keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

F niin kuin flirtti

Kuka muistaa vielä Naisen oman kirjan? Sen, jossa kerrottiin menestyksekkäistä yhden yön jutuista. Nyt, kun vihdoin saan selailla parin kuukauden ajan kevyttä viihdelukemista, lainasin sen kirjastosta. Vitsikirjoja en olekaan lukenut sitten Kilon poliisin ja Ujon piimän. Luultavasti siitä syystä, että leimauduin sukulaisten keskuudessa ne joululahjaksi saatuani toivottoman huumorintajuttomaksi ja alkoivat antaa mulle parempia lahjoja.

Mulla on pieni pelko, että tulette vielä kuulemaan selailustani enemmänkin. Tänään kuitenkin keskitytään flirttailun jaloon taitoon. Oikeastaan tämä luku sopisi paremmin miehille kirjoitettuun kirjaan, koska tiedetäänhän me, että on miehiä, jotka eivät erota flirttailua lääppimisestä. Ja sitten on tietenkin vielä ne liian ujot tai kohteliaat miehet, jotka uskaltavat avata suunsa vain sellaisille naisille, jotka on tuntenut jo vuosikausia. Tosin kirjoittajilla on hyvä syy opettaa naisia flirttailemaan. Jos jää odottelemaan miesten flirttailua ja vielä toivoo yhden flirttailijoista olevan Se Oikea, saattaa odottavan aika käydä todella pitkäksi.

***

Meillä on valittavana kaksi vaihtoehtoista tapaa: katsekontaktimenetelmä ja carmen-menetelmä.

Katsekontaktimenetelmä

Katsekontaktimenetelmä on varmasti kaikille jo niin tuttu, etten sitä sen enempää lähde avaamaan. Ensin katsotaan, sitten ei katsotakaan, taas katsotaan. Niin ymmärsittehän, että katsotaan miestä silmiin eikä esimerkiksi kiiltäviin kengänkärkiin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa punastua tahallaan, jotta mies luulee sinun olevan tarpeeksi ujo uskaltaakseen lähestyä sinua. Sinä et siis lähesty miestä, katsot vain!

Carmen-menetelmä

Carmen-menetelmä kuulostaa jo tosi hienolta. Kampaajana Carmenista tuli ensi alkuun mieleen vain paljon puhutut Carmen-rullat, jotka jokainen itseään kunnioittava nainen omisti tietyssä elämänsä vaiheessa. Nyt siis puhuttiinkin Georges Bizet'n Carmen nimisestä oopperasta, jossa Carmen heittää tulevan rakastajansa päälle akasiankukan.

En tiedä, oletteko te muut huomanneet saman kuin minä, mutta Suomessa on hirmu vähän saatavilla akasiankukkia. Siksi meidän on varmasti kehitettävä jotain muuta sellaista, jonka voi ilman suuria vahinkoja heittää toisen päälle. Oikeastaan, jos valitset tämän menetelmän, niin pidä huoli, ettei heittämäsi esine putoa vain Hänen huomaamattaan herran jalkojen juureen. Kuvittele, kuinka typerältä näytät kontatessasi etsimässä heittämääsi tavaraa. Kannattaisiko ehkä sittenkin panostaa perinteisempiin menetelmiin?

Oppaan mukaan on tärkeää, että heittämäsi tavara on salaperäinen ja henkilökohtainen. Kirjoittajat kehottavat askartelemaan paperikukkasia, jotka toimitetaan suoraan miehen nenän alle ja poistutaan paikalta. Mikä tahansa muukin asia käy, mutta esimerkiksi tupakka-aski tai kotiavaimesi ovat ehdoton nou nou.

***
Mun täytyy nyt sanoa, että Carmen-menetelmä vaikuttaa niin riskialttiilta konttaamismahdollisuuksineen, että jatkossakin käytän vain silmiäni ja taitoani punastua tarvittaessa. Enhän mä nyt oikeasti ole ujo tai nolo.



tiistai 19. kesäkuuta 2012

L niin kuin lastensuojelu

Hohhoijaa. Perhesurmat ei jaksa enää edes kiinnostaa. Sen sijaan mua kiinnostaa kovastikin poikansa siepannut äiti, jolla ei omien sanojensa mukaan ollut mitään menetettävää. Tietenkin, jos tarkoitus olikin saada myös pienin huostaanotetuksi, niin kaikkihan meni aivan nappiin.

Kovin vaikeaa on mennä ottamaan kantaa, otetaanko lapsia huostaan epäoikeudenmukaisesti ja aivan perättömien väitteiden perusteella. En henkilökohtaisesti jaksa uskoa siihen, että lapset otettaisiin pois biologisilta vanhemmiltaan täysin mielivaltaisesti. Lehdet tietenkin kirjoittaa huostaanoton taustoista äidin näkökulmasta ja kansa alkaa yhdessä potea tuskaa siitä, kuinka noin hyvältä äidiltä voitiin ottaa lapset pois. Todellisuudessa me ei koskaan saada tietää taustoista kuin kolikon toinen puoli eikä edes sitä, onko se toinen puoli sitä mitä sen sanotaan olevan. Ainakin äidin viimeisin ratkaisu osoittaa mun mielestä täydellistä arvostelukyvyn puutetta. Uskooko kukaan oikeasti, että lapsensa siepannut äiti on niin tasapainoinen, että voi turvata lapsilleen lain edellyttämän tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin? Uskoiko äiti itse oikeasti, että voisi valitsemallaan tavalla osoittaa koko kansalle olevansa kelpo äiti?

Mä en tietenkään pysty väittämään, etteikö meillä olisi myös perheitä, joissa asiat voivat olla jopa huonommin eikä lapsia silti oteta pois. Monesti voi olla niin, että viranomaiset eivät edes tiedä tilanteesta. Uskoisin, että tässäkin asenne ratkaisee. Jos perhe on yhteistyökykyinen ja pyrkii muuttamaan olosuhteitaan viranomaisten avustuksella, niin ei varmasti ole mitään painavaa syytä ratkaista asiaa päättämällä huostaanotosta. Suomessa on kuitenkin tosiasiassa niin monia erilaisia mahdollisuuksia tukea perhettä, että huostaanotto tuskin on ensisijainen vaihtoehto.

Mulla on itsellä aika vaahtokarkinpunainen kuva lastensuojelusta, koska ne lastensuojeluilmoitukset, joihin olen ollut vastaamassa olisivat todellakin olleet peruste lapsen huostaanotolle. Lapsen isähän kertoi mulle ennen sen rumban aloittamista nähneensä televisiosta ohjelman perheistä, joista lapsi oli otettu ihan ilman syytä huostaan. Se oli pohjustus seuraavalle lauseelle, jossa totesi, että ellei hän saa olla lapsensa kanssa päivittäin, niin sitten en saa minäkään. Sosiaaliviranomaiset sitten pettivät hänen uskonsa, kun eivät useammankaan tutkimuksen jälkeen löytäneet mitään syytä ottaa lapsi pois äidiltään ja lisäksi suosittivat valvottuja tapaamisia isän ja lapsen välille. Näiden kokemusten jälkeen voin kuitenkin aika lailla käsi sydämellä sanoa, että jos vielä korkein hallinto-oikeuskin on ollut huostaanoton kannalla, niin eiköhän siinä ole jo sen verran monta virkamiestä mukana kuvioissa, ettei niillä millään voi olla kollektiivista harhaa epätasapainoisesta kasvuympäristöstä. Sen on siis täytynyt olla totta.


maanantai 18. kesäkuuta 2012

V niin kuin voodoo

"Ex poikaystäväni on käyttänyt voodoota jotakin tyyppiä kohden. Tunsin että joku kosketteli minu yöllä eromme jälkeen. Näin painajaisia hänestä. Tekikö hän voodoota minua kohtaan sinä yönä?" 
marsu243567823456

Köh, köh! Jäin mielenkiinnolla odottamaan josko joku näkisi, mitä sinä yönä oikeasti tapahtui. Ja jos näin olisi tapahtunut, niin mitä kysyjä aikoo sillä tiedolla tehdä. Mennä tekemään rikosilmoituksen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta poliisille? Mutta ei sinne ketään näkijää ilmestynyt. Vain sellaisia, jotka kehottivat pysymään erossa ihmisistä, jotka tällaisia juttuja käyttävät.

Itselleni tuli pikemminkin tunne, että nyt joku on katsonut liikaa elokuvia. Niissähän shamanistista rituaalia käytetään yleisesti toisten ihmisten kiduttamiseen, kun halutaan kostaa muka joku vääryys. Niissä uskonnoissa, joissa voodoota oikeasti käytetään osana rituaalia, pyrkimys on pääsääntöisesti hyvään, kuten sairauksien parantamiseen.

Olen siis oikeastaan samaa mieltä niiden kanssa, jotka kysymykseen vastasivat, vaikka rivien välistä nousikin vahva tunne siitä, että vastaajat olivat ehkä jonkun toisen uskonnon uhreja. Tosin tyttöhän puhui entisestä poikaystävästään, joten hiukan menee hukkaan neuvot pysyä erossa voodoota käyttävästä poikaystävästä. Täytyykin muistaa liittää haastattelupatteristoon kysymys siitä käyttääkö tai onko tyyppi koskaan käyttänyt voodoota keneenkään. Jos vastaus on kyllä, niin haluaisin myös tietää, kuinka tuloksellinen tämä sessio on ollut. Siis uskooko tämä kyseinen ihminen oikeasti pystyneensä vaikuttamaan toisen ihmisen elämään tai hyvinvointiin pistelemällä tai palottelemalla nukkea. Jos vastaus olisi jälleen myönteinen, alkaisin miettiä tosissani, mitä niin pahaa olen elämässäni tehnyt, että maailmankaikkeus on ohjannut minut treffeille kyseisen ihmisen kanssa.

Nyt täytyy silti lopuksi myöntää, että jos voodoo on koskettelua, niin välillä olisi oikein kiva, jos joku käyttäisi voodoota minua kohtaan. Ei haittaisi, vaikka sitä sattuisi keskellä kirkasta päivääkin.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

E niin kuin ensirakkaus

Okei, mä en tosiaankaan ole niin kova kuin olen kuvitellut olevani. Olen monesti ihmetellyt sitä, miksi muka ne ensirakkaudet olisi jotenkin erityisiä. Exä mikä exä. Nyt en ihmettele enää. Mä tapasin tänään ensirakkauteni ensimmäistä kertaa 18 vuoteen. Puhelimessa ollaan vaihdettu kuulumisia viimeksi noin 9 vuotta sitten. Ja naamakirjassa on vaihdettu muutama sana silloin tällöin.

