keskiviikko 19. syyskuuta 2012

E niin kuin elämänkoulu

Uusin havaintoni on, että äärettömän moni ilmoittaa käyneensä elämänkoulun. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella sitä käynyt ja käy, kerta täällä nyt kuitenkin eletään. Mutta mitä suurempaan ääneen elämänkoulusta vouhotetaan, niin sitä enemmän se pistää mut ihmettelemään paria asiaa.

Ensinnäkin. Miten on mahdollista, että elämänkoulu on monella käytynä jo 15-vuotiaana? Ymmärrän tietenkin, että heidän mielestään he ovat jo nähneet ja kokeneet vaikka mitä. Ymmärrän senkin, että siinä iässä vastoinkäymiset tuntuu olevan luokkaa potenssiin kaksisataa. Ei silti, valitettavasti niitä sellaisiakin nuoria on, jotka ihan oikeasti ovat ehtineet jo käydä kovan elämänkoulun. He eivät vain ole niitä, jotka pitävät koulutuksestaan meteliä.

Toiseksi. Miten on mahdollista, että jos on käynyt kovan elämänkoulun, niin miksi ei ole oppinut siitä mitään? Myötähäpeän määrä on aivan kammottava, kun jopa kolmekymppiset ja vieläkin vanhemmat meuhkaavat ja uhoavat suureen ääneen. Tarkoitan sellaista uhoamista, että jos sä oot mun kaveri, niin olet turvassa, mutta ellet ole, niin pitää varoa. Tai että uskallapa alkaa mulle, niin mä kyllä näytän. Sen verran kuin itse olen kyseistä koulua käynyt, niin olen oppinut ainakin ymmärtämään sanonnan viisaampi väistää merkityksen. Suurempaa rohkeutta vaatii myöntää heikkoutensa ja tarvitsevuutensa kuin isotella heikommilleen.

Tuli tämäkin mieleen täysin irrallisesta tapahtumasta, kun eilen "lenkkipolulla" sivuutin humalaisen noin 5-kymppisen miehen ja koiran. Koira istui kiltisti ja katsoi miestä yllättävän luottavaisesti silmiin. Sanon yllättävän luottavaisesti, koska mies katsoi aiheelliseksi potkaista koiraansa enkä usko, että edes ensimmäistä kertaa. Uskon, että koira olisi kulkenut hänen kanssaan potkimattakin. Jos se mies oli käynyt kovan elämänkoulun, niin pitikö sitä koiraakin yrittää kouluttaa samoilla metodeilla? Kuinka umpiluupäitä näiden elämänkoulun käyneiden pitää olla, että eivät vielä tuossakaan iässä näe, ettei heidän tapansa uhota, satuttaa viattomia ja kännätä johda koskaan mihinkään hyvään? Tai ilmeisesti koiran potkaisemisestakin voi tulla jollain tapaa voittamaton olo. En tiedä, kun en ole kokeillut. Onko todella niin, että joillekin on mahdotonta nähdä elämänsä alamäkeen luisumista sittenkin omina huonoina valintoina? Kenellä tahansahan on mahdollista muuttaa suuntaa, jos oikeasti niin haluaa. Miksi ne ei halua?

Sitä vaan, että jos se elämänkoulu johtaa tuollaiseen, niin onneksi se ei ole ainoa koulu, jota olen käynyt. Luulen myös, että elämänkoulun käymistä ei voi ilmoittaa imperfektissä. Se on jotain, jota jokainen meistä käy loppuun asti. Paitsi siis ilmeisesti ne, jotka omasta mielestään jo ovat oppineet kaiken tarpeellisen.


10 kommenttia:

  1. Voi kuule, juuri kun olen miettinyt tätä samaa asiaa. Niin, että kuvitteleeko ne "elämänkoulun" käyneet, että ovat olleet jotenkin tavallista kovemmilla kuin muut? Olisiko se jonkinlainen pöyhistelyn aihe, että josko joku nyt kiinnostuisi, että mitähän se raukkaparka on joutunut kokemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan se tietenkin olla pöyhistelyn aihekin. Mulle tulee usein sellainen olo, että sillä isottelulla on tarkoitus peittää omaa epävarmuutta, vaikka usein antaakin vain päinvastaisen vaikutelman. Teini-iässä se ehkä jopa jotenkin kuuluu asiaan, mutta nämä aikuiset teinit on sitten asia erikseen. Jossain vaiheessa niistä vaikeista kokemuksista saisi ottaa oikeasti opikseen...

