R niin kuin rakastaa, ei rakasta

Tarina päivässä: Mitä teet?

Mietin keskustelupalstalla kuumaksi perunaksi noussutta aihetta. Mies on rakastanut vaimonsa pitkiä hiuksia eikä niitä enää ole. Vaimo on käynyt kampaajalla ja lupaa kysymättä leikkauttanut puoliselkään ylttäneet hiuksensa olkapääpituiseksi. Nyt hän ei tiedä mitä tehdä, koska kotona asuukin nyt joku tuiki tuntematon ja vieraalta näyttävä kummajainen. Ei ollenkaan se sama ihminen, jota lupasi rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Oikeasti mua ei kiinnosta vähääkään miehen ongelma. Virnistelin sarkastiselle vastaukselle, jonka mukaan mies on kohdannut nyt yhden elämän pahimmista tragedioista ja ehdottaa hakemaan kriisiapua. Olen ehkä jotenkin outo, kun hyväksyn sarkastisuudet, mutta en sitä, että suurin osa käy vain ilmoittamassa kysyjälle, että se on täysi dille ja sitä paitsi sen äitikin on ruma.

Kampaajana mua sen sijaan hiukan kiinnostaa aiheen problematiikka. Yleisesti ottaenhan olen sitä mieltä, että se, jonka päästä hiukset kasvavat saa päättää mitä niille tehdään. Tämä koskee myös lapsia, mikäli heillä on mielipide. Mielipide ei tarkoita kuitenkaan sitä, että aina pystyttäisiin toteuttamaan täysin toivotunlainen lopputulos. Asiakkaan toiveita otetaan huomioon ja pyritään toteuttamaan, mutta olipa asiakas lapsi tai aikuinen, hänelle kerrotaan myös, jos hänen toiveensa on mahdoton toteuttaa. Aina silloin tällöinhän saan esimerkiksi katseltavaksi kuvan, jossa on piikkisuorat, kiiltävät ja paksut hiukset. Kuvan tuo tietenkin henkilö, jolla on luonnonkihara, pörröinen ja ohut lähtökohta. Ei, en kaikissa tapauksissa ole ihmeidentekijä vaan ihan vain ihminen ja tavallisesta kampaajakoulusta valmistunut kampaaja. On myös tilanteita, joissa suosittelen välttämään suuria, radikaaleja muutoksia. Jos hiuksia laitetaan esimerkiksi lyhyen ajan sisällä olevia omia häitä varten, en kampaajana suosittele tekemään suuria muutoksia. On nimittäin varmasti hämmentävää, jos alttarilla kohtaakin blondin sijasta punapään. Ihan yhtä hämmentävää on kohdata siilitukka, jos aiemmin on ollut jopa tukistusvaraa. Siinä saattaa pahimmassa tapauksessa pilata oikeasti häänsä.

Koska siis on tilanteita, joissa kampaajana ajattelen asiakkaan vanhempien tai kumppanin toiveita tai ainakin mielenrauhaa, niin miksi siis minustakin on suorastaan naurettavaa älähtää vaimon lyhentyneistä hiuksista? Tietenkin ne hiukset ovat vaimon ja vaimo niistä päättää, mutta... tiedän myös, että suurin osa asiakkaista keskustelee kumppaninsa kanssa mahdollisista muutoksista jo ennen kuin tulee kampaajalle. Kumppani on huomioitu, häntä on varoitettu ja sen jälkeen voi melko turvallisesti pyytää päälleen sellaista muutosta kuin itseä sattuu huvittamaan. Niin tämänkin vaimon olisi voinut olla fiksua tehdä, jos muutos pituudessa kuitenkin oli useita kymmeniä senttejä. Siinä vaiheessa ei voi enää tosissaan uskoa, että ei se mies kuitenkaan mitään huomaa. Kyllä se vaan huomaa. Ja jos vahingossa unohti asiasta mainita, niin aina voi siipalle kertoa, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, joten nyt lyhyt ei ole aina välttämättä lyhyt.

Ei minunkaan puolittain kiukku, puolittain huvitus ihan tyhjästä syntynyt. Minua riepoi ajatus siitä, että jonkun rakkaus on muka hiuskarvan varassa. Entä jos vaimo olisi menettänyt hiuksensa vaikkapa sairauden seurauksena? Olisiko rakkaus vaimoon ollut sitten siinä?

Mutta jos ajatellaan tilannetta, jossa ei ole sairauksia tms., niin saako parisuhteessa eläessään ulkonäköään muuttaa keskustelematta asiasta kumppaninsa kanssa? Mitä mieltä sinä olet?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