Tänään töissä tytöt tuli sitten silmät hehkuen kertomaan, että "joku mies kassalla ilmoitti tulleensa tapaamaan sua". Tiesin kyllä ketä odottaa, mutten tiennyt kuinka sen ihan ensimmäisen poikaystävän näkeminen voisi vaikuttaa. Siinä sitä räpsyteltiin silmiä, ettei kyyneleet pilaisi meikkiä ja pideltiin toisiamme kädestä. Hoidettiin keskenämme ne asiat, jotka pitikin hoitaa ja sitten ennen kuin hän lähti halasi pitkään. Uih! (Niin ja pyysi piipahtamaan kahvilla hänen ja vaimonsa omistamassa ravintolassa joskus, muttei puhuta siitä, koska se vähän pilaa tunnelmaa ;D)

Mä olen siis muuttanut mieltäni. Ensirakkaus on todellakin jotain erityistä. En mä nyt mitenkään jäänyt haikailemaan menneitä aikoja tai edes mitään uutta sutinaa hänen kanssaan. Kunhan nyt totesin, että siihen on olemassa syy, miksi hän on ollut ensirakkauteni. Siinä oli sama paketti reilu 20 vuotta vanhempana: sama ääni, samat ilmeet ja eleet, sama hymy ja sama syli. Vain hiuksia oli merkittävästi vähemmän tai ei niin yhtään.

Ja mä olen ihan itse hänet aikoinaan jättänyt, jonka jälkeen itkin vuorokauden putkeen. Kirjaimellisesti. Siitä ei vaan tullut loppua ennen kuin uni pelasti. Ja unen jälkeen jatkettiin aktiivista itkemistä viikko, kunnes  jossain vaiheessa ei enää itkettänytkään. Jättämisen syynä oli se, että mä olin liian nuori niihin asioihin, joita hän mua vanhempana luonnollisesti halusi. Ei mulle tullut edes mieleen silloin kysyä, voisiko hän ehkä odottaa pari vuotta. Näin sen siis pitikin mennä.

Silti, olipa vaikuttava kokemus tänään.


torstai 14. kesäkuuta 2012

V niin kuin vanhenemisaika

Halla-aho on kuulemma sitä mieltä, että yli 4 vuotta sitten kirjoitetut blogikirjoitukset ovat vanhentuneita eikä niille siksi pidä laittaa kovin suurta painoarvoa. Hän myös irtisanoutuu joistain 2 vuotta sitten kirjoittamistaan blogikirjoituksista.  (Milloin blogikirjoitus vanhenee? Linkki johtaa Laasasen blogiin, joten teitä jotka ette kestä sanaakaan, mitä hän on päästänyt näppäimistöltään, kehoitetaan jättämään linkki klikkaamatta ;p )

Ajattelen, että nämä oli Halla-ahon viimeisiä oljenkorsia. Mutta jos ihan tosissaan käy läpi omia vanhoja kirjoituksia blogissa ja muualla, niin jotkin ajatukset on varmasti muuttuneetkin, mutta ei aikuisiällä ihan hirvittävän radikaaleja ajatussuuntien muutoksia ehkä enää ole odotettavissa.

Koska mulla oli lystiä käydä vanhoja juttuja läpi, niin tässä teillekin pieniä katkelmia vuosien varrelta.

1. syyskuuta 2009
"Teini! Äiti ei suutu, jos sä välillä viet vaihtamasi vessapaperirullan hylsyn roskiin. Sä saat kyllä tehdä niin. Ei äiti ihan oikeesti suutu."
Maailma on muuttunut. Nykyään sen saisi huuhdella alas wc-pöntöstä. Mutta ei se oikein suju sittenkään.

20. lokakuuta 2009
"Mun naisen logiikka ei ihan pysty käsittämään kuinka ½-vuotias auto onkin yhtäkkiä vuoden ikäinen. Eihän mun teinikään ole kuustoista, vaikka se jollekin väittäs niin."
Voi Eugen, kuinka se vanhenee edelleen nopeammin kuin pitäisi.

24. marraskuuta 2009
"Viikon toiseksi suurin tapahtuma oli luultavasti se, kun havaitsin raparperien pukkaavan uutta lehteä maasta. Haloo, kohta on jo joulukuu!!!"
Oikeesti, mä niin muistan ne raparperit lopun ikääni.

10. joulukuuta 2009
"Huomenna on sitten se päivä, mitä olen jännityksellä odottanut. Teini lähtee kaverinsa kanssa illalla leffaan ja sen jälkeen kaverinsa luokse yökylään. Kohta se varmaan raahaa jonkun kollin meille yöksi. Ääääääääääääh!"
Onneksi äääääääääh-reaktioon meni vielä vuosi.

19. tammikuuta 2010
"Näyttääkää mulle tyytyväinen feministi, niin mä näytän teille Jari Sillanpään tyttöystävän."
Ellei Halme olisi ehtinyt sanoa tätä, niin mä olisin ihan varmasti keksinyt sen itse. :D 

2. maaliskuuta 2010
"Tänä aamuna kylppäristä kuului sen päiväistä kiroilua. Siellä oli mukana ainakin vitun tyhmä kynä."
Teinityttö opettelee piirtämään itselleen manga-kulmakarvoja.

7. huhtikuuta 2010
"-Sanotko sä nyt, että olit tulossa myöhässä kotiin, mutta sitten aloitkin seurustella matkalla?
- Tajuatko sä äiti yhtään, miten tyhmältä toi kuulostaa?
- Niinpä. Mietipä sitä."
Tämä kolli ei meillä vielä yöpynyt kertaakaan. Seuraava joulukuussa kuvioihin tullut lähes asuu meillä vieläkin.

23. helmikuuta 2011
"Tähän pisteeseen päästäkseen oli koettava pieni kuolema. Henkiin herääminen on vaan kestänyt mun mittapuussa hiukka liian kauan."
Väittäisin, jotta oli hiukan rankkoja aikoja henkilökohtaisessa elämässä takana. Mut hei, tänään jäljellä 19 ja life is good!

6. syyskuuta 2011
"Tämä on nyt seurausta siitä, että lapsemme katsoivat Teletappeja alle 3-vuotiaina."
Mun teoria siitä, miksi teinit menee keskenään naimisiin tai rekisteröityyn parisuhteeseen. Aittoniemen Suti oli huolissaan lastemme mielenterveydestä vuonna 1998 ja teki lakialoitteenkin Teletappien kieltämiseksi. Nyt teinit menevät naimisiin. Onhan siinä nyt suora yhteys. Ai niin, ne tekevät sen saadakseen täyden opintotuen. Riittää, että on naimisissa. Ei tarvitse edes asua yhdessä.

Kyllä se nyt vaan niin on, että ei ne tekstit mitään vanhentuneita ole. Tilanteen vaatiessa tulen irtisanoutumaan kirjoituksistani. Mitä "isot" edellä, sitä pienet perässä.

Vanheneeko teidän blogitekstit millä aikataululla?






keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

E niin kuin ensitreffit

Seuranhakupaikkojen kommenteissa älähdin kerran pari sanasta treffit. Mulla on henkilökohtainen ongelma kyseisen sanan suhteen, ja kieltäydyn käyttämästä sanaa treffit, jos vain voin tehdä sen ilman, että ymmärrettävyys kärsii. Olennaista on, että ihmiset tuntuu lataavan pelkkään treffi-sanaan jo niin suuria odotuksia, että tällainen herkempi tyttö luhistuu niiden alle. Kuitenkin käyttämällä sanaa treffit kenellekään ei jää epäselväksi, että on kysymys tietyntyyppisestä tapaamisesta.

Kun en itse harrasta treffejä, niin olen vain mielenkiinnolla seurannut vierestä toisten deittailua. Näyttää siltä, että treffejä sovitaan ihmisten kanssa, jotka tunnetaan jostain toisesta yhteydestä pintapuolisesti. Siksi musta on hurjaa, että pääsääntöisesti on vaikuttanut siltä kuin sovitut ja toteutuneet ensitreffit edustaisivat suurinpiirtein sitä, että se elinikäinen kumppani on nyt löytynyt. Apua!

Sen vielä pystyn ymmärtämään, että jotkut miettivät monta päivää etukäteen, mitä laittavat päälle ja mistä puhuu toisen kanssa. Ymmärrän, vaikka sellainen vaatisi ihan liikaa suunnitelmallisuutta mun kohdalla. Mun mielestä on positiivista, jos päälle laitetaan vaatteet ja keskustelut saa kulkea niitä ratoja, joita ne kulkee. Tarkoitushan on kuitenkin, että molemmat saisivat mahdollisimman todellisen kuvan toisesta. Itse olen niin tylsä, etten jaksa esittää mitään muuta kuin olen, koska en ole valmis esittämään myöskään lopun elämääni jotain mitä en ole vain siksi, että tuli joskus feikattua olevansa jotain ihan muuta. Aitoustakuun ensitreffeillä pitäisi olla laissa säädetty.

Olen kuullut monestikin ekojen treffien ja treffikumppanin maan alle katoamisen jälkeen tuskailua siitä, miksi kukaan ei koskaan ole liikkeellä tositarkoituksella. Olisikohan kuitenkin niin, että toinen oli liikkeellä tositarkoituksella, mutta ei viitsi tuhlata enempää aikaa ihmiseen, joka on totaalisen väärä? Saattaa myös olla, että ei halua luoda minkäänlaista toivoa ihmiselle, joka on selvästi osoittautunut heti kättelyssä takertujatyypiksi. Näistä tuskailuista mulle on syntynyt käsitys, että ihmiset lataa treffeihin ylisuuria odotuksia ja olen päättänyt välttää tilanteita, joissa odotukset voivat mahdollisesti kohdistua itseeni.

