U niin kuin uskottomuus

Väittävät että uskottomuus olisi nousussa ja miettivät, kuinka salarakkaasta pääsee parhaiten eroon. En minä tiedä, kun en tiedä edes sitä, mistä sellaisen salarakkaan saisi. Julkirakkaan puuttuminen (ei, ei tarvitse lupautua sellaiseksi) tietenkin hiukan vaikeuttaa asiaa myös. Turhaa pohtia sellaista ongelmaa, jota ei omalle kohdalle kaiketi voisi edes syntyä. Sana kaiketi piti ympätä väliin siksi, että liika varmuus yleensä tarkoittaa sitä, että löytää itsensä hetken päästä tilanteesta, jota ei koskaan voinut kuvitella edes mahdolliseksi. Kuten monesti aiemminkin on tullut todettua, niin maailmankaikkeudella on huono huumorintaju.

Onko uskottomuuden nousu fakta vai puhutaanko siitäkin nykyään avoimemmin? Jos uskottomuutta on enemmän kuin ennen, kuvitellaanko sen olevan hyväksyttävämpää, koska kaikki muutkin tekevät niin? Minulla on uutinen: mikään ei muutu moraalisesti hyväksyttäväksi vain siksi, että muut tekevät niin.

Miksi rakastaan haluaa satuttaa jollain niin jäätävällä tavalla? Joo, joo. Olen kuullut sen selityksen, että "ei se halunnut satuttaa". Selitykset sivulle seitsemän, koska jos ei halunnut satuttaa, niin sitten ei edes harkitse salasuhdetta. Jos on epävarma siitä voiko joku teko satuttaa toista, niin voi pysähtyä miettimään tilannetta päinvastaiseksi: satuttaisiko salasuhde minua? Jos vastaus on kyllä, niin älä missään olosuhteissa tee sitä. Jos vastaus on ei, niin kannattaa ehkä sittenkin vielä tarkistaa kumppanilta, ajatteleeko tämä samoin. Aika harvalle taitaa olla yhdentekevää, jos kumppanilla on niin paljon rakkautta, että jakaa sitä kaikille. (Tämä ei siis koske polyamoriaa ja avoimen suhteen kannattajia, koska silloinhan puuttuu kokonaan etuliite sala. Vaikka minun on vaikea ymmärtää sitäkään, koska minulle yhdenkin rakastamisessa on joskus liikaa, niin ainakin pelaavat avoimin kortein.)

Se ei siis halunnut satuttaa eikä voinut itselleen mitään, koska tilanne vei ja se tuntui hyvältä. Anteeksi vaan, mutta tilanteet ei todellakaan vie ketään yhtään mihinkään. Kysymys on joka kerta itse tehdystä valinnasta. Haluttiin, että tuntuu hyvälle, mutta ei mietitty hetkeäkään kuinka hyvälle siinä vaiheessa tuntuu, kun jää kiinni.  Se ei ollut sen hetken ongelma. Siitä tulee ongelma vasta, kun se ei niin salainen kumppani päättää suhteen. Tosin en usko, että pettäjän kipuilu on koskaan verrattavissa siihen maanjäristykseen, jonka se aiheuttaa toisessa.

Monet yrittävät vielä uskottomuuden jälkeenkin palata yhteen. Harva siinä kuitenkaan onnistuu, koska itseään ruokkiva noidankehä on syntynyt. Petetty osapuoli ei luota ja pettäjä oikeuttaa seuraavat tekonsa sillä, ettei petetty kuitenkaan luota. Saattaa vielä miettiä sitäkin, että teko ei voinut olla niin vakava, jos kerran toinen antoi anteeksi. Ihan kuin se anteeksianto olisi tapahtunut arvioimalla teon vakavuutta. Anteeksi annetaan luultavasti siitä syystä, että yhä rakastetaan pettänyttä ja toivotaan, että on ottanut opikseen virheistään. Ja koska huonostakin suhteesta on joskus kovin vaikeaa päästää irti.

Monessa asiassa minusta on vuosien myötä tullut hyväksyvämpi ja vähemmän tuomitseva, mutta uskottomuus ja salasuhteilu ei kuulu niiden joukkoon. Siinä se on laaki ja vainaa.

