Kypsyä tahdon kertoo jankuttamisongelmastaan. Hänelle on tärkeää saada selvitettyä asiat kaikkia pieniäkin yksityiskohtia myöten ja kokee, että toiset antavat hänen ymmärtää asian olevan turha ja siihen takertumisen olevan bimboa. Luonnollisesti hän itse kokee, että jankuttaa vain itse tärkeiksi kokemistaan asioista. Kukapa sitä edes turhuuksien perään jaksaisi huudella yhä uudestaan ja uudestaan?
Minä puolestani koen jankuttamisen ongelmallisena, koska siinä sitä sitten on kaksi umpi-idioottia: toinen toistelee samoja asioita ja minä tuhahtelen ja vähättelen asiaa, koska se selvästi pitää minua vajakkina ja älylliseen toimintaan kykenemättömänä. Sitä saa mitä tilaa. Ei normaalilla ymmärryskyvyllä varustetulle ihmiselle tarvitse toistella samoja asioita, ellei se itse pyydä toistamaan tai tarkentamaan. Millaisena ihmiskunnan suurimpana nerona se oikein itseään pitää?
Saattaa olla, että voisin vakuuttaa jankuttajan siitä, että olen ymmärtänyt asian tärkeyden hänelle paljon helpommin tuhahtelematta ja vähättelemättä. Teoriassa tiedän, että jankuttaminen loppuisi, jos toistaisin sanotut asiat omin sanoin ja osoittaisin siten ymmärtäneeni. Motivaation löytäminen käytäntöön tuomiseksi on silti paljon ongelmallisempaa kuin tietää mitä pitäisi tehdä. Tietäähän jankuttajakin, että vaikka kertaus on opintojen äiti, se ei ole rakentava tapa keskustella.
Välillä oikeasti tulee tunne, että kaikille osapuolille olisi helpompaa, kun ei edes yritettäisi puhua toisillemme mitään, koska se toinen ei kuitenkaan tajua mistään mitään. Myönnän, että jankuttamisensietokyvyssäni olisi kehittämisen varaa. Samalla kuitenkin mietin, että jos on taipumusta jankuttaa kokiessaan jonkin asian itselleen tärkeäksi, niin kuinka ajatuksiensa perille menoa voisi jalostaa. Vaikka ollaanhan me tässäkin tapauksessa hyvin yksimielisiä siitä, että toisen kyvyssä ymmärtää äidinkieltään ja soveltaa sitä käytäntöön on alkueläimen älyllistä tasoakin matalampi. Onhan sekin jo lähtökohta.
Vinkkejä toista kunnioittavampaan kommunikaatioon voi hakea vaikkapa Marshall B. Rosenbergin kehittämästä Nonviolent Communication (NVC)-mallista, jota voi kutsua myös myötäelämisen taidoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, mutta aion oppia.