Mikään yllä sanottu ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö mielelläni tutustuisi uusiin ihmisiin. Pyrin vain siihen, että molemmat ymmärtää, ettei kysymys ole elinikäisestä sopimuksesta, josta kumpikaan ei millään keinoin pysty irtisanoutumaan tilanteen sitä vaatiessa. Pyrin myös siihen, että ensitreffeistä ei tehdä paikkavalinnoilla sellaisia, että tulisi riskiä kuvitella ne romanttisemmiksi kuin ne tosiasiassa ovatkaan. Romantiikka puolitutun ihmisen kanssa on jotenkin...ööö...teeskentelyä. Rauhantahtoisena ihmisenä haluaisin vain, että kaikilla on mahdollisuus olla rennosti sitä mitä ovat, hengittää vapaasti ja viettää kivoja hetkiä tutustumisen merkeissä. Kukaanhan ei oikeasti voi puolitutusta etukäteen tietää, että hän on juuri se, jota on koko elämänsä kaivannut.

Hei oikeesti! Ensitreffit eivät ole lupaus avioliitosta tai mistään muustakaan elinikäisestä sitoutumisesta. Ne ovat pelkästään mahdollisuus tutustua ihmisiin, joista joku saattaa jäädä osaksi elämää, muttei välttämättä siinä muodossa kuin itse on toivonut. Tarkoitan siis niitä ihmisiä, joilla on esimerkiksi aina paikka mun sydämessä, vaikka muuten toiveet eivät olisikaan täyttyneet. Tosin ei sitä sydänpaikkaa yksillä treffeillä lunasteta. 


maanantai 11. kesäkuuta 2012

S niin kuin seuranhakupaikka

Mä olin ihan saletti siitä, että jossain kommentissa joku pohti seuranhakupaikkojen kelpoisuutta parisuhteen muodostamisen kannalta. Ja löytyihän se kommentti lopulta tuolta.

Baarit taitaa olla aika vanhanaikaisia.. Nykyään kai ne kaikki suhteet löytyy netistä! No..mä laittaisin ne melkeen samaan baarien kaa.. Kaupasta tai kirkosta kannattaa etsiä.. 

Voisin tietenkin jättää takertumatta tiettyihin sanoihin ja ottaa kommentista vain olennaisen sisällön. Mutta mä olen jotenkin sellainen hiustenhalkoja, vaikka tiedän kommentin sisältäneen myös ihan pienen huumorinsiemenen. Miten niin baarit on vanhanaikaisia? Tai miten niin kaikki suhteet löytyy netistä?

Baari
Pohjimmiltanihan mä vastustan vain sitä ajatusta, että pitäisi koko ajan olla haku päällä meni sitten minne vaan. Mutta, jos olisin vailla kumppania, niin en mä sitä ihan oikeasti ainakaan baarista lähtisi etsimään. Ei siksi, että se olisi vanhanaikaista vaan siksi, että todennäköisyys kohdata sellainen helmi, jota jaksaa katsella vielä seuraavana päivänäkin tai viikon päästä (puhumattakaan vuosien päästä) on todella kehno. Kun ei itse ole mikään baari-ihminen, niin tuntuisi typerältä lähteä etsimään seuraa täysin vääränhenkisestä porukasta ja manata jo sillä tavalla ongelmia itselleen.
Niin ja tiedän, että baareistakin on moni hyvä tarina saanut alkunsa, joten jos se tuntuu omalta paikalta, niin siitä sitten vaan.

Netti
En millään usko, että kaikki suhteet löytyisi nykyään netistä. Se on vaan yksi paikka muiden joukossa, kun sellainen kerran on olemassa.
Olen joskus vahingossa löytänyt netistä hienoja ihmisiä ja parisuhteenkin. Vahingossa siksi, että en silloinkaan ollut etsimässä mitään liveseuraa. Pidän silti luonnollisena, että kun tarpeeksi kauan juttelee netissä saman ihmisen kanssa, alkaa hiljalleen syntyä tarve myös kuulla toisen ääni ja ehkä joskus jopa nähdä ihan oikeasti. Kun niihin puheluihin ja tapaamisiin ei ladata mitään ylisuuria odotuksia, niin ne saattavat jopa onnistua.
Mutta varsinaisiin deittipalveluihin mä en jaksa uskoa, koska kuten baareissa, myös siellä on vain ihmisiä, jotka on ottaneet pariutumisen elämäntehtäväkseen. Koska pariutumisesta on tullut heille elämäntehtävä eivätkä he ole siinä onnistuneet, he ovat myös monesti yllättävän katkeroituneita ja siten huonoa ja masentavaa seuraa ainakin mulle. Sellaiset suhteet on miinakenttiä, joille en halua astua.

Kauppa
Mikä ettei. Sattumalta kaupassa voi tutustua hienoihin ihmisiin. Mutta, jos taas ottaa elämäntehtäväkseen pariutua kaupassa, niin johan se henkilökuntakin alkaa ihmetellä sitä vaanijaa, joka käy siellä useita kertoja päivässä tai muuten notkuu kulmilla useita tunteja päivässä.

Kirkko
Jos sattuu olemaan uskonnollinen tai muuten tykkää käydä seurakunnan järjestämissä jutuissa, niin tämä voi olla hyväkin vaihtoehto. Uskon asiat vaan on monesti niin ristiriita-alttiita juttuja, että ei olisi mun paikkani. Mä jotenkin oletan, että nämä ihmiset uskoo niihin valmiina annettuihin uskonkappaleisiin. Minä en. Enkä aio teeskennellä, että uskoisin. Käännyttämisyrityksetkin ovat turhia mun kohdalla, joten ei kirkko ainakaan mun paikkani ole.

Jälleen kerran päädyin siihen lopputulokseen, että pariutumisen elämäntehtäväksi ottaminen on pelottavaa ja ahdistavaa ja sillä varmistaa vain sen, ettei sitä tervettä parisuhdetta koskaan löydäkään. En ole itsekään niin kylmän laskelmoiva, etteikö mun sydän koskaan tekisi muutamaa ylimääräistä sykäystä kenenkään suuntaan, mutta sen verran järki-ihminen kuitenkin olen, että sydän saa mun puolesta elää omaa elämäänsä ja sykähdellä kenelle huvittaa. Pariutumiseen se on ihan liian vähän, vaikka sykähtelyn seurauksena villiintyvät hyvän olon kemikaalit tuokin elämään sellaista ihanan onnellista auvoa. (katso kohta 4 Lemmenkipeys)


Ä niin kuin ärsyttävät tavat

Oho! Olen joko täydellinen nainen tai vaihtoehtoisesti mies, mikäli Helmen listaukseen naisten ärsyttävistä tavoista voi luottaa.

Ainainen keskustelu tunteista
Luulen, että olen mies. Ahdistun siitä, että on jatkuvasti puhuttava tunteista. Tai oikeastaan ahdistun siitä, että samoja kolmea sanaa olisi hoettava monta kertaa päivässä. Se lause kärsii jonkinlaisen inflaation, kun ollaan koko ajan toistelemassa samoja sanoja. Vähän kuin rikkinäinen gramofoni, joka on jäänyt jumittamaan paikoilleen. En tiedä ahdistuisinko niin paljon, jos sama ihminen osaisi joskus puhua myös jostain muusta. Teininä se taisi olla valtavan kivaa, mutta jotenkin näin aikuisempana sitä kaipaa ihan toisenlaisia keskusteluja ja tapoja osoittaa niitä sanoja todeksi.

Suuttuminen laiskuudesta puhelimen kanssa
Mä en edes ymmärtänyt, mitä tämä otsikko tarkoitti. Luulen siis, että olen mies. Kysymys on artikkelin mukaan siitä, että jätetään vastaamatta puheluun tai tekstiviestiin. Eihän kukaan tahallaan jätä vastaamatta. Kait. Silloin lankapuhelinten aikaanhan kukaan ei suuttunut, jos puhelimeen ei vastattu. Ei vaan satuttu olemaan kotona silloin. Nyt, kun kaikilla on kännykät, niin ei muka ole hyväksyttyä jättää vastaamatta. Ja kyllä, minä unohdan vastata saatuihin tekstiviesteihin tai puheluihin, ellen juuri sillä hetkellä ole niitä vastaanottamassa. Voin ehkä lukea viestin, mutta ellen siihen heti ehdi vastaamaan, niin... Yleensä sen lähettäjä (joka on usein ulkoisesti muistuttanut miestä) on jo ehtinyt haukkua mut pystyyn ennen kuin olen ehtinyt vastata siihen. Olisin luultavasti vastannut, jos mulle olisi annettu siihen tilaisuus. Ja niin, minä jätän myös tietoisesti vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Viesteihin silloin, jos niihin ei oikein ole mitään vastattavaa eikä viesti ole sisältänyt edes retorista kysymystä. Puheluihin saatan jättää vastaamatta myös silloin, kun ei vaan sillä hetkellä huvita puhua. Sitä ei pitäisi kenenkään ottaa henkilökohtaisesti, koska en silloin vastaa kenellekään. Jos linja on uudella yrittämällä varattu, niin olen luultavasti alkanut soitella takaisin mulle soittaneille siinä järjestyksessä kuin puhelut on tulleetkin. Ettei taaskaan pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, ellei olekaan se "ykkönen".

Ulkonäön muuttaminen
Jos lähdetään siitä, että nainen on huolinut miehen jonkin tietyn näköisenä, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi alkaa muuttamaan. Mä kammoan esimerkiksi töissä niitä naisia, jotka on vieressä antamassa tarkkoja ohjeita, kuinka heidän miehensä hiukset on leikattava. Toisaalta olen iloinen niistä ohjeista silloin, kun se mies ei kerta kaikkiaan osaa kuvailla, millaista mallia on hakemassa eikä osaa edes sanoa, että sama malli, mutta lyhyempi.

Jatkuva tekemisen tarve
Suunnitelmallisuus ei ole suurin hyveeni, joten en täytä kalenteriani turhilla merkinnöillä. Työt ja luennot merkitään sinne tai luotetaan silloinkin muistiin, muuten ollaan kuin ellun kanat ja mennään fiiliksellä.

