sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

P niin kuin painajainen

Joku ajoi mut pitkästä aikaa miettimään entistä elämääni. Niitä vuosia kun sain vilkuilla olkani yli, säikähtelin pienimpiäkin ääniä enkä todellakaan lähtenyt viemään edes roskia pimeän tultua. Tämäkin on yksi niistä traumoista, joita nykyään pystyy miettimään aiheuttamatta itselleen pahaa oloa.

Jossain näin uutisen, että kun raiskaaja lupautui menemään naimisiin uhrinsa kanssa, hän vältti tuomion. Yllätys, että tyttö ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa itsensä hengiltä. Mua ei sentään kukaan raiskannut. Mun elämänhalukin säilyi. Tein vain nuoruudessani todella huonon valinnan, josta toki seurasi myös jotain maailman tärkeintä.

Mä olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset aina jaksaa tuoda esiin kuinka jokin epäonnistunut valinta vei heiltä heidän parhaat vuotensa. En mä ole menettänyt parhaita vuosiani kenellekään. Mä jouduin muuttamaan suuntaa radikaalisti, mutta myös sain todella paljon. Tietenkin silloin aivan aluksi, kun heräilin öisin hiestä märkänä painajaisiin siitä, että joku tunkeutuu meille kotiin toteuttamaan uhkauksensa ottaa mut ja lapsen hengiltä, niin katkeruus uhkasi nostaa päätään. Painajaiset jatkuivat, kunnes muutettiin "piiloon", vaihdoin nimeni ja sain sen turvin olla jopa pari vuotta ihan rauhassa ja koota itseäni.

Kotiseuduille palaamisen jälkeen, "painajainenkin" palasi. Oli kaikenlaisia tekaistuja oikeudenkäyntejä, jotka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Oli hiipparoimista nurkissa ja typeriä hätäisesti kirjoitettuja kirjeitä teipattuna ulko-oveen. Se herätti alkuun mussa niitä vanhoja pelkoja eikä asiaa kauheasti auttanut se, että silloinen kumppani ei oikein osannut suhtautua asiaan. Näin toistuvasti unta siitä, että yritin soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut tai sanottiin, ettei ehditä tulla. Että mä olisin omillani. Kunnes sitten tajusin, että siitä pelottavasta ihmisestä ei ollut oikeastaan enää kauheasti jäljellä.

Törmäsin häneen joulukuussa tuolla meidän porraskäytävässä. Oli tulossa tipauttamaan postiluukusta synttärikorttia tyttärelleen, mutta ojensikin kuoren mulle ja lähti myös mun kanssa samaa matkaa pois. En mä mykäksi sentään mennyt, mutta enpä mä myöskään paljoa puhunut. Kiitin aluksi kohteliaasti ja sitten vastasin jo hiukan v**tuuntuneesti, ettei mulla ole tapana heittää toisten postia roskiin oli se keneltä hyvänsä.

Toisaalta mä olen iloinen siitä, että vaikkei hän koskaan ollut isä tyttärelleen, niin on edes vanhemmiten alkanut muistaa toista pienillä rahasummilla edes merkkipäivinä. Siitäkin huolimatta, ettei pimu erityisesti halua tavata isäänsä. Ehkä sekin joskus muuttuu.

Se, mitä tapahtui vuosia sitten ja mikä jatkui vuosia, ei koskaan tule unohtumaan. Me ei myöskään koskaan tulla olemaan edes puheväleissä. Mutta jos mä jotain siitä opin, niin sen, että mussa on pakon edessä hurjasti voimaa. Ja toisaalta myös sen, että pahimmastakin tilanteesta selviää.


4 kommenttia:

  1. No huh. Sulla on onneksi jo "tuo vaihe". Mulla yksi tapaus sai M1:n ja on toivottavasti jossain vielä. Hän oli aidosti "hullu", toisin kuin numero 2, josta niin en taidakaan koskaan eroon päästä. Blaah.

    VastaaPoista
  2. Onneksi on jo "tämä vaihe". Tietyllä tapaa mäkään en varmaan koskaan hänestä pääse, kun nyt kuitenkin sattuu olemaan tytön siittänyt eikä mulla ole parempaakaan vaihtoehtoa ollut koskaan esittää. Mutta ainakaan ei painajaiset vaivaa. Olisi kiva päästä vielä yli siitä vihasta, joka pulpahtaa pintaan hänet nähdessäni. Välinpitämättömyyttä tavoitellaan.

    Toivottavasti se numero kahden luoma stressi helpottaa jossain vaiheessa sulla edes vähäsen.

    VastaaPoista
  3. Joskus hymiö kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. :)

    VastaaPoista

Jotain sanottavaa asiasta tai asian vierestä? Sano se nyt tai myöhemmin, mutta älä vaikene iäksi.

Kaikki kommentit päätyvät ensin sähköpostiini hyväksyttäviksi. Valtaosa kommenteista myös hyväksytään, koska tykkään kommentaattoreistani - sekä vakituisemmista että satunnaisista. :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...