U niin kuin ujous

Aloittaessani opinnot ammattikorkeassa syksyllä 2011, kirjasin viestinnän perusteet kurssin aluksi tavoitteekseni, että olisi kiva, jos ääneni olisi yhteistyökykyinen suullisen esityksen ajankohtaistuttua. Ensimmäisellä yrityksellä kehoni ei tehnyt yhteistyötä vaan esityspäivän aamuna puheen tuottaminen oli pelkkää pihinää. Toisella kerralla sain jo asiani esitettyä jopa selkeällä äänellä ja suuremmin änkyttämättä. Arvosanan perusteella esitys meni paremmin kuin itse uskalsin edes kuvitella.

Kun tilannetta muistelee nyt, niin se vain naurattaa. Mielikuva itsestä reilu vuosi sitten on oikeastaan hillitön. Tiesin ja tunsin asiani, mutta silti poskia ja korvia sekä kuumotti että punoitti, happi ei meinannut riittää kokonaisen lauseen sanomiseen, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja korot paukuttivat tahtia lattiaan. Note to myself: älä koskaan laita korkokenkiä jalkaasi, jos on vaarana joutua lavakammon valtaan.

Katsoin eilen Elävästä arkistosta ohjelman Ujot soturit. Kun näin Leena Harkimon studiossa, ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä toi tuolla tekee. Eihän Leena kansanedustajana, entisenä mallina ja Jokereiden toimitusjohtajana ja Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun osallistuneena voi mitenkään olla ujo. Vai voiko? Toisaalta, miksi ei voisi. Onhan minulla itsellänikin ristiriita sen kanssa, että koen olevani ujo, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Olen aina vain se tyttö/nainen, jolla on vahvoja mielipiteitä ja joka ei epäröi niiden esille tuomisen kanssa. Olen aina se, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa. Olen se, joka aloittaa jutun vieraan ihmisen kanssa. Ne pitävät minua sosiaalisesti rohkeana, vaikka en sitä itse koe olevani. Jokainen esiintulo vaatii itsensä ylittämistä.

Ohjelmassa oli myös kirjailija Petri Tamminen. Hänen kohdallaan minulla ei ollut olemassa mitään ennakkokäsitystä hänen julkisuuskuvaansa liittyen. Paitsi että on helppo uskoa kirjoittajan kammiossaan viihtyvän kirjailijan olevan ujo. Häneen minun oli helppo samaistua. Kun tiedän ja tunnen asiani, pystyn esiintymään vakuuttavasti suuremmallekin yleisölle, mutta narikassa tilaisuuden jälkeen saatan olla vähemmän lennokas. Ymmärrän myös täysin sen, että sosiaalisista tilanteista pois pääseminen on ennen kaikkea helpotus. Mikä voisi olla kivempaa kuin päästä omaan rauhaansa tekemään juuri niitä juttuja, joista itse tykkää. Kuten Petri ohjelman päätteeksi sanoi, niin Luojan kiitos, se on takanapäin.

Ujojen sotureiden pääasiallinen kysymys oli, että pitääkö ujoudesta parantua? Jos se määritellään temperamenttieroksi eikä sairaudeksi, niin miksi ihmeessä pitäisi parantua. Jos kaikki olisivat koko ajan suuna päänä, kukaan ei koskaan kuuntelisi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kerran ujo aina ujo. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina pystyvätkö muut näkemään tarkoin varjellun salaisuuden? Ujouden kun voi oppia hyväksymään osaksi itseään ja elämäänsä. Elämä saattaisi sitä paitsi olla hiukan tylsää ilman ujoutta, koska ne tilanteet, joihin se äärimmillään voi ihmisen heittää, ovat jälkeenpäin ajateltuina monesti pelkästään koomisia.

Onko ujous asettanut sinut tilanteisiin, joille olet myöhemmin vähintäänkin hymähdellyt huvittuneena?

U niin kuin uudelleensyntyminen

Mullapa on todiste siitä, että uudelleensyntyminen on totta. Ainakin tietokoneiden maailmassa. Tarinalla on onnellinen loppu, mutta ennen sitä oli kompuroitava kivikkoisella tiellä.

