä jotain olennaista. Nimittäin, koska en ole masentuvaa tyyppiä, se toimii erittäin pätevänä sijaisena masennukselle. Tilanteissa, joissa toiset vetävät peittoa korville masennuksen vuoksi, minun on tehnyt mieli tehdä samoin periksiantamattomien kipujen vuoksi. Olen myös oppinut sen yrittävän viestittää minulle siitä, että liiallinen kiltteys ja välittäminen enemmän toisista kuin itsestä, ei ole hyväksi kenellekään. Jos aion jatkaa samalla tavalla, niin saan pitää kivut ja ei edes niin toimivat, mutta nestettä keräävät ja lihottavat lääkkeet. Jos alan huomioimaan itseäni enemmän, saan olla terve ja lääkkeetön. Valinta ei ole niin helppo ja yksinkertainen kuin päälle päin näyttää, koska minut on rakennettu jollain kierolla tavalla huomioimaan ensin toisia ja sitten vasta itseäni. Kyllähän minä jaksan mitä vaan (jaksanhan ne  24/7/365 kivutkin), mutta jaksaako toiset. Olen siis oppinut asettamaan itseni ja hyvinvointini etusijalle. Kun itse voin hyvin, minulla on varaa ja voimia auttaa tärkeitäkin. Sekin on osa saatuja oppeja: en voi auttaa kaikkia maailman ihmisiä, mutta voin auttaa itselleni tärkeitä ihmisiä.

Joitain vuosia sitten tapasin miehen, jonka kanssa kaikki ei mennyt kuten saduissa. Yksityiskohtiin sen tarkemmin menemättä, opin suhteesta sen, että ei pidä päästää lähelleen ihmisiä, jotka arvostavat jotakin juomaa ja sen mukanaan tuomaa rentoutumista paljon enemmän kuin itseään. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kun toinen halusi rentoutua (ja sitä tapahtui usein, joinain aikoina päivittäin) kyseisen juoman avustuksella, sain korvaukseksi rentoutumisesta sipsejä. Muistan kuitenkin, että olen ne sipsit sieltä pussista ihan itse yksi kerrallaan suuhuni poiminut, joinain aikoina päivittäin. Joten tältä osin ei edes yritetä asettaa syyllisyyttä omista valinnoistani jonkun toisen niskaan.

Entäs nyt sitten? Noin puolitoista vuotta sitten sain tarpeekseni ja päätin muuttaa elämäni enemmän sen näköiseksi kuin sen oli tarkoituskin olla. Ensimmäiseksi hankin salijäsenyyden ja sen jälkeen hyvin pian personal trainer kuului viikottaiseen ohjelmaani. Monet ehkä ajattelevat, että hänen ainoa tehtävänsä on tehdä saliohjelma ja huutaa vierellä jaksaa jaksaa. Ei se niin ole. Siitä en todellakaan olisi valmis toistuvasti maksamaan. Kysymys ei pohjimmiltaan ole myöskään siitä, että höpötellään mukavia. Me ollaan höpötelty oikeasti myös vakavia ja sen seurauksena mun elämä alkaa näyttää juurikin sellaiselta kuin olen sen halunnutkin näyttävän. Lääkärin määräämä lääkitys lensi roskiin ja vaihdettiin magnesium+sinkki-yhdistelmään, joka toimii ihan riittävän hyvin. Joskus jopa paremmin kuin se kivunhoitoon käytetty trisyklinen masennuslääkitys, joka ehkä antoi paremman unen, mutta vaati koko ajan kasvavaa annostusta. Tai oikeastaan se toimii niin hyvin, että olen taas ja uskallan olla sitä mieltä, että diagnoosi oli väärä. Raineri on myös se henkilö, joka ongelmitta herättää todellisuuteen silloin kun alkaa näyttää siltä, että olen asettanut toiset etusijalle. Hän on myös se henkilö, joka vaatimalla vaatii antamaan armoa itselle.Ja toisaalta hän on myös se, joka estoitta kehuu, kun on sen aika. Olen koukussa, henkisesti mielettömän paljon vahvempi, kivuton, noin 30 kiloa kevyempi, paljolti kiinteämpi ja tyytyväinen peilikuvaani. Sanoisin hänen olleen ehdottoman kannattava sijoitus ja sitä paitsi maksettu ystävä.

torstai 13. syyskuuta 2012

K niin kuin kotikoomikko

Olen tänään ollut vähällä repeillä nauruun jopa kesken luennon. Joka kerta kun olen muistanut aamuisen keskustelun teinineidin kanssa, niin on ollut lähellä tapahtua. Nyt onneksi enää hymyilyttää vinosti.

