K niin kuin katumus

Suomi24:lla pohditaan nyt sitä, voiko ystävällisyyttä katua. Koko juttu on saanut alkunsa Positiivareiden ajatusten aamiaisesta, jossa on tällä kertaa sanottu seuraavasti:

Saatat katua, että olet avannut suusi. Tai sitä, että olet jäänyt tai lähtenyt, voittanut tai hävinnyt, tai heittänyt hukkaan niin paljon. Elämän varrella huomaat kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse katua olleesi ystävällinen.

Aloittaja kertoo katuneensa sitä, että otti tuttavan luokseen asumaan tilapäisesti ja koska tuttava ei ollut osannut arvostaa elettä aloittajan toivomalla tavalla, niin häntä kaduttaa, että koskaan edes tarjosi apuaan. Toisin sanoen hän odotti varmaan saavansa kultaa ja kunniaa, mutta saikin vain tyytymätöntä nurinaa ja seläntakana haukkumista. Omien sanojensa mukaan, hän auttoi turhaan. Ymmärrän tuskan, mutta...

Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.

Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.

Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?

T niin kuin tunneselitykset

Mies ei tiedä miksi mua rakastaa :(

"Mieheni on muutenkin vähän 'pöljä', paremman sanan puutteessa, jotkut voisivat nimittää häntä vähän juntiksi."

Mies ei siis osaa kysyttäessä antaa naistaan tyydyttäviä vastauksia siitä, miksi rakastaa. Tuleeko sullakin sama mieleen kuin mulla?

En ainakaan osaisi nimetä yhtään syytä, miksi rakastaisin ihmistä, joka nimittelisi minua pöljäksi tai juntiksi. Olisi kovin vaikeaa rakastaa ihmistä, joka arvostaa sinua ainakin yhtä paljon kuin tiskialtaan reunalla märkänä lojuvaa tiskirättiä.

Tunnustan kyllä, että olen huono antamaan järkiselityksiä rakkauden tunteilleni. Mä vaan rakastan. Varsinkin silloin saattaisi tulla totaalijumi, jos syitä tivaamalla tivattaisiin ja mielestäni hyvät syyt teilattaisiin mitäänsanomattomina latteuksina. Voisin kuvitella, että tunne olisi vähän samanlainen kuin noksulaisilla uuden weepee kasin julkkaritilaisuuden jälkeen. Hei, se on edelleen ennen kaikkea puhelin! Mitä te oikein odotitte, popcornkonetta? (Wikipedia: Puhelin on tietoliikenteeseen käytettävä laite, joka on suunniteltu siirtämään puhetta pitkiä matkoja.)

Mua kiinnostaisi tietää, että kuinka taitava sinä olet selittämään ja analysoimaan rakkautesi tai jonkin muun tunteesi puhki? Mä en nimittäin taida ensinnäkään haluta ja toisekseen en edes varmaan osaisi. Ja mun käy todella sääliksi edellä mainittua pöljää.

Ä niin kuin äiti-tytär-suhde

Mikään muu suhde ei varmasti sisällä yhtä paljon vihaa ja rakkautta kuin äiti-tytär-suhde. Joskus ne on hyvässä tasapainossa ja sitten tulee aikoja, kun ne eivät ole. Nyt on sellainen aika.

Meillä on ollut tapana käydä joka toinen sunnuntai syömässä äidin luona. Siinä samalla on vaihdettu kuulumisia ja vietetty oikeinkin mukavaa aikaa yhdessä. Viimeiset pari kolme kertaa olen lähtiessäni sieltä ollut vain joskus enemmän joskus vähemmän ärsyyntynyt. Viime kerran jälkeen näin vielä untakin meidän nahistelusta ja heräsin mahdottoman väsyneenä ja ärtyneenä uuteen maanantaihin.

Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.

Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.

Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.

O niin kuin odotukset

"olisi mukava viellä rakastua!!! mutta taitaa olla mun päivät ohi jo :(("
mies vm. -69

En aio puuttua kirjoitusvirheisiin, isojen kirjaimien oikeaan käyttöön enkä väärinpäin oleviin hymiöihin. Kunhan tunsin tarvetta mainita asiasta. Alan kuitenkin jo tottua siihen, että ne on sääntöjä, joita ei tarvitse noudattaa varsinkin, jos toinen jalka on jo muutenkin haudassa. Muuten olen pahoillani, jos karvan yli 40-vuotias ajattelee, että päivät on jo ohi. Tosin täytyy myöntää, että tekisi mieli silittää lohduttavasti kirjoittajan päätä ennen kuin jatkaa matkaa. Varmaan hänellekin löytyy se, joka haluaa pelastaa hänet kurjalta elämältä ja todistaa, että päivät ei vielä ole luetut.

Sitä  oikeastaan halusin sanoa, että rakastuminen tai ihastuminen ei todellisuudessa ole temppu eikä mikään. Haastavaa rakastumisesta tekee se, että rakastuttuaan sitä alkaa odottaa vastaavia tunteita rakkauden kohteeltaan. Monestihan se etenee dominoefektin tavoin: Siru tykkää Santusta ja Santtu Ilonasta. Kyllä te tiedätte, että maailmankaikkeudella on todella huono huumorintaju.

Tosin joskus tulee mietittyä, että josko se maailmankaikkeus haluaisikin opettaa jotakin. Kuten nauttimaan olemassa olevista tunteista asettamatta luhistavia odotuksia toisen tunteita kohtaan. Ihastumisen/rakastumisen tunne on oikeasti itsessään jo kokemisen arvoinen. Harmi, että niin moni kuitenkin pettyy ja katkeroituu alunperin hyviksi tarkoitettujen tunteiden seurauksena. Oikeastihan sitä kuitenkin pettyy vain omiin odotuksiinsa, joita ei koskaan voinut edes kohtuudella toisen hartioille asettaa.