Puhelu myyjälle meni odotusten mukaisesti (toim. huom. odotukset eivät olleet korkealla) ja aiheutti kevyttä suuttumusta. Selitin teoriani läppärin varhaisiän dementiasta, johon sain vastaukseksi, että "Kuulostaa tosi oudolta. Mun uran aikana ei ole koskaan tullut vastaan tuollaista tapausta. Se johtuu ihan varmasti viruksesta ja silloin korjaus menee minuuttiveloituksella eikä missään nimessä kuulu takuun piiriin." Jotenkin mystisesti puhelu katkesi (hupsista s***ana) ja sain jatkaa jutustelua paljon kivamman kaverin kanssa, joka vastasi vain kysymykseeni eli siihen, että haluan puhelinnumeron paikkaan, joka voi oikeasti auttaa eikä heitellä arvioita myyjän näkökulmasta.

Huoltonumerossa vastasi mielettömän kiva tyyppi, joka saattoi olla vahingossa eksynyt väärälle alalle. Hän ei siis vastannut millään tasolla sitä kuvaa, jonka olen saanut it-nörteistä. Tosin näkemykseni heistä perustuu pitkälti erään kanssabloggarin luomaan stereotypiaan, joka saattaa olla osittain vääristynyt, sillä lähelle on vaikeinta nähdä. Epänörtistäkin vika kuulosti kummalliselta, mutta arveli sen löytyvän kiintolevyltä. Ehdotti kuitenkin, että soittaisin ensin valmistajan tekniseen tukeen, koska siellähän luultavasti tiedetään, jos tällaisia ongelmia on ollut aikaisemminkin.

Ellei epänörtti olisi ollut niin kiva ja miellyttävä puhelinääninen, niin olisin saattanut ärsyyntyä tässä vaiheessa pompottelusta. Siitäkin huolimatta, että vikahan oli alunperinkin myyjäyrityksessä, jonka asenne oli hiukan kurja. Muistan kokemuksen, kun seuraavalla kerralla suunnittelen jonkin laitteen ostamista. Saattaa olla, että säästö samasta tuotteesta ei ole silloin tärkein ostopäätösperusteeni.

Teknisen tukeen soittaminen oli tehty äärettömän vaikeaksi. Paina 1, jos haluat ostaa tuotteen ja paina 2, jos jo omistat tuotteen. Sitten paina 1, jos asiasi koskee televisiota etc ja 2, jos asiasi koskee tietokonetta etc. Ja vielä lopuksi paina 1, jos haluat tunnistautua seitsemän numeroisen sarjanumeron avulla ja paina 2 jos haluat tunnistautua 15 numeroisen sarjanumeron avulla. Aaaaaargggh!

Kun lopulta olin saanut kaikki valinnat tehtyä puheluun vastasi paljon enemmän it-nörtin stereotypiaa vastaava ihminen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän alkoi pyytämään tuhansien selityksien kera sähköpostiosoitetta, jotta voi lähettää ohjeet pariin juttuun, jotka voisin tehdä ennen kuin jatketaan asian käsittelyä. Selitysten pituus sai miettimään, että paljonko puhelinyhtiö maksaa yksittäiselle neuvojalle siitä, että saa pitkitettyä puhelua. Toisaalta ylihidas artikulointi ja saman asian selittäminen kahdellasadalla eri tavalla saa mut normaalistikin hermostumaan. Se, että itse on hidas tajuamaan asioita, ei tarkoita, että kaikki olisivat sitä. Sitä paitsi mun nimeni ei ole niin vaikea, että pitäisi joutua tavaamaan sähköpostiosoite (etunimi.sukunimi@jotain.com), jotta saadaan se oikein.

Syy varhaisiän dementiaan ei koskaan selvinnyt. Se oli joku henkimaailman juttu, joka hävisi niillä parilla jutulla. Tai oikeastaan vain sillä toisella: järjestelmän uudelleenasentamisella. Nyt sitten odotellaan tuleeko läppärille uusi varhaisiän dementia hetken kuluttua. Nyt ainakin jaksaa vielä muistaa päivällä tehdyt asennukset. Aamulla voi olla jo toisin.