Odotetaan miehen korjaavan kaiken
Tähän mä olen joskus syyllistynyt. Ei paljon kannata odotella. Helpommalla pääsee, kun tekee itse. Tai ellei osaa, niin soittaa ammattilaisen tekemään korjaukset. Myös joku sukulaismies voi olla avuksi. Usein se myös auttaa siihen, että odotusajat lyhenevät muutamaan minuuttiin. Se, että nainen tekee itse tai maksaa ammattilaiselle ei käy yhtään niin paljon miehen ylpeydelle kuin se, että sukulaismies tulee tekemään "hänen" hommansa.

Päähänpinttymä omasta painosta
Ei mulla ole päähänpinttymiäkään. Eikä ainakaan sellaisia päähänpinttymiä painosta, joista pitäisi tehdä joku kumma numero. Ei ne läskit ennenkään ole puhumalla mihinkään kadonneet eikä toisen vakuutteluilla siitä, ettei se perä ole liian iso. Jatkuva laihduttaminen ja painonpudotus on muutenkin rasittavaa. Myös valehtelu siitä, että perä ei ole liian iso on rasittavaa. Eikö vain voisi pyrkiä siihen, että noudattaa terveellisiä elämäntapoja? Siihenkin olisi hyvä pyrkiä, ettei valehtele. Vaikka ymmärrän täysin, että joissain tilanteissa valehteluun kannustaa voimakas halu jäädä henkiin.

Mä jäin ihmettelemään, että voiko sellaista naista olla olemassa, jolla on kaikki yllä mainitut miehiä ja mua ärsyttävät tavat? Ainakin sellainen nainen on olemassa, jota ärsyttää kaikki yllä mainitut tavat.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

V niin kuin vihamielinen

Unohdetaan se klamuuri sitten ihan alkutekijöihinsä. Ihmisten kusettaminenkin on sen verran taitolaji, että voisivat edes sen tehdä huolella. Mitenkähän voi kertoa sivistyneesti tulleensa tituleeratuksi vittumaiseksi ja vihamieliseksi naiseksi?

Koekuvauksissa oltiin torstaina ja sovittiin, että sunnuntaina käytäisiin tekemässä se mallikansio. Kovasti sovittiin maksuista yms. ja luvattiin lähettää paperit sähköpostitse vielä tarkistettaviksi. Eilen laitoin toimistolle viksun ja vilmaattisen sähköpostin, että odotan yhä sovittuja asioita. Sain aamulla vastauksen, että sunnuntaina tavataan ja mukana pitää olla juhla- ja sporttihepenet. Eks kuse mua! Nyt puhutaan kuitenkin sen verran monesta satasesta, että mä haluan vittu mustaa valkoisella kaupan ehdoista ja muista sovituista asioista!

Ilmoitin siis ystävällisesti tekstiviestillä, että emme aio tehdä yhteistyötä heidän kanssaan, koska mistään puhutusta ei ole pidetty kiinni. Eikö se tätsy vastaa soittamalla mulle ja alkamalla puhumaan sunnuntain ohjelmasta. Tottakai se soittaa ja yritän nätisti sanoa väliin, että sait varmasti äskettäin viestin, ettei sunnuntaina ole meidän osalta mitään ohjelmaa. Alkaa sen päiväinen selittely, että he ovat kyllä lähettäneet sovitun sähköpostin sekä mun että tytön osoitteeseen, mutta ei yhtään tiedä miksi ei olla sitä saatu. Jatkaa vielä, että peruutukset on tehtävä kaksi päivää aikaisemmin tai siitä seuraa sakkoa. Mikä peruutus? Eihän mulla ole edes pienintäkään vahvistusta siitä, että jotain olisi sovittu. Eikä muuten ole heilläkään. Ilmoitin siis kylmän rauhallisesti, että jos me lähdetään taistelemaan jostain peruutusmaksuista, niin he tulevat niin häviämään sen taiston, koska heillä ei ole mitään näytettävää syntyneestä sopimuksesta. Tunkekoon sakkonsa sinne minne aurinko ei paista.

Seuraavaksi tätsy veti esiin "mutta kun tyttö on niin kaunis"-kortin ja kuvissa olisi sitten sitä klamuuriakin ja niiden avulla voisi saada tosi hyviä töitä. Mitähän tohon nyt sanoisi? Tytön äiti sattuu olemaan kampaaja-meikkaaja, joka tuntee sen verran monta ammattivalokuvaajaa ja stylistia, ettei kunnon kansion tekeminen ole edes pakollista tohon hintaan. Enemmänkin kysymys oli siitä, että tytsy saisi kerrankin nähdä jotain muuta. Ja niin, onhan noita toimistoja täällä kotikaupungissakin, jotka eivät muuten todellakaan ole veloittamassa mitään tytöltä, jonka oikeasti haluavat listoilleen. Mä en oikeasti maksa siitä mahdollisuudesta, että he mahdollisesti sitten suosittelevat tyttöä asiakkailleen. Tuskin ne sitäkään muistavat tehdä. Autoin siis tätsyä muistamaan, että puhuu nyt kauneudenhoitoalan ammattilaisen kanssa eikä jonkun muotialasta mitään tietämättömän pystymetsäläisen kanssa, joten voisi olla hyvä aika lopettaa toi vedätys. Sain siis kuulla olevani sen verran vihamielinen ja vittumainen, että on heidänkin kannaltaan parempi, kun ei edes aloiteta yhteistyötä. Vihdoinkin oltiin yhtä mieltä. Paitsi ehkä tosta vittumaisuudesta. Mä olen sellainen vain tarvittaessa.

Miten joillekin voi tehdä niin tiukkaa myöntää, etteivät voi millään selityksillä ja lässytyksillä enää pelastaa kasvojaan? Aargh. Saatan ehkä olla hiukan ärsyyntynyt.


PS. Siinä vaiheessa, kun se peruutusmaksu kuitenkin kolahtaa postiluukusta, olen valmis paljastamaan myös toimiston nimen. Siitähän löytyykin kuukkeloimalla muutenkin jo niin paljon hyvää. :/

torstai 7. kesäkuuta 2012

G niin kuin glamour

Hmph. Nyt on ilmassa hiukan ristiriitaisia fiiliksiä.

Musta tuntuu siltä kuin olisin tänään myynyt lapseni ja avannut sille pikatien aikuisuuteen. Ristiriitaisuutta on siinä, että minä olin myyjä, mutta silti joudun samaan aikaan maksajaksi. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei kukaan anna 16-vuotiaalle tyttärelleen lupaa teettää mallikansiota, kun joku kuvaaja ja joku mallitäti hiukan kehuu sen ulkonäköä. Ei, minä en ole niin helposti puhuttavissa ympäri. No enpä.

Köh, siis olisin helpolla tyrmännyt heidät verbaalisella lahjakkuudellani, mutta neitiä en. Mitä olisin sanonut? Kuulehan nyt, koska sä oot viimeksi katsonut peiliin? Lapsi rakas, olethan huomannut, että isovarpaasi eivät ole kuvauksellisia? Niin, en mä olisi siitä mitenkään voinut selvitä. Tietenkin olen samaa mieltä toimiston väen kanssa hänen mahdollisuuksistaan. Mutta kun...

On tässä nyt kuitenkin se onni, että tämä tapahtui nyt eikä puolentoista vuoden päästä, kun multa ei enää tarvitsisi kysyä suostumusta mihinkään. Saanpahan hääriä veemäisenä leijonaemona paikalla ja katsoa, ettei tyttöä ihan hirveästi höynäytetä.

Pitäähän elämässä olla bling blingiä, mutta just nyt en ole ihan vielä valmis hihkumaan riemusta. Jos edes yrittäisi ottaa ihan vaan hauskan kokemuksen kannalta, jossa mulla on ikävä velvollisuus olla myös se vastarannan kiiski.


Voisko joku olla niin kiltti, että vakuuttaisi mut siitä että tämä on hauska ja hyvä juttu? Että tällä oikeasti olisi edes vähän tekemistä glamourin kanssa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Y niin kuin yksi yö

Naisille on kirjoitettu oma kirja. Se kertoo Helmen mukaan ainakin sen, miten miestä kannattaa kehua ja kuinka valmistautua henkisesti ja fyysisesti yhden yön juttuun. Kehuminen ei tuota mulle henkilökohtaisesti ongelmia, jos vain on aihetta kehua. Valitettavasti myöskään toisen lyttääminen ei tuota mulle henkilökohtaisesti mitään estoja, jos toinen käyttäytyy epäkohteliaasti tai huonosti.

Keskitytään siis jälkimmäisiin ohjeisiin: mä en nimittäin rehellisesti sanottuna tiennyt, että yhden yön juttuihin kuuluu tai voi valmistautua. Mä en tiennyt, että siihen liittyy samanlainen suunnitelmallisuus kuin vaikkapa murhaan. Viittaus rikokseen ei tarkoita, että pitäisin yhden yön juttuja harrastavia naisia tai miehiä jotenkin rikollisina. Paitsi siinä tapauksessa, että luodaan toiselle turhia toiveita tai odotuksia jatkosta.

Fyysinen valmistautuminen
  • sopivat alusvaatteet
  • kondomit
  • piilolinssineste (jos käytät piilolinssejä)
  • astmapiippu (jos olet astmaatikko)
  • rahaa taksiin

    Jos menette treffeille ennen suunniteltua aktia:
  • älä syö ilmavaivoja aiheuttavaa tai vatsaa löysentävää ruokaa
  • älä juo itseäsi känniin
Olen jotenkin tyttöjen puheista ymmärtänyt, että mitä vähemmän valmistautuu, sitä varmemmin käy flaksi. Se ensimmäinen ja ehkä viimeinenkin yö sattuu kohdalle nimenomaan silloin, kun ylimääräinen karvoitus on poistamatta ja alusvaatteet on mallia mummo. Ja toisaalta, jos tavoitteena ihan oikeasti on yhden yön juttu, niin mitä väliä millään noilla on, jos vain saa sen mitä on lähtenyt hakemaan. Ainoastaan kondomit ja taksirahat olisi  pakollisia.