Teoriassa siis noin, käytännössä niin ja näin. En ole yli-ihminen. Useimmiten teen järkiratkaisuja, mutta tunteitani en vieläkään ole oppinut ohjailemaan. Kun tunteet astuvat mukaan kuvioon, järki joutuu väistämään. En myöskään ole oppinut jättämään odotuksiani omaan arvoonsa. Opettelen vielä sitä, kuinka erottaa omien odotusten romahtamisen aiheuttama pettymys ja toisen oikeasti aiheuttama pettymys toisistaan. 

Saako odotuksiinsa pettyä oikeutetusti vain silloin, kun toinen rikkoo antamansa lupaukset? Huomataan kuitenkin, että lupaus ei ole jotain, minkä toinen vaan jätti kieltämättä ääneen. Ne on taas niitä ihan itse lupauksiksi tulkittuja asioita.

E niin kuin ensirakkaus

Okei, mä en tosiaankaan ole niin kova kuin olen kuvitellut olevani. Olen monesti ihmetellyt sitä, miksi muka ne ensirakkaudet olisi jotenkin erityisiä. Exä mikä exä. Nyt en ihmettele enää. Mä tapasin tänään ensirakkauteni ensimmäistä kertaa 18 vuoteen. Puhelimessa ollaan vaihdettu kuulumisia viimeksi noin 9 vuotta sitten. Ja naamakirjassa on vaihdettu muutama sana silloin tällöin.

Tänään töissä tytöt tuli sitten silmät hehkuen kertomaan, että "joku mies kassalla ilmoitti tulleensa tapaamaan sua". Tiesin kyllä ketä odottaa, mutten tiennyt kuinka sen ihan ensimmäisen poikaystävän näkeminen voisi vaikuttaa. Siinä sitä räpsyteltiin silmiä, ettei kyyneleet pilaisi meikkiä ja pideltiin toisiamme kädestä. Hoidettiin keskenämme ne asiat, jotka pitikin hoitaa ja sitten ennen kuin hän lähti halasi pitkään. Uih! (Niin ja pyysi piipahtamaan kahvilla hänen ja vaimonsa omistamassa ravintolassa joskus, muttei puhuta siitä, koska se vähän pilaa tunnelmaa ;D)

Mä olen siis muuttanut mieltäni. Ensirakkaus on todellakin jotain erityistä. En mä nyt mitenkään jäänyt haikailemaan menneitä aikoja tai edes mitään uutta sutinaa hänen kanssaan. Kunhan nyt totesin, että siihen on olemassa syy, miksi hän on ollut ensirakkauteni. Siinä oli sama paketti reilu 20 vuotta vanhempana: sama ääni, samat ilmeet ja eleet, sama hymy ja sama syli. Vain hiuksia oli merkittävästi vähemmän tai ei niin yhtään.

Ja mä olen ihan itse hänet aikoinaan jättänyt, jonka jälkeen itkin vuorokauden putkeen. Kirjaimellisesti. Siitä ei vaan tullut loppua ennen kuin uni pelasti. Ja unen jälkeen jatkettiin aktiivista itkemistä viikko, kunnes  jossain vaiheessa ei enää itkettänytkään. Jättämisen syynä oli se, että mä olin liian nuori niihin asioihin, joita hän mua vanhempana luonnollisesti halusi. Ei mulle tullut edes mieleen silloin kysyä, voisiko hän ehkä odottaa pari vuotta. Näin sen siis pitikin mennä.

Silti, olipa vaikuttava kokemus tänään.

S niin kuin seuranhakupaikka

Mä olin ihan saletti siitä, että jossain kommentissa joku pohti seuranhakupaikkojen kelpoisuutta parisuhteen muodostamisen kannalta. Ja löytyihän se kommentti lopulta tuolta.

Baarit taitaa olla aika vanhanaikaisia.. Nykyään kai ne kaikki suhteet löytyy netistä! No..mä laittaisin ne melkeen samaan baarien kaa.. Kaupasta tai kirkosta kannattaa etsiä.. 

Voisin tietenkin jättää takertumatta tiettyihin sanoihin ja ottaa kommentista vain olennaisen sisällön. Mutta mä olen jotenkin sellainen hiustenhalkoja, vaikka tiedän kommentin sisältäneen myös ihan pienen huumorinsiemenen. Miten niin baarit on vanhanaikaisia? Tai miten niin kaikki suhteet löytyy netistä?

Baari

Pohjimmiltanihan mä vastustan vain sitä ajatusta, että pitäisi koko ajan olla haku päällä meni sitten minne vaan. Mutta, jos olisin vailla kumppania, niin en mä sitä ihan oikeasti ainakaan baarista lähtisi etsimään. Ei siksi, että se olisi vanhanaikaista vaan siksi, että todennäköisyys kohdata sellainen helmi, jota jaksaa katsella vielä seuraavana päivänäkin tai viikon päästä (puhumattakaan vuosien päästä) on todella kehno. Kun ei itse ole mikään baari-ihminen, niin tuntuisi typerältä lähteä etsimään seuraa täysin vääränhenkisestä porukasta ja manata jo sillä tavalla ongelmia itselleen.

Niin ja tiedän, että baareistakin on moni hyvä tarina saanut alkunsa, joten jos se tuntuu omalta paikalta, niin siitä sitten vaan.

Netti

En millään usko, että kaikki suhteet löytyisi nykyään netistä. Se on vaan yksi paikka muiden joukossa, kun sellainen kerran on olemassa.

Olen joskus vahingossa löytänyt netistä hienoja ihmisiä ja parisuhteenkin. Vahingossa siksi, että en silloinkaan ollut etsimässä mitään liveseuraa. Pidän silti luonnollisena, että kun tarpeeksi kauan juttelee netissä saman ihmisen kanssa, alkaa hiljalleen syntyä tarve myös kuulla toisen ääni ja ehkä joskus jopa nähdä ihan oikeasti. Kun niihin puheluihin ja tapaamisiin ei ladata mitään ylisuuria odotuksia, niin ne saattavat jopa onnistua.