R niin kuin rikas rakas

Palstoilta löytyy aika ajoin naisia, jotka haluaisivat tietää, mistä tunnistaa rikkaan miehen. Viimeisin tiesi aloituksessaan kertoa, että usean maan kielitaito olisi se juttu. Kaikenlaisia muitakin tunnisteita tuli mainituksi, kuten kallis auto, luksuskoti, merkkivaatteet, rannekello ja harrastukset. Kummallisia stereotypioita ihmiset mielessään luo. Ei sillä, ettenkö itse syyllistyisi samaan, koska stereotypioiden kautta meillä ihmisillä vaan on tapana hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Mulla on vahva epäilys, että kallis auto ja luksuskoti voivat toki olla merkki varakkuudesta, mutta yhtä hyvin siitä, että velkaa riittää lopuksi elämää. Merkkivaatteita voi käyttää kuka hyvänsä. Rannekello, ellei nyt satu olemaan Rolex, löytyy melkein jokaisen miehen ranteesta, vaikka minä naisena olen jo kauan sitten siirtynyt käyttämään puhelimen kelloa. Harrastuksista golfia pidetään usein varakkuuden merkkinä, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että isäni ei ole millään mittarilla mitattuna rikas ja silti se on yksi hänen harrastuksistaan. Enemmänkin näissä kaikissa on kysymys siitä, että haluaa mahdollisesti näyttää ulospäin olevansa varoissaan, mutta todellisuus on monesti tarua ihmeellisempää. Aina ei välttämättä ole kysymys edes siitä, että haluaa esittää maailmalle olevansa rikas. Tiedän, kun itse kerran makselen irvistellen henkilökohtaisen rääkkääjän laskuja, vaikkei opiskelijalla oikeasti olisi varaa sellaiseen. Mun kohdalla se tarkoittaa pelkästään sitä, että kun vertaa kaksi vuotta sitten otettua valokuvaa ja tänään otettua valokuvaa, niin näen tarkalleen mihin ne rahat on menneet.

Mutta mistäs sen rikkaan rakkaan sitten voi tunnistaa? Ei niin yhtään mistään. Rikkaat ja köyhät erottaa toisistaan vain omaisuuden määrä, jota ei yleensä pysty päällepäin arvioimaan. Jotenkin musta tuntuu, että jos olisin rikas, niin saattaisin olla entistäkin tarkempi sen suhteen, että rinnalla kulkisi ihminen, joka on kiinnostunut ihmisestä eikä rahasta. Jälkimmäisiä kun varmasti riittäisi yllin kyllin. Toisin sanoen pitäisin huolen, että sulautuisin joukkoon. Jaksan silti huvittua siitä, että rikkaus liitetään aina vaan maallisiin ulkoisiin tunnisteisiin, kun suurin osa heistä kulkee tuolla meidän köyhien joukossa niin, ettei kukaan ikinä arvaisi totuutta.

R niin kuin roskaposti

Roskapostin otsikot jaksaa välillä jopa hymyilyttää, vaikka kyllästyttävät yhtä aikaa.

Miksi et ole vastannut, vaikka olet voittanut?

Koska en ole osallistunut.

Haluatko partakoneen Braunilta?

Viimeksi kun tarkistin, minulla ei kasvanut parta. Ja muille pommittajille, minulla ei ole myöskään erektiohäiriötä, koska en löytänyt penistänikään.

Onko sinulla käyttöä ylimääräiselle rahalle juuri nyt?

Kenelläpä ei olisi. Lainaraha ei vaan ole ylimääräistä, koska se pitää maksaa takaisin korkojen kera.

Etunimi + (vanha) Sukunimi, miksi et ole vastannut, ole ystävällinen ja vastaa!

Ei ole oikein ollut tarvetta vastata.

Aika on loppumassa!

Tiedän, vuorokaudessa on joskus liian vähän tunteja. Toimitatteko sitä lisää, jos vastaan?

Olen myös ehkä hiukan kyllästynyt siihen, että blogiin kommentoimaan pyrkii päivittäin pikavippien ja esimerkiksi puhelimien mainostajat. Roskapostin joukkoonhan nekin päätyvät, mutta silti tympii. En siis julkaise ilmaisia mainoksiakaan. Vielä vähemmän tulen katsomaan fr-päätteistä sivustoa, koska osaan vain ranskankielen alkeet. Käsitykseni siitä, että kommenttien moderointi on tarpeen on vahvistunut. Sitä kammottavaa "todista, että et ole robotti" -juttua en kyllä ota käyttöön, koska harvoin pystyn itsekään tulkitsemaan niitä koukeroita ekalla oikein. Mieluummin näen itse hiukan enemmän vaivaa.

RP2 niin kuin Rakas Päiväkirja osa 2

Rakas Päiväkirja!

Toukokuussa mä olin ahdistunut meidän uusista työpaidoista, joiden ainoa tarkoitus oli varmasti näyttää tissit. Tänään sain valita otanko paidan, jossa lukee edessä vihjailevasti I know what you want... ja selässä A perfect haircolor.  En vaan pystynyt, joten valitsin kuvassa olevan. Jotenkin en vaan ole oikein tyytyväinen tähänkään. Töitä tehdessä nimittäin käy niin, että oikeakätisenä mun käsi on koko ajan ensimmäisen s-kirjaimen päällä, jolloin merkitys muuttuu melkoisen epätoivoiseksi. Ehkä logo tekstin yläpuolella ihan hiukan auttaa elämään tämän paidan kanssa.

Eikö me ihan oikeasti voitaisi joskus saada paitoja, joiden kanssa ei joudu epämukavuusalueelleen. Tietääkö kukaan teistä edes mitä tällä mainostetaan?

Kuvaa otettaessa ratkesi, että mun kamera on mies. Näyttöön ilmestyi teksti: "Räpäyttikö joku silmiään?"

R niin kuin retostelu

Joku aika sitten löysin Elleistä artikkelin, jossa parisuhdeterapeutti neuvoo olemaan retostelematta parisuhteen asioilla. Olen ajatellut sen kuuluvan niiden itsestäänselvyyksien joukkoon, jotka on imetty jo äidinmaidosta pysyväksi tiedoksi selkäytimeen. Äidinmaidonkorvikkeisiinkin tämä salainen tieto on lisätty, joten se ei ole mikään tekosyy. Itsekin kasvoin ensi kuukauteni korvikkeilla ja luulen, että se oli minun pelastukseni.

