S niin kuin se on ite, joka haukkuu

Menin sitten chicanen provoon, mutta ei voi mitään.

Suomalainen mies on mielestäni maailman rumin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aika harva mies nykyään osaa käyttäytyä herrasmiesmäisesti ja kohdella naista naisena ja kunnioittavasti. Suomalainen mies on myös tosiaan todella ruma ja junttimainen, ei mitään hajua miehekkyydestä. Suomalaisen miehen rumuudessa on mielestäni kuitenkin yksi hyvä puoli, sinkkunainen pystyy rauhassa keskittymään töihin ja opiskeluun.

Ekaksi: jos oma ajatusmaailma on tota luokkaa, niin ei voi odottaakaan, että kukaan kohtelisi herrasmiesmäisesti, naisena tai edes kunnioittavasti. En oikein tajua, miksi ratakiskokaan ei riitä. Ei voi odottaa toiselta hyvää käytöstä, huomioonottamista ja kunnioitusta, jos ei itse niihin kykene.

Toiseksi: Miten kohdellaan naista naisena?

Kolmanneksi: Onko tämä matkitaan Anu Saagimia tyyppinen juttu? Ihan kuin olisin kuullut samankaltaisia lausahduksia kohdistettuna suomalaisiin naisiin aikaisemmin? Jos sekä Anu että chicane ovat oikeassa, niin suomalaiset naiset ja miehet ovat kuin luotuja toisilleen.

Neljänneksi: Nuoruudessani tunsin pojan, jota kaikki tytöt kuolasivat. Meistä tuli pojan kanssa kämppikset jossain vaiheessa, mikä oli totaalinen ja viimeinen kuolinisku omalle kuolaamiselleni. Se jos joku kohteli tyttöystäväänsä huonosti, ja mä jouduin peittelemään sen tekosia. Iyh. Pidän siis omana faktanani, että sisäisen kauneuden puute voi pilata täysin fyysisen ulkonäön luomat illuusiot. Uskon, että se toimii myös toiseen suuntaan: kaunis mieli, komea katsoa.

Viidenneksi: Sanoinko jo, että suomalainen mies ei ole ruma? Yleistyksiä pystyy kuka tahansa tekemään ihan mistä tahansa.

Kuudenneksi: Missä ihmeen metsässä kirjoittaja asuu, jos näkee italiaanoja ym. gigoloita vain heidän kotimaassaan? Minä näen niitä lähes päivittäin. Kokemukseni mukaan osaavat punastua söpösti.

Seitsemänneksi: Ei hormonitoiminnan herääminen katso sitä missä maassa ollaan tai mitä kansallisuutta miehet edustavat. Eli ei v..tu välttämättä pysty keskittymään, vaikka pitäisi!

***

Sitten kun Movember on ohi eli ehkä jo huomenna kerron mitä mieltä siitä oikeasti olen.

J niin kuin jankuttaminen

Kypsyä tahdon kertoo jankuttamisongelmastaan. Hänelle on tärkeää saada selvitettyä asiat kaikkia pieniäkin yksityiskohtia myöten ja kokee, että toiset antavat hänen ymmärtää asian olevan turha ja siihen takertumisen olevan bimboa. Luonnollisesti hän itse kokee, että jankuttaa vain itse tärkeiksi kokemistaan asioista. Kukapa sitä edes turhuuksien perään jaksaisi huudella yhä uudestaan ja uudestaan?

Minä puolestani koen jankuttamisen ongelmallisena, koska siinä sitä sitten on kaksi umpi-idioottia: toinen toistelee samoja asioita ja minä tuhahtelen ja vähättelen asiaa, koska se selvästi pitää minua  vajakkina ja älylliseen toimintaan kykenemättömänä. Sitä saa mitä tilaa. Ei normaalilla ymmärryskyvyllä varustetulle ihmiselle tarvitse toistella samoja asioita, ellei se itse pyydä toistamaan tai tarkentamaan. Millaisena ihmiskunnan suurimpana nerona se oikein itseään pitää?

Saattaa olla, että voisin vakuuttaa jankuttajan siitä, että olen ymmärtänyt asian tärkeyden hänelle paljon helpommin tuhahtelematta ja vähättelemättä. Teoriassa tiedän, että jankuttaminen loppuisi, jos toistaisin sanotut asiat omin sanoin ja osoittaisin siten ymmärtäneeni. Motivaation löytäminen käytäntöön tuomiseksi on silti paljon ongelmallisempaa kuin tietää mitä pitäisi tehdä. Tietäähän jankuttajakin, että vaikka kertaus on opintojen äiti, se ei ole rakentava tapa keskustella.

Välillä oikeasti tulee tunne, että kaikille osapuolille olisi helpompaa, kun ei edes yritettäisi puhua toisillemme mitään, koska se toinen ei kuitenkaan tajua mistään mitään. Myönnän, että jankuttamisensietokyvyssäni olisi kehittämisen varaa. Samalla kuitenkin mietin, että jos on taipumusta jankuttaa kokiessaan jonkin asian itselleen tärkeäksi, niin kuinka ajatuksiensa perille menoa voisi jalostaa. Vaikka ollaanhan me tässäkin tapauksessa hyvin yksimielisiä siitä, että toisen kyvyssä ymmärtää äidinkieltään ja soveltaa sitä käytäntöön on alkueläimen älyllistä tasoakin matalampi. Onhan sekin jo lähtökohta.

Vinkkejä toista kunnioittavampaan kommunikaatioon voi hakea vaikkapa Marshall B. Rosenbergin kehittämästä Nonviolent Communication (NVC)-mallista, jota voi kutsua myös myötäelämisen taidoksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, mutta aion oppia.

O niin kuin onko se syntymävika?

Sehän nyt on selvää, että koskaan ei voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Erittäin hyvin sen huomaa kampaajan työssä. Jos on kiharat hiukset, inhoaa niitä. Jos on suorat hiukset, nekään eivät ole hyvät. Jos on ruskeat hiukset, niin ne on vähintään vääränsävyiset ruskeat jne. Tämä sama näyttää pätevän myös miehiin. Jos on sohvaperuna, haluisi sen joskus liikkuvan pidemmälle kuin jääkaapille ja takaisin, ja jos on liikunnallinen, haluaisi sen lopettavan sellaisen epäterveen toiminnan. Valitus hiuksista kampaajalle tuottaa usein toivotun tuloksen ainakin siihen asti, että asiakas alkaa itse hoitaa ja laittaa hiuksiaan. Valitus miehestä ystävälle tai vaikkapa keskustelupalstalle ei yleensä tuota mitään tulosta, koska mies on autuaan tietämätön käsillä olevasta räjähdysalttiista ongelmasta.

Olen törmännyt viimeisimpään valitukseen viime aikoina yhä useammin. Naiset ovat eron partaalla, koska heidän miehellään on harrastus. Jotenkin minun on vaikea nähdä ongelmaa - paitsi ehkä naisen korvien välissä. Toki onhan se suuren luokan pettymys, jos otti sohvaperunan ja nyt se on alkanut poistua kotoaan. Siinähän sitä onkin syytä kerrakseen laittaa lusikat jakoon. Esimerkiksi juoksijan puoliso odottaa miehensä kyllästyvän juoksemiseen eikä ymmärrä, mitä kiksejä kohta jo (halleluujaa) viisikymppinen mies voi siitä edes saada. Toisaalta tietämättömällä on myös ongelma, koska ei löydä parisuhdetta kuntoilunsa vuoksi. Omien sanojensa mukaan häntä pidetään pelimiehenä, koska käy salilla ja huolehtii ulkonäöstään. Anteeksi vaan naiset, mutta mikä teitä oikein vaivaa? Onko se syntymävika vai sattuiko joku muu onnettomuus? Mikä ihmeen ajatusmalli se sellainen esimerkiksi on, että miehen terveys menee, koska juoksee? Ihan vaan sillä kyselen, kun olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että liikunnalla (jota juokseminenkin käsittääkseni on) on positiivisia vaikutuksia terveyteen eikä päinvastoin.

