C niin kuin C15 tekniikka

Tarina päivässä: Sinä

Carol Kiriakos kertoo Tohtoritakuussa C15-tekniikasta ja minä olen aivan myyty. Uskon, että sinäkin olet, kunhan kuulet, että sinun on "uhrattava" vain 15 minuuttia päivästäsi saadaksesi aikaan muutoksen. Köh, taidan olettaa, että jokaisella on elämässään jotain mitä haluaisi tehdä, mutta ei koskaan kuitenkaan tee. Niin, ei tee, koska se maailman käytetyin tekosyy: ei ole aikaa. Mutta tutustukaa ihmeessä tekniikkaan linkin takaa, koska uskon, että siitä voi olla apua moneen itse kehitettyyn aikapulaan. Carolin mukaan sillä voi jopa pelastaa parisuhteen, koska 15 minuuttia päivässä vain puolisoon keskittyvää aikaa ei voi tehdä parisuhteelle muuta kuin hyvää. (Toim. huom. Jos tosiaan tuntuu siltä, että joutuu uhraamaan aikaansa, niin ei ehkä kannata edes yrittää.)

Viime aikoina on tuntunut siltä, että olisi kovin paljon kaikenlaisia asioita, joita haluaisin tehdä. Yksi niistä on se, että haluaisin kommentoida muiden kirjoituksia enemmän. Ja kun haluaisin enemmän, niin ajaudun halvaantuneeseen tilaan, jossa en tee mitään vaan heittäydyn pitkäkseni sängylle mulkoilemaan tietokonetta pahasti. Aivan kuin se olisi sen vika, että ei ole aikaa käyttää sitä, mutta on aikaa loikoilla sängyssä. Tilanne on vähän samanlainen silloin, kun tiukka deadline on edessä. Tiedän, että pitäisi aloittaa, mutta en vain pysty. Tiedän, että työ valmistuu ainoastaan tekemällä, mutta jos aikataulusta löytyy vain 15 minuuttia aloittamiselle, niin eihän sinä aikana ehdi mitään. Parempi lykätä aloittamista parempaan hetkeen ja sitten käyttää hätäpäissään juuri ennen deadlinea muutama tunti saman asian tekemiseen. Entä jos käyttäisikin työn etenemiseen 15 minuuttia päivässä? Kuinka paljon tekstiä esimerkiksi syntyisi, jos kirjoittaisi vartin päivässä?

Toinen juttu, mikä tässä on huolettanut, on se, että olen alkanut viikon aikana soveltaa samaa ajatustapaa salille lähtemiseen. Koska aikaa olisi vain kolmesta vartista tuntiin, niin ei saa lähdettyä. Sitä paitsi kun ulkona sataa märkiä rättejä tai sitten on niin kauhea pakkanen, että auton lasit pitää skrapata. Niin ja sitten se päänsärkykin - luultavasti kiitos näiden vaihtelevien ilmojen ja herra Fibron. Silti logiikassani täytyy olla joku vika, koska sen mielestä on parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä vaan vähän. Onneksi on raineri ja treffit sen kanssa kahdesti viikossa, koska sille tehdyt oharit kävisivät liian kalliiksi.

Aion kuitenkin alkaa soveltaa C15-tekniikkaa. Esimerkiksi kirja tulee luetuksi paljon nopeammin, kun sitä lukee 15 minuuttia päivässä sen sijaan, että ei tartu siihen ollenkaan. Tosin kyllä kirjassakin pitää olla jotain vikaa, jos siihen ei tee mieli tarttua. Mä kuitenkin tykkään lukemisesta. Siksi kirjassakin pitää olla vika koska esimerkiksi tänään postin tuomia Vaarallisia ideoita hipelöin ja silmäilin heti vartin.

Mihin sinä haluaisit käyttää 15 minuuttia päivässä? Juoksisit, lukisit, venyttelisit, opiskelisit uutta kieltä, jotain muuta?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin sisustuselementtejä blogiin jaossa

Eilen oli hyvä päivä. Päänsärystä huolimatta, koska sain kaikkia hienoja plakaatteja koristamaan blogiani. Olen tehnyt niitä varten ihan oman Kiitos-huoneen, jonne voi suunnistaa ylävalikosta. Oon sinne kätkenyt pari muutakin jo, joita en sitten olekaan muistanut edes mainita täällä. Kiitos Peppone. Kiitos Nata, jota kiittelin kyllä jo Kahvitauolla. Ihan vaan sen takia sanoin, että vaikka en niitä tuonne sivupalkkiin sijoittele, niin eivät ne silti katoa tekstitulvaan. Yeah right. Mä olenkin ollut niin ahkerana viime aikoina. ;D

Joo, tähän postaukseen on tulossa lisääkin linkkejä. Ja paljon. Koeta kestää.

Ensin sain Marjaanalta sydämen, jota ei kuulu säilöä itsellään vaan jakaa edelleen viidelle bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa. Sen suuremmin lukijamääriä tarkistelematta (eihän niitä voi edes tarkalleen tietää, ellei lukija halua itseään ilmiantaa) ojennan alla olevan sydämen seuraaville:

vintti

M

Rillo

Minttu

Vadelma

***

Puskissa sen sijaan jakoi kaunis blogi -tunnustuksia. Tämä edellyttää kahdeksaa totuutta minusta ja eteenpäin ojennusta kahdeksalle blogille. Totean taas kerran, että tuottaa vaikeuksia keksiä sellaisia totuuksia, joita en olisi jo aikaisemmin kertonut. Jos vaikka yrittäisi tehdä sen toisella tapaa tällä kertaa. Olkoon ne vaikka totuuksia Spotify soittolistaltani. Siltä listalta, jossa kaikki on sulassa sovussa ja täysin lokeroimatta johonkin paremmin organisoituun. Sillä mennään, mitä randomina eteen tulee, joten odotettavissa on sekoitus mennyttä ja tätä päivää, merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä.

Toploader: Never Stop Wondering

Kelis: Trick me

Salem Al Fakir: I'm So Happy

Aerosmith: Livin' On The Edge

Christina Perri: Jar of Hearts

Madness: It Must Be Love

Gyllene Tider: Sommartider

Red Hot Chili Peppers: Look Around

Tämä tunnustus lähtee eteenpäin seuraaville kahdeksalle. Jälleen täysin riippumatta siitä, oletko sellaisen jo saanut aikaisemmin.

Polga

Tsompi

SatuMaria

Paha Täti

nunju

Mrs B

Rantakasvi

Nata

L niin kuin läpi

Ilahduin kovasti huomatessani, että päivän sana on läpi. Päätin tulkita sen reiäksi, jonka kautta voin karata niin kauas aiheesta kuin ikinä haluan. Niinpä karkaan pakolliseen englanninkielen kurssiin ammattikorkeakoulussa. Karkaan, koska aamulla heräsin päänsärkyyn. Ja päänsärkyisenä ei voi tehdä mitään muuta kuin opiskella kieliä, jotka jo osaa kurssin vaatimassa laajuudessa.

Kurssin alkaessa painotettiin, että tavoitteena ei ole oppia englantia yleisesti vaan nimenomaan liike-elämän sanastoa ja käytäntöjä. Kyllä, kyllä, mutta...