Henkinen valmistautuminen
  • Vältä syvällisiä keskusteluaiheita
  • Älä luo toivoa yhteisestä tulevaisuudesta tai parisuhteesta
  • Torju kaikki keskustelun aiheet, jotka eivät kiinnosta sinua tai kuulu sinulle (esim. exät, rahahuolet, muut kriisit)
  • Puhu mieltymyksistä makuuhuoneessa, millaisessa asunnossa hoito asuu, onko hän terve 
Mä näkisin, että syvällisiä aiheita pitää välttää kuin ruttoa, ettei vaan vahingossakaan kehity mitään henkistä yhteyttä. Makuuhuonemieltymykset ja terveyskysymykset puolestaan pyrkii varmistamaan, että selusta on kunnossa.
Näistä pakollinen on tiettyjen keskusteluaiheiden blokkaaminen. Oletus kai on, että tapaa tämän kyseisen tyypin ensimmäistä kertaa. Miksi silloin pitäisi oikeasti edes jutella kaikista vastoinkäymisistä elämässä? Mä voisin sanoa, että jos toinen yrittää ensi kohtaamisessa heti puhua vain murheistaan, niin kannattaa ehkä tosissaan miettiä, haluaako tällaiselta kriisipesäkkeeltä edes sitä yhden illan juttua.

Nyt vaan kaikki naiset suunnittelemaan yhden yön juttuja. Näillä ohjeillahan ei voi epäonnistua. Mun henkilökohtainen mielipide on, että yhden yön jutuistakin tuli nyt niin vaivalloisia ohjeiden myötä, että sellaisia voi sattua mulle jatkossakin vain vahingossa ja suunnittelematta. Tosin sellaista vahinkoa mulle ei ole päässyt sattumaan yli kymmeneen vuoteen, joten en pidä sitä erityisen todennäköisenä.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

K niin kuin kiire

Olen joskus kuullut, että kiireessä ei synny kuin kusipäisiä kakaroita. Luultavasti se pätee täysin myös blogiteksteihin. Kesän ja töihin paluun kunniaksi annan itselleni enemmän siimaa. Uskon jo, että musta sittenkin oli teksti per päivä tahtiin vielä. Nyt kun olen todistanut sen itselleni, voin hyvillä mielin ottaa "kesälomaa" blogista ja palata normaaliin rytmiin, kun opintovapaa jatkuu. Loman kunniaksi en tee mitään kiveen hakattuja lupauksia julkaisutahdista. Saattaa olla, että kirjoitan pari kolme kertaa viikossa. Saattaa olla, että saan aikaiseksi vain yhden tekstin per viikko. Se jää nähtäväksi.

PS. Nauttikaa kesästä. Ootte ihan parhaita lukijoita, kanssabloggareita ja kommentoijia kaikki! Koska muun muassa...

maanantai 4. kesäkuuta 2012

P niin kuin pettymyksen sietokyky


"Paska vanha setä, et sä mua määrää" (Ellit: Curling-vanhemmat - pelkkää porkkanaa, ei keppiä)

Joko curling-vanhemmuus käsitteen nimeäjä Bent Hougaard valehtelee, jutun kirjoittaja keksii omiaan tai sitten Bentillä on oikeasti raudanlujat hermot. Jutun mukaan Bent laski viiteen lauseen kuultuaan. Itse olisin joutunut laskemaan ehkä viiteenkymmeneen enkä ole varma, että sekään olisi riittänyt. Lauseen päästi kuitenkin suustaan noin 5-vuotias poika. Mitvit?

Mä olen itse ns. vapaan kasvatuksen uhri ja siitä huolimatta ajoittain jopa melko hyvä ihminen. Siihen saattaa olla parikin hyvää syytä. Vaikka sain tehdä itse omat valintani, kukaan ei koskaan tullut siloittelemaan mun tietä.  Sain valita, mutta sain myös oppia itse virhevalinnoistani. Maistelin pettymyksen karvasta maljaa kerran jos toisenkin. Ja toisaalta siihen aikaan vielä sedät ja tädit uskalsivat ojentaa kuritonta naapurin tenavaa tarpeen tullen. Niiden ei tarvinnut pelätä, että vanhemmat hyökkäävät raivokkaan sokeasti puolustamaan pientä kullannuppuaan, jossa ei tietenkään koskaan ollut mitään vikaa.

Nyt kun suurin kohu Hyvinkään tapahtumien ympärillä on alkanut laantua ja kaikki on jo painavan sanansa asiasta sanoneet, niin mä vasta aloin miettiä niitä tapahtumia. Ja nyt: mä en ole lukenut enkä kuullut yhtään uutista aiheesta enkä (valitettavasti) ole lukenut myöskään yhtään aiheesta kirjoitettua blogitekstiä vielä, vaan poistunut nopeasti vähin äänin. Olen ollut tietoinen, että jotain kurjaa on tapahtunut enkä sentään ole tunkenut sormia korviini ja alkanut lällättää, kun joku ottaa asian puheeksi, mutten ole itse aktiivisesti hakenut tietoa siitä. Sama kävi myös Breivikin kohdalla kuin myös Japanin katastrofin kohdalla. Mä kieltäydyn seuraamasta tapahtumia. Ehkä suojellakseni itseäni asioilta, joita en ole ollut valmis vielä käsittelemään. Ehkä saadakseni tietoa vasta, kun on jotain muutakin kerrottavaa kuin ensihetken spekuloinnit.

Curling-vanhemmuuden käsite on jo vanha juttu ja on varmaan hurjaa mennä väittämään, että kaiken maailman murhanhimoiset ja pahoinvoivat nuoret olisivat näitä curling-vanhempien lapsia. Siitäkin huolimatta, että alkavatkin olla juuri tiettyä ikäluokkaa. Muistelen curling-vanhemmuuteen liittyvän olennaisesti sen, että annettiin lasten pitkälti sanella elämisen ehdot ja samaan aikaan varmistettiin, ettei heille vaan pääse syntymään pettymyksiä. Vanhemmat ei kuitenkaan voi olla lapsensa elämässä läpi elämän 24/7. Mitä tapahtuu sitten, kun maailma ensimmäistä kertaa läväyttää tällaista lasta avarilla poskelle? Jotkut aikuistuneet lapset ehkä oppivat käsittelemään pettymyksen tunteita siinä vaiheessa, kun niitä alkaa tulla. Mutta mitä käy niille, joilla ei ole kykyä sopeutua siihen, ettei asiat aina juuri koskaan menekään täsmälleen, kuten he ovat halunneet? Ehkä he haluavat tappaa kaikki kerta siinä pelissäkin pystyi tekemään niin. Mene ja tiedä siitä sitten.

Sen kuitenkin tiedän, että kun itse olin nuori, kaipasin samanlaisia rajoja kuin kavereillani oli. Sellainenkin pieni yksityiskohta kuin kotiintuloaika olisi tehnyt olon kummasti turvallisemmaksi. Tai joku olisi voinut kertoa mulle, että kun kielen laittaa pakkasella kiinni metalliin, niin sen irroittaminen sattuu todella paljon ja pitkään. Ja ehkä vielä joissain muissakin jutuissa olisi voinut olla hyvä, jos jompi kumpi vanhemmista olisi edes kertonut, ettei niin kannata tehdä. Ei silti, ainakin mun kohdalla siitä seurasi se, että olen tehnyt paljon virheitä, mutta myös ottanut opikseni niistä. Helpommallakin olisi voinut päästä, mutta pitääkö kaiken aina olla niin helppoa?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

S niin kuin sitoutumiskammo

Nella kyselee onko kaikilla miehillä sitoutumiskammo. Vaikka kaima olenkin, en usko sitoutumiskammon olevan miesten yksinoikeus. Itseäni jäi kaivelemaan paljon enemmän kommentit siitä, että aloittaja saattaisi olla yksinhuoltaja ja jäisi siksi rannalle ruikuttamaan. 

"Oletko ehkä YH tai onko sinulla joku sairaus tai vastaavaa?"
"YH:n suhteen seinä varmaankin tulisi vastaan jo ennen sukulaiskäyntiä"

Itse en ole tällaista ilmiötä vuosien varrella havainnut. Päinvastoin olen ennenkin tainnut sanoa, että Suomessa on yllättävän paljon miehiä, jotka haluaisivat isäksi toisen lapselle. Enemmänkin se on mennyt niin päin, että yksinhuoltajuus on tehnyt minusta sitoutumiskammoisen. Ei siksi, että olisin kärsinyt elämää suuremman vääryyden lapsen isän kanssa vaan siitä syystä, että äidille paras ei aina ole lapselle paras. Äitinähän, yh-alulla tai ilman, sitä helpolla ajattelee lapsen parasta ensin ja vasta sen jälkeen omaa parastaan.

Olen myös sitä mieltä, että lapset eivät voi vaikuttaa päätökseen siitä, aloittaako äiti suhteen uuden miehen kanssa vai ei. Tietenkin voidaan kysyä, että jos miesehdokas ei ole hyväksi lapselle, onko hän sitä silloin äidillekään. Tuskinpa vaan. Puun ja kuoren välissä oleminen on sitä paitsi kovin ikävää.

Vaikka en itse ole onnistunut törmäämään miehiin, jotka ajattelevat yksinhuoltajuuden olevan este suhteen etenemiselle, niin keskustelupalsta näyttäisi osoittavan heitäkin olevan. Sikäli mikäli kirjoittajat olivat miehiä. Toisille saattaa olla kova pala ajatella alkavansa suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on ollut elämää ennenkin ja lapsi on ikävä muistutus siitä. Toisille aikuisille on vaan liian kova pala jäädä ikuiseksi kakkoseksi olemassa olevalle lapselle. Toiset taas näyttäisivät ajattelevan, että koska tuolla on jo lapsi, niin joko a) hän on lisääntymiskykyinen ja mahdollisesti äiti minunkin lapsilleni tai b) hän ei ole heti haluamassa lapsia kanssani.

Kaimatyttö ei kertomuksensa mukaan ollut yh, joten se selitys kumoutui myös keskustelun edetessä. Hän kuitenkin mainitsi jossain kohtaa olevansa ujo, jolloin helposti antaa itsestään kylmän ja tunteettoman vaikutelman. Siinä saattaa olla ainakin osa totuutta, koska sanoo miehet mitä hyvänsä naisten tunteellisuudesta (yleensä ehkä enemmän hysteerisyydestä), niin kyllähän ne nyt kuitenkin tarvitsee myös joskus uskonvahvistusta ja osoituksen siitä, että nainen välittää. Koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta tutustua miesten sielunelämään ihan oikeasti, perustan väitteeni pelkästään mutu-tuntumaan.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

H niin kuin hinnoittelu

EU-tuomioistuin on viisaudessaan päättänyt, että vakuutusmaksujen hinnoittelu ei saa määräytyä sukupuoleen sidotulla tavalla, mistä syystä hallitus on jättänyt lakimuutosesityksen.