Oikeastaan luulen, että juoksijan puolison ongelma ei ole miehen harrastus, vaan ajankäyttö. Luulisin, että hampaankoloon saattaa jäädä jotakin, jos miehen elämässä ei ole enää mitään muuta kuin treeni. Ennen se sentään tyhjensi tiskikoneen joskus. Parisuhteen ongelmat harvoin selviää sillä, että ei itsekään tiedetä, mikä se todellinen ongelma on. Osoitetaan syyttävästi naapurin aitaa, kun vika on oman talon perustuksissa.

Tietämättömällä ei taida olla sen suurempaa ongelmaa kuin muillakaan sinkuilla, jotka ovat sinkkuja vastoin omaa tahtoaan ja tekevät parisuhteettomuudesta itse itselleen ongelman. Jossain on varmasti hänellekin se nainen, joka pystyy hyväksymään sen tosiasian, että mies viihtyy yhtä paljon tai jopa enemmän peilin edessä kuin kumppaninsa. Tai voi hänellä olla ongelma. Jos parisuhteettomuudesta tekee itselleen ongelman, niin se epätoivo haisee todella pahalle ja kauas eikä siihen auta suihku eivätkä hajusteet.

K niin kuin katumus

Suomi24:lla pohditaan nyt sitä, voiko ystävällisyyttä katua. Koko juttu on saanut alkunsa Positiivareiden ajatusten aamiaisesta, jossa on tällä kertaa sanottu seuraavasti:

Saatat katua, että olet avannut suusi. Tai sitä, että olet jäänyt tai lähtenyt, voittanut tai hävinnyt, tai heittänyt hukkaan niin paljon. Elämän varrella huomaat kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse katua olleesi ystävällinen.

Aloittaja kertoo katuneensa sitä, että otti tuttavan luokseen asumaan tilapäisesti ja koska tuttava ei ollut osannut arvostaa elettä aloittajan toivomalla tavalla, niin häntä kaduttaa, että koskaan edes tarjosi apuaan. Toisin sanoen hän odotti varmaan saavansa kultaa ja kunniaa, mutta saikin vain tyytymätöntä nurinaa ja seläntakana haukkumista. Omien sanojensa mukaan, hän auttoi turhaan. Ymmärrän tuskan, mutta...

Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.

Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.

Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?

H niin kuin hakufraasit osa 1287

Tekemisen puutteessa, tai tekemisen välttelemiseksi, poimin muutaman hakufraasin, joilla blogiin on tultu toistuvasti. Aakkostarinoista ja sen kaikista variaatioista hakufraasina en edes ala. Olen silti salaa ilahtunut siitä, että prosentuaalisesti merkittävä osa tietää mitä hakee. Kiva kun käytte. Tulkaahan uudelleenkin. :)

Elämänohjeet

Valitettavasti elämästä ei ole olemassa mitään kaikilla varmasti toimivaa manuaalia. Elämä on vain elettävä. On kuitenkin olemassa hyvin pieniä juttuja, joita voi tehdä, kun tuntuu, että elämä potkii. Omakohtainen kokemus on, että useimmiten auttaa, kun kääntää katseensa rehellisesti itseensä ja miettii, mitä voisi tehdä tai ajatella toisin. Joskus kaikesta huolimatta tulee tilanteita, joissa ajatukset jumittaa tai pyörii täsmälleen samaa kehää, josta ei omin voimin löydä ulospääsyä. Näissä tilanteissa saatan soittaa Kirsille. Suosittelen lämpimästi. Kaikenlaiset ulkopuoliset valmentajat on pop, koska heillä ei yleensä ole olemassa sellaista tunnesidettä asiakkaaseensa tai ihmisiin heidän lähellään, joka voisi estää näkemästä tilannetta objektiivisesti. Monesti hän vain auttaa tuomaan esiin sen tiedon, joka jo itsellä on olemassa, mutta jota ei vielä itse halua nähdä. Ihan vaan senkään takia ei halua nähdä, kun se tieto koskee sinua itseäsi, ei niitä, jotka koet ongelmaksi.

Kirsistä tuli mieleen, että hänen yrityksensä kotisivuilla on yksi Coelhon Alkemistista lainattu elämänohje, joka on myös yksi mun suosikkilainauksistani.

"Miksi meidän on kuunneltava sydäntämme? 

Siksi, että siellä missä on sydämesi, siellä on aarteesi."

Miehet on perseestä

Eikö me tulla sukupuolesta riippumatta kaikki hiukan sieltä suunnalta? Joku mies voi vaikuttaa enemmän perseestä revityltä kuin toinen, mutta älkää nyt oikeasti yleistäkö. On niitä hyviksiäkin. Vannon että on.

Useimmiten taitaa olla kuitenkin niin, että vikaa on molemmissa ihan yhtä paljon. Kun ei vaan pysty näkemään asioita samoilla silmälaseilla. Eikä ainakaan myöntämään, että itsekin voi joskus olla väärässä tai edes osittain väärässä.

Onko muuten joskus käynyt niin, että olet nimittelemällä saanut haluamasi?

Naiivi mies

Naiivius on hieno piirre, joka ei ole synonyymi lapsellisuudelle. Mulle se edustaa vilpittömyyttä, luottavaisuutta ja rehellisyyttä. Sellaista ihmistä, jonka kanssa on helppo olla, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä se oikeasti tarkoittaa ja millaisia pelejä pelailee. Täydellinen vastakohta persemiehelle. Kannattaa odotella tällaista omalle kohdalle.

Punasteleva mies ei katso silmiin

Voi se katsoakin. Kuulemma.

Jesse Joensuu vaimo (+muut variaatiot)

Tytöt please, tätä on jatkunut toukokuusta asti. Annettaisiinko jo olla? Jesse teki pari maalia yhdessä pelissä ja teillä on vieläkin tukka sekaisin. Sitä voisi kutsua jo pakkomielteeksi.

Yhteenvetona voisi todeta, että naiset ei sittenkään pyöritä maailmaa, koska miehet on saatu ympättyä lähes jokaiseen hakufraasiin, jolla blogiin tullaan. Ja jos sana nainen esiintyy hakulauseessa, niin se liittyy jotenkin siihen, että nainen ei muka voi olla koskaan väärässä. Voi se, useinkin.

T niin kuin tunneselitykset

Mies ei tiedä miksi mua rakastaa :(

"Mieheni on muutenkin vähän 'pöljä', paremman sanan puutteessa, jotkut voisivat nimittää häntä vähän juntiksi."

Mies ei siis osaa kysyttäessä antaa naistaan tyydyttäviä vastauksia siitä, miksi rakastaa. Tuleeko sullakin sama mieleen kuin mulla?

En ainakaan osaisi nimetä yhtään syytä, miksi rakastaisin ihmistä, joka nimittelisi minua pöljäksi tai juntiksi. Olisi kovin vaikeaa rakastaa ihmistä, joka arvostaa sinua ainakin yhtä paljon kuin tiskialtaan reunalla märkänä lojuvaa tiskirättiä.