      Poista
  2. Erittäin hyvä kirjoitus, ja taas oikein hyvä teksti tuossa kuvassa. Siihen liittyen (vähän asian vierestä oman tekstisi suhteen) minulle tulevat mieleen uudet avioliitot - miten ihmiset uskaltavat mennä TOISEN kerran naimisiin? Jos tuli erottua, jotain meni pieleen, ja vaatii rohkeutta kokeilla uudestaan. En toki sano ettei niin pitäisi tehdä, ja ymmärrän sen houkutuksen, mutta itse en vain uskaltaisi. (Kolmannen tai sitä useamman avioliiton solmijat ovat jo sitten urheilijoita, se on asia erikseen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm, jotenkin en näe avioliiton solmimista virheen toistamisena, ellei nyt satu olemaan menossa uudelleen naimisiin sen saman ihmisen kanssa. Se exän kanssa uudelleen yhteen palaaminen on vähän sama kuin kävisi suihkussa ja suihkun jälkeen pukisi samat likaiset ja hikiset vaatteet alusvaatteitä myöten päälle. Avioliitot harvoin päättyvät eroon täysin ilman syytä. Eronneetkaan eivät luultavasti eron jälkeen enää ole samoja ihmisiä kuin avioliitossa ollessaan. Ne sellaiset on monille niitä kasvattavia ja kehittäviä kokemuksia. Joka tapauksessa, kun on kuitenkin kysymys aivan eri ihmisistä, niin miksi pitäisi pelätä toistavansa virheensä? En soisi avioliittoa instituutiona nähtävän virheenä, vaikka joskus valitaankin se kumppani väärin.

      Poista
    2. Ok, ymmärrän pointtisi. Minulta on tainnut vain mennä usko koko avioliittoon instituutiona, ja epäluuloisuuteni johtuu siitä. En enää menisi naimisiin, vaikka saattaisin jopa hengailla saman miehenkin kanssa. Minulle on jotenkin hyvin selvää tällä hetkellä että itse menin naimisiin ulkoisten tekijöiden takia (omat vanhemmat, yhteiskunta, "hyvät tavat").

      T. sama ano

      Poista
    3. Moni kokee asian noinkin. Näille asioille tuskin on olemassa oikeaa tai väärää.

      Itse pyrin välttämään tekemästä ehdottomia päätöksiä asian puolesta tai vastaan. Se on se "vannomatta paras" -asenne. Ulkoisten tekijöiden painostuksesta tai edes koetusta painostuksesta tuskin enää alttarille astelisin, mutta jos sisäistä painetta löytyisi tarpeeksi tuskin epäröisin.

      Kiva kun esittäydyit. :)

      Poista
  3. Me viiskymppiset ollaa sitä kamalaa sakkia (siis ukot) jotka kriisissään tekee kaikkee tyhmää ja saattaa ittesä naurunalaseks. Huvittavaa on seurata, ku 150+ kiloset äijjät ahtaa ittesä liian pienee nahkapukuu ja lähtee ajaan prätkällä mitä ei hallitte. No, säästyypä eläke-euroja kun tappavat ittesä ajamalla päin jotain.


    Tollasta eläimen potkasua en kyl voi sietää, en hippusenkaa vertaa. Onneks ei ollu mun kohalla. Olis saannu meinaan sellassen ripityksen, et olis korvat punottannu viel viikonki päästä. Paska, et tollassil on lemmikki tai kaks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne 150+ kiloiset äijät on jo ihan eri tarinansa. Ne vahingoittavat pelkästään itseään ja painii siten ihan eri sarjassa. Viidenkympin kriisi ei oo kyllä mitenkään kaunista katseltavaa.

      Ei se tainnut se ripitys auttaa, vaikka korvat ehkä vieläkin punottaa. Pitääkö niitä lemmikkejä v*ttu ottaa, jos kerta niistä ei ole muuhun kuin potkittavaks. Aargh.

      Poista
  4. Kai sä edes huusit sille koiranpotkijalle? Kaikille eläinrääkkääjille pitää huutaa niin perkeleesti!

    Hyvä kuva. Pöllin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta paljastui myös uhoava Neo. Mutta mulla sentään oli aihetta.

      Hiukan tosin jarrutelee sellainen, että yksi tuttu tuomittiin oikeudessa sakkoihin, kun meni väliin nähdessään koiraa hakattavan ja potkittavan. Saattoi siinä tosiaan nyrkit heilua sekä tutulla että koiran pahoinpitelijällä. Ymmärränhän mä jotenkin, että saattoi se tilanne karata hänellä käsistä, mutku... Siinä pääsi taas yksi eläinrääkkääjä ilman seurauksia.

      Olepa hyvä. Kuvat on tehty pöllittäviksi.

      Poista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...