Artikkeliin oli löydetty Riikka ja Artturi, jotka pitivät avoimia ystävyyssuhteita tärkeämpinä kuin suunsa kurissa pitämistä kumppaninsa asioista. Riikka mm. sanoo, että

Mielestäni on kohtuutonta, jos mies aiheuttaa ongelmia, ja vielä edellyttää, ettei ongelmista saisi puhua.

Niin no, onhan se tietenkin noinkin. Mutta ongelmien ratkeamisen kannalta ei taida auttaa yhtään vaikka Kaisa, Saara, Maija, Mirva, Helena, Anna-Kaisa, Reija, Sanna ja Liisa olisivat kaikki hänen kanssaan sitä mieltä, että kumppanin älykkyysosamäärä on pienempi kuin Nalle Puhilla. Kumppanille tämä asia tietenkin kerrotaan niin, että "Kaikki on sitä mieltä, että sä oot Eero täys ääliö..." Kuvittelisin ainakin, että ongelma voisi ratketa, jos siihen ei sotkettaisi myös naisen ystäviä. Ellei ongelma satu olemaan perheväkivalta, missä tahansa sen muodossa, niin olen taipuvainen kallistumaan sille kannalle, että älykkyysosamäärän pienuus ei ole Eeron vaan lörpöttelijän ongelma. Iso ongelma onkin. Pitäköön kaverinsa, mutta päästäköön Eeron pahasta.

Mä olin pitänyt "parisuhdekeskusteluja" enemmän akkojen haihatteluna, mutta ainakin Artturin mielestä kumppania pitää joskus päästä haukkumaan ystävien kesken. Häh? Mussa lienee joku perustavanlaatuinen vika, kun en nyt yhtään ymmärrä mitä nää tyypit oikein selittää. Miksi edes olla sellaisen kumppanin kanssa, jota kokee tarpeelliseksi haukkua ystävien kesken? 

Ehkä tässä onkin kysymys vain siitä pienestä erosta haastateltujen ja mun välillä, että mä pidän kumppania ensisijaisesti läheisenä ystävänä. Heillä taas kumppani lienee jotain käyttötavaraa ja muita ihmisiä vähäpätöisempi.

R niin kuin rauhoittumisaika

Kolme yötä jouluun on tai ainakin siihen aiemmin mainittuun moraaliseen voittajuuteen. Uskallan jo henkäistä syvään. Näillä viimeisillä metreillä ei enää voi tulla niin suurta kiusausta, että tavoite jäisi saavuttamatta. Maaliviivahan näkyy jo.

Ajatuksella kaiken taustalla ei ole merkitystä oikeasti kenellekään muulle kuin itselleni. Ainakaan periaatteessa ei pitäisi olla. Kohta mä voin puhtain sydämin ja mielin sanoa, että mulla ei kertaakaan ollut rinnakkaissuhteita avioliittoni aikana. Ei kihlattuna olon aikana. Ei seurusteluaikana. Ei edes harkinta-ajan aikana. Eikä edes kostoksi. Mitä se olisi hyödyttänyt. Itseäni mä olisin sillä eniten satuttanut.

Käytännössä tällä ratkaisulla on ollut merkitystä yllättävän monellekin. Heidän mielestään olen ollut heittämässä koko elämääni hukkaan, kun en ole suostunut tapaamaan ketään harkinta-ajankaan aikana. Mun mielestä puoli vuotta ei ole koko elämä. Päin vastoin mä koen, että se on ollut rakkaudellinen teko mua itseäni kohtaan. Olen antanut itselleni aikaa olla ja hengittää. Niin ja vahvistaa uskoani siihen, että kaikki keinot tuli jo kokeiltua. Jäljellä on enää tämä vaihtoehto.

Toivoisin, että voisin tanssahdella riemusta, kun mun itselleni asettama rauhoittumisaika on päättymässä. Ja toisaalta, niinhän mä teenkin. Tiistaista alkaen mä olen täysin vapaa. Mutta ihan hiukan mieltä kaivertaa se, että siitähän nämä tietyt ihmiset vasta riemastuvatkin. Mun on ehkä keksittävä tilalle joku tekosyy, miksi ei nyt vieläkään huvita tapailla ketään vain siksi, että se on mahdollista.

Tosin mä tiedän, että matkalla on ollut mukana myös monia sellaisia, jotka ovat kannustaneet mua pitämään kiinni periaatteestani. Ehkä samat ihmiset jaksaa sittenkin vielä tukea mun ratkaisuja. Niistä muista en sitten jaksa edes välittää. Ainakaan kovin paljoa. Vaikka välillä tympiikin.

RP niin kuin Rakas Päiväkirja

Rakas Päiväkirja

Olin töissä tänä armon vuonna 2012 ensimmäistä kertaa kokonaiset 8 tuntia. Päivään mahtui sekä hyviä että huonoja hetkiä. En anna sinun valita kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset. Koska palaute ei koske sinua, minun ei tarvitse aloittaa hyvistä hetkistä, saadakseni sinut kuuntelemaan hiukan niitä huonojakin.

Epäilen, että olen unohtanut kuinka v***u sanotaan sisäisesti. Se olisi kuitenkin kaikkein tehokkain tapa selvitä päivästä siten, että kukaan ei pahoita mieltään. Varsinkaan asiakkaat. Mielestäni hillitsin itseni kuitenkin mallikkaasti, sillä tiesin pääseväni kertomaan asiasta sinulle.