Tunnustan kyllä, että olen huono antamaan järkiselityksiä rakkauden tunteilleni. Mä vaan rakastan. Varsinkin silloin saattaisi tulla totaalijumi, jos syitä tivaamalla tivattaisiin ja mielestäni hyvät syyt teilattaisiin mitäänsanomattomina latteuksina. Voisin kuvitella, että tunne olisi vähän samanlainen kuin noksulaisilla uuden weepee kasin julkkaritilaisuuden jälkeen. Hei, se on edelleen ennen kaikkea puhelin! Mitä te oikein odotitte, popcornkonetta? (Wikipedia: Puhelin on tietoliikenteeseen käytettävä laite, joka on suunniteltu siirtämään puhetta pitkiä matkoja.)

Mua kiinnostaisi tietää, että kuinka taitava sinä olet selittämään ja analysoimaan rakkautesi tai jonkin muun tunteesi puhki? Mä en nimittäin taida ensinnäkään haluta ja toisekseen en edes varmaan osaisi. Ja mun käy todella sääliksi edellä mainittua pöljää.

E niin kuin eläimelliset elämänohjeet

En ole koiraihminen, kuten joskus taisi jo tullakin selväksi. En myöskään tykkää koiraihmisistä, jos ne ajattelee kissanaisista, kuten Suomipopin Taavi. Nyt on kuitenkin niin, että sain koiraihmiseltä kortin, jonka otsikon mukaan hän on oppinut kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää elämästä, koiraltaan. Näin ollen mun on myönnettävä, että koirat ovat ehkä sittenkin ihan fiksuja eläimiä, sillä yhdeksänkohtaiset elämänohjeet menivät näin:

• Kun tuijotat tarpeeksi pitkään jotakin, saat lopulta haluamasi.
• Älä pissaa ystäväsi kengille.
• Ole varovainen kielenkäytössä.
• Jätä aikataulussasi aina tilaa kunnon nokosille.
• Tervehdi aina ihmisiä ystävällisesti.
• Katso silmiin, kun tervehdit.
• Kun olet tehnyt jotain väärää, ota rohkeasti vastuu teoistasi.
• Älä hauku ystävääsi.
• Kun menet ulos, muista varata aina aikaa ruusujen nuuhkimiseen.

Mun mielestä näillä pärjää kuka tahansa melko pitkälle. Ehkä koirat ja koiraihmisetkin on sittenkin ihan hyviä tyyppejä. Noudatatko sinä näitä ohjeita jo elämässäsi?

Lähde: gloriapinkerdogtraining.com

Ä niin kuin äiti-tytär-suhde

Mikään muu suhde ei varmasti sisällä yhtä paljon vihaa ja rakkautta kuin äiti-tytär-suhde. Joskus ne on hyvässä tasapainossa ja sitten tulee aikoja, kun ne eivät ole. Nyt on sellainen aika.

Meillä on ollut tapana käydä joka toinen sunnuntai syömässä äidin luona. Siinä samalla on vaihdettu kuulumisia ja vietetty oikeinkin mukavaa aikaa yhdessä. Viimeiset pari kolme kertaa olen lähtiessäni sieltä ollut vain joskus enemmän joskus vähemmän ärsyyntynyt. Viime kerran jälkeen näin vielä untakin meidän nahistelusta ja heräsin mahdottoman väsyneenä ja ärtyneenä uuteen maanantaihin.

Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.

Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.

Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.

Y niin kuin ylipääseminen

Katselin (tai oikeammin kuuntelin sujuvasti) Katsomosta Jenni Pääskysaaren luotsaamaa uutta keskusteluohjelmaa nimeltä 11 tapaa jättää nainen. Olettaisin, että luvassa on 11 erotarinaa, joissa ei luultavasti pohjimmiltaan ole kysymys siitä, kuka jätti ja kenet. Sitä paitsi uskon, että ei ole olemassa mitään tiettyjä tapoja, vaan tarinat on täsmälleen aina eroajiensa näköisiä. Joka tapauksessa keskustelusta nousi moniakin hyviä teemoja mietittäväksi.

Ohjelmassa keskusteltiin paljon siitä, kuinka nopeasti eron jälkeen voi aloittaa uuden suhteen ja millä intensiteetillä. Jos kuvaan kuuluu myös lapsia, niin missä vaiheessa lasten ja uuden mahdollisen kumppanin pitää tutustua toisiinsa? Kuinka nopeasti voidaan laittaa hynttyyt yhteen? Koska kysymys on kahden ihmisen välisestä suhteesta, niin mitään oikeaa vastausta ei tietenkään ole olemassa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että vain sillä on merkitystä, että on käsitellyt eronsa eikä tuo vanhan suhteen painolastia uuteen suhteeseen. Siihen on hirveän vaikea mennä antamaan mitään tarkkoja aikarajoja, vaikka yleisen käsityksen mukaan eron jälkeen pitää kuulemma olla ainakin vuosi itsekseen. Toisaalta eroaminen ei aina tapahdu vasta silloin, kun ympäristö pystyy sen havaitsemaan siitä, ettei pari enää asu yhdessä. Ja toisaalta, joku ei vaan osaa päästää irti, vaikka hänelle on selvin sanoin sanottu, että paluuta entiseen ei ole.

Kuten osa tietääkin, mulla on sattumalta hyvin tuore erokokemus taustalla. Siis byrokraattisesti se on tuore, tunnetasolla sitä on käsitelty vuodesta 2009. Olen käynyt läpi vuosia kestäneen vuoristoradan, jossa on vuorotelleet syvä viha ja inho, syvä rakkaus ja välittäminen, syvä pettymys ja itsesyytökset, syvä sääli ja itsesääli. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun jätin erohakemuksen käräjäoikeudelle, mun ero oli tunnetasolla käsitelty. Ja nimenomaan mun ero, toisella osapuolella on oma eroprosessinsa ja aikataulunsa. En olisi jättänyt hakemusta lainkaan, jos vieläkin olisi ollut pieni toivon kipinä. Tai jos olisin hetkeäkään ajatellut, että ei ehkä sittenkään oltu kokeiltu kaikkia keinoja. Minä en eroa, ellen ole 114 prosenttisen varma, ettei tunteita enää ole.  Ei ollut enää mitään syytä uskotella itselleen, että asiat järjestyy. Ei ollut enää mitään tunteita, joiden voimalla olisin voinut uskoa itse haluavani nähdä vaivaa. Oltiin tultu pisteeseen, jossa ei ollut enää vihaa muttei rakkauttakaan. Oli ihan sama. Siinä hetkessä on turha kuvitella, että mikään puhuri saisi kipinää syttymään uudelleen.

Tältä pohjalta mun olisi kovin vaikea lähteä heristämään sormea kenellekään, joka alkaa uuteen suhteeseen nopeasti eronsa jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, onko eroa käsitelty jo pidemmän aikaa. Joskus saattaa olla niin, että edes se entinen kumppani ei tiedä kuinka pitkään eroa on käsitelty. Tosin hän varmaan on vain tuudittautunut ajatukseen, että kaikkihan on ihan hyvin eikä mitään ongelmia ole. Mistä syystä se erokin siis on väistämätön. Kun ei ole haluttu nähdä ongelmien olemassaoloa, niin ei ole myöskään toimittu ennaltaehkäisevästi. Tai ei ole edes välitetty tehdä asioille mitään.

Mutta mistä sen sitten voi tietää, onko joku päässyt yli entisestään? Ja toisaalta pitääkö ulkopuolisen sitä edes tietää? Pitäisikö vain voida luottaa siihen, että toinen tietää itse, milloin on valmis ottamaan seuraavan askeleen?

