 |
Kuva: freeimages.com Kuvaaja: doc |
Jaa, että mihinkä tämän analogin on tarkoitus johtaa? Mulla nyt vaan sattuu tänään olemaan sellainen olo, että olen Boomslang!
Tiedossa on ollut jo pidempään, että en pysty kauaa jatkamaan nykyisessä työssäni tai ainakaan nykyisessä työpaikassani näillä keuhkoilla.
Oletko koskaan kävellyt kesäkuumalla kampaamon ohi, jossa on ovi auki?
Oletko samalla sattunut haistelemaan kesän tuoksuja, kun nenään on hiipinyt outo ammoniakin ja muiden kampaamokemikaalien tuoksucocktail?
Mieti, että tekisit töitä sellaisessa tuoksussa. Oikeastihan tilanne ei työpaikallani ole niin paha kuin kivijalkakampaamossa. Meillä on erittäin hyvä ilmastointi. Jopa niin hyvä, että kesälläkin pukeudumme neuleisiin töissä ollessamme. Tervekeuhkoiselle ympäristö ei tuota mitään ongelmaa. Mutta kun allergisoituneena ja astmaattisena viettää 8 tuntia päivässä hengitellen pahimmillaan - tai omistajien kannalta parhaimmillaan - kahdeksan kampaajan aiheuttamia käryjä yhtä aikaa, niin voi vain kuvitella kuinka kipeä työpäivän jälkeen on. Niin kipeä, ettei työnteossa ole mitään järkeä. Työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään, ei jotta jotta terveys viedään.
Omasta mielestäni olen ollut hyvä, luotettava ja tunnollinen työntekijä. Olisin mennyt töihin vaikka pää kainalossa mikäli se olisi irronnut eikä ajanvarauskirja olisi antanut myöten jäädä suoraan petiin lepäämään. Olen tähän hetkeen asti ajatellut aina vain työnantajan parasta. Tai ongelma on oikeastaan juuri siinä, että ajattelen vieläkin. Ellen ajattelisi, en pitäisi itseäni harmittomaksi kuviteltuna myrkyllisenä tarhakäärmeenä.
Olen kuluneen vuoden miettinyt kuumeisesti, kuinka voin jatkaa parturi-kampaajana edes osa-aikaisesti ilman, että kiusaan itseni henkihieveriin. Kenellekään ei tule varmasti yllätyksenä, että yrittäjyys on ainoa mahdollisuus vaikuttaa omaan työskentely-ympäristöön. Niinpä olen salaa suunnitellut, laskelmoinut ja selvitellyt asioita joka suunnalta. En voi tehdä värjäyksiä tai permanentteja terveydentilani puolesta, mutta ei se leikkaamasta tai kampaamasta estä - etenkään, kun käytössä tulee olemaan hajusteettomat tuotteet. Suunnitelmat ovat siis siinä vaiheessa, että voisin vaikka heti huomenna aloittaa oman toiminnan. Mutku... tilanne on periaatteessa sama kuin parisuhteessa oleva olisi ihastunut toiseen. Tunteet ja ajatukset eivät ratkaise, vaan se miten niiden kanssa toimii.
Olen siis ihastunut omaan suunnitelmaani, mutta musta tulee myrkkykäärme, jos alan markkinoida palveluitani ennen kuin työsuhteeni on päättynyt. Puhumattakaan siitä, että tekisin töitä sekä työnantajan että omaan lukuuni samaan aikaan. Yrittäjällä on toki aina riski, mutta tällä hetkellä lain sanelema lojaliteettivelvollisuus työnantajaa kohtaan tuntuu pelkästään kohtuuttomalta riesalta. Pitäisikö muka irtisanoa itsensä, viettää kuukauden irtisanomisaika löysässä hirressä ja sitten kädet ristissä toivoa, että uutena yrittäjänä saan asiakkaita edes sen verran, että voin ostaa tarjouksesta makaronipussin silloin tällöin? Miten kukaan ikinä uskaltaa lähteä palkkatöistä saman toimialan yrittäjäksi, jos kaikesta pitää olla hipihiljaa ennen kuin on vapaa puhumaan?
Niin tai näin, olen varma, etten pysty aiheuttamaan niin suuria sisäisiä verenvuotoja nykyiselle työnantajalleni, että se johtaisi heidän kuolemaansa. Heillä kyllä riittää makaronia pöydässä, vaikken viiden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen jäisikään rinnalle. Se helpottaa. Vähän. Silti musta tuntuu, että olen Boomslang!