Aina silloin tällöin joku meistä on tehnyt elämää suurempia virheitä toisen hiusten kanssa. Ei sillä, etteikö se olisi vakavaa, jos sattuisi omalle kohdalle. Huonolla tukalla ei vaan voi olla. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että sama tukka oli kuulemma vielä viime viikolla ollut aivan käsittämättömän upea. Sitten vaimo meni kotiin ja mies antoi tulla täydeltä laidalta. En edes halunnut kuulla. Olen onnekkaasti saanut elää sellaisten ihmisten rinnalla, jotka rakastavat minua tukasta huolimatta. Ainakin ensijärkytyksen laannuttua. Tai ainakin ovat olleet niin hienovaraisen ovelia, että ovat pelanneet omaan pussiinsa ja älynneet olla hiljaa. Silti en ollut täysin varma siitä, pitäisikö nyt korjauttaa rouvan tukka vaiko miehen pää. Valittiin rouvan tukka, koska miehen päätä ei ollut saatavilla. Olen myös varma, että samalle rouvalle kerrotaan päivittäin useammastakin asiasta, jotka hänessä (fyysisesti ja henkisesti) voisi olla paremmin. (Kursiivilla kirjoitettu on suurin piirtein sama, joka täytti sisäisen v***u sanan paikan vahingossa ääneen lausuttuna.)

Aamulla tajusin tulleeni vanhaksi. Saatiin uuden väritoimittajan myötä uusia työpaitoja ja ne oli lievästi ilmaistuna paljastavia. Ei mulla ennen ole tuottanut tuskaa esitellä tissejäni, mutta tänään ahdistuin jo pelkästä ajatuksesta. Alle oli etsittävä toppi peittämään edes jotain. Tiedossa on kuuma, kostea ja hikinen kesä, jos näillä pitää mennä. 

Hyviä asioita päivään mahtui suhteessa paljon enemmän. Niin paljon enemmän, että teen niistä vain listan: aurinko, lämpö, hymyilevät ja huumorintajuiset ihmiset, parhaat työkaverit ikinä, kassa täsmäsi ja pääsin ajoissa kotiin, jääkiekon mm-kisat päättyivät eilen ja tänään on jäljellä 43 päivää siihen aamuun.

Life is good!

R niin kuin raha

Ne väittää, että rahalla ei saa ostettua rakkautta. Ne on väärässä. Ne aliarvioi rahan voiman. Jopa pikkurahan voiman.

Eilen meillä käytiin teinin kanssa keskustelua bussikortin lataamisesta:

- Äiti
- Lapsi
- Milloin sä aiot siirtää mun tilille rahat bussikortin lataamiseen?
- Eihän sitä tarvi ladata kuin vasta viikon päästä.
- Ei niin enkä mä sitä vielä lataiskaan...
- Mut
- Mutku sä laitat aina ylimääräistä, niin mä haluaisin ne jo.
- Joo, sit viikon päästä.
- Höh, mä olisin halunnut karkkia.

Ennen illan rientoja käväisin hänen huoneessaan ja ojensin hänelle vitosen.

- Sä et kyllä olis yhtään ansainnut tätä.
- Äiti, mä rakastan sua!
- Niin mut et sä silti olis ansainnut sitä
- Niin mut mä silti rakastan sua!
- Mäkin rakastan sua silti, vaikket oliskaan ansainnut sitä.
- Tiedän etten olis ansainnut, mut silti mä rakastan sua!

Niin että älkää väittäkö, etteikö rahalla voi ostaa rakkautta. Kyllä sillä voi ja isosti!

Teinköhän mä jotain väärin, kun 16-vuotias on vielä 10-vuotiaan tasolla?

R niin kuin roikottaminen

Neon automaattinen orastavan parisuhteen opas vastaa:

"Voitko sä naisena selittää, miksi tarvii toista roikottaa paremman puutteessa?"

Virallinen vastaus

Roikottajia ja niiden riippakiviä on ollut maailmansivu ja tulee olemaan vastakin.

Roikottaja voi olla nainen tai mies. Yleensä kyseessä ei ole edes mikään peluri vaan ihminen, jonka sosiaalinen omatunto kolkuttaa tavallista kovempaa. Se sanoo jotain sen suuntaista, että koska toi toinen sanoo tykkäävänsä musta, niin enhän mä voi olla tykkäämättä siitä. Monesti liiallinen kiltteys on enemmän naisten kuin miesten ongelma. Roikottajan ongelma on, että hän ei halua missään tilanteessa loukata toisia ihmisiä ja tarjoilee siksi heissä roikkuville riippakiville edes jotain rippeitä. Kun roikottajalta kysyy suoran kysymyksen, siihen saa vastaukseksi jotain ympäripyöreää. Omalle kohdalle muistan osuneen sellaisen lauseen, että olen 93 prosenttisen varma, että meistä ei tule mitään.