Ehkä vasta eronneen olisi syytä tuntea itsensä ja olla rehellinen itselleen. Jos exä on mielessä öin ja päivin, niin ei varmaankaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta tuoda itseään esiin eksälleen tavalla tai toisella usein, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta pitää kontaktia eksäänsä, niin ei liene reilua sille "kolmannelle" alkaa suhteeseen. Jos ei voi kertoa uudelle "rakkaudelleen" tapaavansa vielä eksäänsäkin, tapaamiset eivät ole viattomia. Jos aiheuttaa eksälleen ahdistusta sillä, että yrittää koko ajan pitää yllä jonkinlaista kontaktia, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Luulisin, että silloin on aika vaikea olla läsnä, jos sydän ja ajatukset on ihan muualla, menneessä. Tunneasioissa me vaan mennään kaikki ihan omaan tahtiin ja pitää antaa itselleen juuri niin paljon aikaa kuin sitä tarvitsee. Saattaa olla, että se entinen kumppani oli vahva turvaverkko, kun oltiin yhdessä, muttei se varmastikaan halua olla sitä enää eron jälkeen. Mutta uusi kumppani tuskin haluaa turvaverkoksi, jonka ensitehtävänä on käsitellä aikaisempi ero.

K niin kuin kroonisesti kipeät

Naisilla vaikuttaisi olevan valtava hoivavietti, jonka voimalla he uskovat parantavansa kenet tahansa. Olen todistanut tätä ilmiötä itse lähipiirissä, mutta myös keskustelupalstoilta löysin uskonvahvistusta asialle. Olen saattanut hetken aikaa uskoa parantavaan voimaani itsekin, mutta olen onneksi päässyt yli sellaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista.

Ensimmäinen tapaus kertoo, että hänen miehensä on välinpitämätön ja suuttuu helposti aivan mitättömistä asioista. Kuitenkin kännissä mies on niin ihana, kun puhuu naimisiinmenosta ja lapsien hankkimisestakin. Nyt hän sitten miettii, että miten saisi miehensä yrittämään enemmän. Näyttäisi siltä, että juottamalla tälle lisää vaikkapa olutta. Jos kerran mies on kännissä kiva, niin kannattaa pitää huoli siitä, että tämä on sitä koko ajan. Varsinkin silloin, kun vielä syntymättömät lapset ovat pieniä, niin ei jää sitten lapsille ikävää kuvaa aina vihaisesta isästä.

Tälle käytökselle nainen oli löytänyt selityksen miehen lapsuudesta, jossa miehen äiti on ollut ja on edelleen kova paapomaan perheen miehiä ja isä taas on helposti ärtyvää ja kovin ankaraa sorttia. Eihän aikuiselta mieheltä voi odottaa, että käyttäytyisi kuten aikuinen, jos lapsena on ollut vaikeaa. Ei tietenkään voi.

Toinen huokailee sitä, että hänen miehensä syyttää häntä pettämisestä koko ajan ja vaatii tunnustusta jostain mitä hän ei ole tehnyt. Ellei tunnustusta tule, mies jättää hänet. Ehkä hänkin pääsisi helpoimmalla, kun joka kerta vain tunnustaisi pettävänsä. Jos on esimerkiksi ollut yksin kotona koko päivän, niin ainahan voi sanoa ottaneensa postinjakajan kanssa pikaiset. Tosin kokemuksesta tiedän, että vaikka tunnustuksen muotoilisi miten sarkastiseksi, se ei saa toista havahtumaan todellisuuteen. Mutta ainakin sillä saa sen jankutuksen loppumaan ennen seuraavaa kertaa. Jättäähän se tietenkin myös tässä tapauksessa, mutta aivan yhtä tosissaan kuin jos ei tunnusta.

Tämä mies oli saanut naiseltaan diagnoosin epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Saattaa olla, että diagnoosi on jopa oikea ja tästä syystä myös tätä miestä tulee ymmärtää. Mitä siitä jos jonkun ajan kuluttua nainen huomaa katkoneensa välit jopa vanhempiinsa, koska saattaahan olla, että kaikki paha tapahtuu vanhempien siunauksella. Olisihan se nyt loogistakin, kun samat vanhemmat ovat jo kasvattaneet lapsestaan epäluotettavuuden perikuvan.

Mietintämyssyyn joutui se, että hakevatko naiset diagnosoimalla miehensä hyviä selityksiä ystävilleen, miksi eivät jätä miestään? Vai onko ajatuksena se, että kun diagnoosi löytyy, niin sairaus voidaan parantaa? Yllä olevat esimerkit vain taitavat olla varsin kroonista lajia eikä edes kuolemaan johtavia - paitsi ehkä kumppanin kuolemaan. 

Sitä paitsi yleisesti tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys, että sairasta ihmistä ei saisi jättää. Nopeasti ajateltuna se tuntuu itsestäkin moraalisesti varsin pitävältä väitteeltä. Mutta kuinka pitkälle pitää sietää sitä, että tulee sairauden varjolla kohdelluksi itse ala-arvoisen huonosti? Viekö sairaus mennessään myös velvollisuuden toimia itse oikeudenmukaisesti, kunnioittavasti ja moraalisesti?

Mun mielestä kumppanin sairaus on sittenkin aika huono tekosyy jatkaa suhdetta, jossa itse on koko ajan kärsijän roolissa. Se oksennusämpäri, johon kaikki paha olo syljetään. Mitä mieltä sinä olet? Mihin se raja pitäisi vetää?

K niin kuin kritiikki

Puhuttiin rakkaan ystävän kanssa siitä, mitä lausahdus "oon mitä oon" tekee parisuhteelle. Pähkinänkuoressa tulin siihen tulokseen, että ennemmin tai myöhemmin sillä varmistaa, että on parisuhteeton. Se on rumin ja kaiken lisäksi tyhmin sammakko, mitä voi suustaan päästää.

Tunnustan, että olen itsekin käyttänyt sitä. Se on äärettömän tehokas keskustelun- ja kehityksentappaja. Se on myös viimeisen päälle tehokas tapa sanoa toiselle, että vikise mitä vikiset, mutta mua ei vois vähempää kiinnostaa, mitä sä oot mieltä. Se taipuu myös muotoon ajattele mitä ajattelet, mutta tässä suhteessa vain toinen meistä voi olla tärkeä - ja se toinen olen minä! Jos lausahdus pääsee omasta suustani, tarkoitan nimenomaan sitä, että musta on tullut välinpitämätön. On tultu tilanteeseen, jossa ei enää kiinnosta nähdä pienintäkään vaivaa parisuhteen hyväksi.

Toisaalta lausahdus saattaa lipsahtaa suusta myös silloin, jos koen itseni uhatuksi suhteessa. Siitä on tullut keino suojella omaa minuutta ja identiteettiä. Olipa tarve itsensä suojeluun todellinen tai ei, se on merkki siitä, että suhteessa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Jos kokee olemisensa uhatuksi, ajautuu puolustuskannalle eikä ole vastaanottavainen pienimmällekään kritiikille. Ei edes silloin, vaikka se olisi esitetty hyvässä hengessä.

Osittain lausahduksen pesiytyminen sanavarastoon johtuu myös siitä, että ainakin mut on kasvatettu siihen, että mulla on oikeus olla oma itseni eikä mun tarvitse alistua toisten tahtoon. Kukaan ei muistanut riittävästi korostaa sitä, että palautetta voi silti kuunnella, maistella ja tunnustella eikä ainoa oikea vastaus kritiikkiin ole vetäytyä kuoreensa tai nostaa piikkejä pystyyn. Tarkoitus ei myöskään ole, että aina mukautuu toisen toiveisiin kyseenalaistamatta niitä yhtään. En edelleenkään kysy kuinka korkealle, jos joku pyytää minua hyppäämään. En luultavasti edes hyppää, ellei edessä satu olemaan ojaa, joka on ylitettävä. Mutta pysähdyn varmasti miettimään, oliko toisen sanoissa jotain, mistä voisi olla hyötyä omalle hyvinvoinnille tai kehitykselle.