Jos opiskelee liiketaloutta oppilaitoksessa, jonka kurssit ovat pitkälti muutenkin englanninkielisiä ja oma opintosuunnitelma varsinkin koostuu lähes täysin näistä vieraskielisistä opinnoista, niin eikö siinä muka opi jo väkisin liike-elämän sanastoa ja käytänteitä? En siis millään tahdo ymmärtää, miksi tälle tarvitaan erillinen kurssi, kun sen sisällöt voitaisiin hyvinkin integroida osaksi muuta kurssia. Jos pitää arvioida englanninkielistä esiintymistä, niin eikö kyseisen kielen opettaja voisi tulla arvioimaan esityksen jollekin toiselle kurssille, jossa kuitenkin esiinnytään englanniksi liiketalouteen liittyvistä aiheista? Henkilökohtaisesti ahdistun siis siitä, että minun oletetaan käyttävän erikseen aikaani asioihin, joita teen jo muualla. Ei minulla ole päänsärkyä niin usein, että tahtoisin välttämättä tuhlata aikaani erilliseen kurssiin.

Mitä tulee esimerkiksi työhakemusten ja CV:n kirjoittamiseen, niin niissä vaadittava osaaminen on sama ihan kaikilla kielillä. En ainakaan ole huomannut missään oppaassa muuta eroa kuin kielen, pitipä ne laatia ruotsiksi, englanniksi tai suomeksi. Tarvitseeko sitä varten oikeasti järjestää laajuudeltaan 5 opintopisteen (135 tuntia) pakollinen kurssi? Valinnaisena tai vapaasti valittavana siinä voisi olla jotain mieltäkin, koska silloin sinne oletettavasti hakeutuisivat ne, jotka kokevat tarvitsevansa oppia kyseisiin asioihin. Nämäkin voisi tietenkin hoitaa mieluummin kurssilla, jossa opetettaisiin vaikkapa työnhakua yleisesti. Tällainen kurssi saattaisi houkutella paikalle sellaisiakin, jotka osaavat kielen, mutta kaipaavat vinkkejä siihen, kuinka kirjoittaa erottuva työhakemus, vaikka noudattaakin annettuja kehyksiä.

Mä niin pal kauhiast ihmettelen, että eikö tutkintovaatimuksia voisi joiltain osin tarkistaa? Ymmärrän kyllä, että englanninkielen opetus on tärkeää niissä oppilaitoksissa, joissa opetuskieli on suomi. Mutta en vaan ymmärrä, miksi sitä on opiskeltava pakolla myös silloin, kun olet jo suorittanut 70 opintopistettä englanniksi muilla kursseilla. Totta on, että en ehkä valittaisi, jos olisin suorittanut englannin silloin kuin muutkin - ensimmäisenä opintovuotenani ennen kuin takana oli yhtään englanninkielistä kurssia. En vain usko, että kurssista oli hyötyä muillekaan opiskelijoille jatkon kannalta, koska työhakemuksen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole se juttu, jota muissa ammattiopinnoissa opetetaan. Itse jätin kurssin roikkumaan, koska en löytänyt itsestäni mitään paloa sen suhteen. Olisihan se mennyt, ellei läsnäolopakko (85%) olisi ollut olemassa. Nyt en voi enää välttää sitä, koska muuten valmistumiseni viivästyy puolella vuodella jonkun tyhmän pakkoenglannin takia.

Vaihtoehtona olisi tietenkin aikaisemmin hankitun osaamisen tunnustaminen, mutta kun vertailin vaatimuksia, niin samat vaatimukset siinä on. Pitää osata kirjoittaa hakemus, CV ja puhua. Huoks. Tahtoisin mennä läpi sieltä missä on suurin reikä, mutta nyt ne lävet on aivan yhtä pieniä jokaisessa vaihtoehdossa. Mennään siis näin. Kesällä mulla on varmasti tosi voittaja olo tämän suhteen.

Räyh! Kiitos kun kuuntelit. Nyt jaksan taas jatkaa pakollisia ja suunnattoman turhauttavia harjoituksia.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

V niin kuin valokeilassa Alf Rehn

Jos olen joskus jollekin teistä mennyt sanomaan, ettei mulla ole idoleita tai että en osaa fanittaa, niin mun on nyt pyydettävä anteeksi epärehellisyyttäni. Olen vain puhunut niin totta kuin osaan. Ei, en tarkoittanut fanittamista, koska sitä en vaan osaa. En tee kenestäkään lehtileikekansioita, en osta fanituotteita, en lähettele alusvaatteitani enkä tee mitään muutakaan ihailun kohteelle kiusallista. Siis ellei palvovaan sävyyn kirjoittamista lasketa.

Mitähän mä nyt hölisen? Siis ei mulla ole niitä idoleitakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen liittyy juurikin kaikki palvonta ja ihailu olipa se ansaittua tai ei. Pikemminkin mulla on siis esikuvia, joiden tapa elää, toteuttaa itseään ja ajatuksiaan saa mut arvostamaan heitä. Esikuvia, joita voisi luonnehtia sanoilla great mind. Esikuvia, joita sopii avoimesti ihailla, koska he ovat hyviä siinä mitä tekevät, mutta ei säröttömiä. Ja esikuvia, joiden nimen paljastaessani moni jää leuka lattiassa ihmettelemään, että kuka se on.

Yksi heistä on Alf Rehn, jonka esitystä mulla oli tänään ilo seurata. Etukäteistietona esityksen aiheesta olin saanut sähköpostin, jossa mainittiin hänen puhuvan innovaatioista, uhrautumisesta, uskalluksesta ja uusiutumisesta. Olipa siinä mainittu myös popularistisesti sana paskanjauhanta. Toisaalta aihe olisi ollut yhdentekevä, koska olisin mennyt kuulemaan häntä, vaikka aiheeksi olisi ilmoitettu tieliikenneverkoston kehittyminen keskiajalta näihin päiviin - metsäpoluista moottoriteihin. Olin nimittäin antanut itseni ymmärtää, että hän osaa kirjoittamisen lisäksi ilmaista ajatuksiaan myös puhumalla.

Tässä kohtaa näyttäytyy fanittamiseni heikkous: en ole lukenut esimerkiksi Alfin kirjaa Dangerous Ideas, mutta vannon silti hänen ajatustensa olevan dynamiittia - suosittelen tutustumaan. Koska olen sentään lukenut muutamia hänen kirjoittamiaan artikkeleita (mm. Idea Sushi:sta), olen täysin pätevöitynyt puhumaan siitä, että Alfilla on mieli, joka kulkee omia teitään ja vieläpä hyvin vakuuttavalla tavalla. En siis aio palata esityksen sisältöön vaan lähinnä esiintymiseen.

Esitys täytti kaikki odotukseni. Eikun vedetään taas hiukan takaisin, koska täyttää verbi on aivan liian laimea. Korvatkaa täytti sana sanalla ylitti. Sitten tehdään pieni mielikuvaharjoitus. Kuvittele hetki, mitä sinulle tulee mieleen, jos yhdistetään sanat luento ja yrittäjyys? Aika tylsää, vai mitä?

Mulle syntyi mielikuva auditoriosta, jossa istuu kourallinen haukottelevia ihmisiä. Jokainen heistä on pakotettu paikalle uhkailemalla sillä, että jää ilman tutkintotodistusta. Kun luento ajankohtaistuu estradille astelee joku tyyppi, joka tietää kaikesta kaiken. Siltä varalta, että joku epäilee hänen asiantuntemustaan valkokankaalle heijastetaan aluksi otteita ansioluettelosta. Kun uskottavuus on "paperilla" hankittu, alkaa esiintyjä päästelemään suustaan lauseita, joita jokainen kuulija olisi voinut lukea kirjoistakin. Olisi voinut jäädä nukkumaan ja kääntää kylkeä. Paitsi että silloin olisi jäänyt tutkintotodistus saamatta.