Riippakivi on usein oikeasti tosi ihastunut roikottajaansa tai kuuluu siihen ihmisryhmään, jolla on pakko olla joku. Tämä on se pointti, miksi moni riippakivi jää roikkumaan. Myös riippakivi saattaa olla keskivertoa kiltimpi ihminen. Lisäksi hänen ristinään on kyvyttömyys tehdä päätöksiä, ellei varmaa lopputulosta ole tiedossa. Riippakivi on valmis nielemään kaiken sonnan, jota taivaalta tarjoillaan, koska siellä on olemassa se 7 prosentin mahdollisuus siitä, että roikottaja muuttaa mielensä. Silloin prinsessa ja prinssi saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Nyt ei kuitenkaan puhuttu saduista vaan ihan oikeasta elämästä. Roikottajalta ei tietenkään ole reilua sälyttää vastuuta päätöksestä edesvastuuttomassa tilassa olevalle riippakivelleen, mutta se on silti paras vastaus, jonka se on ikinä onnistunut antamaan. Siksi riippakiven kuuluu pysähtyä miettimään riittääkö se, mitä roikottaja on hänelle juuri siinä hetkessä valmis antamaan. Ei mitään itselle annettuja sitku-vastauksia, vaan onko tyytyväinen tilanteeseen juuri sillä hetkellä. Jos kuitenkin puhutaan parisuhteesta, joka on ihan alkutekijöissään, niin ei ole mitään mieltä alkaa hakkaamaan päätään betoniseinään, vaikka olisi miten ihastunut. Toisaalta kannattaa ehkä myös suhteuttaa niitä omia toiveita menossa olevaan suhteen vaiheeseen. Monikaan ei muutamassa viikossa ole valmis tekemään koko elämän kestäviä ratkaisuja.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni oli, että 7 prosentin mahdollisuus oli aivan liian pieni suhteutettuna omaan ihastukseni määrään. Ja arvatkaapa mitä? Elämässä yleensäkin toimii se tosiasia, että pitää vaan tehdä päätös. Kun on tehnyt päätöksen, ei tarvitse enää vatvoa vaan voi jatkaa eteenpäin helpottunein mielin.

Pähkinänkuoressa

Koska annat sen roikottaa ja tyydyt olemaan paremman puute.

Et voi tietää miehen millast olla nainen

Mut pyri olee rakkauden ammattilainen

kiitos Juice niist viisaist sanoist

Mitä moni ettii tääl vielä baarihanoist

Auttaa voi janoist mut ei rakastunutta

Ei mikään mutta ku suhteet on skutta

Niihin eksyy ja kuulee takas huudot

Ne satuttaa, tappaa ja luo ennakkoluulot
Tulevii mitä ikinä ne onkaa
Mun mielest turha mennä ketään takas vonkaa
Mitä löytyy takaa siihen on joku syy
Vaik tääl nyt myrskyy ni viel tulee tyyntyy

Elokuu: Soutaa huopaa

R niin kuin ruutupaita

Mun suhtautuminen ruutupaitoihin on hiukan kompleksinen. Mä olen kokenut todella vaikeita aikoja, kun ne on tulleet uudelleen muotiin.

Meillä on ollut tapana viettää syksyisin ennalta pikkujoulut työporukan kanssa, koska eihän me joulun alla enää oikeasti mihinkään ehditä. Viime syksynä meille oli järjestetty yllätysohjelmaa, mikä ei välttämättä jälkeenpäin ajateltuna ollut suunniteltu ihan kaikkein järkevimpään järjestykseen. Kuvitelkaapa 10 tyttöä juhlahepenissä yksityissalsatunnilla (se on se tanssi) ja sen jälkeen syömässä, juomassa ja viettämässä iltaa yökerhossa. Koska liikunnallinen osuus tuli yllätyksenä, meillä ei ollut vaihtovaatteita tai mahdollisuuksia mennä suihkuun. Ei tasapuolisuuden vuoksi myöskään niillä tytöillä, jotka tiesivät ohjelman ennakolta. Yök.

Miten meidän epäpikkujoulut liittyy ruutupaitoihin? Ihan vaan siten, että arvatkaapa oliko siellä yökerhossa ainuttakaan miestä, jolla ei olisi ollut ruutupaitaa. Yritä siinä sitten käyttäytyä sivistyneesti, kun 10 vuotta sua itseäsi nuorempi ruutupaita yrittää tulla jutuille. Siinä kohtaa sitä alkaa jo olla äärettömän iloinen siitä, ettei salsatunnin jälkeen voinut käydä suihkussa. Melkein niinkuin opettelee lentämään siltä varalta, että kaveri ei vielä ole niin humalassa, että tuntisi nenässään olevan juuri sopivan hetken poistua. No ei, oikein kiva poika se oli.

Mä olen kuitenkin kasvanut hiukan ruutupaita-asian suhteen menneinä kuukausina. Uusilla silmillä katsottuna se ei välttämättä olekaan huono valinta. Tai nykyiset ruutupaidat ei sittenkään ole niin moukkamaisia kuin ne flanelliset esi-isänsä. Ne saattaa joillain näyttää jopa hyvältä.

Mistäkö tämä ruutupaitafiksaatio nyt pulpahti mieleen? Äitini unesta. Äitihän soittaa mulle joka sunnuntai ja tällä kertaa hänellä oli kerrottavanaan uni, jonka oli nähnyt musta. Olimme kuulemma jossain ravintolassa ja paikalla oli myös uusi mies mun seuralaisena. Oli kuulemma oikein hyvännäköinen ja mukava mies, mutta... Äitikin päätti kertomuksensa siihen, että eihän se oikeasti voinut olla mikään sun miesystäväkokelas, koska sillä oli ruutupaita. Mä jotenkin ymmärrän, että ystäville on tullut asiasta avauduttua, mutta että äidillekin. En paljastanut kuitenkaan, ettei ne kaikki ruutupaitaiset sittenkään ihan kamalia ole. Ja sitäpaitsi äitihän sanoi, että se oli hyvännäköinen ja mukava, joten suotta sitä takertumaan pieniin yksityiskohtiin. 