Mutta varsinaisiin deittipalveluihin mä en jaksa uskoa, koska kuten baareissa, myös siellä on vain ihmisiä, jotka on ottaneet pariutumisen elämäntehtäväkseen. Koska pariutumisesta on tullut heille elämäntehtävä eivätkä he ole siinä onnistuneet, he ovat myös monesti yllättävän katkeroituneita ja siten huonoa ja masentavaa seuraa ainakin mulle. Sellaiset suhteet on miinakenttiä, joille en halua astua.

Kauppa

Mikä ettei. Sattumalta kaupassa voi tutustua hienoihin ihmisiin. Mutta, jos taas ottaa elämäntehtäväkseen pariutua kaupassa, niin johan se henkilökuntakin alkaa ihmetellä sitä vaanijaa, joka käy siellä useita kertoja päivässä tai muuten notkuu kulmilla useita tunteja päivässä.

Kirkko

Jos sattuu olemaan uskonnollinen tai muuten tykkää käydä seurakunnan järjestämissä jutuissa, niin tämä voi olla hyväkin vaihtoehto. Uskon asiat vaan on monesti niin ristiriita-alttiita juttuja, että ei olisi mun paikkani. Mä jotenkin oletan, että nämä ihmiset uskoo niihin valmiina annettuihin uskonkappaleisiin. Minä en. Enkä aio teeskennellä, että uskoisin. Käännyttämisyrityksetkin ovat turhia mun kohdalla, joten ei kirkko ainakaan mun paikkani ole.

Jälleen kerran päädyin siihen lopputulokseen, että pariutumisen elämäntehtäväksi ottaminen on pelottavaa ja ahdistavaa ja sillä varmistaa vain sen, ettei sitä tervettä parisuhdetta koskaan löydäkään. En ole itsekään niin kylmän laskelmoiva, etteikö mun sydän koskaan tekisi muutamaa ylimääräistä sykäystä kenenkään suuntaan, mutta sen verran järki-ihminen kuitenkin olen, että sydän saa mun puolesta elää omaa elämäänsä ja sykähdellä kenelle huvittaa. Pariutumiseen se on ihan liian vähän, vaikka sykähtelyn seurauksena villiintyvät hyvän olon kemikaalit tuokin elämään sellaista ihanan onnellista auvoa. (katso kohta 4 Lemmenkipeys)

S niin kuin sitoutumiskammo

Nella kyselee onko kaikilla miehillä sitoutumiskammo. Vaikka kaima olenkin, en usko sitoutumiskammon olevan miesten yksinoikeus. Itseäni jäi kaivelemaan paljon enemmän kommentit siitä, että aloittaja saattaisi olla yksinhuoltaja ja jäisi siksi rannalle ruikuttamaan. 

"Oletko ehkä YH tai onko sinulla joku sairaus tai vastaavaa?"

"YH:n suhteen seinä varmaankin tulisi vastaan jo ennen sukulaiskäyntiä"

Itse en ole tällaista ilmiötä vuosien varrella havainnut. Päinvastoin olen ennenkin tainnut sanoa, että Suomessa on yllättävän paljon miehiä, jotka haluaisivat isäksi toisen lapselle. Enemmänkin se on mennyt niin päin, että yksinhuoltajuus on tehnyt minusta sitoutumiskammoisen. Ei siksi, että olisin kärsinyt elämää suuremman vääryyden lapsen isän kanssa vaan siitä syystä, että äidille paras ei aina ole lapselle paras. Äitinähän, yh-alulla tai ilman, sitä helpolla ajattelee lapsen parasta ensin ja vasta sen jälkeen omaa parastaan.

Olen myös sitä mieltä, että lapset eivät voi vaikuttaa päätökseen siitä, aloittaako äiti suhteen uuden miehen kanssa vai ei. Tietenkin voidaan kysyä, että jos miesehdokas ei ole hyväksi lapselle, onko hän sitä silloin äidillekään. Tuskinpa vaan. Puun ja kuoren välissä oleminen on sitä paitsi kovin ikävää.

Vaikka en itse ole onnistunut törmäämään miehiin, jotka ajattelevat yksinhuoltajuuden olevan este suhteen etenemiselle, niin keskustelupalsta näyttäisi osoittavan heitäkin olevan. Sikäli mikäli kirjoittajat olivat miehiä. Toisille saattaa olla kova pala ajatella alkavansa suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on ollut elämää ennenkin ja lapsi on ikävä muistutus siitä. Toisille aikuisille on vaan liian kova pala jäädä ikuiseksi kakkoseksi olemassa olevalle lapselle. Toiset taas näyttäisivät ajattelevan, että koska tuolla on jo lapsi, niin joko a) hän on lisääntymiskykyinen ja mahdollisesti äiti minunkin lapsilleni tai b) hän ei ole heti haluamassa lapsia kanssani.

Kaimatyttö ei kertomuksensa mukaan ollut yh, joten se selitys kumoutui myös keskustelun edetessä. Hän kuitenkin mainitsi jossain kohtaa olevansa ujo, jolloin helposti antaa itsestään kylmän ja tunteettoman vaikutelman. Siinä saattaa olla ainakin osa totuutta, koska sanoo miehet mitä hyvänsä naisten tunteellisuudesta (yleensä ehkä enemmän hysteerisyydestä), niin kyllähän ne nyt kuitenkin tarvitsee myös joskus uskonvahvistusta ja osoituksen siitä, että nainen välittää. Koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta tutustua miesten sielunelämään ihan oikeasti, perustan väitteeni pelkästään mutu-tuntumaan.

R niin kuin roikottaminen

Neon automaattinen orastavan parisuhteen opas vastaa:

"Voitko sä naisena selittää, miksi tarvii toista roikottaa paremman puutteessa?"

Virallinen vastaus

Roikottajia ja niiden riippakiviä on ollut maailmansivu ja tulee olemaan vastakin.