Nyt kuvittele tilanne, jossa eteen astelee rennosti, mutta tyylikkäästi pukeutunut professori. Kaikki on kohdallaan: ulkoinen olemus, äänenkäyttö sekä ilmeet ja eleet. Esiintyminen alkaa sillä, että hän kertoo olevansa Alf Rehn, niin ja professori vaikka näyttääkin siltä kuin näyttää. Kun hän on kertonut, että professorit ovat vain arvostettuja paskiaisia, hän nostaa esiin toinen toistaan hullumpia bisnesideoita, jotka ovat kaikki omasta päänsisäisestä vastustuksestasi ja epäuskostasi huolimatta menestyneet tai menestyvät yhä. Tarinoiden lomassa hän muistaa pilkata itseään, omia valintojaan, epäonnistumisiaan ja virhearviointejaan. Häntä on kuulemassa muitakin kuin sinne pakotetut. Minäkin ajoin Turusta Saloon vain yhden tunnin tähden eikä kukaan edes pakottanut.

Kumpi heistä vakuuttaa? Kumpi antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja ruokkii kuulijoiden mielikuvitusta? Kummalla on luontainen ulospäin huokuva oikeutus puhua innovaatioista? Vieressäni istunut kommentoi tilaisuutta sanomalla sen päätyttyä vain yhden sanan: vapauttavaa. Musta kommentti osoitti, että viesti oli mennyt perille sellaisena kuin sen pitikin.

Puheviestinnän oppien mukaan kuulijat muistavat jälkeenpäin esillä olleesta asiasta enintään 15 prosenttia. Uskallan väittää, että esiintymistaidon ihailun lisäksi onnistuin painamaan mieleeni myös sisällön lähes 100 prosenttisesti. En tosin osaisi kertoa tarinoita samalla tavalla ja yhtä hauskasti, kuulijoita kyyneleisiin asti naurattamalla, mutta pääkohdat ja esimerkit osaisin toistaa melkein ymmärrettävästi. Väitän, että en ole edes ainoa, joka muistaa paljon enemmän kuin esityksistä keskimäärin. Innostava puhuja, elävät persoonallisesti kerrotut tarinat ja kokemus - mitä muuta muka tarvitaan esitykseen, jossa kuulijat pysyvät hereillä ja muistavat kuulemansa? Jos mulla joskus oli jotain epäilyksiä Alfin kyvyistä, niin ei ole enää. En yhtään ihmettele, miten hän on päätynyt siihen asemaan, jossa on. Rispekt!

Jos sinulle koskaan tulee mahdollisuus päästä kuulemaan Rehniä, niin älä jätä välistä ilman pätevää syytä. Perhesyyt, kuten kuolemansairas lapsi tai omat hautajaiset voisivat olla riittävän painavia perusteita.

***

Ihan pakko lisätä kuva muistiinpanoistani tilaisuuden jälkeen.

Ei niin mitään tolkkua, mutta mulle aivan selkeä :D

Klik, klik. Kyllä se siitä suurenee.

S niin kuin sähköinen

Ensinnäkin. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että olen ollut huonosti läsnä teidän blogeissa ja osallistunut itse kehittämääni haasteeseenkin harvakseltaan. Käyn lukemassa, mitä teille kuuluu, mutta aina en sitten ehdi kommentoimaan. Tai sitten en enää kehtaa, kun vilkaisen kelloon.

On pitänyt vähän kiirettä, koska opinnäytetyö. Pitää varmasti jatkossakin, mutta nyt on lisäksi niin, että kun sen makuun todella pääsee, niin ei oikein malttaisi lopettaa. Olen tänäänkin löytänyt lukemattomia mielenkiintoisia artikkeleita sähköisestä sosiaalisesta mediasta.

Hetkittäin olen melkein menettänyt uskoni sosiaaliseen mediaan. Näyttää siltä, että kaikki käyttää sitä tai ainakin sähköisiä medioita olematta itse sosiaalinen, mutta kuten aikaan ennen nettiäkin, valikoiden ja täysin oman mielenkiintonsa mukaisesti. Tosin se on myös ymmärrettävää, koska sähköisessä muodossa on niin paljon, ettei millään voi ehtiä jokaiseen kolkkaan, vaikka haluaisikin.

Nettiin voi siis vaikka hukkua. Netissäkin voi olla ihan yksin, jos kukaan ei ole kiinnostunut sinusta ja siitä, mitä sinulla on sanottavaa. Onneksi en ole itse joutunut täältä huutelemaan tyhjyyteen, koska lukijat ja kommentoijat. Niin juuri, sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja... Nimeäisin joka ikisen, mutta pelkään unohtavani jonkun ja siten tahattomasti loukkaavani. Siispä, juuri sinä, joka luet tätä tekstiä - tarkoitin sinua. Kiva, kun olet olemassa.

Mutta vaikka uskoni onkin välillä horjunut, niin en ole sitä menettänyt kuitenkaan. Sosiaalisessa mediassahan on kysymys sosiaalisuudesta. Täällä siis pätee samat viidakon lait kuin oikeassa elämässäkin. Jos on syrjäänvetäytyvää sorttia, sitä jää helpolla yksin. Moni ei tule vetelemään hihasta ja pyytämään mukaan, ellei itse osoita halua siihen. Ja kuten oikeassa elämässäkin, on ihan ok, jos haluaa olla yksin itsekseen. Sen vain pitää olla oma valinta.

Sitä mä tässä mietin, että kun kenellekään ei voi soittaakaan keskellä yötä häpeilemättömästi ihan vaan keskustellakseen (eikä mulla sitä paitsi ole edes teidän kaikkien puhelinnumeroakaan), niin pidätkö ihan kahelina, jos blogiisi ilmestyy kommentti vaikkapa kello 3 yöllä?

Sähkö on, koska laskukin tulee.

Sekin sähköisesti e-laskuna nettipankkiin.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

R niin kuin rakastaa, ei rakasta

Tarina päivässä: Mitä teet?

Mietin keskustelupalstalla kuumaksi perunaksi noussutta aihetta. Mies on rakastanut vaimonsa pitkiä hiuksia eikä niitä enää ole. Vaimo on käynyt kampaajalla ja lupaa kysymättä leikkauttanut puoliselkään ylttäneet hiuksensa olkapääpituiseksi. Nyt hän ei tiedä mitä tehdä, koska kotona asuukin nyt joku tuiki tuntematon ja vieraalta näyttävä kummajainen. Ei ollenkaan se sama ihminen, jota lupasi rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Oikeasti mua ei kiinnosta vähääkään miehen ongelma. Virnistelin sarkastiselle vastaukselle, jonka mukaan mies on kohdannut nyt yhden elämän pahimmista tragedioista ja ehdottaa hakemaan kriisiapua. Olen ehkä jotenkin outo, kun hyväksyn sarkastisuudet, mutta en sitä, että suurin osa käy vain ilmoittamassa kysyjälle, että se on täysi dille ja sitä paitsi sen äitikin on ruma.