R niin kuin rakkaus

Älkää nyt vaan luulko, että mulla olisi rakkaudesta jotain fiksua sanottavaa. Kun joku ottaa puheeksi rakkauden, mä jään yleensä tuijottamaan johonkin kaukaisuuteen ja yritän tekeytyä näkymättömäksi. Mitä enemmän mulle tulee ikää, sitä vähemmän mä haluan puhua aiheesta, josta mä en taida sittenkään tietää kovinkaan paljoa.

Siitä huolimatta mulla on selkeä käsitys siitä, että ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen eivät ole synonyymejä. Mulla on myös selkeä käsitys siitä, että ihmiset sekottaa monesti ihastumisen rakkauteen. Miten ne voisi ikinä olla sama asia, kun toinen tapahtuu hormonitoiminnan seurauksena alle viidessä sekunnissa ja toinen tunne syntyy, kehittyy ja jalostuu vuosien kuluessa?

Tarvitseeko sanoa, että mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä? Ensisilmäyksellä voi ihastua, muttei rakastua eikä ainakaan rakastaa. Korkeintaan voi rakastaa sitä tunnetta, jonka toinen saa aikaiseksi, mutta tuskin se kertoo paljoakaan tunteista sitä ihmistä kohtaan. Voihan sitä tietenkin uskotella itselleen, että ensisilmäyksellä tuntee toisen niin läpikotaisin, että tietää täsmälleen toisesta ihan kaiken ja pystyy näkemään tulevaisuudenkin. Tietää kuinka vuosien päästä olisi valmis repimään korvansa irti, ettei tarvitsisi kuunnella sitä maailman ihaninta ihmistä ja silti rakastaa. Tietää kuinka ne vitsit, jotka alussa tuntuu olevan tosi hauskoja lakkaa olemasta niitä, ellei repertuaari kehity ihmisen mukana ja silti haluaa kuunnella niitä jatkossakin. Mun näkökulmasta rakkaus on oikeastaan aika arkista.

Jos joku laittaa mut selkä seinää vasten ja vaatii vastauksia mun tunteista, niin yleensä korvaan r-sanan välittämisellä, kiintymyksellä, arvostamisella tai jollain vastaavalla (jos mulla nyt jotain sellaisia tunteita olisi). Joku vois väittää, että ne on sanoja, jotka liittyy läheisesti r-sanaan, mutta yhtä moni ei osaa niitä yhdistää siihen lainkaan. Se ei tietenkään ole mun ongelmani vaan useimmiten sen ongelma, joka mut on ajanut nurkkaan. Valehtelemaan mä en ala. Höh!

R niin kuin realisti

Kaikki on varmaan kuulleet hoettavan, että "pessimisti ei pety". Mä uskon, ettei tarvitse olla pessimisti eikä edes skeptikko, jotta voi ottaa vastaan vastoinkäymiset menettämättä toimintakykyään. Riittää, että on realisti: uskaltaa luottaa tulevaisuuteen, muttei kulje laput silmillä. Mä uskon myös, että optimistit on niitä, jotka pettyy kaikkein pahimmin. Optimisteilta puuttuu taito varautua pahimpaan ja siksi se pahin vetäisee oikein kunnolla turpaan, kun osuu kohdalle. Enkä mä tarkoita, että pahimpaan varautuminen olisi jatkuvaa huolissaan olemista. Pelkästään elämän realiteettien tunnustamista. Joskus menee hyvin, joskus huonosti ja joskus hyvin huonosti, mutta aivan varmasti elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista.

Mä uskon Juicen tavoin, ettei elämästä selviä hengissä. Jos mä joskus (no okei melkein aina) annankin käsityksen, että olen skeptinen miesten vihaaja enkä usko mihinkään prinsseihin/ritareihin valkoisilla ratsuillaan, niin on paljon todennäköisempää, että yritän vaan esittää jotain mitä en ole. Mä olen ehkä vaan nykyaikaistanut käsitystä ritariin punaisessa ferrarissa. Siinä samassa ritarit on päivittäneet käsitystään itsestään nykyaikaisemmaksi. Se sopii mulle oikein hyvin.

Tämä nyt on enemmänkin samantyyppinen juttu kuin se, että aina kuuluu narista töihin menemisestä. Työ on pakkopullaa, vie liikaa vapaa-aikaa ja on muutenkin kaikin puolin tylsää eikä anna yhtään mitään. Jos ne ihmiset, jotka valittaa työstään oikeasti olisi tyytymättömiä työhönsä, niin olisihan ne nyt jo tehneet asialle jotain. Olisihan? Älkää pliis ryöstäkö multa sitä illuusiota.

R niin kuin Reinikainen

Mikä Reinikainen? Älkää edes kysykö.

Soudellaan mieluummin hetki hiukan syvemmissä vesissä, koska yön pimeinä tunteina saatoin ymmärtää muistaa jotain valtavan suurta. Mä olen yrittänyt vakuuttaa (eniten luultavasti itselleni), että mä tarvitsen kokonaisen armeijan ollakseni edes tyytyväinen. Että mulle ei riitä yksi ei ehkä täydellinen, mutta melko lähellä täydellistä olevan inhimillinen. Tietenkin mä olisin iloinen kokonaisesta armeijasta ja erityisesti siitä, ettei olisi pakko sitoutua johonkin yhteen. Sillä tavalla välttyy kohtaamasta omia pimeitä puoliaan, kun ottaa kaikesta vaan sen hyvän.