Tottakai paljon on kiinni myös siitä, kuinka esimerkiksi toisen käyttäytymiseen liittyvä asia esitetään. Kysymyslauseen muotoon asetettu kritiikki aktivoi toisen miettimään vastausta sen sijaan, että se olisi automaattinen "mä oon mä enkä muuksi muutu s***ana!". Joten ei tässä nyt ketään ole tarkoitus päästää helpolla. Jos saa usein vastaukseksi kyseisen lausahduksen, voi ehkä olla tarpeen tarkistaa omaa viestintätapaansa.

Pääseekö oon mikä oon sammakko koskaan sinun suustasi? Jos voisit muotoilla sen toisin, mitä sillä oikeasti tarkoitat?

A niin kuin aikalisä

Mä olen taas käynyt keskustelupalstoilla ja te saatte korjata sadon. Kiitos ja anteeksi.

Sain viestin kumppanilta, joka ilmoitti haluavansa aikalisän. Emme olleet vielä edenneet tapailua pidemmälle...

Kirjoittaja kaipasi uskonvahvistusta johonkin suuntaan siitä, mitä se aikalisä oikeasti on. Viesti, aikalisä, emme olleet vielä edenneet... tarvitseeko enempää edes sanoa? Ihmettelen syvästi, miksi kirjoittaja käyttää viestin lähettäjästä nimitystä kumppani.

Todellisuudessa on vaikeaa mennä arvailemaan, mitä aikalisä kenellekin tarkoittaa. Mun mielestä oikeampi termi olisi saattohoito, koska aikalisältä palataan harvoin jos ollenkaan romanttisessa mielessä yhteen (lue: minä en ole koskaan tehnyt niin, joten sen täytyy olla totuus). Saattohoidettava saa rauhassa alkaa kuolettaa tunteitaan, muttei hänen tarvitse päästää irti kertarysäyksellä. Se on sellainen pehmeä lasku, jonka aikana yleensä sekä hoitaja että hoidettava tajuavat selkeästi, etteivät sittenkään tarvitse sitä toista ihmistä jäädäkseen henkiin. Toinen tai molemmat heistä voi myös tajuta, että ilman toista on helpompi hengittää. Tässä tapauksessa saattohoito on onnistunut.

Joskus Useimmiten saattohoitaja on vain pelkästään roikottaja. Ihminen, joka ei joko saa sanottua mitä oikeasti ajattelee tai haluaa jättää varmuuden vuoksi portin raolleen, jotta voi livahtaa siitä vaivihkaa takaisin. Tai sitten rassukka ei oikeasti tiedä itsekään, mitä haluaa. Aikalisä on tällaisessa tilanteessa äärettömän hyvä termi. Voi jättää toisen odottamaan kieli pitkällä ja sydän pamppaillen jatkoa, koska siihenhän aikalisä urheiluterminäkin viittaa. Peli ei ole vielä päättynyt vaan hiotaan strategioita. Jos aikalisä halutaan pitää, olisi reilua kertoa toiselle, mihin sillä tähdätään. Ja jos kysymys oikeasti onkin siitä, että sattuu elämässä olemaan sellainen vaihe, jolloin työ/koulu/harrastus/you-name-it vie paljon aikaa, niin ehkä silloin kannattaisi kertoa totuus eikä vaatia yksipuolisesti aikalisää. Jos on tarkoitus pelata samassa joukkueessa, niin miksi jättää toinen epätietoisuuteen ja arvailemaan mitä mikäkin oikeasti tarkoittaa? Tai miksi samassa joukkueessa pelaava ei saisi osallistua päätöksentekoon?

Kunpa keskustelupalstalla kysymyksen esittänyt nainen/mies oikeasti vain tekisi päätöksensä itse. Kukaan tuskin koskaan tulee lähettämään viestiä, että "meidän pitäisi saattohoitaa tämä suhde". Paitsi jos muutenkin on selkärankaa sanoa, ettei juttu vastaakaan niitä odotuksia, joita oli asettanut. Saattohoidetulla suhteella on edellytykset ainakin kehittyä ystävyydeksi. Aikalisä aiheuttaa vaan turhaa katkeruutta, elleivät osapuolet tiedä, että perimmäisenä tarkoituksena on alkaa käsittelemään eroa.

O niin kuin odotukset

"olisi mukava viellä rakastua!!! mutta taitaa olla mun päivät ohi jo :(("
mies vm. -69

En aio puuttua kirjoitusvirheisiin, isojen kirjaimien oikeaan käyttöön enkä väärinpäin oleviin hymiöihin. Kunhan tunsin tarvetta mainita asiasta. Alan kuitenkin jo tottua siihen, että ne on sääntöjä, joita ei tarvitse noudattaa varsinkin, jos toinen jalka on jo muutenkin haudassa. Muuten olen pahoillani, jos karvan yli 40-vuotias ajattelee, että päivät on jo ohi. Tosin täytyy myöntää, että tekisi mieli silittää lohduttavasti kirjoittajan päätä ennen kuin jatkaa matkaa. Varmaan hänellekin löytyy se, joka haluaa pelastaa hänet kurjalta elämältä ja todistaa, että päivät ei vielä ole luetut.

Sitä  oikeastaan halusin sanoa, että rakastuminen tai ihastuminen ei todellisuudessa ole temppu eikä mikään. Haastavaa rakastumisesta tekee se, että rakastuttuaan sitä alkaa odottaa vastaavia tunteita rakkauden kohteeltaan. Monestihan se etenee dominoefektin tavoin: Siru tykkää Santusta ja Santtu Ilonasta. Kyllä te tiedätte, että maailmankaikkeudella on todella huono huumorintaju.

Tosin joskus tulee mietittyä, että josko se maailmankaikkeus haluaisikin opettaa jotakin. Kuten nauttimaan olemassa olevista tunteista asettamatta luhistavia odotuksia toisen tunteita kohtaan. Ihastumisen/rakastumisen tunne on oikeasti itsessään jo kokemisen arvoinen. Harmi, että niin moni kuitenkin pettyy ja katkeroituu alunperin hyviksi tarkoitettujen tunteiden seurauksena. Oikeastihan sitä kuitenkin pettyy vain omiin odotuksiinsa, joita ei koskaan voinut edes kohtuudella toisen hartioille asettaa.

Teoriassa siis noin, käytännössä niin ja näin. En ole yli-ihminen. Useimmiten teen järkiratkaisuja, mutta tunteitani en vieläkään ole oppinut ohjailemaan. Kun tunteet astuvat mukaan kuvioon, järki joutuu väistämään. En myöskään ole oppinut jättämään odotuksiani omaan arvoonsa. Opettelen vielä sitä, kuinka erottaa omien odotusten romahtamisen aiheuttama pettymys ja toisen oikeasti aiheuttama pettymys toisistaan. 

Saako odotuksiinsa pettyä oikeutetusti vain silloin, kun toinen rikkoo antamansa lupaukset? Huomataan kuitenkin, että lupaus ei ole jotain, minkä toinen vaan jätti kieltämättä ääneen. Ne on taas niitä ihan itse lupauksiksi tulkittuja asioita.

M niin kuin manuaali

Maikkari on kunnostautunut julkaisemalla TOP 50 -listaukset niistä asioista, jotka miesten pitäisi tietää naisista ja päinvastoin. Itselläni heräsi epäusko erityisesti lukiessa sitä, mitä miesten pitäisi tietää meistä naisista. Suurin osa niistä tuntui väkisin keksityiltä. Linkittäisin sinne, jos edes murto-osa väitteistä olisi tuntunut sopivan edes muhun itseeni. Googlettakaa, jos on ihan pakko saada tietää.