Kampaajana mua sen sijaan hiukan kiinnostaa aiheen problematiikka. Yleisesti ottaenhan olen sitä mieltä, että se, jonka päästä hiukset kasvavat saa päättää mitä niille tehdään. Tämä koskee myös lapsia, mikäli heillä on mielipide. Mielipide ei tarkoita kuitenkaan sitä, että aina pystyttäisiin toteuttamaan täysin toivotunlainen lopputulos. Asiakkaan toiveita otetaan huomioon ja pyritään toteuttamaan, mutta olipa asiakas lapsi tai aikuinen, hänelle kerrotaan myös, jos hänen toiveensa on mahdoton toteuttaa. Aina silloin tällöinhän saan esimerkiksi katseltavaksi kuvan, jossa on piikkisuorat, kiiltävät ja paksut hiukset. Kuvan tuo tietenkin henkilö, jolla on luonnonkihara, pörröinen ja ohut lähtökohta. Ei, en kaikissa tapauksissa ole ihmeidentekijä vaan ihan vain ihminen ja tavallisesta kampaajakoulusta valmistunut kampaaja. On myös tilanteita, joissa suosittelen välttämään suuria, radikaaleja muutoksia. Jos hiuksia laitetaan esimerkiksi lyhyen ajan sisällä olevia omia häitä varten, en kampaajana suosittele tekemään suuria muutoksia. On nimittäin varmasti hämmentävää, jos alttarilla kohtaakin blondin sijasta punapään. Ihan yhtä hämmentävää on kohdata siilitukka, jos aiemmin on ollut jopa tukistusvaraa. Siinä saattaa pahimmassa tapauksessa pilata oikeasti häänsä.

Koska siis on tilanteita, joissa kampaajana ajattelen asiakkaan vanhempien tai kumppanin toiveita tai ainakin mielenrauhaa, niin miksi siis minustakin on suorastaan naurettavaa älähtää vaimon lyhentyneistä hiuksista? Tietenkin ne hiukset ovat vaimon ja vaimo niistä päättää, mutta... tiedän myös, että suurin osa asiakkaista keskustelee kumppaninsa kanssa mahdollisista muutoksista jo ennen kuin tulee kampaajalle. Kumppani on huomioitu, häntä on varoitettu ja sen jälkeen voi melko turvallisesti pyytää päälleen sellaista muutosta kuin itseä sattuu huvittamaan. Niin tämänkin vaimon olisi voinut olla fiksua tehdä, jos muutos pituudessa kuitenkin oli useita kymmeniä senttejä. Siinä vaiheessa ei voi enää tosissaan uskoa, että ei se mies kuitenkaan mitään huomaa. Kyllä se vaan huomaa. Ja jos vahingossa unohti asiasta mainita, niin aina voi siipalle kertoa, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, joten nyt lyhyt ei ole aina välttämättä lyhyt.

Ei minunkaan puolittain kiukku, puolittain huvitus ihan tyhjästä syntynyt. Minua riepoi ajatus siitä, että jonkun rakkaus on muka hiuskarvan varassa. Entä jos vaimo olisi menettänyt hiuksensa vaikkapa sairauden seurauksena? Olisiko rakkaus vaimoon ollut sitten siinä?

Mutta jos ajatellaan tilannetta, jossa ei ole sairauksia tms., niin saako parisuhteessa eläessään ulkonäköään muuttaa keskustelematta asiasta kumppaninsa kanssa? Mitä mieltä sinä olet?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

A niin kuin ai mää vai?

Tarina päivässä: Varjo

Varjo on persoonallisuuden arkkityyppi, jota pidetään minän vastakohtana. Se sisältää asioita, joita ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka todellisuudessa ne ovatkin osa persoonaa. (Wikipedia)

Se on se osa minua, joka haroo vastaan, kun joku sanoo jotain, mitä en pysty pitämään totena. Useimmiten torjunta liittyy sellaisiin lausuntoihin, jotka sotivat kovalla kädellä omaa ihannetta omasta itsestä vastaan. Jos joku väittää toista pahaksi suustaan, niin sen joko kieltää kokonaan tai kääntää mielessään hyväksi ominaisuudeksi ja suorapuheisuudeksi. Suoraan voi puhua kuitenkin myös toista loukkaamatta. Omana henkilökohtaisena (ja ehkä jopa suomalaisena erikoispiirteenä) pitäisin sitä, että palautteen ollessa positiivista tai jopa kehuvaa, joudun todella työstämään sitä saadakseni sen sopimaan käsitykseen itsestäni enkä silti välttämättä onnistu siinä. Ei puhettakaan, että osaisin luontevasti kiittää saadusta huomiosta. Siis mitä? Miksi se niin sanoi? Haluaako se minulta jotain? Vai voiko sanottu sittenkin olla totta?

Viimeisin joka kerta korvaan särähtävä sana on liikuntaan liitettynä 'huippu'. Minut syksyllä hylännyt personal trainer toivotti viimeisinä sanoinaan hyvää jatkoa huippu-urheilijalle. Katselin hämmentyneenä ympärilleni, jos vaikka näkisin sen, jolle se oikeasti puhui. Ei selkäni takana ketään ollut. Sama väite toistui tämän viikon treeneissä nykyisen piiskurini kanssa. Olen ehkä kyllästymiseen asti jaksanut jauhaa blogissa siitä, että hän on natsi. Nyt meidän suhde on kehittynyt sille tasolle, että pystyin kertomaan asian hänellekin kasvotusten. Keskustelu johti siihen, että hän myönsi tiedostavansa, että salilla kävijät ja mahdolliset uudet asiakkaat näkevät hänestä vain sen kohtuuttomia vaativan kiduttajarääkkääjän, mutta piti sitä ainoastaan hyvänä asiana. Omien sanojensa mukaan hän haluaa ohjata vain huippuja. Sellaisia, joiden kanssa ei tarvitse käydä joka kerta vääntöä perusasioista, kuten tekniikoista, motivaatiosta ja ohjeiden noudattamisesta. Hänestä heräävä mielikuva siis oikeastaan suojaa häntä asiakkailta, joita ei edes halua olla valmentamassa. Meillä molemmilla on varjomme - minä vierastan huippu-sanaa liitettynä itseeni ja hän ei edes haluaisi lisää asiakkaita, jos he eivät ole huippuja. Ei sillä, että haluaisin muuttaa hänessä yhtään mitään, koska osaa vedellä täsmälleen oikeita naruja saadakseen musta kaiken irti.

Näitä tällaisia juttuja löytyisi enemmänkin. Kielteisimmät olen varmasti kuitannut kateellisten panetteluksi ja unohtanut. Tai vaihtoehtoisesti ottanut palautteen vastaan ja pyrkinyt muuttamaan toimintaani paremmaksi. Minulle on yhä edelleen vaikeinta, kun saan mielestäni aiheettoman kehun. Toki mahdollisesti siitä syystä, että kammoan ajatusta siitä, että tuudittautuisin ajatukseen, jossa minussa ei olisikaan mitään, mitä voisin tehdä paremmin. Se olisi tila, jossa varjosta tulisi entistä suurempi ja sokeutuisi täysin omille puutteilleen ja kehittämiskohteilleen. Itsekriittisyydelläkin voisi silti olla rajansa.