Roikottaja voi olla nainen tai mies. Yleensä kyseessä ei ole edes mikään peluri vaan ihminen, jonka sosiaalinen omatunto kolkuttaa tavallista kovempaa. Se sanoo jotain sen suuntaista, että koska toi toinen sanoo tykkäävänsä musta, niin enhän mä voi olla tykkäämättä siitä. Monesti liiallinen kiltteys on enemmän naisten kuin miesten ongelma. Roikottajan ongelma on, että hän ei halua missään tilanteessa loukata toisia ihmisiä ja tarjoilee siksi heissä roikkuville riippakiville edes jotain rippeitä. Kun roikottajalta kysyy suoran kysymyksen, siihen saa vastaukseksi jotain ympäripyöreää. Omalle kohdalle muistan osuneen sellaisen lauseen, että olen 93 prosenttisen varma, että meistä ei tule mitään.

Riippakivi on usein oikeasti tosi ihastunut roikottajaansa tai kuuluu siihen ihmisryhmään, jolla on pakko olla joku. Tämä on se pointti, miksi moni riippakivi jää roikkumaan. Myös riippakivi saattaa olla keskivertoa kiltimpi ihminen. Lisäksi hänen ristinään on kyvyttömyys tehdä päätöksiä, ellei varmaa lopputulosta ole tiedossa. Riippakivi on valmis nielemään kaiken sonnan, jota taivaalta tarjoillaan, koska siellä on olemassa se 7 prosentin mahdollisuus siitä, että roikottaja muuttaa mielensä. Silloin prinsessa ja prinssi saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Nyt ei kuitenkaan puhuttu saduista vaan ihan oikeasta elämästä. Roikottajalta ei tietenkään ole reilua sälyttää vastuuta päätöksestä edesvastuuttomassa tilassa olevalle riippakivelleen, mutta se on silti paras vastaus, jonka se on ikinä onnistunut antamaan. Siksi riippakiven kuuluu pysähtyä miettimään riittääkö se, mitä roikottaja on hänelle juuri siinä hetkessä valmis antamaan. Ei mitään itselle annettuja sitku-vastauksia, vaan onko tyytyväinen tilanteeseen juuri sillä hetkellä. Jos kuitenkin puhutaan parisuhteesta, joka on ihan alkutekijöissään, niin ei ole mitään mieltä alkaa hakkaamaan päätään betoniseinään, vaikka olisi miten ihastunut. Toisaalta kannattaa ehkä myös suhteuttaa niitä omia toiveita menossa olevaan suhteen vaiheeseen. Monikaan ei muutamassa viikossa ole valmis tekemään koko elämän kestäviä ratkaisuja.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni oli, että 7 prosentin mahdollisuus oli aivan liian pieni suhteutettuna omaan ihastukseni määrään. Ja arvatkaapa mitä? Elämässä yleensäkin toimii se tosiasia, että pitää vaan tehdä päätös. Kun on tehnyt päätöksen, ei tarvitse enää vatvoa vaan voi jatkaa eteenpäin helpottunein mielin.

Pähkinänkuoressa

Koska annat sen roikottaa ja tyydyt olemaan paremman puute.

Et voi tietää miehen millast olla nainen

Mut pyri olee rakkauden ammattilainen

kiitos Juice niist viisaist sanoist

Mitä moni ettii tääl vielä baarihanoist

Auttaa voi janoist mut ei rakastunutta

Ei mikään mutta ku suhteet on skutta

Niihin eksyy ja kuulee takas huudot

Ne satuttaa, tappaa ja luo ennakkoluulot
Tulevii mitä ikinä ne onkaa
Mun mielest turha mennä ketään takas vonkaa
Mitä löytyy takaa siihen on joku syy
Vaik tääl nyt myrskyy ni viel tulee tyyntyy

Elokuu: Soutaa huopaa

R niin kuin rakkaus

Älkää nyt vaan luulko, että mulla olisi rakkaudesta jotain fiksua sanottavaa. Kun joku ottaa puheeksi rakkauden, mä jään yleensä tuijottamaan johonkin kaukaisuuteen ja yritän tekeytyä näkymättömäksi. Mitä enemmän mulle tulee ikää, sitä vähemmän mä haluan puhua aiheesta, josta mä en taida sittenkään tietää kovinkaan paljoa.

Siitä huolimatta mulla on selkeä käsitys siitä, että ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen eivät ole synonyymejä. Mulla on myös selkeä käsitys siitä, että ihmiset sekottaa monesti ihastumisen rakkauteen. Miten ne voisi ikinä olla sama asia, kun toinen tapahtuu hormonitoiminnan seurauksena alle viidessä sekunnissa ja toinen tunne syntyy, kehittyy ja jalostuu vuosien kuluessa?

Tarvitseeko sanoa, että mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä? Ensisilmäyksellä voi ihastua, muttei rakastua eikä ainakaan rakastaa. Korkeintaan voi rakastaa sitä tunnetta, jonka toinen saa aikaiseksi, mutta tuskin se kertoo paljoakaan tunteista sitä ihmistä kohtaan. Voihan sitä tietenkin uskotella itselleen, että ensisilmäyksellä tuntee toisen niin läpikotaisin, että tietää täsmälleen toisesta ihan kaiken ja pystyy näkemään tulevaisuudenkin. Tietää kuinka vuosien päästä olisi valmis repimään korvansa irti, ettei tarvitsisi kuunnella sitä maailman ihaninta ihmistä ja silti rakastaa. Tietää kuinka ne vitsit, jotka alussa tuntuu olevan tosi hauskoja lakkaa olemasta niitä, ellei repertuaari kehity ihmisen mukana ja silti haluaa kuunnella niitä jatkossakin. Mun näkökulmasta rakkaus on oikeastaan aika arkista.