Aamulla heräsin kuudelta siihen, että jälkikasvu metelöi jotain. Kun nousin katsomaan mistä oli kysymys, neiti ilmoitti olevansa lähdössä seitsemältä alkavaan spinningiin. Miten meidän unikeko voi olla menossa siihen aikaan yhtään mihinkään? Tai miten siinä ikinä kävi niin, että suustani pääsi seuraavanlainen lausahdus: "Oota, mä tuun kanssa." Siis oikeasti kuuden jälkeen aamulla tämä ei todellakaan ole tavallista meidän perheessä. Toivottavasti tästä ei tule tapaa.

Ai se naurukohtaus? Kun tultiin kotiin ja laittauduin valmiiksi luennolle, niin tyttönen höpötteli mulle niitä näitä. Yhtäkkiä hän muisti, että hänellä on huomenna treenit rainerin kanssa ja sanoi:

Hikoilla saa, mutta haittaakse jos kuolaa?

Olin illalla esitellyt heidät toisilleen, kun käväistiin yhdessä jumpalla. Ilmeisesti raineri miellytti teinitytön(kin) silmää.

Kuva epärehellisin keinoin varastettu
ystävän fb-seinältä.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

E niin kuin eläimelliset elämänohjeet

En ole koiraihminen, kuten joskus taisi jo tullakin selväksi. En myöskään tykkää koiraihmisistä, jos ne ajattelee kissanaisista, kuten Suomipopin Taavi. Nyt on kuitenkin niin, että sain koiraihmiseltä kortin, jonka otsikon mukaan hän on oppinut kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää elämästä, koiraltaan. Näin ollen mun on myönnettävä, että koirat ovat ehkä sittenkin ihan fiksuja eläimiä, sillä yhdeksänkohtaiset elämänohjeet menivät näin:

  • Kun tuijotat tarpeeksi pitkään jotakin, saat lopulta haluamasi.
  • Älä pissaa ystäväsi kengille.
  • Ole varovainen kielenkäytössä.
  • Jätä aikataulussasi aina tilaa kunnon nokosille.
  • Tervehdi aina ihmisiä ystävällisesti.
  • Katso silmiin, kun tervehdit.
  • Kun olet tehnyt jotain väärää, ota rohkeasti vastuu teoistasi.
  • Älä hauku ystävääsi.
  • Kun menet ulos, muista varata aina aikaa ruusujen nuuhkimiseen.
Mun mielestä näillä pärjää kuka tahansa melko pitkälle. Ehkä koirat ja koiraihmisetkin on sittenkin ihan hyviä tyyppejä. Noudatatko sinä näitä ohjeita jo elämässäsi?

Lähde: gloriapinkerdogtraining.com



maanantai 10. syyskuuta 2012

Ä niin kuin äiti-tytär-suhde

Mikään muu suhde ei varmasti sisällä yhtä paljon vihaa ja rakkautta kuin äiti-tytär-suhde. Joskus ne on hyvässä tasapainossa ja sitten tulee aikoja, kun ne eivät ole. Nyt on sellainen aika.

Meillä on ollut tapana käydä joka toinen sunnuntai syömässä äidin luona. Siinä samalla on vaihdettu kuulumisia ja vietetty oikeinkin mukavaa aikaa yhdessä. Viimeiset pari kolme kertaa olen lähtiessäni sieltä ollut vain joskus enemmän joskus vähemmän ärsyyntynyt. Viime kerran jälkeen näin vielä untakin meidän nahistelusta ja heräsin mahdottoman väsyneenä ja ärtyneenä uuteen maanantaihin.

Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.

Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.

Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.


perjantai 7. syyskuuta 2012

K niin kuin kaikenlaista

Elämänrytmin muutos
Mulle tuottaa vaikeuksia sopeutua tähän tietynlaiseen joutilaisuuteen, kun opintovapaa alkoi. Olen täysin valmis allekirjoittamaan ehkä Julien de La Mettrien väitteen siitä, että ihmisen aivot tuottavat ajatuksia kuin munuaiset virtsaa. Onhan se kiva, että on paljon ajattelemisen aihetta, mutta jostain olisi kiva saada myös kunnolla kiinni. Ihan senkin takia, että blogiin on vaikea saada täytettä, kun ajatukset menee jotenkin tähän rataan:
- ulkona on harmaata ja sateista
- auton määräaikaishuolto pitäisi varata
- tuleeko sähkö töpselistä?
- hän oli muuten tosi kiva ihminen
- miksi Elop haluaa aina ampua kaikki Nokian uudet tuotteet alas jo ennen kuin ne on kunnolla syntyneetkään?
- mitenkähän teinin opinnot edistyy?
- koulun pihalla kasvoi omenapuita
- tuleeko vesi hanasta?
- maksoinkohan jo kaikki laskut?
- mitähän sillekin kaverille kuuluu
Saitteko jo kuvan. Ne on irrallisia eikä liity mitenkään toisiinsa.

Otsikointikateus
Joskus mulla iskee otsikointikateus. Tuolla sivupalkissa oleva lista muista hyvistä huomioista sen kuin kasvaa ja samalla siellä vilisee toinen toistaan kekseliäämpiä otsikoita. Näin törmään itse siihen, että oma otsikointini menee samaan malliin ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti aina: A niin kuin..., B niin kuin..., C niin kuin... etc. Luulen, että ymmärrät pointin, jos vertaat tätä otsikointityyliä esimerkiksi Oharin partsin Kaloria, kaloria ovat helmeni minun tai Kasbachin Taistelevat passiot -otsikointeihin. Väliotsikointi ei ole ollenkaan sama juttu, vaikka joskus olen sitäkin harrastanut saadakseni tekstin helpommin luettavaksi kokonaisuudeksi ja pilkottua asioita pienempiin osiin. Mutta ehkä yritän tyytyä siihen, mitä mulla on. Varsinkin, kun tällä tyylillä otsikointi ei ole suuremmin tuottanut päänvaivaa. Aina voi kirjoittaa ensin ja katsoa sitten, minkä sanan valitsee otsikoksi.

Miksi kukaan ei tunne mua enää?
Käväisin eilen ensikertaa kesän jälkeen koulun ruokalassa syömässä. Ruokalan kassatäti, jonka kanssa olen aina jäänyt suustani kiinni kaikenlaisista asioista vain katsoi pitkään ja sanoi kaksseitkyt. Ruoan hinta on siis noussut kesän aikana 30 senttiä. Sillä sai 3 kalapyörykkää enemmän kuin viime lukuvuonna. (Huomaatteko, eksyin aiheesta - taas). Kun myöhemmin palasi kahville ravintolaan, hän näytti kokevan jälleennäkemisen riemun ja juteltiin ihan kuten keväälläkin.
Opiskelijakaverit, joiden kanssa tein viime keväänä moniakin yhteisiä ryhmätöitä ei tunnistaneet mua ja mutisivat lopulta jotain vaaleasta pitkästä ja kiharasta tukasta, joka hämää. Niin mulla on menossa jo toinen pidennys. Olen koukussa. Mutta miten muka joku hiusten pituus voi muuttaa niin paljon, varsinkin kun ne oli eilenkin kiinni.
Treenit rainerin kanssa eivät myöskään meinanneet alkaa, kun raineri kuljeskeli eksyneen näköisenä lämmittelylaitealueella. Hänet piti erikseen kutsua luo. Ehkä myöhemmin treenien aikana tullut lausahdus kertoo jotain hänen hämmennyksestään: olet laihtunut, vaihtanut sukunimeä ja avioeronnut, alkanut leppoistamisen, sun tukka on kasvanut vaikkei se ammatin huomioonottaen ole sun oma ja mitä muuta? Niin, mitä muuta vielä pitäisi olla. Kyllä tässä on mun mielestä muutoksia ihan tarpeeksi itsellekin yhdellä kertaa.