U niin kuin ulkonäkö

"Ulkonäköä vaille täydellisesti sopiva"

Pelkkä otsikko nosti karvat pystyyn ja ihan varovasti hiivin lukemaan, mitä muuta henkilöllä oli asiasta sanottavanaan. Ja ei, häntä ei ällöttänyt läheisyys henkilön kanssa, mutta häntä hävetti liikkua julkisilla paikoilla yhdessä. Kieltämättä hankala tilanne, mutta toisaalta kaikkeahan ei voi koskaan saada. Ehkä kuitenkin voisi olla olennaisesti kamalampaa, jos kuori olis kunnossa, mutta sisältö pelkkää paskaa.

Kirjoittajan puolustukseksi pitää sanoa, että hän ymmärsi olla pettynyt itseensä, koska pohjimmiltaan on ollut sitä mieltä, ettei ulkonäöllä ole väliä. Se on pointti, joka hiukan jarruttelee sitä, mitä aioin sanoa. Ulkonäkö ei ole koskaan ollut mulle tärkein kriteeri, mutten toisaalta ole myöskään joutunut tilanteeseen, että olisin joutunut ketään häpeämään.

Häpeämättömyyteen voi olla monta syytä. Ensinnäkään mä en osaa hävetä toisia ihmisiä. Jos he ovat sinut itsensä kanssa, niin se on mulle aivan fine. Tietty itsensä hyväksyminen ja itseluottamus ikäänkuin kaunistaa. Toisaalta voi olla, etten koskaan ole kohdannut ulkoisesti niin vastenmielistä ihmistä, että olisi tullut tilaisuus hävetä. Tai sitten mun maailmaan ei vaan mahdu lainkaan ns. rumia ihmisiä. Eiku, mahtuuhan. Niin päin on käynyt, että joku kaikkien upeana ilmestyksenä pitämä tyyppi on osoittanut todelliset karvansa puheillaan ja teoillaan, ja yhtäkkiä mä olen huomannut myös hänen ulkonäkönsä muuttuneen vastenmieliseksi.

Tietenkin meillä jokaisella on omat mieltymykset siitä, mikä miellyttää silmää. Toinen tykkää tummasta, toinen vaaleasta ja kolmas punapäästä. Yhdelle ehdoton edellytys on, että silmien pitää olla ruskeat, toisen mielestä vihreät ja kolmannelle sillä ei niin ole väliä. Mutta koska noi on kaikki ominaisuuksia, joita pystyy helposti nykyaikana muuttamaan, niin voiko niillä sittenkään olla niin väliä? Mikä sitten olisi niin vastenmielistä, että toista pitäisi hävetä? Onko teillä jotain ehdottomia edellytyksiä sille, miltä mahdollisen kumppanin on näytettävä? 

U niin kuin ulkoistaminen

Tänään tuntuu siltä, että musta tulee isona opettaja, koska silloin voin ulkoistaa opetuksen opiskelijoille ja jatkaa sitten keskustelua aiheesta. Silti on myönnettävä, että niin työlästä kuin esityksen kokoaminen onkin, se on ollut koko opiskeluhistoriani tehokkain tapa oppia - ainakin se oma aihe tulee opittua läpikotaisin. Samoin esitysten jännittäminen on kadonnut kokonaan. Jos joka viikko seisoo kerran pari jonkin ryhmän edessä alttiina mokaamaan, niin siihen kyllä tottuu aika tehokkaasti.

Torstaiksi pitäisi raapaista kasaan esitys videoiden käytöstä sosiaalisessa mediassa ja niiden hyödyntämisestä liiketoiminnassa. Sain nopeudellani kahmaistua miellyttävän aiheen, mutta suoraan power pointin tai prezin teko ei vaan oikein nyt suju ihan tältä istumalta. Kaikki sanottava tuntuu itsestäänselvältä enkä oikein tiedä, mikä on ryhmäläisten jo olemassa oleva tietotaso. Aloitusluennon perusteella tietopohjaa ei juurikaan ole, mutta toisaalta se saattaa johtua siitäkin, että tämä kyseinen porukka osallistui ensimmäistä kertaa englanniksi vedettävään kurssiin. Joskus on helpointa olla hiljaa tai ainakin kieltää osaavansa mitään kuin joutua kertomaan, mitä jo osaa. Mut ehkä mä lähden siitä, ettei ne muka tiedä mitään.