Paitsi ettei ne ole koskaan edes varsinaisesti perustuneet sukupuoleen vaan todennäköisyyteen siitä, kuinka helpolla vakuutusyhtiö joutuu maksajaksi. Joidenkin vakuutuksien ottajien kohdalla, kuten esimerkiksi tapaturmavakuutuksen kohdalla naiset ovat saaneet vakuutuksen edullisemmin, koska heillä sattuu vähemmän tapaturmia. Sairaskuluvakuutusmaksujen kohdalla miehet ovat olleet hintaedun saajia, koska heitähän ei ihan helpolla lääkäriin saa.

Samalla voitaisiin tietenkin miettiä, mitä tehdään lakisääteisille eläkevakuutuksille, koska niiden kohdalla eri ikäryhmät ovat eri arvoisessa asemassa. Yli 53-vuotiaathan olivatpa he yrittäjiä tai työntekijöitä, maksavat korkeamman prosentin mukaista maksua.

Entä autonomistajat? Eikö me voitaisi jollain hatusta temmatulla perusteella vaatia, että kaikkien autojen vakuutusmaksujen pitää määräytyä vain sillä perusteella, että on auto. Autonomistajat asetetaan eri arvoiseen asemaan, koska ovat valinneet esimerkiksi jonkun tietyn onnettomuusalttiimman automerkin, asuinalueen ja kuuluvat tiettyyn onnettomuusalttiimpaan ikäryhmään. Jos haluaa saivarrella, niin onhan se pahimmanlaatuista syrjintää, että ei voi valita vapaasti missä asuu tai millaisella autolla ajaa, koska vakuutusmaksut eivät ole tasa-arvoisia.

Hei oikeesti, eikö sitä tasa-arvoa voitaisi lakata väkisin tunkemasta myös hinnoitteluihin. Niin, pitäähän miesten ja naisten hiustenleikkuunkin maksaa saman verran, vaikka toiseen menee aikaa puoli tuntia ja toiseen kolme varttia.

Nostakaa nyt jo se katse sieltä housuistanne! Kaikki ei oikeasti perustu siihen, mitä siellä on. Moni asia voidaan tulkita syrjinnäksi, jos on tarpeeksi kiero mieli.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

A niin kuin avioliitto


Miksi jokaiseen otsikkoon on pakko tunkea jokin sellainen adjektiivi, joka ei pidä paikkaansa? Sana yllättävä, järkyttävä etc. tietenkin vetää puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä, mutta...

Siinä ei ole mitään yllättävää, että avioliitto ei takaa onnea eikä lisää sitoutumista. Se on yhteiskunnassa vallitseva ydinperheen ja parisuhteen malli, joka ei vain toimi. Mikään mikä alkaa muistuttaa pakkoa ei toimi, ei ainakaan enää 2000-luvulla. Tiedän kyllä, että on olemassa oikeasti onnellisia avioliittoja. On myös ihmisiä, jotka kokevat olonsa turvallisemmaksi, kun jokin ulkoinen asia on asettamassa heille rajoja. Ja ihmisiä, jotka mittaavat onneaan tietyllä statuksella. Ja loputtomasti muita poikkeuksia, jotka eivät ehkä uskalla myöntää edes itselleen, että voisivat olla onnellisempia ilman avioliittoa.

En silti suostu päästämään irti siitä, että vain vapaat onnelliset ihmiset voivat olla onnellisia toistensa kanssa. Vapaus ei ole yhtä kuin sitoutumattomuus. Vapauteen sisältyy tietenkin myös ajatus toisen huomioon ottamisesta, toisen rajojen tuntemisesta sekä aidosta välittämisestä. Vapaus ei ole vapautta loukata toista.

Sitähän se Santapukkikin artikkelissa sanoo:
Santapukki muistelee Iso-Britanniassa tehtyä tutkimusta, jonka mukaan parit, jotka eivät ole sitoutuneet toisiinsa avioliiton kautta, ovat yllättäen avioituneita onnellisempia suhteessaan. Aviottomilla pareilla oli jopa enemmän aikaa mahdollisille yhteisille lapsilleen.
– Kun ei olla sidoksissa pakolla, sitoutuminen on vapaaehtoista. He olivat sitoutuneempia kuin avioituneet, Santapukki perustelee. 
Nyt joku tietenkin on valmis väittämään, että ajattelen näin, koska mulla itselläni kävi niin huono tuuri avioliitossani ja siksi haluan tehdä kaiken päinvastoin kuin aikaisemmin - jopa ajatella. Mutta mun täytyy tuottaa pettymys. Mun avioliittoni oli hyvä tietyn aikaa. Sitten se ei enää ollutkaan sitä. Annettiin sille myös vuosien mahdollisuus kehittyä, mutta päädyttiin siihen pisteeseen, että toisessa roikkuminen avioliiton vuoksi ei olisi tehnyt kummastakaan onnellista. Tosin ilman laillista toisiimme kytkemistä, me oltaisiin varmasti nähty vähemmän vaivaa. Eikä mulla käynyt huono tuuri. En myöskään tehnyt virhearviointeja, koska tein päätöksen niillä tiedoilla, jotka mulla silloin oli saatavissa. En usko, että mikään mitä tapahtui olisi avioliiton syytä tai ansiota. Asioita tapahtuu riippumatta siitä, mikä siviilisääty on kyseessä.

Arvatkaas mitä? En aio väittää, etten koskaan enää mene naimisiin. Saattaahan sellainen ihme vieläkin tapahtua, että välitän toisesta ihmisestä niin paljon, että haluan antaa hänelle tärkeitä asioita. Oletan tietenkin, että tämä toinen ei kuitenkaan kuvittele, että "sitku me ollaan naimisissa, niin sit voidaan olla onnellisia" vaan avioliiton tärkeys perustellaan jollain järkevällä perustelulla.

torstai 31. toukokuuta 2012

P niin kuin pokaus

Palataan vielä kerran naisten nirsousteeman ympärille. Lauantainen baarireissu tarjoili melkein uusioneidille (33-to-go) hyvää aineistoa siitä, miksi miehet eivät onnistu, mutta pojilla sen sijaan olisi kaikki edellytykset onnistua. 

Noin 20 v. poitsu
- Mulla on ämvitonen. Lähdetkö huomenna ajelulle?
- Mä oon kolmevitonen. En lähde. Sori.

Niin suloista. Poju jätti suosiolla seksin täysin ulkopuolelle ehdotuksestaan. Eikä ollut haluamassa mitään nyt, heti ja tässä. Hän jätti silti ottamatta huomioon, että naiset eivät ehkä kuitenkaan niin suuresti arvosta isin omaisuutta. Tai jos arvostavat, niin ottavat mieluummin isin.

Pakko myöntää, että jos nuoret miehet osaavat edes käyttäytyä noin fiksusti, niin en yhtään hämmästele, miksi puumanaisista puhuttiin niin paljon aikanaan. Ei ne naiset niitä poikia yritä pokata, vaan pojat niitä naisia.

50+ mies
- Mulla on elämässä kaikki hyvin, mutta pi**ua pitäisi saada.
- P***u on ihan liian yliarvostettua.
- No niin on, mutta...
- Mä olen onnellinen sun puolesta. Ajatella, että sulla on olemassa vain noin pieniä murheita.

Jos väkisin haluaa löytää jotain positiivista tästä keskustelusta, niin kaveri ei ainakaan ollut mikään pelimies. Kertoi täsmälleen mitä oli vailla ja korosti samassa lauseessa myös sitä, että elämässä on kaikki muuten hyvin. Ei hän halunnut parisuhdetta ja naista vaan pelkästään sitä yhtä ruumiinaukkoa. Mutta toisaalta: humalatilan tason huomioonottaen, hän olisi vain nolannut itsensä, jos olisikin onnistunut jonkun saamaan mukaansa.

Tästä voisi melkein päätellä, että maailma on muuttunut. Pojista on tullut huomaavaisia ja suloisia. Ei ne olleet sitä, kun itse olin parikymppinen. Ikänsä puolesta miehisessä iässä olevat ovat puolestaan vain epätoivoisia. Mikä tosin ei ole lainkaan kumma, jos he ovat koko ikänsä toistaneet noita samoja lauseita.


keskiviikko 30. toukokuuta 2012

N niin kuin näkökulmat

Laasasen blogista on tullut mun muusa. Enkä todellakaan sano sitä vain siitä syystä, että kävijävirta hänen blogikirjoituksestaan (myös siitä toisesta) ohitti melkein (siis ei ohittanut, muttei paljon puutu) vuorokaudessa Enkeli-Elisan kävijämäärät blogissani. Huikeeta, kuinka naisvihaajan painava sana on paljon painavampi kuin koulukiusatun itseltään hengen riistäneen tytön tarina. Ja vaikka käytinkin sanaa naisvihaaja, niin aika paljon saa tehdä, että uskoisin hänen pohjimmiltaan sellainen olevan. Se on vain käyttökelpoinen ja hyödyllinen näkökulma ajaa omaa asiaa. Kukapa ei käyttäisi sellaista hyväkseen? Pääasiahan on, että puhutaan, ei se mitä puhutaan.

Musta olisi hienoa, jos kaikki ne naiset ja miehet, jotka käyttävät aikaansa ja energiaansa väittelemällä siitä kumpaa sukupuolta poljetaan yhteiskunnassa enemmän, kuluttaisivatkin sen koulukiusaamisen vastaiseen työhön. Pariutumisasioita mietin jostain käsittämättömästä syystä itsekin, joten se on tietenkin tärkeämpää kuin koulukiusaamisen ehkäisy - no ei ole!

Tosiasiassa mua vetää magneetin lailla puoleensa Laasasen blogin ympärillä pyörivä ilmiö. Sama ilmiö on nähtävissä muuallakin internetin ihmeellisessä maailmassa, jossa vain joku uskaltaa esittää yleisistä normeista poikkeavia näkemyksiä sukupuolista. Julkisesti omilla kasvoillaan ja nimellään esiintyvän naisvihaajan blogista tulee silti erityisen hyvin esiin se, että vastakkaisesta sukupuolesta ei ole lupa heittää mitään väitteitä. Tai tarkemmin ajateltuna, naisista ei saa väittää mitään kukaan muu kuin nainen.