Parasta parisuhteettomuudessa on se, että saa tehdä täsmälleen kuten haluaa. Kukaan ei ole "sanelemassa" kotiintuloaikoja eikä kyselemässä kenen kanssa mihinkin on menossa. Kurjinta parisuhteettomuudessa on se, että kaikesta huolimatta sitä kaipaa jotain toista aikuista (tai vähemmän aikuista), jonka kanssa arkensa jakaa. Ristiriitaista. Ei huvita tilittää, mutta sittenkin pitäisi saada tilittää. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta. Ota tässä nyt edes itsestään selvää.

Mun muistin palautuminen liittyi aika läheisesti siihen sanaan, jota ei saanut sanoa ääneen, sillä samasta paikasta alitajuntaan jäi pyörimään kolme olennaisen tärkeää sanaa: puhua samaa kieltä. Ei, en tarkoita sitä lihakimpaletta kenenkään suussa. En myöskään sitä, että toinen puhuu suomea ja toinen norjaa. En myöskään sitä, että pitää olla kaikesta samaa mieltä. Ainoastaan sitä, että puhutaan samaa kieltä. Sitä, ettei tarvitse olla varmuuden vuoksi piikit pystyssä tai pukeutua haarniskaan. Sitä, ettei ole maailmanloppu, vaikka toisen ajatukset ei olisi lähelläkään omia. Ei kukaan jaksa sellaista taistelua. Ja ehkä. Siis vain ehkä ihmiset oikeasti puhuisivat enemmän omista ajatuksistaan, jos ei tarvitsisi pelätä ajautuvansa puolustuskannalle.

Maailmanloppuun kun kuuluu läheisesti se, että on pakko yrittää muuttaa asioiden tilaa itselle suotuisammaksi. Mikä on tietenkin täysi mahdottomuus, jos puhutaan ihmisen perusluonteesta. Parhautta on, kun edes yrittää ymmärtää toisen näkökulman. Ei sitä tarvitse muuttaa mitenkään vain siksi, ettei se ole oma. Välttääkseni sen, ettei kukaan meinaa tukehtua palkokasviin nenässään, jätän kertomatta mieleen tulleita esimerkkejä.

Muistinpa vaan, että ei enää mitään jättiläisiksi luultuja tuulimyllyjä vastaan taistelevia Don Quijoteita.

Reinikainen on muuten se tv-sarjan poliisi. Mutta ei se nyt liity tähän mitenkään. Mä vaan satuin heräämään yhtenä päivänä siihen, että unessa joku sanoi mulle: "siitä se Reinikaisen poika vasta olisi ihmeissään". Häh? Mähän sanoin, ettei kannata kysyä. Enempää en muista. Eikä se luultavasti ollut edes mitään olennaista. Kunhan ajattelin, että olisi kiva, kun joku löytäisi blogiin hakusanalla Reinikainen eikä pelkästään etsiessään seksikkäitä miehiä, joita täällä jo onkin pilvin pimein.

R niin kuin reiluus

Luonnoksissa on roikkunut ties kauan valmis otsikko R niin kuin rehellisyys. Välillä olen vilkuillut sitä syrjäsilmällä, mutta jättänyt koskematta siihen ihmetellen, että mikä kumma on kun sellaisesta aiheesta ei lohkea mitään. Nyt mä olen ehkä oivaltanut, miksi kynnys on ollut niin äärettömän korkea.

Mulle - ja varmaan monelle muustakin teistä - on pienestä pitäen hoettu vanhan kansan viisautta: rehellisyys maan perii. Kuinka ne kehtas tehdä niin? Varsinaista myrkkyä!

Rehellisyys itsessään on hyvä, kun sillä tarkoitetaan vilpittömyyttä. Valitettavan usein sen nimissä tehdään paljon pahaa. Totuudentorvet suoltaa suustaan rehellisyyden nimissä asioita, jotka loukkaa toisia. Joskus taas rehellisyydellä halutaan puhdistaa pelkästään omaatuntoa ja osoittaa muka sitä kautta, että ollaan luottamuksen arvoisia.

Päätin siis muotoilla sanonnan uudelleen ja korvata sanan rehellisyys sanalla reiluus. Reiluuteen sisältyy ajatus siitä, että reilu toimii toisten ihmisten hyväksi. Reilu ihminen on luonnollisesti rehellinen, mutta kieltäytyy käyttämästä sitä pahaan ja on samaan aikaan oikeudenmukainen ja ymmärtäväinen. Reilu ihminen ei myöskään tee mitään sellaista, mikä hänen pitäisi rehellisyyden nimissä oksentaa toisen niskaan.

Rakennetaan esimerkki. Otetaan
1 Mari
1 Jari
1 Aviokriisi
1 Rehellisyys
1 Reiluus

Mari ja Jari on olleet naimisissa muutaman vuoden eikä kemiat lyö kipinää enää lainkaan samaan malliin kuin aiemmin. Voisi helpolla sanoa, että kotona asiat on täysin perseellään. Jari on ratkaissut omalta osaltaan ongelman olemalla mahdollisimman vähän kotona ylitöiden varjolla. Marille se sopii samasta syystä erittäin hyvin. Mari saattaa aavistaa jotain, mutta ei kysele, koska nauttii olostaan kotona yksin.