(Tietenkään ei pitäisi syyttää Maikkaria, joka on vaan menshealt.comin ja healthyandbeloved.comin sanansaattaja)

Poimin sieltä oman top vitoseni kaikkein älyttömimmistä väitteistä.

Oikeat miehet eivät aja automaattivaihteilla.

Eivätkö? Miten ihmeessä automaatti- tai manuaalivaihteet liittyy miehisyyteen? Vaikka toisaalta olen kerran elämässäni joutunut ajamaan automaattivaihteisella autolla, ja tulin siihen tulokseen, että se jos joku vaatii munaa. Vain tippaleipäaivot omaava henkilö polkee kuopan siihen, missä pitäisi olla kytkin.

Uskon, että väitteen keksinyt nainen on myös kokenut saman ja toivoo pystyvänsä piilottamaan oman avuttomuutensa tilanteessa, jossa joutuisi ajamaan automaattivaihteista autoa vasten tahtoaan.

Annan sinulle anteeksi enemmän kuin minun pitäisi.

Höpö, höpö. Jos olet rakas, saatan katsoa moniakin asioita läpi sormieni, mutten varmasti anna anteeksi enempää kuin pitäisi. Anteeksiantamisen ja joustamisen määrä korreloi suoraan molempien rakkauden määrään. Kaikkihan me joskus töppäillään, mutta jos et petä tai tapa ketään, niin luultavasti saat anteeksi.

Suuseksi on salainen aseeni, enkä pelkää käyttää sitä.

En kuulu koulukuntaan, joka pitää seksiä yleensäkään aseena. Olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on. Jos seksistä tulee kaupan- tai sodankäynnin väline, voisi olla sopiva hetki alkaa vihdoinkin puhumaan ihan suoraan niistä asioista, mitkä mättää.

Jos pyydät minua ulos rohkeasti suoraan, suostun.

En ihan pysty lupaamaan tätä. Tarvitaan tähän nyt vähän muutakin kuin rohkea ja suora pyyntö, kuten nyt vaikka oikeantyyppinen ihminen. Semmonen kiva ja ihana. Miksi kukaan lähtisi ulos jokaisen kanssa, joka keksii pyytää?

Pääsääntöisesti se menee niin, että jos toisessa on jotain ei-toivottavia piirteitä, joita ei vaan pysty katsomaan läpi sormien, niin ei ne siitä mihinkään ajan kanssakaan katoa. Niitä ei opi rakastamaan eikä se toinen tule niitä muuttamaan. Miksi siis pitäisi tuhlata aikaa?

Sinun tulisi tietää tämä kaikki (ja lisää) ilman, että kerron sinulle.

Ei, sinunkaan ei tarvitse olla meedio. Muutenkin on parempi, ellet tiedä yhtään enempää noista totuutena esitetyistä väitteistä.

Mitähän mieltä miehet on listasta, joka kertoo, mitä naisten pitäisi tietää miehistä? Mun mielestä se oli jotenkin paljon rationaalisempi. Vaikka sielläkin taisi olla mukana muutama täyteväite, jotta saadaan top 50 kootuksi.

Yleensä toivon eniten sitä, että maailmassa olisi rauha ja kaikilla hyvä tahto. Mutta tänään toivon, että turhat "mitä sinun pitäisi tietää" -oppaat jätettäisiin kirjoittamatta. Mieluummin vaikka jokainen voisi kirjoittaa oman manuaalinsa.

T niin kuin tulkinta

En vain pääse eroon aiheesta nettideittailu, vaikka haluaisin jo vilkuttaa sille iloisesti ja toivottaa hyvää loppuelämää. Jokin siinä vaan kiehtoo, olisiko kysymys uutuudenviehätyksestä. En ilmeisesti ole ihmetellyt netin kautta mahdollisesti toisiinsa tutustuvia ihmisiä vielä tarpeeksi eri suunnista.

Toisaalta en voi sanoa, että en ole koskaan tavannut ketään netin kautta. Voin vain sanoa, että en ole etsinyt ketään netin kautta. Ainoa treffi-ilmoitus, jonka olen kirjoittanut löytyy blogistani, mutta siinäkin pyrin eliminoimaan tyystin sen, että kukaan ei vahingossakaan vastaisi siihen. Sen tarkoitushan ei ollut houkutella yhtään ketään. Ja sitten tulee Termostaattori, joka ylistää ilmoituksen joksikin aivan ihmeellisen täydelliseksi.

Ilmoituksen idea tavoitti täsmälleen sen, mitä halusinkin sillä sanoa. Että oikeasti seuraa tai kumppania etsivien ihmisten pitäisiä olla jopa raa'an rehellisiä siitä keitä itse ovat ja mitä he etsivät. Silottamalla ja kiillottamalla pintaa tuhlaa vain omaa aikaansa ja joutuu lopulta kuitenkin tilanteeseen, ettei vastaa antamaansa kuvaa. Jos tarvitsee paljon tilaa itselleen, ei varmaankaan kannata edes väittää viihtyvänsä jatkuvasti rakkaidensa kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sillä tavalla vain tulee pää kipeäksi. Osa-aikaerakkonakin pystyy taatusti löytämään sen oman yhtä paljon omaa rauhaa ja tilaa tarvitsevan vastakappaleensa. Mieluummin odottaa sen edes mahdollisimman lähelle sopivan vastakappaleen löytymistä hiukan pidempään kuin esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Kaikkiahan ei voi ikinä miellyttää.

Toisaalta, jos pitäisi valita joku yhden tekstin perusteella, niin luultavasti mennään taas päin betoniseinää ja lujaa. Kun ollaan pelkän tekstin varassa, moni tulkitsee tekstin oikein, mutta vähintään yhtä moni tekee kaukana todellisuudesta olevia johtopäätöksiä. Kumpikin tulkitsija kuitenkin näkee tekstistä vain sen, mitä kirjoittaja on halunnut näyttää ja lisää siihen hiukan omia mausteitaan. Hyvä puoli siinä on se, että jälkimmäiset ovat ensinnäkin täydellisen vääriä ilmoituksen jättäjälle ja toiseksi se, että jättävät luultavasti kokonaan ottamatta yhteyttä.

Mitä siis oikein yritän sanoa? Netin kautta voi tutustua täydellisyyttä hipoviin ihmisiin. Täydellisiä ihmisiä ei onneksi ole olemassa, mutta riittävän lähellä omaa ajatusmaailmaa olevia on. Tiedän, koska olen tehnyt niin. Netti ei oikeasti poikkea live-elämästä paljoakaan. Täällä me ollaan sulassa sovussa ja välillä hiukan riidoissakin jonkun kanssa. Oikeassa elämässä itsensä suhteen epävarma, on epävarma myös netissä. Ja kuten oikeassakin elämässä, ensivaikutelma ei välttämättä ole se totuus, vaikka sitä olisikin vaikea muuttaa myöhemmin.

Ne lähes täydelliset ihmiset, joihin olen tutustunut ja jotkut jopa tavannut menettämättä luomaani mielikuvaa, ovat kaikki omanneet yhden erittäin hienon ja tärkeän piirteen. He ovat olleet kärsivällisiä ja nähneet vaivaa tutustuakseen pintaa syvemmin. Monesti se on vaivan arvoista.