Muistellaanpa vaikka kirjoitusta A niin kuin asenne. Mehän oltiin kaikki kovaan ääneen sitä mieltä, että kyseisen naisen asenne oli täysin väärä. Etenkin, kun asiasta ei voinut edes keskustella hänen kanssaan ilman, että olisi ottanut itseensä. Väitän, että jos kirjoituksen olisi kirjoittanut mies, me oltaisiin oltu siellä kilvan lynkkaamassa sitä ainakin jos sen olisi voinut tehdä täysin anonyymisti. Jos mikään muu ei olisi auttanut, oltaisiin vedetty esiin narsisti ja muut henkilökohtaiset loukkaukset-kortit (ja nolattu itsemme - anonyymina mutta kuitenkin). Tottakai sillä naisella olisi siinä tapauksessa ollut oikeus päättää mitä hänen televisiostaan katsotaan eikä hänen asuntoonsa myöskään tuoda toista televisiota jääkiekon katsomista varten. Sanoohan kenen tahansa järkikin sen, että tuoreessa parisuhteessa ei katsota jääkiekkoa. Se tulee vasta papin aamenen jälkeen.

Mielenkiintoisinta ilmiössä on mun mielestä se, että kun minä naisena kerron, että naisten käytös aiheuttaa mussa häpeän tunteita, kukaan ei tule vaatimaan mua roviolle. Mutta jos mies rivien välistäkin antaa ymmärtää, että naiset käyttäytyvät lapsellisesti ja typerästi, niin halutaan laittaa se välittömästi häpeäpaaluun.

Älkääkä nyt vaan sanoko, että se johtuu siitä, kun minä mollaan kumpaakin sukupuolta tilanteen mukaan. Eihän kukaan mies kuitenkaan ole tullut tänne kunniaansa puolustamaan.

PS1. Mä tiedän, että mun lukijat on niin fiksuja, ettei ne nyt oikeasti lähtis anonyymina joukolla lynkkaaman ketään. Näin kuitenkin näyttää tapahtuvan ja asiat on täsmälleen, kuten ne näyttävät olevan. Vai oletteko eri mieltä?
PS2. Kiitos Henry. Suosionosoitus naisvihaajalta tuntuu aina jotenkin muita paremmalta.

K niin kuin kulti

Kevätväsymystä alkaa olla ilmassa. Näyttää siltä, että vaikka opintojen pitäisi olla kesälomalla ja mun töissä, niin ei se ehkä menekään ihan niin. Kovalevyn hajoaminen siirsi uskomattoman määrän tekemistä eteenpäin ja kesäkuukin menee niiden parissa puurtaessa. Nyt tiedän, mitä sanonta "ahneella on paskainen loppu" tarkoittaa. Jos haluaa valmistua 2,5 vuodessa, niin kovalevyn hajoamiselle ja kaikkien jo osittain tehtyjen töiden katoamiseen ei ole varaa. (Eikä muuten olisi ollut varaa tallentaa niitä vain kovalevylle. Tiedän!) Siksi olisin iloinen, jos sinä voisit hiukan auttaa.

Ei. En ole lähettämässä kenellekään mitään tehtävää tehtäväksi, vaan...

Kansantalouden kurssillahan meille annettiin lopputehtäväksi kehittää oma elintasoa mittaava mittari BKT:n rinnalle. Mun mittarini nimi on somasti ja hempeästi nimeltään KULTI eli valitut elementit ovat koulutusrakenne, ulosottovelka, lihavuus (BMI yli 30), työllisyys ja internet. Ajatuksena oli osoittaa freudilainen väite siitä, että mielenterveyttä on kyky tehdä työtä ja kyky rakastaa todeksi näiden elementtien kautta. Tosin oma lauseeni väittäisi, että hyvinvointia on kyky tehdä työtä ja kyky rakastaa.

Klikkaamalla isommaksi, you know

Miten valitut elementit sitten muka osoittaa yhtään mitään? Lyhyesti:

Koulutuksesta saattaa olla apua työllistymisessä. Ei se mitään takaa ja viime aikojen trendi on ollut, että kenkää tulee joka tapauksessa. Sitäpaitsi tilastot näyttää työtttömyysasteen suhteen kauniimmilta, kun ihmiset edes opiskelee.

Ulosottovelan vähyys kertoo, että ihmiset tulee toimeen ansaitsemillaan rahoilla. Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta ulosottovelka taatusti aiheuttaa ainakin työhaluttomuutta. Niin ja masennusta, perhesurmia etc.

Liikalihavuus on kiistämättä kansanterveydellinen ongelma, joka lisää riskiä sairastua ja menettää työkykynsä.

Työllisyysasteessa ja sen yhteydessä hyvinvointiin tuskin on kenellekään mitään epäselvää.

Internetin päivittäisen käytön yleisyyden kotitalouksissa olen vääntänyt ehkä jopa väkisin olemaan huono juttu, koska se vähentää ihmisten välistä "oikeaa" kanssakäymistä. Internetin käyttö vähentää myös liikuntaa ja lihottaa kansaa. Eihän ne tilastot käytön yleisyydestä tietenkään tosi asiassa sitä suoraan kerro, mutta kukaan ei ole pyytänyt mua takertumaan pikkuseikkoihin vaan vetämään mutkat suoriksi. Sen mä siis teen.

***
Tilastojen löytäminen rakkaasta kotimaastamme vuosina 2006-2010 ei ole ollut ongelma. Kuten kuvasta näkyy, niiden syöttäminen exceliin on ollut hiukan ongelmallisempaa. En kuitenkaan pyydä ketään myöskään täyttämään exceliä puolestani.

Tilastojen löytäminen muista valituista maista (Ranska, Saksa, Italia ja Unkari) on se ongelma, johon toivon apua. Suomessahan meillä on Tilastokeskus, jonka kautta löytyy mitä vaan. Käyttämäni vakoiluvälineet ovat kertoneet täällä vierailevan lukijoita yllämainituista maista. Olen myös taipuvainen vaihtamaan jonkin jo valituista maista toiseen, jos vaan jollakulla on tarjota mulle tilastoja esimerkiksi Ruotsista, Belgiasta, Virosta, Tanskasta, Alankomaista tai ihan mistä tahansa muualta. Onko teillä mahdollisuus ojentaa auttava käsi ja kertoa, mistä mun kannattaisi lähteä tietoja etsimään? Helpottaisi myös, jos löytyy tilasto väkiluvuista vuosina 2006-2010, koska en tässä vaiheessa edes oleta, että tiedot tupsahtaisivat mulle valmiiksi laskettuina. Suorat linkitkin olis ihan jees. :)

Kommenttilaatikko ja sähköposti aakkostarinat @ gmail.com odottavat melkein yhtä toiveikkaina kuin minäkin, että siellä ruudun takana olisi avulias ihminen, joka tietää täsmälleen mistä etsiä.

tiistai 29. toukokuuta 2012

T niin kuin totuus

Suomi24 vaikuttaa olevan ehtymätön kysymysten lähteeni. Tällä kertaa etusivun keskusteluksi on noussut kysymys siitä kumpi on ihmisen oikea luonne. Tuleeko totuus humalaisen suusta vai onko ihminen oma itsensä sittenkin selvinpäin?

Sitähän siis sanotaan, että totuus tulee (lapsen ja) humalaisen suusta.
Humalaisella ei ilmeisesti oo silloin rohkeutta sanoo selvinpäin asioita.
Ja tunnepuolen asioistahan useimmiten on kyse.

Hain netistä erilaisia lainauksia:
- humalassa sanottu on selvinpäin mietitty.
- humalassa tulee positiivisemmaksi ja tunteellisemmaksi.
- tulee esitettyä kiinnostunutta, vannottua rakkautta, suunniteltua tulevaisuutta jne.
- viina tuo esiin rakkauden kaipuun.

En ole tietoisesti asiaa tullut koskaan miettineeksi. Nyt tulin siihen tulokseen, että humala muuttaa ihmistä estottomammaksi ja siksi pidän mahdollisena, että kevyesti humalainen ihminen on aidoimmillaan. En kuitenkaan usko, että humala muuttaa ihmistä aina positiviiseen suuntaan, vaikka tunnepuolen asiat nousisivatkin pintaan.

Uskon, että monesti humalassa tulee sanottua asioita, jotka on jo selvinpäin valmiiksi miettinyt. Oma kokemukseni kuitenkin on, että pystyn sanomaan samat asiat riippumatta veren alkoholipitoisuudesta.   Mähän olin monta vuotta käytännössä lähes absolutisti. Se oli valinta, joka siinä elämäntilanteessa oli välttämätön. Kaikesta huolimatta niiden vuosien aikana opin tutkailemaan todellisia tunteitani myös selvinpäin, vaikka tietynlaista pehmenemistä onkin havaittavissa, kun alkoholia on veressä.

Joihinkin ihmisiin varmaan pätee myös kaksi viimeksi mainittua väitettä. En kuitenkaan muista yhtään sellaista tilannetta, että itse olisin esittänyt kiinnostunutta tai vannonut rakkautta humalassa. Rakkauden vannominen nyt tuottaa mulle muutenkin suuria vaikeuksia eikä siihen auta edes kuningas alkoholi. Ehkä tämä kohta on varattu niille ns. pelimiehille ja -naisille, jotka päästelee suustaan muutenkin juuri sen, minkä luulevat toisen haluavan kuulla.

