H niin kuin huumeet

Nelosen uutisten toimittaja sai korkeimman oikeuden julkistamaan salaiseksi määrätyn valituslupahakemuksen vuonna 2008. Aiheesta tehtiin myös uutinen, mutta se ei herättänyt julkista yhteiskunnallista keskustelua. Iltalehti

On toimittajat vaan sitkeää väkeä. Asia ei herättänyt julkista yhteiskunnallista keskustelua vuonna 2008, joten yritetään uudelleen vuonna 2012. Kysymys on siis kilosta heroiinia, jonka eräs mies sai anteeksi auttaessaan poliisia.

Se, että asia ei päätynyt korkeimman oikeuden käsittelyyn tarkoittaa tietenkin sitä, että jäätiin ilman ennakkotapausta ja uutta oikeuskäytäntöä. Mutta...

Mun suhdetta huumausaineisiin ei voida luonnehtia kovin lämpimäksi. Nuoruuden typerät kokeilutkin jäivät pariin kertaan. En saanut niistä sen kummempaa fiilistä kuin keskioluestakaan. Eikä syttynyt halua kokeilla jotain kovempaa. Taidan olla immuuni noiden kamojen käytölle. Viha aineita kohtaan kehittyi siinä vaiheessa, kun siivotessani keittiön kaappeja sieltä alkoi löytyä kaikenlaisia kummallisuuksia. Siitä syntyi vieläkin kummallisempi keskustelu.

- Osaatko sä kertoa mitä nämä on?

- Mitä sä oikein kaivelet kaappeja täällä?
- Muistuttaisin, että tämä on mun koti.
- Ne ei kuitenkaan ole mun.
- Ai? Sitten varmaan osaat kertoa, kuka meillä käy piilottelemassa kamaa kaappeihin.

Vaikka voisin sanoa vihaavani huumeita, niin en ehkä olisi valmis tuomitsemaan Iltalehden esittelemää tapaustakaan. Iltalehti kertoo asiasta vain yhden puolen. Se jättää kertomatta mitä hyvää siitä sopimuksesta poliisin kanssa mahdollisesti seurasi. Jos kilo heroiinia annetaan anteeksi, mutta samalla saadaan kaduilta pois esimerkiksi 10 kiloa heroiinia sekä muutama sitä levittävä tyyppi edes hetkiseksi, niin mä voisin katsoa läpi sormieni. Siitäkin huolimatta, että tapaus julki tultuaan syö hiukan uskoa oikeusvaltioon. Jos sellaista harhaa nyt edes oli tätä ennenkään olemassa. Asiat on aina niin kuin miltä ne näyttää olevan. Eikä se välttämättä ole niin kuin oikeasti on.