Osaatko sinä ottaa palautetta vastaan? Onko sinulle helpompaa ottaa vastaan vaikka ämpäreittäin sontaa kuin kiittää kauniisti siitä, että on saanut positiivista palautetta? Vaatiiko annetun palautteen liittäminen omaan identiteettiin ponnisteluja? Epäiletkö kehujan motiiveja vai nieletkö pähkinän pureskelematta? Totta, no sellainenhan minä juuri olenkin.

Kysymykset yksinkertaistettuna: miten otat vastaan palautetta?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

V niin kuin valmis

Google on kyllä fiksu vempain.

Päivänä parina olen vilkuillut hakusanoja ja -lauseita sillä silmällä, että niistä saisi jotain irti. Ja saahan niistä, ainakin kertaalleen sain kunnon naurut. Vai mitä sanotte siitä, että haulla "top 5 tavis tissit" joku oikeasti päätyi blogiini. Kolmesti!

Tänään kuitenkin aloin epäillä, että Google ei sittenkään ole niin viisas, mutta taisin itse olla väärässä. Sehän on suorastaan nerokasta ohjata hakija tänne, kun hakulause on "kun ei yritä mitään niin ei tule pettymään". Se on satavarma, että tästä blogista ei löydy ainuttakaan tekstiä, jossa näin sanottaisiin. Sen sijaan täältä löytyy varmasti tuhannella ja yhdellä eri tavalla sanottuna, että aina kannattaa yrittää, koska ellei edes yritä, ei myöskään koskaan saa mitään. Google osaa siis myös ohjata ihmisiä positiivisempaan suuntaan. Hieno piirre hakukoneessa.

Eipä tuo hakulausekaan tietenkään väärin ole. Onhan se ihan totta, että jos ei edes yritä, niin ei myöskään pety. Jotkut vaan tykkää mieluummin pettyä kuin jämähtää paikoilleen. Mistä tuli mieleen Irinan uusi jatkuvasti radiossa soiva kappale. Oletteko kuulleet sen Koko kuvan? Siitä tuli kertosäkeen alkaessa mun yksi inhokeista. Jos ottaa asenteen, ettei pysty, niin ei varmasti pystykään.

Ymmärräthän varmasti, että tässä on kaikki mihin tuun koskaan pystymään? Tekemällä musta ei saa mitään parempaa, jalompaa.

Siis oikeesti. Ei kukaan voi laulaa tosissaan noin. Eihän? Ei kenenkään tarvitse muuttua siksi, että joku toinen niin haluaa, mutta on hiukan tyhmää takertua johonkin niin, ettei anna itselleen edes mahdollisuutta. Pitää olla valmis muuttumaan ja muuttamaan asioita tilanteen niin vaatiessa. Sanoista tulee vain mielikuva pienestä nyrkkejä heiluttelevasta tyttösestä, joka tahtoo uhota olevansa mikä on. Ihan vaan sen takia, että se on jotenkin muka hienompaa olla kova ja itsepäinen.

Helsingin Sanomat listasi ärsyttävimpiä sanoja, mutta listataan me lauluja. Onko olemassa joku laulu, jonka olisit valmis kadottamaan maailmankartalta silmää räpäyttämättä? Onko siihen jokin erityinen syy?

Irinan Koko kuvan lisäksi olisin itse valmis hävittämään kaikki tallenteet Erinin Vanhasta naisesta hunningolla. Se ei vaan millään sovi mun arvomaailmaan. Jos se sattuu olemaan jonkun teidän lemppari, niin haluaisitko kertoa miksi?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

T niin kuin tiedote

Menin kaffelle, tulkaa tekin.

T niin kuin tavallinen hetki

Kello on 0:02. Tämä taitaa olla jokaisen päiväni kaikkein tavallisin hetki. Se hetki, jolloin alan miettimään, että pitäisi mennä nukkumaan, että huomenna jaksaisi. Paino sanalla pitäisi. Tässä hetkessä alkaa miettiä, mitä kaikkea päivän aikana on ehtinyt tapahtua. Monenlaista on mahtunut tähänkin päivään. Aamulla ruotsin taitotasotesti, joka vahvisti käsitystäni siitä, että tulen todellakin pitkästymään kurssilla. Aamupäivästä palaveri. Välillä ruokaa. Neuvolaa. Kauppaa. Tähdellisiä asioita. Sosiaalista mediaa. Taas ruokaa. Päikkärit. Opiskeluun liittyviä tehtäviä. Sosiaalista mediaa. Lumihiutaleiden leikkisän laskeutumisen katselua. Paljon puhetta, naurun ja ilon kyyneleitä, naurua myös ilman kyyneleitä.  Tavallinen päivä, täynnä tavallisia hetkiä.  Onni on tehty tavallisista hetkistä.

Y niin kuin ympyrä

Mulla on tapana katsoa päivän tarinan aihesana aina edellisenä iltana. Usein se, että jättää sen alitajuntaan pyörimään kehittää jo melkein valmiin bloggauksen, mutta ympyrä oli lähes mahdoton tehtävä. En kehdannut kirjoittaa sitä, mitä päässäni pyöri koko päivän, koska en olisi saanut aikaiseksi kuin kaksi sanaa: ympyrä sulkeutuu.

Onneksi Nollis pelasti ja pääsen vastaamaan kysymyksiin, joihin melkoisella varmuudella saan ympättyä sanan ympyrä ja todennäköisesti se myös sulkeutuu. 

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Vatsa sanoo mur mur, joten en kykene haaveilemaan muusta kuin ruuasta. Ihmettelin vielä joku aika sitten, miten kukaan pystyy syömään 5 kertaa päivässä. Nyt ihmettelen sitä, miten se viisi kertaa voi riittää kenellekään.

2. Millainen oli vuosi 2012? Vuodessa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tilanteita yhdistää se, että moni ympyrä sulkeutui. Moni ajanjakso päättyi ja uusia ympyröitä syntyi. Vuoden 2012 aikana vakuutuin siitä, että olen oikealla tiellä. Sillä, jota todella haluan kulkea.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Ehdottomasti iltaihminen. Tai yöihminen. Satunnaisesti myös aamuihminen, jos satun heräämään ennen kellon soittoa. Silloin ne ovat mukavia ja leppoisia, koska meillä ei taatusti ole ketään muuta hereillä siihen aikaan. 

4. Minne haluaisit matkustaa nyt? Enpä ole joutanut ajattelemaan matkusteluja. En kai mihinkään, mutta jos ois pakko, niin johonkin lämpimään voisin kyllä lähteä.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit? En mitään. Kaikki on tehty sen hetkisen tietämyksen pohjalta oikein, vaikka olisikin mennyt vauhdikkaasti päin kallioita. Jotain niistä törmäyksistä aina oppii. 

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Äidin valmistamat ruuat ja nimenomaan monikossa. Käydään sunnuntaisin äitini luona syömässä. Aina ennakkotiedon mukaan ei ole mitään ihmeellistä, mutta joka kerta pöytään katetaan pihvejä, gratiineja etc. Nam. Miksei aina voi olla sunnuntai?

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Eläkepäivät on niin kovin kaukana, että huonona huomisen suunnittelijanakin en tiedä yhtään. Silleen tietty, ettei mistään tarvitse ottaa stressiä. On rahaa, rakkautta ja aikaa tuhlata molempia.

8. Elämäsi eläin? Kissa.

9. Sielunmaisemasi? Saariston tyttönä tähän ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kesäinen saaristo. Eikä haittaa vaikka olisi myrskyinenkin päivä. Kunhan on meri.