U niin kuin ukkomies

Mä en pääse millään yli siitä, että mun blogiin on tultu hakulauseella:

Odotan, että S jättää vaimonsa

Mä en nyt oikein ymmärrä, että millaista tietoa tolla haetaan. Ei kai kukaan odota oikeasti googlen kertovan siitä jättääkö joku vaimonsa vai ei. Mä oon kuitenkin sitä mieltä, että eipä paljon kannata odotella.

Ensinnäkään mä en tajua, että miksi viritellä mitään suhteita ukkomiehiin. Ymmärtäisin tietenkin, jos kysymys olisi enemmän siitä, että haluaa lasillisen maitoa eikä halua ostaa koko lehmää. Mutta jos kuitenkin haluaisi koko lehmän, niin ehkä kannattaisi etsiä käsiinsä joku sinkku.

Joillekkin nimenomaan ukkomies on varteenotettava vaihtoehto. Sitä ei tarvitse hyysätä nurkissaan kuin joskus ja jouluna. Yhdessä vietetty aika on jatkuvasti sitä laatuaikaa, koska se on kortilla ja älyttömien erikoisjärjestelyjen takana. Mä olen seurannut vierestä tällaista suhdetta jo pari vuosikymmentä. Ja se todella sopii asianomaisille henkilöille, koska tämä toinen nainen ei ole milloinkaan odottanut eikä edes toivonut miehen jättävän vaimoaan. Päinvastoin myös kakkossuhde saattaisi karahtaa karille sillä sekunnilla, kun mies päättäisi jättää vaimonsa.

Sitten on tietenkin ne naiset, jotka ehdoin tahdoin haluaa viedä jotain toisen omaa. Mä en näe siinä järjen hiventäkään. Tietty se mies voi vannoa ja vakuutella, että jättää vaimonsa sitku. Sitku joulu on ohi. Sitku lasten synttärit on vietetty. Sitku sitä ja tätä. Sitä sitkua ei vaan koskaan tule. Se mies saattaa myös kertoa kuinka häntä kohdellaan kaltoin kotona, mutten mä oikein uskoisi siihenkään. Olisihan se ottanut eron jo ennen rinnakkaissuhdettaan, jos se niin kamalaa olisi. Jos se ero sitten tuleekin, kun mies narahtaa vaimolleen tästä rinnakkaissuhteesta, niin päätyy onnekkaasti laastarin asemaan. Kuka itseään kunnioittava nainen haluaa olla laastari? Ja toisaalta, jos suhde alkoi vaimon pettämisellä, niin mikä takaa sen, etteikö se ihana ukkomies sinut saatuaan taas löytäisi jonkun uuden höynäytettävän?

Niin, oikeastaan mä halusin sanoa, että voisko alkaa elää tässä ja nyt. Se parannuksen tehnyt paloittelusurmaaja Late sanoi Suomi Popille tehdyssä haastattelussa, että koskaan ei saa unohtaa sitä mistä on tullut, vaikka kuinka olisi tehnyt parannuksen. Mä lisäisin, että koskaan ei myöskään pidä odottaa sitä jotain parempaa päivää siellä tulevaisuudessa. Kun elää tässä ja nyt, jää paljon parempia muistoja sinne menneeseen, josta on tullut.

Ehkä S on säännön vahvistava poikkeus. Eihän sitä koskaan tiedä...

Mikä varatussa kiinnostaa?

U niin kuin Uskomatonta

Usko siirtää vuoria ja tappaa nuoria.

- Neon profetia 11.3.2012

Iltalehden uutisen mukaan Bagdadissa länsimaalaisittain pukeutuvia emo-nuoria kivitetään ja ammutaan hengiltä. Tyylisuuntaus edustaa muslimien mielestä homoseksuaalisuutta sekä saatananpalvontaa verenimemisineen. Koko yhteiskunta on mätä, jos sisäministeriön sivustolla annetussa tiedotteessa annetaan lupa tappaa paholaisenpalvonnan vuoksi. Ei auta kuin todeta, että onneksi olen itse syntynyt tänne lintukotoon. Mut olisi kivitetty, ammuttu, piesty ja poltettu hengiltä jo kauan sitten jossain toisessa kulttuurissa.