Joidenkin viikkojen päästä Marin kotiutuessa töistä Jari istuu sohvalla pitkissä kalsareissaan ja oluttölkki kädessä. Pöydällä on jo muutamia oluttölkkejä. Voimantunteessaan Jari on päättänyt olla rehellinen ja kertoo, että hänellä on ollut rinnakkaissuhde jo lähes kuukauden. Nyt Jari on sitä mieltä, että koska hän oli rehellisyyden nimissä kertonut totuuden, Marin pitäisi antaa hänelle anteeksi ja pitää häntä jatkossakin luotettavana.

Mari ei ole tyhmä. Mari osaa katsoa myös peiliin ja tietää, että olosuhteet kotona takuuvarmasti ajoivat toisen tekemään, mitä teki. Hän näkee asian siitä huolimatta toisin. Asiaa on salattu viikkoja, on suorastaan valehdeltu ylitöistä ja ehkä jopa muustakin. Miksi rehellisyys muka olisi osoitus luotettavuudesta? Samat olosuhteet Marillakin oli kotona eikä hän reiluuden nimissä mennyt tekemään mitään vastaavaa.

Pähkinänkuoressa:
Rehellinen on totuudentorvi, joka vähät välittää muista.
Reilu on myös rehellinen, mutta hän ennalta ehkäisee toisten loukkaamisen toimimalla oikein.

Tämä oli tietenkin vain yksi esimerkki siitä kuinka puhutaan niin totta kuin osataan. Maailmaan niitä mahtuu tuhansittain erilaisia. Mun mielestä mulla on silti oikeus olla vanhan kansan viisauksia vastaan. Mä haluan, että ihmiset on ennen kaikkea reiluja toisilleen.

Styledip

R niin kuin rakkausprosentti

Muistaako kukaan enää näitä? Meillä tytöt ala-asteikäisenä laski kieli keskellä suuta rakkausprosentteja naapurin poikaan, luokkakaveriin tai vaikka jonkun bändin iki-ihanaan rumpaliin tai solistiin. Yli 70 prosenttia tarkoitti, että olisi jotain mahdollisuuksia, mutta yli 90 prosenttia merkitsi jo vähintään vuosisadan rakkaustarinaa. Ja jos jäi alle 50 prosentin, niin pitihän se koko paperi rutistaa niin pieneksi kuin ikinä vaan mahdollista. Siis tosi noloa tykätä toisesta, kun prosentitkin oli niin huonot.

Tuloksen piti päättyä kahteen numeroon. Muistaako kukaan mitä se tarkoitti, jos lasku vain jatkui ja jatkui ja jäi nelinumeroiseksi? Niinhän voi käydä silloin, kun tossa kolmen luvun vaiheessa tuleekin kymmentä suurempia lukuja. Olikohan se suurikin katastrofi?

Ja pahoittelen, jos mun mielikuvitus ei riittänyt keksimään esimerkkiin nimiä, joita ei ehkä olekaan olemassa. Ja olkaa hyvä, jos sattuu olemaan vielä ihan oikea esimerkki. Nyt äkkiä  kaveri vaihtoon.

R niin kuin reviiri

Tiinan eilinen kommentti aiheutti sydämen tykytystä, hikoilua ja ties mitä muuta kamalaa. Oikeasti koulun halipäivä olisi pakottanut mut lintsaamaan sieltä kyseisenä päivänä, koska mä en kerta kaikkiaan halua päästää moniakaan ihmisiä fyysisesti niin lähelle. Oma lapsi on mulle ainoa, joka pääsee sille alueelle täysin varauksetta. Ja niin, toimivassa parisuhteessa se kumppani pääsee lähelle. Mutta muut pysykööt turvallisen välimatkan päässä.

Mietin ennen nukahtamista, että olenko mä jotenkin poikkeava, kun sellainen ylenmääräinen toisten ihmisten haliminen on musta jotenkin vastenmielistä? Halaan kyllä hampaat irvessä takaisin, jos vaikka työkaveri välttämättä tarvitsee sen halinsa ennen lomalle lähtöään, mutta itse en koskaan ole se aloitteen tekevä osapuoli. Töissä nippa nappa pystyn ryhmähaliin ilman irvistelyä. Se on huomattavasti vähemmän intiimiä, kun kymmenen tyyppiä "halaa" samanaikaisesti.

Tiedostan, että kosketuskammo juontaa juurensa jo sinne lapsuuteen. Mä muistan elävästi, kuinka joskus tosi iloisena menin halaamaan äitiä, kun hän tuli töistä. Äiti halasi kyllä takaisin, mutta kysyi sitten silmiään pyöritellen, että "mikä nyt oikein on?". Taisin tulkita sen niin, että halaileminen ei ole missään määrin sopivaa. Myöhemmin katselin virnuillen, kun meidän neiti halaili mummua aina tilaisuuden tullen. Huomasin myös, että mitä epämiellyttävämmäksi mummu halailun koki, sitä enemmän tyttö häntä halaili. Mummu ei ole vielä nytkään sinut sen kanssa, vaikka häntä on siedätyshoidettu jo 16 vuotta. Nykyään neiti käskee lähettää puhelimitsekin haleja ja pusuja mummulle, johon vastaukseksi saan yleensä, että "jaaha". Tosta voinee päätellä, että omaa lasta olen kyllä voinut halailla ihan helpolla. Mutta mummun reviiri on hankalampi juttu kaikesta peräänantamattomasta siedätyshoidosta huolimatta. Eläköön erilaisuus.

Kuva: https://www.oneteefree.com/products/dont-hug-me