Yritän koota ajatukseni ja saada edes jonkun ajatuksen reunasta kiinni. No, ainakin ensi viikolla. Nyt elän hetkessä tai syön keksin.

tiistai 4. syyskuuta 2012

B niin kuin blogiäidit ruokkii-keräys

Elli haastoi ottamaan osaa Blogiäidit ruokkii -keräykseen. Koska sosiaalinen omatuntoni on kovin herkkä kolkuttelemaan ja kovaa, niin eihän tästä voi kieltäytyä etenkään, kun osallistua voi omalta kotisohvaltaan lahjoittamalla roposensa virtuaaliseen keräyslippaaseen. Jotta lippaaseen olisi mahdollisimman helppo mennä, oikeassa sivupalkissani on keräysajan loppuun asti iso punainen lipas, joka näyttää keräyksen tämän hetkisen tilanteen ja jota klikkaamalla pääsee itsekin sijoittamaan vaikka vain ihan pienenkin summan. Tavoitteena on saada kerättyä 500 euroa, mutta ketään tuskin haittaa, jos keräyssumma ylittyy siitäkin. Virtuaalilippaaseen mahtuu kyllä.

Vaikka tällä haasteella on merkitystä, niin en aio haastaa ketään nimeämällä. Olen iloinen, jos näen keräyssumman kasvavan, mutta jokainen tekee itse päätöksen osallistumisestaan. Tavoite oli viime katsauksella jo melkein (ainakin puoliksi) saavutettu. Hyvä me!


Blogiäidit keräsivät keräysaikana 1332,00 euroa.

SPR:ltä saadun tiedon mukaan virtuaalilippaita perustettiin 398 kappaletta ja niiden keräystuotto yhteensä oli 25 161 euroa. Se tarkoittaa, että keskiarvo per lipas olisi noin 63 euroa. Sanoisin, että meidän tulos oli aivan loistava. Kiitos kaikille lahjoittaneille minunkin puolestani.



maanantai 3. syyskuuta 2012

P niin kuin pollajukeboxi 2




Rakkaudesta ihmiseen
sen heikkouksiin ja pyrkimyksiin
täytyis olla täysi mulkku
ettei huomais kauneutta

Ei mulla muuta.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Y niin kuin ylipääseminen

Katselin (tai oikeammin kuuntelin sujuvasti) Katsomosta Jenni Pääskysaaren luotsaamaa uutta keskusteluohjelmaa nimeltä 11 tapaa jättää nainen. Olettaisin, että luvassa on 11 erotarinaa, joissa ei luultavasti pohjimmiltaan ole kysymys siitä, kuka jätti ja kenet. Sitä paitsi uskon, että ei ole olemassa mitään tiettyjä tapoja, vaan tarinat on täsmälleen aina eroajiensa näköisiä. Joka tapauksessa keskustelusta nousi moniakin hyviä teemoja mietittäväksi.

Ohjelmassa keskusteltiin paljon siitä, kuinka nopeasti eron jälkeen voi aloittaa uuden suhteen ja millä intensiteetillä. Jos kuvaan kuuluu myös lapsia, niin missä vaiheessa lasten ja uuden mahdollisen kumppanin pitää tutustua toisiinsa? Kuinka nopeasti voidaan laittaa hynttyyt yhteen? Koska kysymys on kahden ihmisen välisestä suhteesta, niin mitään oikeaa vastausta ei tietenkään ole olemassa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että vain sillä on merkitystä, että on käsitellyt eronsa eikä tuo vanhan suhteen painolastia uuteen suhteeseen. Siihen on hirveän vaikea mennä antamaan mitään tarkkoja aikarajoja, vaikka yleisen käsityksen mukaan eron jälkeen pitää kuulemma olla ainakin vuosi itsekseen. Toisaalta eroaminen ei aina tapahdu vasta silloin, kun ympäristö pystyy sen havaitsemaan siitä, ettei pari enää asu yhdessä. Ja toisaalta, joku ei vaan osaa päästää irti, vaikka hänelle on selvin sanoin sanottu, että paluuta entiseen ei ole.