10. Tärkein esine kotonasi? Olen huono kiintymään esineisiin, mutta mutta... ilman esimerkiksi tietokonetta osa sosiaalisesta elämästäni kokisi kuoleman, joten varmaan sitten just tietokone. Ei siis mikään tietty, kunhan sillä voi tehdä sen mitä on tarkoituskin. Kotona pitää olla myös kyniä, papereita ja kirjoja, niin olen oikein tyytyväinen elooni ja olooni.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Syön elääkseni. Tai ainakin söin ennen: silloin kun vatsa sitä vaati ja/tai satuin muistamaan. No joo, vaikka syömistahti on kiihtynyt ja sille on varattu ajat kalenterista, niin edelleen syön elääkseni eikä päinvastoin.

Haasteeseen kuului muutakin. Piti keksiä uudet kysymykset ja laittaa haastetta jakoon. Lintsaan näistä osuuksista. En haasta ketään, mutta jos nämä on juurikin ne elämäsi kysymykset, joihin haluat antaa vastauksia, saat ne viedä mukanasi. Eli ei, en aio keksiä uusia kysymyksiä, koska nämäkin on oikein hyvät.

T niin kuin tukka hyvin?

Palasin ruotuun ja kirjoitin päivän tarinan kahvitauon puolelle.

Niille, jotka

a) sattuvat olemaan Turussa tänään kello 18 alkaen

b) aikovat viipyä ehkä jopa aamukuuteen

c) ovat uuden tukan tarpeessa (väri+leikkaus)

d) haluavat uuden tukan veloituksetta ja

e) ovat valmiita antamaan täysin vapaat kädet

on tarjolla aivan unelmapaketti.

Ehdotan siirtymään Kampaamo Avantgarden (linkki Turkulaisen artikkeliin) oven taa jonottamaan. Pojat siellä viettävät ensiyönä kampaajien omaa "Taiteiden yötä" ja toteuttavat visioitaan halukkaiden päähän. Arvelevat ehtivänsä käsittelemään 80-100 päätä kahdessatoista tunnissa. Mahtaako jono kampaamoon olla pidempi kuin yökerho Apolloon?

Psst. Naamakirjassa lupasivat myydä edustamiaan tuotteita -50% alennuksella yön aikana. Käteistä mukaan tai kortille katetta.

Yliopistonkatu 28, Turku

K niin kuin kello 13

Äidit ovat aina oikeassa

Tänään kello 13 olimme matkalla TYKSistä (Turun yliopistollinen keskussairaala) kotiin.

Sairaalan käytävillä vaellellessa tein hassun havainnon. Siellä voi kulkea kuka tahansa ihan vapaasti ja istuksia missä sattuu (kuten hallinto-osastolla) ilman, että kukaan kiinnittää mitään huomiota. Tai oikeastaan huomiota kyllä kiinnitetään, mutta lähinnä siksi, että voi kääntää katseen varpaisiinsa ja pyyhältää valkoiset takin liepeet liehuen ohi. Ehkä heillä todella oli kiire tai sitten siellä kuljeskelee normaalistikin ylipukeutumisesta johtuva hiki otsallaan eksyneen oloisia muukalaisia. Tiedän kyllä, että emme ulkoisesti vaikuta vaarallisilta vaan pikemminkin harmittomilta, mutta... Kukaan ei kuitenkaan ottanut asiakseen kysyä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Itse asiassa katsekontaktiakaan kukaan ei ottanut. Pelkäsivät kenties, että esitämme liian vaikeita kysymyksiä, koska he kulkevat päivästä toiseen omia polkujaan eivätkä tunne taloa sen paremmin. Tosin remontti lienee aiheuttavan lisää hämminkiä, kun ei voi olla varma edes siitä, että oma työhuone on seuraavana päivänä siellä, mihin sen eilen jätti. Epäilen, että siellä tarvittaisiin äitiä, joka on aina oikeassa ja tietää kaikesta kaiken.

Palattaisiinko jo sinne kotimatkalle? Tyttäreni kertoi, kuinka hän ensi kertaa ymmärsi, että äidit ovat aina oikeassa. Minä en edes muistanut tapahtumaa, koska olin kai päättänyt jo silloin olla kääntämättä veistä haavassa ja unohtaa koko jutun. Olin ostanut hänelle heliumpallon, jota olisi halunnut esitellä pihan kavereille. Lupaa tähän ei ollut hellinnyt vaan olin ehdottomasti kieltänyt viemästä palloa pihalle, koska siitä seuraisi vain itkua ja hammastenkiristelyä pallon karatessa taivaan tuuliin. Näppäryydessään tyttö odotti oikeaa hetkeä ja salakuljetti heliumpallonsa kavereille näytettäväksi. Jotkut kavereista ehtivät tytön aarteen nähdäkin ennen kuin ote irtosi narusta vahingossa ja pallo liiteli taivaalle. Ilo ei ollut pitkä, mutta itku tuli silti - meinasi tulla vieläkin sitä muistellessa. Minulle hän oli kysyttäessä väittänyt silmät kirkkaina, että oli laittanut pallon lelulaatikkoon. Olin uskotellut uskovani. Ajattelin kai tytön saaneen jo rangaistuksensa tottelemattomuudesta.

Saattaa olla, että äidinkin lapsuuden heliumpallot lensivät taivaaseen ja suru oli suunnaton. Äitien kaikkitietävyys ja oikeassa oleminen useimmiten perustuu kokemukseen, mutta ehkäpä lasten ei ole tarpeen tietää, että äidit saattavat olla myös väärässä. Ei ainakaan liian aikaisessa vaiheessa.

Tänään kello 13 sain tietää, että minua on ainakin joskus pidetty viisaana ja kaikkitietävänä. Tiesinhän heliumpallon kohtalonkin, jos sen vie ulos.

P niin kuin paperi

Minä en turhan usein kuluta teatterin penkkejä. Se on toisaalta harmi, koska yleensä siellä on kaikin puolin kivaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Lainahöyhenissä -esityksen. Tykkäsin kovasti ja välillä tuli naurettua silmät kyyneliin. Viime kerrasta on vierähtänyt jo pitkälti yli vuosi. Ensi-iltaanhan se tuli jo syksyllä 2011. Toissapäivänä silmäni kuitenkin kiinnittyivät johonkin ohikiitävään mainokseen, jossa oli käytetty sellaista kieltä, että suomalainenkin sen ymmärtää. Siinä luki ihan vaan Metsäperkele on irti! Taitaa olla ihan pakko lähteä katsomaan vanhaa kotikaupunkia ja piipahtaa tsekkaamassa samalla reissulla Metsäperkelettä. 

Lähde: Helsingin kaupunginteatteri

Sivistyksessäni on ollut suuri Metsäperkeleen mentävä aukko. En tietoisesti ollut koskaan kuullut, että Suomessa on vaikuttanut G.A. Serlachius niminen päättäväinen oman tiensä kulkija. Olen ehkä kuvitellut, että puu raaka-aineena lähtee ihan itse kävelemään metsästä ja ilmoittaa perille päästyään halustaan muuttua paperiksi. Ilmeisesti olen ollut väärässä. Onneksi Kari Heiskanen korjasi käsitykseni Vihreän kullan kirouksen pohjalta. Metsäperkele vaikuttaa niin mielenkiintoiselta persoonalta, että pakkohan häneen on tutustua. Eikä teatteriretki pääkaupunkiinkaan tunnu ollenkaan vastenmieliseltä ajatukselta, vaikka tätä herkkua on odoteltava maaliskuun loppupuolelle.