Jos joku laittaa mut selkä seinää vasten ja vaatii vastauksia mun tunteista, niin yleensä korvaan r-sanan välittämisellä, kiintymyksellä, arvostamisella tai jollain vastaavalla (jos mulla nyt jotain sellaisia tunteita olisi). Joku vois väittää, että ne on sanoja, jotka liittyy läheisesti r-sanaan, mutta yhtä moni ei osaa niitä yhdistää siihen lainkaan. Se ei tietenkään ole mun ongelmani vaan useimmiten sen ongelma, joka mut on ajanut nurkkaan. Valehtelemaan mä en ala. Höh!

M niin kuin mustasukkaisuus

Tämä on taas niitä aiheita, jotka on roikkuneet luonnoksissa jo ties kuinka pitkään. Ei vaan saa otetta tai aihe on liian räjähdysaltis. Olen mä sitä kyllä sivunnut yhdessä jos toisessakin kirjoituksessa aikaisemmin tavalla tai toisella.

Voisi auttaa, kun menisi itseensä ja kurkkaisi peiliin. Enhän mä itsekään ole kokonaan moisen tunteen yläpuolella. Ongelma siitä tulee vasta, kun tärkeä ihminen hakee omalle asemalleen vahvistusta pyrkimällä tekemään musta tavalla tai toisella mustasukkaisen. Se, jos joku on omiaan tappamaan toisen aseman/tärkeyden mun elämässä. Kuka nyt ehdoin tahdoin turpiinsa ottais kerta toisensa jälkeen? Helpompaa on antaa tunteiden kuolla, vaikkei sekään hetkessä tapahdu.

Monesti väitetään, että jos ei ole mustasukkainen, ei ole tunteitakaan. Ei se kuitenkaan niin ole. Mä pidän omasta mustasukkaisuudestani huolimatta koko tunnetta enemmän omistamisenhaluna kuin rakkautena. Eikä omistamisella ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.  On silti luonnollista, että pelkää menettävänsä jotain itselleen tärkeää. Ristiriita on siinä, että antamalla mustasukkaisuuden ottaa niskalenkin, käyttäytyy itse niin, että toinen pakenee henkensä edestä.

Suurin ongelma mustasukkaisuus on mulle silloin, kun musta ollaan mustasukkaisia ja sen takia mun menemisiä ja tulemisia pyritään rajoittamaan. Erityisen vaikeaa siitä tulee, jos mä joudun vastaamaan puhelimeen jotain sata kertaa päivässä ja kertomaan mitä milloinkin teen. Mä tiedän kyllä, että se rajoittaa ihan yhtä lailla sen mustasukkaisen osapuolen menemisiä ja tulemisia, kun joutuu käyttämään  sekä vapaa-aikansa että työaikansa toisen vahtimiseen, muttei se paljoa ole lohduttanut.

Joskus sata vuotta sitten (lue: 2000-luvun alussa. Heh, kylläpä aika rientää ja sitä rataa) kävin Rusentava rakkaus -ryhmäterapiassa. Se oli aika opettavainen kokemus - minä ja ne sairaalloisen mustasukkaiset. Vasta siellä mä tajusin oikeasti, kuinka paljon mustasukkaisuus rajoitti niitä, jotka olivat itse mustasukkaisia. Vasta siellä mä tajusin, mitä kaikkia todella typeriä tekoja se voi saada aikaiseksi. Se oli valaisevaa ja pelottavaa. Muttei se silti antanut tarpeeksi ymmärrystä, että olisi voinut pelastaa mun silloisen suhteen. Se ei toki ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli selvittää, että voisinko mä elää siinä suhteessa vai en. En voinut.

Mä kuitenkin olen vahvasti siinä uskossa, että pystyn sulattamaan tietyn määrän mustasukkaisuutta, jos se on terveellä pohjalla. Terve pohja kai tarkoittaa sitä, että asia pystytään selvittämään puhumalla ja se helpottaa molempia osapuolia. Mä en oikein pysty edes ymmärtämään, miksi musta pitäisi olla mustasukkainen. Paitsi tietenkin, jos on ryssinyt omat mahdollisuutensa. Mä kun kuitenkin olen uskollinen ennen kaikkea omille tunteilleni.

S niin kuin sielunveli

"Sun ongelmas on, että sä et ymmärrä, mitä se sana tarkoittaa. Ihmiset kuvittelee, että sielunveli on joku täydellinen kumppani, sitähän kaikki tahtoo. Mutta todellinen sielunveli on sun peilis, se tyyppi joka näyttää sulle kaiken, mitä sä yrität piilotella, se tyyppi joka saa sut kiinnittämään sun huomion ittees, niin että sä voit muuttaa elämääs. Todellinen sielunveli tai -sisko on luultavasti tärkein ihminen, kenet koskaan tapaa, koska se repii muurit alas ja läimäyttää hereille."

Elisabeth Gilbert: Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä

Lainaus säilyttää kestosuosikkiaseman mun mielessä sielunveli kuvauksista vuodesta toiseen. Se myös jatkuu osuvasti, mutta en mä vielä halua sinne asti mennä. Tässä on hyvä nyt. Ei liikaa painavia totuuksia samalla kertaa.

Have you seen my soul mate?

Nyt pitää mennä nauttimaan auringosta. Siellä on melkein kesä! :)

N niin kuin napakoru

Päikkärit on parhautta.

En ole pitkään aikaan nähnyt sellaisia unia, joista olisin muistanut mitään. Siksi nyt on ihan pakko istahtaa kirjoittamaan tämän päiväinen uni aika tuoreeltaan muistiin. Etenkin, kun unesta herääminen tuntui hyvältä.

Unessa mun napakoru oli kasvanut irti. (Toim.huom. Mulla ei ole napakorua eikä mulle tule sellaista - kait) Koru oli kasvanut irti siten, että ei ollut jättänyt edes pienen pientä arpea paikalle, jossa se oli ollut. Mulle tuli kauhea paniikki, että se on pakko saada takaisin ja aloin tunkea sitä väkisin ihon läpi. Kun se vihdoin oli paikoillaan, mä tajusin laittaneeni sen väärinpäin. Niinpä revin sen irti ja yritin uudelleen. Enää en saanut sitä lainkaan paikoilleen eikä siitä taaskaan ollut jäänyt mitään jälkeä.