Kuten osa tietääkin, mulla on sattumalta hyvin tuore erokokemus taustalla. Siis byrokraattisesti se on tuore, tunnetasolla sitä on käsitelty vuodesta 2009. Olen käynyt läpi vuosia kestäneen vuoristoradan, jossa on vuorotelleet syvä viha ja inho, syvä rakkaus ja välittäminen, syvä pettymys ja itsesyytökset, syvä sääli ja itsesääli. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun jätin erohakemuksen käräjäoikeudelle, mun ero oli tunnetasolla käsitelty. Ja nimenomaan mun ero, toisella osapuolella on oma eroprosessinsa ja aikataulunsa. En olisi jättänyt hakemusta lainkaan, jos vieläkin olisi ollut pieni toivon kipinä. Tai jos olisin hetkeäkään ajatellut, että ei ehkä sittenkään oltu kokeiltu kaikkia keinoja. Minä en eroa, ellen ole 114 prosenttisen varma, ettei tunteita enää ole.  Ei ollut enää mitään syytä uskotella itselleen, että asiat järjestyy. Ei ollut enää mitään tunteita, joiden voimalla olisin voinut uskoa itse haluavani nähdä vaivaa. Oltiin tultu pisteeseen, jossa ei ollut enää vihaa muttei rakkauttakaan. Oli ihan sama. Siinä hetkessä on turha kuvitella, että mikään puhuri saisi kipinää syttymään uudelleen.

Tältä pohjalta mun olisi kovin vaikea lähteä heristämään sormea kenellekään, joka alkaa uuteen suhteeseen nopeasti eronsa jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, onko eroa käsitelty jo pidemmän aikaa. Joskus saattaa olla niin, että edes se entinen kumppani ei tiedä kuinka pitkään eroa on käsitelty. Tosin hän varmaan on vain tuudittautunut ajatukseen, että kaikkihan on ihan hyvin eikä mitään ongelmia ole. Mistä syystä se erokin siis on väistämätön. Kun ei ole haluttu nähdä ongelmien olemassaoloa, niin ei ole myöskään toimittu ennaltaehkäisevästi. Tai ei ole edes välitetty tehdä asioille mitään.

Mutta mistä sen sitten voi tietää, onko joku päässyt yli entisestään? Ja toisaalta pitääkö ulkopuolisen sitä edes tietää? Pitäisikö vain voida luottaa siihen, että toinen tietää itse, milloin on valmis ottamaan seuraavan askeleen?

Ehkä vasta eronneen olisi syytä tuntea itsensä ja olla rehellinen itselleen. Jos exä on mielessä öin ja päivin, niin ei varmaankaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta tuoda itseään esiin eksälleen tavalla tai toisella usein, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta pitää kontaktia eksäänsä, niin ei liene reilua sille "kolmannelle" alkaa suhteeseen. Jos ei voi kertoa uudelle "rakkaudelleen" tapaavansa vielä eksäänsäkin, tapaamiset eivät ole viattomia. Jos aiheuttaa eksälleen ahdistusta sillä, että yrittää koko ajan pitää yllä jonkinlaista kontaktia, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Luulisin, että silloin on aika vaikea olla läsnä, jos sydän ja ajatukset on ihan muualla, menneessä. Tunneasioissa me vaan mennään kaikki ihan omaan tahtiin ja pitää antaa itselleen juuri niin paljon aikaa kuin sitä tarvitsee. Saattaa olla, että se entinen kumppani oli vahva turvaverkko, kun oltiin yhdessä, muttei se varmastikaan halua olla sitä enää eron jälkeen. Mutta uusi kumppani tuskin haluaa turvaverkoksi, jonka ensitehtävänä on käsitellä aikaisempi ero.






LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...