***

Meillä, tai siis blogilla on tänään 1-vuotissynttärit. Suuri kiitos kuuluu myös teille lukijoille, koska ilman teitä ja teidän kommenttejanne bloggaamisessa ei olisi mitään mieltä. Kippis sille ja meille!

T niin kuin tosi väsyt silmät

Tarina päivässä: T-kirjaimella alkava asia esine, mitä?

Tänään alkoi vihdoin kauan odotettu työharjoittelu. Yön vietin melkein unettomana sängyssä kieriskellen. Anteeksi, jos aiheutin vääränlaisen mielleyhtymän. En minä työharjoittelun alkamisen vuoksi pyörinyt kuin kissa pistoksissa vaan treenien ja treenarista luopumisen tuskasta. Enää ei ole montaa viikkoa jäljellä nykyistä sopimusta ja kansaneläkelaitos on pitänyt huolen siitä, että olen jatkossa kuukausitasolla 420 euroa köyhempi, koska heidän laskujensa mukaan tienaan opiskelijana noin 2000 euroa kuukaudessa. Harmi, että lähellekään kyseistä summaa ei tililleni tupsahda. Talousnero mieleni siis askarteli talousasioiden parissa. Se saattoi keksiä ratkaisun. Keksikin, mutta koska lopputulos on riippuvainen muista ihmisistä, niin en vielä uskalla luottaa ideani kantavuuteen. Verkot sen suhteen on kuitenkin laskettu. Te ette tältä pohjalta ymmärrä mistään mitään, mutta kerron lisää, jos asiat menevät toivomallani tavalla. Paitsi jos asianomaiset kieltävät kertomasta.

Olen tänään myös tuijottanut näyttöä silmilleni riittävästi. Ainakin ne haluavat sanoa minulle kirvelyllään, että voisi olla kiva, jos ei tarvitsisi enää katsella sitä. Taivun silmieni tahtoon. Odotan innolla huomista, kun pääsen lukemaan teidän t-kirjaimianne ja tuotoksianne. Huomiseen. Nukkukaa hyvin. :)

K niin kuin katu

Kaupunkilaismiehet kulkevat omia katujaan

Euroopan kaduilla kulkee useita eri mieslajeja, joiden tunnistamiseksi Claudia Schreiber on kirjoittanut määritysoppaan. Miehen voi löytää myös muualta kuin kadulta, mutta nykyään niin suuri osa väestöstä asuu kaupungeissa, että vain muutamia tarjolla olevista mieslajeista voi löytää myös ojien pohjilta, kuraisilta pelloilta tai metsäpoluilta.

Kaupunkilaismiesten jälkien etsimiseen paras aika on talvi, jolloin kadulla on ainakin aamuhämärissä vielä ohut lumipeite. Tämä selittänee myös sen, että kaupunkilaisnaisten hormonitoiminta herää nykyään kevään sijasta talvisin. Selittääpä tämä myös sen, etten koskaan tapaa ketään. En minä liiku aamuhämärissä ikinä, koskaan, milloinkaan. Lohduttava tieto kuitenkin oli, että tietyntyyppiset miehet kulkevat aina samaa reittiä. Jos haluaa veikkaavan miehen, niin voi esimerkiksi mennä päivystämään johonkin lukuisista Veikkauksen toimipisteistä. Enhän minä muuten, mutta kun vain veikkaamalla voi voittaa ja lisäksi suomalainen voittaa aina. Harmillista on, että lottovoittajani saattaa valita voittoisan rivinsä verkossa, jolloin minä jään ilman. Taas.

Kirjan perusteella päätin haluta herrasmiehen (homo comis) - mikä yllätys! Ainoa ongelma on, että tämä on kaikkein uhanalaisin mieslaji. Tämä mieslaji ei ole pitkään aikaan kasvattanut kantaansa merkittävästi, joten tavatakseni maailman ihanimman ja kivan, minun on keskityttävä itseäni vanhempien miesten jälkien seurailuun. Tämän sivilisaatiohakuisen ja paikkauskollisen miehen voi löytää jopa kadulta.

Lähde: Atenakustannus

Ostin pokkarin kerta halvalla sai. Tai tiedättehän te ne kolme kympillä pokkaritarjoukset. Aina löytää yhden kirjan, jonka ehdottomasti haluaa, mutta niiden kahden viimeisen kirjan valinta on lähes mahdotonta ja pitää valita vähiten huonot, koska eihän siitä halutusta kappaleesta ole valmis kuitenkaan täyttä kymppiä maksamaan. Tällä tavalla tein vahingossa hurjan hyvän valinnan. Aivan loistava naurattaja, jos on taipumusta nauraa miehille. Myös aivan loistava korvike tuhansia sivuja käsittäville markkinointiteorioille. Parasta viihdettä todellisuuspakoisille uusioneideille.

N niin kuin näkökulma täältä

Antaa & Ottaa -blogin Sudenjälki kirjoitti hotelliaamiaisesta. Tai oikeastaan puhe oli salakatselun nautinnollisuudesta sekä leikistä nimeltä kenet ottaisin aamiaisseuraksi. Tykkään itsekin leikkiä vastaavanlaista leikkiä esimerkiksi kahvilassa. Kuvitella millaisia ihmisiä pahaa aavistamattomat kahvittelijat ovat. Missä he asuvat? Kuinka heidän kotinsa on sisustettu? Mikä heidän ammattinsa on? Käyvätkö töissä parhaillaan? Onko heillä perhettä: puoliso ja/tai lapsia? Mitä he harrastavat? Se on kiva leikki. Kannattaa kokeilla.

Se ei kuitenkaan ollut se, mikä sai miettimään asiaa pari viikkoa pienessä mielessäni. Loppukappaleessaan Sudenjälki toteaa, ettei hänen mielestään maailmassa ole mitään karmeampaa kuin katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä mitään sanottavaa toisilleen.

Se, että pariskunnalla ei ole mitään sanottavaa toisilleen on karmeaa. Mutta jos näen pariskunnan aamiaisella, joka ei puhua pukahda toisilleen, niin en helpolla vetäise johtopäätöstä, etteivät he koskaan puhu toisilleen. Se johtuu tosin siitä, että en ole kaikkein iloisin päivänsäde aamuisin. Itse asiassa en luonnehtisi itseäni lainkaan päivänsäteeksi. Minä tarvitsen oman hetkeni ja rauhani - niin ja kahvini. Ennen näitä välttämättömyyksiä ei mistään tule mitään. Puhumattomuuteni ei tarkoittaisi sitä, että en enää välitä kumppanistani vaan päinvastoin tarkoittaisi sitä, että rakastan häntä niin paljon, etten pura aamukiukkuani häneen.

Mietin asiaa syvemminkin, koska minulla on uskomus, jonka mukaan ainakin minun maailman ihanin ja kiva on sellainen, että hänen kanssaan voi olla myös hiljaa kiusaantumatta hiljaisuudesta. Perustan väitteeni sille, että äänen tuottaminen ja jatkuva pulputtaminen on helppoa. Ihmisillä on hurja tarve ellei jopa pakko rikkoa hiljaisuus erityisesti vieraassa seurassa, koska hiljaa oleminen on niin kiusallista ja vaikeaa. Hiljaa pystyy olemaan vain sellaisessa seurassa, jossa voi olla ehdoitta oma itsensä. Seurassa, jossa toinen on todella läheinen.

