Aloittaessani opinnot ammattikorkeassa syksyllä 2011, kirjasin viestinnän perusteet kurssin aluksi tavoitteekseni, että olisi kiva, jos ääneni olisi yhteistyökykyinen suullisen esityksen ajankohtaistuttua. Ensimmäisellä yrityksellä kehoni ei tehnyt yhteistyötä vaan esityspäivän aamuna puheen tuottaminen oli pelkkää pihinää. Toisella kerralla sain jo asiani esitettyä jopa selkeällä äänellä ja suuremmin änkyttämättä. Arvosanan perusteella esitys meni paremmin kuin itse uskalsin edes kuvitella.
Kun tilannetta muistelee nyt, niin se vain naurattaa. Mielikuva itsestä reilu vuosi sitten on oikeastaan hillitön. Tiesin ja tunsin asiani, mutta silti poskia ja korvia sekä kuumotti että punoitti, happi ei meinannut riittää kokonaisen lauseen sanomiseen, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja korot paukuttivat tahtia lattiaan. Note to myself: älä koskaan laita korkokenkiä jalkaasi, jos on vaarana joutua lavakammon valtaan.
Katsoin eilen Elävästä arkistosta ohjelman Ujot soturit. Kun näin Leena Harkimon studiossa, ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä toi tuolla tekee. Eihän Leena kansanedustajana, entisenä mallina ja Jokereiden toimitusjohtajana ja Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun osallistuneena voi mitenkään olla ujo. Vai voiko? Toisaalta, miksi ei voisi. Onhan minulla itsellänikin ristiriita sen kanssa, että koen olevani ujo, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Olen aina vain se tyttö/nainen, jolla on vahvoja mielipiteitä ja joka ei epäröi niiden esille tuomisen kanssa. Olen aina se, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa. Olen se, joka aloittaa jutun vieraan ihmisen kanssa. Ne pitävät minua sosiaalisesti rohkeana, vaikka en sitä itse koe olevani. Jokainen esiintulo vaatii itsensä ylittämistä.
Ohjelmassa oli myös kirjailija Petri Tamminen. Hänen kohdallaan minulla ei ollut olemassa mitään ennakkokäsitystä hänen julkisuuskuvaansa liittyen. Paitsi että on helppo uskoa kirjoittajan kammiossaan viihtyvän kirjailijan olevan ujo. Häneen minun oli helppo samaistua. Kun tiedän ja tunnen asiani, pystyn esiintymään vakuuttavasti suuremmallekin yleisölle, mutta narikassa tilaisuuden jälkeen saatan olla vähemmän lennokas. Ymmärrän myös täysin sen, että sosiaalisista tilanteista pois pääseminen on ennen kaikkea helpotus. Mikä voisi olla kivempaa kuin päästä omaan rauhaansa tekemään juuri niitä juttuja, joista itse tykkää. Kuten Petri ohjelman päätteeksi sanoi, niin Luojan kiitos, se on takanapäin.
Ujojen sotureiden pääasiallinen kysymys oli, että pitääkö ujoudesta parantua? Jos se määritellään temperamenttieroksi eikä sairaudeksi, niin miksi ihmeessä pitäisi parantua. Jos kaikki olisivat koko ajan suuna päänä, kukaan ei koskaan kuuntelisi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kerran ujo aina ujo. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina pystyvätkö muut näkemään tarkoin varjellun salaisuuden? Ujouden kun voi oppia hyväksymään osaksi itseään ja elämäänsä. Elämä saattaisi sitä paitsi olla hiukan tylsää ilman ujoutta, koska ne tilanteet, joihin se äärimmillään voi ihmisen heittää, ovat jälkeenpäin ajateltuina monesti pelkästään koomisia.
Onko ujous asettanut sinut tilanteisiin, joille olet myöhemmin vähintäänkin hymähdellyt huvittuneena?