Mihinkä tulokseen mä oikein tulin? Niin, kevyessä hiprakassa ihminen on aidoimmillaan ja minä myös täysin selvinpäin. Kuuden promillen kiinalaisella kyykkykännillä ei ole enää mitään tekemistä aitouden kanssa. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsetko alkoholia saadaksesi totuudet ulos suustasi?

maanantai 28. toukokuuta 2012

A niin kuin antifemakko

Vietin eilen hyvin viihdyttävän illan H. Laasasen blogissa keskeisten kirjoitusten parissa. Suurinta nautintoa tuottivat puheenvuorojen kommentit. Etenkin naisten kommentit osoittavat vain todeksi väitteen, että naiset ampuvat viestintuojan. Se huvittaa mua suuresti, koska vanha sanonta "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa" pitää mun mielestä niin hyvin paikkansa. Johonkin kipupisteeseen Laasanen osuu kerta toisensa jälkeen, kun saa toiset reagoimaan teksteihinsä. Enkä nyt ole lainkaan varma siitä, että kaikki mitä Henry kirjoittaa on häntä itseään. Ennemminkin hän tietää täsmälleen, mistä naruista kannattaa vedellä, että saa naiset huutamaan hänelle kuorossa.

Olen myös huvittunut siitä, että jaksan viihdyttää itseäni pariutumisjutuilla ja -teorioilla. Ehkä kiinnostus kumpuaa suurimmaksi osaksi siitä, että en ole koskaan päässyt kunnolla käytännön tasolla osalliseksi pariutumisteorioista. Se on aihe, jota en jotenkin jaksa alkaa järkeistämään. Enkä oikein jaksa uskoa siihenkään, että etsivä löytää. Pikemminkin markkina-arvoltaan sopiva kumppani tupsahtaa eteen yleensä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Sillä välin aikansa voi käyttää johonkin hyödylliseen.

Jos nyt pitäisi nimetä yksi tekijä, joka yleensä pitää mut tehokkaasti erossa pariutumisteorioista on se, että vastustan vahvasti ajatusta siitä, että kaikki ihmiset todella etsivät tietoisesti koko ajan sopivaa kumppania. Kiistämättä se lienee yksi ihmisen perustarpeista, mutta ollaanhan me onnistuttu tällä vuosituhannella tukahduttamaan jo monia muitakin perustarpeita. Ainakaan naisten ei tarvitse enää mennä naimisiin ja kelpuuttaa rinnalleen ketä tahansa pystyäkseen elättämään itsensä.

Oma pariutumisteoriani on hyvin yksinkertainen. Pitää vain seurata sydäntään. Ajattelin joskus, että markkina-arvoltaan sopiva kumppani on sellainen, joka onnistuu laskemaan kehittämääni feminismin muuria. Nyt olen huomannut olevani pikemminkin antifeministi. En väitä, etteikö naisilla pitäisi olla samoja mahdollisuuksia kuin miehilläkin. Mutta väitän, että nykypäivänä ne naiset, jotka suurimpaan ääneen huutaa miesten ja naisten välisen tasa-arvon perään, ovat kuitenkin niitä, joilla oikeasti on vähiten annettavaa. Tasa-arvoisen naisen ei tarvitse pitää itsestään meteliä.





sunnuntai 27. toukokuuta 2012

N niin kuin nirsous

Sosiologi Henry Laasasen mukaan sinkkuuden syynä on koulutettujen naisten nirsous. Siksi naiset naivat mielellään ylöspäin ja taistelevat siten menestyneistä eliittimiehistä. Tietenkin tästä kärsivät eniten tavalliset kiltit miehet, joita ei halua kukaan. (Ilta-Sanomat)

Tavallisilla kilteillä miehillä on kyllä rankkaa. Hiukan epäilen, että kiltteys ei ole se ominaisuus, jonka vuoksi heitä ei kukaan halua. Vaikka kuinka väitettäisiin, että naiset rakastuvat aina renttuihin, niin ei se nyt kuitenkaan niin ole. Mun mielestä tytöt rakastuvat renttuihin, ja naiset täydelliseen mieheen (toivottavasti täysin särötöntä miestä ei ole edes olemassa, paitsi Nolliksella). Täydellinen mies  on myös kiltti. Enkä tarkoita kiltteydellä sitä, että myötäilee kaikessa.

Toisaalta voiko ketään syyttää siitä, että haluavat itselleen jotain hyvää. Eihän kukaan osta pilaantunutta ruokaakaan säälistä. Kampaamossakin se kolhiintunut lakkapullo jää hyllyyn. Miksi kenenkään edes pitäisi ottaa mies, joka ei vaan millään tasolla pysty tyydyttämään naisen tarpeita? Tai miksi kenenkään pitäisi ottaa nainen, joka ei millään tasolla tyydytä miehen tarpeita?

Täytyy kiittää kaikkia mahdollisia pakanajumalia siitä, että meillä on koulutusjärjestelmä, joka mahdollistaa itsensä kehittämisen eikä siten pakota ketään naimaan tavallista kilttiä miestä. 



Edit. Tänään (28.5.12) julkaistu Puolustuksen puheenvuoro tuolla.

lauantai 26. toukokuuta 2012

E niin kuin eutanasia


"Barbaarisen maan barbaarinen lainsäädäntö, jossa lemmikille taataan kivuton kuolema, 
mutta ihmisille ei. Kärsimykset voivat pahimmassa tapauksessa jatkua vaikka kuinka pitkään ja mitään ei voida tehdä" (Valtaoja, Ylen uutiset)


Mun paras ystäväni ja melkein pahin viholliseni ikinä kuoli syöpään viime vuoden elokuussa. Olen tainnut aiemmin kertoa, että viimeisinä vuosina lähennyttiin uudelleen ja puhuttiin kaikki kärhämät selviksi. Joku voisi ajatella, että se johtui pelkästään siitä, että kuolemaan johtava sairaus sai toisen katuvaiseksi. Se on varmasti osa totuutta. Motiiveilla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. Ihmisten välisellä asioiden selvittämisellä on.

Ystäväni ei koskaan valittanut kipujaan. Hän oli kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka sai elää. Hän ei halunnut jouduttaa kuolemaansa vaan uskoa siihen, että lääketiede vielä ehtisi keksiä parannuskeinon. Valitettavasti ei ehtinyt. Maailma menetti todella hyvän ihmisen.

Toisaalta vuosia sitten, kun vielä uskoin, että musta voisi jonain päivänä tulla sairaanhoitaja vuodeosastolla oli paljon sairaita ihmisiä, jotka todella kärsivät kivuistaan ja halusivat kuolla. Voi sitä itkua ja anelua, että antakaa minun kuolla. Samaan aikaan piti väkisin tunkea lusikkaa suuhun, että ihminen söisi. Jos he olisivat saaneet päättää, he olisivat kuolleet mieluummin nälkäänkin (mikä ei välttämättä ole sen kivuttomampaa) kuin kestäneet enää yhtään niitä jo vuosia jatkuneita kipuja.

Ystävän ja vuodeosaston potilaat erotti toisistaan ikä. Vuodeosaston potilaat oli todellakin "sidottuja" sänkyyn, ystävä vietti kohtuullisen aktiivista elämää loppuun asti. Ystävällä jäi mies ja kaksi pienehköä lasta. Vuodeosaston potilailla taas oli jo hyvä ja pitkä elämä takanaan. He olivat oikeasti valmiita lähtemään. 

Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että armokuoleman pitäisi olla vaihtoehto. Toki sellainen vaihtoehto, joka tuodaan esiin silloin, kun pää on vielä terävimmillään. Vaikka kirjallisesti, ettei kenellekään jää epäilyksiä siitä, mitä ihminen itse on toivonut ja halunnut. Mutta vaihtoehto sen pitäisi olla niille, jotka oikeasti sitä haluaa. Ei tarvitsisi kenenkään enää mennä sairaalaan ottamaan henkeä vaimoltaan, kuten tiedetään myös käyneen. Rakkaan ihmisen kipu tekee avuttomaksi ja moni on valmis tekemään mitä vain toinen pyytää saadakseen sen loppumaan.

Todellakin ihmettelen, miksi eläinten kärsimys lopetetaan, mutta ihmisten pitää kärsiä loppuun asti. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. No tuskin!

perjantai 25. toukokuuta 2012

H niin kuin helppo

Mä tein sen taas. Takerruin johonkin keskusteluun. Tosin vain siitä syystä, että eräs toisaalla mietti just kyseistä ikuisuusongelmaa. Voiko nainen olla liian helppo?

Siellä oli paljon puhetta atm, atn, ktm, ktn, ytm ja ytn-tyypeistä. Oon mä joskus tosta luokittelusta kuullutkin, mutten ole niin jaksanut siihen perehtyä, koska se on kuitenkin joku pinnallisten ääreistyperien ihmisten keksimä juttu. Sen verran ymmärsin, että se liittyisi ulkonäköön ja ilmeisesti näillä y-alkuisilla tyypeillä olisi vara valita itse onko helppo vai vaikea. Koska siis ketään ei kiinnosta, jos kakku on silkoa sisältä, kunhan vaan näyttää hyvältä. A-alkuisilla ei sen sijaan ole varaa kuitenkaan valita, joten parempi olla vaan helppo ja jopa epätoivoinen, jos joku sattuu huolimaan. Odotuksista k-alkuisten ryhmien ihmisistä en oikein ottanut selvää. Ilmeisesti ne vaan on löytäneet sen kultaisen keskitien muutenkin. Tämä varmasti liittyi olennaisesti asiaan, koska sitä jaksettiin monessakin kommentissa vatvoa.

Tuleeko teillä koskaan keskustelupalstoilla sellainen ylemmyydentuntoinen olo? Joidenkin kommenttien kohdalla mulla taisi tällä kertaa käydä juuri niin, että yhtäkkiä olinkin ehkä fiksuin ihminen maailmassa. Täytyy silti myöntää, että keskustelua oli yllättävänkin mielenkiintoista seurata. Koska kyllä sinne sekaan mahtui myös asiallista pohdintaa.

Äkkiseltään itselle kuitenkin tuli sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää aina leikkiä jotain kissa ja hiiri leikkiä. Eikö sitä vaan voi joko olla kiinnostunut tai sitten ei? Eihän se, että on kiinnostunut kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi samantien laittaa lapset alulle ja varata kirkko? Onko ihmiset jotenkin unohtaneet, miksi joskus kauan sitten oikeasti hiukan tapailtiin ja seurusteltiinkin ensin? Mikä sitten edes on helppo? Tai vaikea? Liittyykö se nyt jotenkin noihin kirjainyhdistelmäihmistyyppeihin (yhdyssanahirviö)? Toisin sanoen olisi vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä: ulkonäkö ja seksi. Maailmassa tuntuu olevan virhe. Taas.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...