Tämä on näkökulma täältä sinkkujen pääkaupungista. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta yritäpä olla hiljaa.

PS. Käväiskäähän tutustumassa Sudenjäljen blogiin. Lupaan, että se on sen arvoista.

S niin kuin sydän

Mä olen niin onnekas, kun mulla on kaksi paikkaa, johon tammikuun tarinoita kirjoittaa. Aiheena sydän aiheutti jo pelkkänä sanana ahdistusta. Siis oikeesti, jotain siirappia vai? En mä sellaiseen pysty ja kuvittelin jo itseni kirjoittamassa kahvitauolle sydämen fysiologisista ominaisuuksista. En sentään tehnyt sitä. Ja saatoin hetkiseksi jopa pehmitä.

Totuus on kuitenkin se, että mun sydän on aivan innoissaan. Se tykkää ihan hurjasti siitä, että niin moni on halunnut lähteä mukaan kirjoittamaan tarinan päivässä. Tästä tuli hetkessä huisin jännää ja kivaa. Miten yhdestä ainoasta sanasta saakin niin erilaisia tarinoita.

Te ootte niin huikeita. Kiitos kun olette mukana, koska tästä tuli miljoona kertaa parempaa näin!

Ja kysymys:

Haluaisitteko, että teen linkkilistan blogeista, jotka haasteeseen osallistuu? Aloin nimittäin itse kaipailla sellaista paikkaa, josta voisi helpolla käydä lukemassa päivän tarinat.

H niin kuin hot topic

Koska tämä on päivän hot topic henkilökohtaisessa elämässäni, niin julkaisen sen täälläkin, vaikka sen pitäisi löytyä vain Kahvitauolla -blogista.

Tarina päivässä: jotain uutta

Kahvinkeitin. Uusi ja uljas. Joulupukin, tai no, äitini joululahjaksi antama. Hänen mielestään vanha keittimeni oli aikansa elänyt. Mitä ihmettä? Vastahan sen kymmenen vuotta sitten kävin ostamassa, kun vanha päätti aamulla olla keittämättä minulle kahvia. Se se oli aikansa elänyt, ei tämä vanha, joka on monilla tavoin parempi kuin uusi. Tällä uudella on ihan oma leikkisä sielunelämänsä, joka alkaa päivä päivältä käymään yhtä paljon hermoille kuin huono aviopuoliso.

Uudesta kahvinkeittimestä kerrotaan, että se on tyylikkäästi muotoiltu ja siinä on helposti puhdistettava teräksinen pinta. Totta! Se sopii keittiööni oikein hyvin. Muuten meidän yhteiselostamme on muodostumassa varsinaista sirkusta ja temppuilua.

Veden, kuin myös kahvin kaataminen on osoittautunut haastavaksi. Kaiken pitää olla just eikä melkein tai se pissaa pöydälle, varpaille tai mihin nyt sattuu osumaan. Jos kaadetaan kahvia, niin parasta on pitää varpaat kaukana, koska keitin keittää todella kuumaa kahvia. Joko vika on kannussa tai sitten kaatajassa, mutta vanhan kanssa sain joka tapauksessa toimia aina vähän sinne päin. Tämä on niin korea, että vaatii ehdotonta keskittymistä vain häneen. Mikä narsissi!

Aluksi olin ihastunut virtanappulan siniseen valoon. Olen yhä. Onhan se kerrankin jotain muuta kuin punainen tai oranssi ja sopii teräksen sävyyn kuin nenä päähän. Mutta siihen sekin ilo sitten loppuu, koska tämä yksilö tykkää pilailla kanssani. Hänessä on ominaisuus, joka katkaisee virran automaattisesti kahden tunnin kuluttua. Niinhän melkein kaikki nykyaikaiset keittimet tekevät, joten ei sitä nyt lisäarvoksi oikein voi enää mainita. Vaan hän jättää valon palamaan ja napin ON-asentoon. Vain kahvi alkaa jäähtyä. Virran voi tietenkin katkaista oman mielenrauhansa vuoksi samaisesta napista, mutta kas, kun käännät sille selkäsi kuuluu naps ja virta on jälleen päällä ja alkaa uusi kaksituntinen. Kotoa lähdettäessä tulee siis turvautua varmuuden vuoksi virtajohdon irroittamiseen pistorasiasta joka ikinen kerta eikä vain ukkosella. Huoks.

Olen sittenkin sitä mieltä, että vika ei ole käyttäjässä vaan tässä yhdessä nimenomaisessa yksilössä, jossa on sekä narsistin että pyromaanin vikaa. Melkoisen pelottavia sairauksia, jos ne siirtyvät jo kodinkoneisiinkin.

T niin kuin Tarina Tammikuu

Muistatteko sen fat mum slimin Phota A Day -haasteen? Se elää ja voi hyvin vielä tänäänkin. Sen, jossa fat mum slim julkaisee joka kuukausi listan päiväkohtaisesta aiheesta ja ihmiset osallistuvat haasteeseen ympäri maailmaa. Sääntöihin kuului ehdottomasti se, että osallistumisen pitää olla hauskaa, joten ei haittaa yhtään, vaikka jäisi päiviä välistä. Mä aloin siihen viime vuonna maaliskuussa, mutta toukokuun jälkeen koko juttu hyytyi. Huomasin, että se oli enemmän pakko kuin huvi.

Vatsassa perhosia -blogin Riikka keksi, että haasteeseen voi osallistua myös kirjoittamalla. Mä hiukan innostuin ajatuksesta, mutta vielä joulukuussa ei ollut mitään mahdollisuuksia kokeilla samaa, koska miljoonat viimeiset palautuspäivät, selän poks jne. Ajattelin jopa hetken, että teen ihan omat sanat tammikuulle, mutta en mä nyt sentään niin innokas ole. Ainakaan vielä. Tammikuussa siis mennään annetuilla aiheilla, tosin otin vapauden tehdä aiheista omat käännöskukkaseni tai muuten vaan vapaat muokkaukseni, kun eihän me nyt sentään niin kansainvälisiksi aleta. 

Mun ajatus siis on, että Tarina päivässä voi olla ihan mikä tahansa aiheen mukainen teksti. Se siis voi olla totta tai tarua, runo tai mielipidekirjoitus - ihan miltä nyt sattuu tuntumaan. Ja jos ei tunnu miltään tai mikä vielä pahempaa, tuntuu pakolta, niin teksti jääköön kirjoittamatta.

Yritän tässä sanoa, että mä aion tehdä tätä ainakin tammikuun ajan, mutta ei harmita yhtään, jos joku teistäkin haluaa tehdä. Mitäs sanot? Yritetäänkö?

Omat tarinani näistä aiheista julkaisen KAHVITAUOLLA -blogin puolella, jossa kannattaisi muutenkin käydä piipahtamassa. Siellä on paljon kivoja naisia ylläpitämässä yhteisblogia.

Äh, tuohan oli ihan selkeästi luettavissa vielä äsken ennen kuin latasin sen blogiin. Selvän saamiseksi saa käyttää kaikkia vilppejä, kuten klikata isommaksi tai painella taikayhdistelmää ctrl ja plus-merkkiä.