Uskonnoissa on paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Kun ihmisten murhaamista perustellaan uskonnolla, niin ollaan aika kuutamolla. Kun sotia perustellaan uskonnolla, niin ollaan tosi pahasti kuutamolla. Mitä enemmän ihmisiä kuolee uskonnon varjolla, sitä enemmän ollaan kuutamolla. Monet uskonnot lupaavat hyväksyä ja olla lohtuna, suvaita erilaisuutta ja kymmentä muuta hyvää, mutta kun joku todella on erilainen, niin yhtäkkiä se muuttuukin synniksi ja saatanaksi, joka pitää keinolla millä hyvänsä piestä ulos siitä ihmisparasta. Ja jälleen kerran, me ollaan niin onnekkaita, kun meillä on uskonnon vapaus ja vapaus olla uskomatta.

Se, mitä mä en jaksa ymmärtää on, että tyhmyys todella tuntuu tiivistyvän suurissa joukoissa. Voiko oikeasti olla niin, että muslimimaailmassa kukaan ei näe sitä pahuutta, joka uskonnosta kumpuaa? Voiko ne oikeasti sokeasti uskoa siihen, että toisella ihmisellä on oikeus tappaa, ellei joku ihminen noudata Jumalan sanaa? Millainen Jumala se sitten oikein on, ellei itse pysty eliminoimaan langenneita enkeleitään? Ei sitä voimasta ja vahvuudesta voi ainakaan ylistää.

http://christopherbradley.wordpress.com/tag/belief/

U niin kuin uskollisuus

Tein Helmen testin siitä, millainen pettäjä olen. (Ai miksikö? No, nähdäkseni, että onko sillä mitään hajua mun uskollisuudesta. Olihan sillä.)

Vastaukseksi sain, että olen uskollinen pettäjä. Eihän sellaista olekaan.

Kuvauksessa hehkutettiin, että mun antamien vastausten vuoksi rakkaudella on vielä toivoa.

Höpö höpö! Ei tolla tuloksella ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että näillä kilometreillä on tullut koettua yhtä jos toista, mistä on seurannut uskollisuuden arvostaminen korkealle - silloinkin kun siihen ei ole muuta syytä kuin uskollisuus itse. Uskollisuus on itseisarvo eikä sitä tarvitse sitoa  rakkauteen. Se on toisen kunnioittamista ja arvostamista, ja sitä että ei halua satuttaa toisia ihmisiä, mutta ei rakkautta. Mä olen pettänyt ja tullut petetyksi. Sitä todellakin saa mitä tilaa. Jos rakkaus loppuu, kannattaa pettämisen sijasta ottaa ero.

Ei se, että mä arvostan uskollisuuden korkealle tarkoita sitä, että muiden tarvitsee olla uskollisia. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että mä en pysty elämään uskottomuuden seurannaisten kanssa. Koska ne seurannaiset: jumalaton syyllisyys, toisen tuskan näkeminen jne. on kaikki vältettävissä sillä, että ei petä, niin olen valinnut uskollisuuden. Sellaista tilannetta ei voi enää tulla, että mun olisi muka pakko saada olla jonkun toisen kanssa just sillä siunatulla sekunnilla. Ei kenellekään voi tulla. Virheistä kuuluu ottaa opikseen.

Toisen tarvitsee kuitenkin olla uskollinen suhteessa muhun, sillä mä en kestä myöskään toisen uskottomuuden seurannaisia. Erityisesti mua ahdistaa se, että pettänyt osapuoli alkaa nuuskimaan alkkareita, tutkimaan kännykkää tilaisuuden tullen ja muutenkin tuntuu uskovan, että pari minuuttia normaalia kauemmin kestänyt kotimatka tarkoittaa pika-sellaisia jossain metsikössä. Enkä sitä, että kaikki mahdollinen vapaa-aika tarvitsee viettää yhdessä. En ole oikein osannut päättää johtuuko se epäterve halu takertua siitä, että toinen haluaa varmistua, ettei petetty petä vai että ei itse enää sorru pettämään.