Herättyäni mulla oli aika vahva tunne siitä, että napanuora on katkaistu ja napatynkäkin pudonnut tarpeettomana pois. Jäljellä oli vain ihana ja syvä rauha. Helpotuksen tunne siitä, että ei ole enää mitään pakkoa mihinkään. Elämä on tässä ja nyt!

T niin kuin tahtoo

Mä olen vaikuttunut. Mä haluan. Tahdon. Ihan pakko saada. Se säästäisi niin paljon kaikkien aikaa ja hermoja. Pidemmällä juoksulla myös rahaa, kun meille jäisi aikaa tehdä sitä enemmän.

Mitä mä nyt sitten tahdon? Että perinteiset viivakoodit poistuu. Että kun meille saapuu tuhannen tuotteen erä, jotakin niin mun ei tarvitse laskea niitä yksi kerrallaan. Ja että mun ei jatkossakaan tarvitse inventoida sitä määrää perinteisillä menetelmillä. Paitsi että mä kyllä osaan jo delegoida. Voisinhan mä delegoida sittenkin jonkun käyttämään sitä laitetta.

Mä olen rakastunut: RFID-teknologiaan. Huoks!

Rakkauden huumassa on vaikea saada mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Tiedätte nyt kuitenkin, että mä löysin tänään sen oikean. Vanha tuttu, mutta aivan uudet sfäärit. Olipahan antoisa yritysvierailu. :D

P niin kuin painajainen

Joku ajoi mut pitkästä aikaa miettimään entistä elämääni. Niitä vuosia kun sain vilkuilla olkani yli, säikähtelin pienimpiäkin ääniä enkä todellakaan lähtenyt viemään edes roskia pimeän tultua. Tämäkin on yksi niistä traumoista, joita nykyään pystyy miettimään aiheuttamatta itselleen pahaa oloa.

Jossain näin uutisen, että kun raiskaaja lupautui menemään naimisiin uhrinsa kanssa, hän vältti tuomion. Yllätys, että tyttö ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa itsensä hengiltä. Mua ei sentään kukaan raiskannut. Mun elämänhalukin säilyi. Tein vain nuoruudessani todella huonon valinnan, josta toki seurasi myös jotain maailman tärkeintä.

Mä olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset aina jaksaa tuoda esiin kuinka jokin epäonnistunut valinta vei heiltä heidän parhaat vuotensa. En mä ole menettänyt parhaita vuosiani kenellekään. Mä jouduin muuttamaan suuntaa radikaalisti, mutta myös sain todella paljon. Tietenkin silloin aivan aluksi, kun heräilin öisin hiestä märkänä painajaisiin siitä, että joku tunkeutuu meille kotiin toteuttamaan uhkauksensa ottaa mut ja lapsen hengiltä, niin katkeruus uhkasi nostaa päätään. Painajaiset jatkuivat, kunnes muutettiin "piiloon", vaihdoin nimeni ja sain sen turvin olla jopa pari vuotta ihan rauhassa ja koota itseäni.

Kotiseuduille palaamisen jälkeen, "painajainenkin" palasi. Oli kaikenlaisia tekaistuja oikeudenkäyntejä, jotka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Oli hiipparoimista nurkissa ja typeriä hätäisesti kirjoitettuja kirjeitä teipattuna ulko-oveen. Se herätti alkuun mussa niitä vanhoja pelkoja eikä asiaa kauheasti auttanut se, että silloinen kumppani ei oikein osannut suhtautua asiaan. Näin toistuvasti unta siitä, että yritin soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut tai sanottiin, ettei ehditä tulla. Että mä olisin omillani. Kunnes sitten tajusin, että siitä pelottavasta ihmisestä ei ollut oikeastaan enää kauheasti jäljellä.

Törmäsin häneen joulukuussa tuolla meidän porraskäytävässä. Oli tulossa tipauttamaan postiluukusta synttärikorttia tyttärelleen, mutta ojensikin kuoren mulle ja lähti myös mun kanssa samaa matkaa pois. En mä mykäksi sentään mennyt, mutta enpä mä myöskään paljoa puhunut. Kiitin aluksi kohteliaasti ja sitten vastasin jo hiukan v**tuuntuneesti, ettei mulla ole tapana heittää toisten postia roskiin oli se keneltä hyvänsä.

Toisaalta mä olen iloinen siitä, että vaikkei hän koskaan ollut isä tyttärelleen, niin on edes vanhemmiten alkanut muistaa toista pienillä rahasummilla edes merkkipäivinä. Siitäkin huolimatta, ettei pimu erityisesti halua tavata isäänsä. Ehkä sekin joskus muuttuu.

Se, mitä tapahtui vuosia sitten ja mikä jatkui vuosia, ei koskaan tule unohtumaan. Me ei myöskään koskaan tulla olemaan edes puheväleissä. Mutta jos mä jotain siitä opin, niin sen, että mussa on pakon edessä hurjasti voimaa. Ja toisaalta myös sen, että pahimmastakin tilanteesta selviää.

appleplusskeleton

I niin kuin ihastuminen

Nainen, kai sä tiedät, ettei ihastuminen ole totta? Se on aivojen ihan oma keino saattaa sut nesteeseen.

Ihastuminen tapahtuu alle viidessä sekunnissa. Ennen kuin hitaampi on ehtinyt tervehtiä, toinen on jo täysin in löööv. Viidessä minuutissa munasarjatkin on saaneet viestin, että nyt olis kuuma kolli lähettyvillä. Kymmenen minuutin sisään aivot sylkee vielä hiukan hormoneja peliin. Oksitosiiniryöppy valmistelee sut elämäsi koetukseen. (Ilmankos sitä pumpattiin muhun synnytyssairaalassakin?)

Lohduttavaa on, että vuoden päästä sä et enää muista, mitä koskaan edes näit siinä tyypissä. Armollista. ;)

Woman's Health: Love or lust?