R niin kuin retostelu

Joku aika sitten löysin Elleistä artikkelin, jossa parisuhdeterapeutti neuvoo olemaan retostelematta parisuhteen asioilla. Olen ajatellut sen kuuluvan niiden itsestäänselvyyksien joukkoon, jotka on imetty jo äidinmaidosta pysyväksi tiedoksi selkäytimeen. Äidinmaidonkorvikkeisiinkin tämä salainen tieto on lisätty, joten se ei ole mikään tekosyy. Itsekin kasvoin ensi kuukauteni korvikkeilla ja luulen, että se oli minun pelastukseni.

Artikkeliin oli löydetty Riikka ja Artturi, jotka pitivät avoimia ystävyyssuhteita tärkeämpinä kuin suunsa kurissa pitämistä kumppaninsa asioista. Riikka mm. sanoo, että

Mielestäni on kohtuutonta, jos mies aiheuttaa ongelmia, ja vielä edellyttää, ettei ongelmista saisi puhua.

Niin no, onhan se tietenkin noinkin. Mutta ongelmien ratkeamisen kannalta ei taida auttaa yhtään vaikka Kaisa, Saara, Maija, Mirva, Helena, Anna-Kaisa, Reija, Sanna ja Liisa olisivat kaikki hänen kanssaan sitä mieltä, että kumppanin älykkyysosamäärä on pienempi kuin Nalle Puhilla. Kumppanille tämä asia tietenkin kerrotaan niin, että "Kaikki on sitä mieltä, että sä oot Eero täys ääliö..." Kuvittelisin ainakin, että ongelma voisi ratketa, jos siihen ei sotkettaisi myös naisen ystäviä. Ellei ongelma satu olemaan perheväkivalta, missä tahansa sen muodossa, niin olen taipuvainen kallistumaan sille kannalle, että älykkyysosamäärän pienuus ei ole Eeron vaan lörpöttelijän ongelma. Iso ongelma onkin. Pitäköön kaverinsa, mutta päästäköön Eeron pahasta.

Mä olin pitänyt "parisuhdekeskusteluja" enemmän akkojen haihatteluna, mutta ainakin Artturin mielestä kumppania pitää joskus päästä haukkumaan ystävien kesken. Häh? Mussa lienee joku perustavanlaatuinen vika, kun en nyt yhtään ymmärrä mitä nää tyypit oikein selittää. Miksi edes olla sellaisen kumppanin kanssa, jota kokee tarpeelliseksi haukkua ystävien kesken? 

Ehkä tässä onkin kysymys vain siitä pienestä erosta haastateltujen ja mun välillä, että mä pidän kumppania ensisijaisesti läheisenä ystävänä. Heillä taas kumppani lienee jotain käyttötavaraa ja muita ihmisiä vähäpätöisempi.

F niin kuin fraasit

Kunnollinen mies on tehnyt muistiinpanoja naisten nettideitti-ilmoituksista. Hän on huomannut, että naisten toistuvasti käyttämiä ilmaisuja ovat:

• Juoksut on nyt juostu
• Seikkailut on seikkailtu
• Baarit on nähty
• En etsi pelimiestä, enkä lapsilleni isää
• Lapset on jo tehty
• Etsin kunnollista luotettavaa miestä

Ja sitten jo kilvan väitelläänkin siitä, että mitä noilla ilmaisuilla tarkoitetaan ja onko nämä hyvää informaatiota vai ei. En jaksa ottaa kommentteihin sen enempää kantaa, mutta silti on ihan pakko päästä sanomaan...

Juoksut on nyt juostu.

En ole juossut juoksujani ja tuskin voin koskaan sanoa juosseeni kaikkia juoksujani. Tosin mun juoksut on varmasti hyvin viatonta laatua ja myös todella harvinaisia, mutta miksikään kotona nyhjöttäväksi kumppanin henkilökohtaiseksi palvelijattareksi musta ei ole 24/7/365. Viihdyn kotona oikeastaan äärettömän hyvin, mutta joskus tulee menoja, joihin tekee mieli lähteä mukaan. Aivan varmasti myös lähden jos niin haluan tehdä.

Seikkailut on seikkailtu.

Mistä tätäkään niin varmasti voi tietää. Pääsääntöisesti tässä noudatellaan ylläolevaa kaavaa. Jos nyt kuitenkin oletetaan, että seikkailuilla tarkoitetaan irtosuhteita, niin mulla ei ole taipumusta parisuhteessa ollessani seikkailla. Ei tosin ole sinkkuillessakaan taipumusta irtosuhteiluun, mutta sen mahdollisuus on silti olemassa. Jos seikkailu ei voi ketään vahingoittaa, niin en katso aiheelliseksi kieltäytyä siitä.

Baarit on nähty.

Moni baari on nähty, moni on vielä näkemättä ja moni jää näkemättäkin. Ei niitä kaikkia millään ehdi eikä huvita edes nähdä. En täysin baarin vastainenkaan ole, mutta aika harvakseltaan niihinkään tulee itseään tungettua. Jos nyt on kuitenkin joku tyttöjen ilta ja tytöt haluavat myöhemmin lähteä baariin, niin en välttämättä valitse kotiin lähtemistä siinä vaiheessa. Riippuu fiiliksestä.

En etsi pelimiestä, enkä lapsilleni isää.

Eiku yksinkertaisesti en etsi. Ihan sama miten lause jatkuu.

Lapset on jo tehty.

Jos lapsen haluaminen on syy pariutumiselle, niin ei kannata ainakaan mun kanssa yrittää pariutua.  En varmuudella tiedä onko mun lapset jo tehty, mutta ajatus lapsista herättää ajoittain suunnatonta pakokauhua.

Etsin kunnollista luotettavaa miestä.

Enkä etsi. Mutta se, että voin luottaa mieheen on yksi ehdottomista edellytyksistä. En halua tuhlata energiaani toisen jatkuvaan epäilemiseen. Elämässä on niin paljon kivampiakin juttuja.

R niin kuin rauhoittumisaika

Kolme yötä jouluun on tai ainakin siihen aiemmin mainittuun moraaliseen voittajuuteen. Uskallan jo henkäistä syvään. Näillä viimeisillä metreillä ei enää voi tulla niin suurta kiusausta, että tavoite jäisi saavuttamatta. Maaliviivahan näkyy jo.

Ajatuksella kaiken taustalla ei ole merkitystä oikeasti kenellekään muulle kuin itselleni. Ainakaan periaatteessa ei pitäisi olla. Kohta mä voin puhtain sydämin ja mielin sanoa, että mulla ei kertaakaan ollut rinnakkaissuhteita avioliittoni aikana. Ei kihlattuna olon aikana. Ei seurusteluaikana. Ei edes harkinta-ajan aikana. Eikä edes kostoksi. Mitä se olisi hyödyttänyt. Itseäni mä olisin sillä eniten satuttanut.

Käytännössä tällä ratkaisulla on ollut merkitystä yllättävän monellekin. Heidän mielestään olen ollut heittämässä koko elämääni hukkaan, kun en ole suostunut tapaamaan ketään harkinta-ajankaan aikana. Mun mielestä puoli vuotta ei ole koko elämä. Päin vastoin mä koen, että se on ollut rakkaudellinen teko mua itseäni kohtaan. Olen antanut itselleni aikaa olla ja hengittää. Niin ja vahvistaa uskoani siihen, että kaikki keinot tuli jo kokeiltua. Jäljellä on enää tämä vaihtoehto.

Toivoisin, että voisin tanssahdella riemusta, kun mun itselleni asettama rauhoittumisaika on päättymässä. Ja toisaalta, niinhän mä teenkin. Tiistaista alkaen mä olen täysin vapaa. Mutta ihan hiukan mieltä kaivertaa se, että siitähän nämä tietyt ihmiset vasta riemastuvatkin. Mun on ehkä keksittävä tilalle joku tekosyy, miksi ei nyt vieläkään huvita tapailla ketään vain siksi, että se on mahdollista.