Samojen asioiden vihaaminen yhdistää paljon

tehokkaammin kuin jotkut...

hormonit!

Ihastumisesta päästään sujuvasti siihen, että mun lemppari Bilebändiehdokas The Jags tarvii tänään paljon ääniä. Jos sulla ei ole mitään suuria intohimoja siitä kuka on kingi, niin voit yhtä hyvin klikata tästä nyt heti ja antaa äänesi The Jagsille Facebookissa. Joo, pitää olla rekisteröitynyt käyttäjä, että saa äänestysoikeuden. Fb äänien painoarvo on vaan 10 % kaikista annetuista äänistä, mutta kuitenkin. Jos sulla ei ole mitään käsitystä siitä, keitä nää tyypit on, niin bileet sun omassa kodissa alkaa illalla kello 19:30. Yle kakkosen lähetyksen ajan voi äänestää tekstiviestitse tai soittamalla parempaa bändiä.

K niin kuin kateus

Kimmeli kirjoitti joku aika sitten siitä, että ei ole kateellinen. Ensireaktiona ajattelin jo otsikon nähdessäni, etten takuuvarmasti ole kateellinen itsekään. Hyi, pois se minusta! Mutta ennen kuin annoin näppäimistöni suoltaa sanoja, joissa vakuutan olevani kateuden yläpuolella, mä pysähdyin miettimään tämän kuolemansynnin mahdollisuutta itsessäni.

Vastahankaisesti on myönnettävä, että historiaani tutkimalla mä olen löytänyt itsestäni pienen pieniä kateuden murusia erilaisissa elämäntilanteissa. Tosin monikaan ei varmasti ole nähnyt mun olevan kateellinen jostakin. Kysymys on enemmänkin siitä, että tunteen tunnistaessaan antaa itselleen mahdollisuuden päättää, miten sen kanssa toimii. Mä useimmiten päätän toimia sen kanssa hiljaa keskenäni ja käsitellä sen pois häiritsemästä mun arkea. Ajatus siellä takana on, että olemalla avoimesti kateellinen ja antamalla tunteen viedä, mä en todennäköisesti saavuta mitään muuta kuin pahan mielen sekä itselleni että muille ympärilläni oleville.

Toisen saavuttamasta hyvästä on joskus todella vaikea iloita varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu, että itse on kohdannut maailman suurimman onnettomuuden. Joku ehkä muistaa, että keväällä 2007 mä olin ensin varovaisen onnellinen, koska raskaustesti näytti plussaa. Muutaman viikon päästä ilosta ei ollut tietoakaan, kun raskaus todettiin kohdun ulkoiseksi. Tilanne vielä pitkittyi, kun alkio ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että kuolisi pois. Miksi joku niin elinvoimainen pikkuotus oli päättänyt kiinnittyä ihan väärään paikkaan? Vasta toisen metotreksaatti-injektion jälkeen hormonit lähtivät laskuun. Se oli sekä henkisesti että fyysisesti kivuliasta aikaa, jonka jälkeen meni todella kauan ennen kuin jaksoin aidosti ilahtua kenenkään raskaudesta. Koskaan ei ole ollut niin paljon raskaana olevia naisia liikenteessä kuin noina lähikuukausina. Olin täysin varma, että muutaman kuukauden päästä syntyy maailmanhistoriassa eniten vauvoja. Miten sitä alkaakin kulkea laput silmillä ja nähdä vain tiettyjä asioita?

Vielä pari vuotta sitten, kun mun yksi rakkaimmista ystävistäni kertoi olevansa raskaana, mä huomasin kateuden vihlaisevan, vaikka ulospäin näkyikin hymy ja onnittelut. Siitäkin huolimatta, että olin päättänyt, etten ikinä koskaan milloinkaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen kuin olin ollut, mä olin kateellinen toisen onnesta. Kun kaikki ei mennyt heilläkään, kuten oppikirjoissa, mä tunsin syyllisyyttä siitä, että olin jollain tasolla edes ihan vähän iloinen siitä, että muillakin voi mennä pieleen. Se oli oikeastaan hyvin hämmentävää aikaa, kun yhtä aikaa yritti käsitellä epäoikeudenmukaisia ilon tunteita ja toisaalta varmaan sitä surua omasta menetyksestä.  Ehkä se ei ikinä koskaan milloinkaan oli enemmän keino suojella itseä tuskallisen kokemuksen tuomilta muistoilta, johon olin valmis vasta myöhemmin.

Tapahtuneesta on nyt aika tarkalleen viisi vuotta. Tänään mä olen oikeasti sitä mieltä, että tapahtui täsmälleen niin kuin pitikin tapahtua. Kuukausi pari sitten sain todeta, ettei vauvauutiset todellakaan enää satuta eikä synnytä mitään kateuden vihlaisuja. Vihdoinkin mä olen vapaa ja voin olla aidosti iloinen toisia kohdanneesta onnesta. Mutta ei se tarkoita, etteikö maailmasta löytyisi vieläkin tukuttain onnea ja iloa, josta mä saatan olla kateellinen. Kukaan ei vaan koskaan saa siitä oikeasti tietää.

Kuva: Suhdesoppa

V niin kuin varpaillaan

Mä olen täällä(kin) jankuttanut, että inhoan epäluuloisuutta. Nyt löydän itsestäni hitusen samaa vaivaa. Omaksi puolustuksekseni haluan sanoa, että kysymys on enemmän itsesuojeluvaistosta ja varovaisuudesta kuin hillittömästä tarpeesta osoittaa epäilykseni tosiksi. Totuudellisuudella ei tässä ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tarvitsen reilun välimatkan.

Mä otan väkisin muutaman askeleen pakkia, kun joku alkaa vakuuttelemaan mulle verbaalisesti hyvyyttään, hyviä aikeitaan tai ehdotonta läpi elämän kestävää ystävyyttään. Ne on ominaisuuksia, jotka näkyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Ne on myös ominaisuuksia, jotka tulee vain luonnostaan, ei pakottamalla. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en mä ota vain muutamaa askelta, mä kasvatan oikein kunnon kuilun siihen väliin. Varmuuden vuoksi.