Tosin mä tiedän, että matkalla on ollut mukana myös monia sellaisia, jotka ovat kannustaneet mua pitämään kiinni periaatteestani. Ehkä samat ihmiset jaksaa sittenkin vielä tukea mun ratkaisuja. Niistä muista en sitten jaksa edes välittää. Ainakaan kovin paljoa. Vaikka välillä tympiikin.

S niin kuin some-exät

Olen yllättynyt siitä, että jotkut oikeasti kysyvät googlelta myös sitä, saako exän poistaa facebook kavereista. Tietenkin saa. Miksi ei saisi?

Hakulause laittoi miettimään sitä, että olen ehkä jopa korostetusti tuonut esiin oikeuttani olla kaveri exän kanssa niin naamakirjassa kuin muutenkin. Siksi mun on ehdottomasti lisättävä, että aivan yhtä hyvin mulla on oikeus olla olematta kaveri exän kanssa stalkkauskirjassa tai muutenkaan. Mikään kaverisuhde ei ole niin yksiselitteinen tai mustavalkoinen, että google voisi siihen vastata. Ei siihen toki voi vastata Aakkostarinat-blogikaan, vaikka sen kirjoittajalla on monesti asioihin jotain sanottavaa. Saattaa jopa olla, että olen taas kokemusta rikkaampi, mikä auttaa ajattelemaan asioita myös aivan toisesta näkökulmasta. On myös niin, että mulla ei ole ollut aikaisempaa kokemusta exääntymisestä facebookin aikana.

Kavereista poistaminen ei ole tietenkään ainoa vaihtoehto saada exää pois silmistään naamakirjassa. Asetusten säätämisellä kadottaa kokonaan silmistään ne ihmiset, joiden kuulumisia ei oikeasti halua tietää ja estää samoja ihmisiä näkemästä omia päivityksiäsi. Teoriassahan näissä on kysymys samasta asiasta. Toinen vain mahdollistaa sen, ettei tarvitse "loukata" toista poistamalla kokonaan kavereista. Ja toisaalta se myös mahdollistaa sen, että pystyy heikkouden hetkenä vakoilemaan, mitä toiselle kuuluu. Sääteleminen on siis vain tapa pettää itseään. Tästä syystä siis suosittelen poistamaan loukkaantumisriskistä huolimatta exän fb-kavereista ainakin eroamisen ensimetreillä.  Mikään ei estä luomasta kontaktia myöhemmin uudelleen.

Mun mielestä se on jopa luonnollista, että jos erotaan, niin ei ole tarkoituskaan pitää yllä mitään kuvitelmia päivittäisestä yhteydenpidosta jatkossa. Ensimmäinen haaste on päästää irti ja se helpottuu kummasti, kun ei tarvitse päivästä toiseen katsella exänsä päivityksiä ja kommentointeja, vaikka olisivat ihan asiallisiakin. Olisi sitä paitsi aika sinisilmäistä kuvitella, että parisuhteesta jatketaan luontevasti ja kompastelematta kaverisuhteeseen. Elämässä ennen facebookiahan ne kaverisuhteet exiin kehittyivät vähitellen ja satunnaisten tapaamisten myötä, ei pakottamalla ja päivittäisellä yhteydenpidolla. Faktahan kuitenkin on, että kaverisuhde voidaan luoda vasta, kun kummallakaan ei ole mitään tunnejäämiä sotkemassa pakkaa.

Mun totuus on siis tästä eteenpäin se, että exät pitää poistaa fb-kavereista, jotta molemmilla on aikaa tervehtyä ja alkaa elää uutta omannäköistään elämää. Vasta ajan myötä selviää, onko exällä minkäänlaista roolia siinä uudessa elämässä.

F niin kuin flirtti

Kuka muistaa vielä Naisen oman kirjan? Sen, jossa kerrottiin menestyksekkäistä yhden yön jutuista. Nyt, kun vihdoin saan selailla parin kuukauden ajan kevyttä viihdelukemista, lainasin sen kirjastosta. Vitsikirjoja en olekaan lukenut sitten Kilon poliisin ja Ujon piimän. Luultavasti siitä syystä, että leimauduin sukulaisten keskuudessa ne joululahjaksi saatuani toivottoman huumorintajuttomaksi ja alkoivat antaa mulle parempia lahjoja.

Mulla on pieni pelko, että tulette vielä kuulemaan selailustani enemmänkin. Tänään kuitenkin keskitytään flirttailun jaloon taitoon. Oikeastaan tämä luku sopisi paremmin miehille kirjoitettuun kirjaan, koska tiedetäänhän me, että on miehiä, jotka eivät erota flirttailua lääppimisestä. Ja sitten on tietenkin vielä ne liian ujot tai kohteliaat miehet, jotka uskaltavat avata suunsa vain sellaisille naisille, jotka on tuntenut jo vuosikausia. Tosin kirjoittajilla on hyvä syy opettaa naisia flirttailemaan. Jos jää odottelemaan miesten flirttailua ja vielä toivoo yhden flirttailijoista olevan Se Oikea, saattaa odottavan aika käydä todella pitkäksi.

***

Meillä on valittavana kaksi vaihtoehtoista tapaa: katsekontaktimenetelmä ja carmen-menetelmä.

Katsekontaktimenetelmä

Katsekontaktimenetelmä on varmasti kaikille jo niin tuttu, etten sitä sen enempää lähde avaamaan. Ensin katsotaan, sitten ei katsotakaan, taas katsotaan. Niin ymmärsittehän, että katsotaan miestä silmiin eikä esimerkiksi kiiltäviin kengänkärkiin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa punastua tahallaan, jotta mies luulee sinun olevan tarpeeksi ujo uskaltaakseen lähestyä sinua. Sinä et siis lähesty miestä, katsot vain!

Carmen-menetelmä

Carmen-menetelmä kuulostaa jo tosi hienolta. Kampaajana Carmenista tuli ensi alkuun mieleen vain paljon puhutut Carmen-rullat, jotka jokainen itseään kunnioittava nainen omisti tietyssä elämänsä vaiheessa. Nyt siis puhuttiinkin Georges Bizet'n Carmen nimisestä oopperasta, jossa Carmen heittää tulevan rakastajansa päälle akasiankukan.

En tiedä, oletteko te muut huomanneet saman kuin minä, mutta Suomessa on hirmu vähän saatavilla akasiankukkia. Siksi meidän on varmasti kehitettävä jotain muuta sellaista, jonka voi ilman suuria vahinkoja heittää toisen päälle. Oikeastaan, jos valitset tämän menetelmän, niin pidä huoli, ettei heittämäsi esine putoa vain Hänen huomaamattaan herran jalkojen juureen. Kuvittele, kuinka typerältä näytät kontatessasi etsimässä heittämääsi tavaraa. Kannattaisiko ehkä sittenkin panostaa perinteisempiin menetelmiin?

Oppaan mukaan on tärkeää, että heittämäsi tavara on salaperäinen ja henkilökohtainen. Kirjoittajat kehottavat askartelemaan paperikukkasia, jotka toimitetaan suoraan miehen nenän alle ja poistutaan paikalta. Mikä tahansa muukin asia käy, mutta esimerkiksi tupakka-aski tai kotiavaimesi ovat ehdoton nou nou.

***

Mun täytyy nyt sanoa, että Carmen-menetelmä vaikuttaa niin riskialttiilta konttaamismahdollisuuksineen, että jatkossakin käytän vain silmiäni ja taitoani punastua tarvittaessa. Enhän mä nyt oikeasti ole ujo tai nolo.