En tiedä onko mun ajatuksilla todellisuuspohjaa tai ei. Musta vaan tuntuu, että erityisesti tilanteissa, joissa viha tai edes vihaisuus olisivat ns. normaaleja reaktioita, hyväntahtoisuuden vakuuttelu kertoo pelkästään piilotetusta vihasta. Vielä vahvempi tunne piilotetusta vihasta syntyy, kun kuulee kireän äänen. Voi melkein nähdä sielunsa silmin kuinka leuanseutu kiristyy ja kädet puristuvat nyrkkiin tai jonkin lähellä olevan esineen ympärille. Silmien välähdyksenkin voi melkein nähdä. Eniten siinä pelottaa mitä mahdollisesti tapahtuu, kun kuppi lopulta menee nurin. Niin kuitenkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin. Keneenkään ei mahdu vihaa niin paljoa, etteikö se purkautuisi jossain vaiheessa. Eikä se silloin välttämättä ole enää mitenkään hallittua.

Mä toisaalta ymmärrän myös pyrkimykset ystävyyteen. Kyllähän te nyt tiedätte, että mä haluan olla kaikkien kaveri oli se yhteinen historia sitten millainen tahansa. Mutta ei se mikään automaatio ole. Sen lopullisen muodon hakemiseen menee aikansa eikä sitä todellakaan voi pakottaa. Ainoa, mitä voidaan oikeasti sopia on, että ei haluta jarrutella toisen oman elämän rakentamista, ja myös pitää sanansa. Loppu tulee joko itsestään tai jää tulematta.

L niin kuin lukko

Mä olen tuijottanut tätä tyhjää tekstieditoria jo ties kuinka kauan. Yhtäkkiä on alkanut pelottamaan, että joku oman näyttönsä takana tekee sellaisia tulkintoja, jotka eivät pidä lainkaan paikkansa. Mietin ihan liikaa, mitä voin kirjoittaa. Ei auta kuin päättää, että vastuu on lukijalla. Sovitaan vielä niinkin, että lukija, jolla on olemassa ihan henkilökohtainen kontakti muhun, niin ottaa luurin käteensä ja soittaa, jos jotain epäselvyyksiä jää.

Mä tiesin, että tunteiden miettiminen on vaarallista. Ja silti mä tein niin. Kaiken lisäksi mä menin tekemään sen keväällä. Just sillon, kun kaikki uusi alkaa kasvaa ja muutenkin taas herää haluamaan kaikenlaisia asioita. Varsinaista itsemurhaa. Kun sille antaa pikkusormen, se vie koko käden. Tai ainakin normaalisti rautaisen keskittymiskyvyn. Ajatukset karkailee mihin sattuu ja oikeat asiat etenee tuskastuttavan hitaasti, kun yllättää itsensä kerta toisensa jälkeen tuijottelemasta kaukaisuuteen.

Myönnetään, että mullekin on ihan terveellistä aika ajoin antaa pään pehmitä ja sydämen sulaa. Mutta vähintään toinen jalka olisi syytä pitää tukevasti maassa koko ajan. Mä olen ehkä maailman suurin pelkuri. En ehkä sittenkään ole niin kova kuin annan ymmärtää. Mulla ei vaan useinkaan ole varaa raottaa sitä tunteettomuuden viittaa. Silti: ellei seiniin tuijottelu ala kohta helpottaa, niin tarttis varmaa tehrä jottai.

I niin kuin ikävä

Olen yrittänyt tavoittaa ikävän syvintä olemusta, mutta kuten aina, kaikki tiet johtavat, ei Roomaan vaan  Suomi24:n keskustelupalstalle. Eikä sieltä oikein tahdo tavoittaa mitään järkevää.

Sieltä tavoitin vain ajatuksen, että jos niillä kaikilla ihmisillä on niin kova ikävä, niin miksei ne kerro siitä sille kohteelle suoraan? Aika ilotonta sitä on johonkin palstalle kirjoittaa ja toivoa, että joku tunnistaa itsensä yhdestä sanasta. Onhan siinä suoraan kertomisessa tietenkin aina se riski, että haaveet kaatuu, mutta mun mielestä kaatuneet haaveetkin on parempi vaihtoehto kuin turhat toiveet. Ja toisaalta on imartelevaa kuulla, että joku ikävöi. Eihän se kuitenkaan velvoita ketään yhtään mihinkään - ei ikävöijää eikä ikävöityä.

Mä olen tosi huono puhumaan tunteistani. Etenkin silloin, kun niitä ei ole. Kas kummaa. Siksi varmaan musta tuntuu tyhmältä pelkkä ajatuskin, että huutelisin niistä jossain palstalla. Mutten mä kait koskaan ole jättänyt sanomatta jotain, mitä oikeasti tarkoitan. 

Mä olen metsästänyt ikävän syvintä olemusta, koska viimeisten kolmen vuoden aikana olen vieroittanut itseni hyvinkin tehokkaasti koko tunteesta. Kun pitää itsensä tarpeeksi kiireisenä, ei paljon ehdi ketään kaipaillakaan. Aloin kuitenkin epäillä, että ikävän puuttumiseen voi olla myös jokin muu syy kuin pelkkä kiire. Kiirehän väistyy tai laitetaan väistymään takuuvarmasti, jos toinen on oikeasti tärkeä. 

Keskustelupalsta ohjasi miettimään enemmän kysymystä, jonka Pave Maijanenkin päästi aikoinaan ilmoille:

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain mitä ei ehkä olekaan?

Kai mullakin joskus on jotain ikävä ollut. Ehkä jopa tunnistaisin tunteen sen osuessa kohdalle. Milloin Sinä olet viimeksi ikävöinyt jotain? Oliko se ihminen, asia, esine, harrastus?