L niin kuin läpi

Ilahduin kovasti huomatessani, että päivän sana on läpi. Päätin tulkita sen reiäksi, jonka kautta voin karata niin kauas aiheesta kuin ikinä haluan. Niinpä karkaan pakolliseen englanninkielen kurssiin ammattikorkeakoulussa. Karkaan, koska aamulla heräsin päänsärkyyn. Ja päänsärkyisenä ei voi tehdä mitään muuta kuin opiskella kieliä, jotka jo osaa kurssin vaatimassa laajuudessa.

Kurssin alkaessa painotettiin, että tavoitteena ei ole oppia englantia yleisesti vaan nimenomaan liike-elämän sanastoa ja käytäntöjä. Kyllä, kyllä, mutta...

Jos opiskelee liiketaloutta oppilaitoksessa, jonka kurssit ovat pitkälti muutenkin englanninkielisiä ja oma opintosuunnitelma varsinkin koostuu lähes täysin näistä vieraskielisistä opinnoista, niin eikö siinä muka opi jo väkisin liike-elämän sanastoa ja käytänteitä? En siis millään tahdo ymmärtää, miksi tälle tarvitaan erillinen kurssi, kun sen sisällöt voitaisiin hyvinkin integroida osaksi muuta kurssia. Jos pitää arvioida englanninkielistä esiintymistä, niin eikö kyseisen kielen opettaja voisi tulla arvioimaan esityksen jollekin toiselle kurssille, jossa kuitenkin esiinnytään englanniksi liiketalouteen liittyvistä aiheista? Henkilökohtaisesti ahdistun siis siitä, että minun oletetaan käyttävän erikseen aikaani asioihin, joita teen jo muualla. Ei minulla ole päänsärkyä niin usein, että tahtoisin välttämättä tuhlata aikaani erilliseen kurssiin.

Mitä tulee esimerkiksi työhakemusten ja CV:n kirjoittamiseen, niin niissä vaadittava osaaminen on sama ihan kaikilla kielillä. En ainakaan ole huomannut missään oppaassa muuta eroa kuin kielen, pitipä ne laatia ruotsiksi, englanniksi tai suomeksi. Tarvitseeko sitä varten oikeasti järjestää laajuudeltaan 5 opintopisteen (135 tuntia) pakollinen kurssi? Valinnaisena tai vapaasti valittavana siinä voisi olla jotain mieltäkin, koska silloin sinne oletettavasti hakeutuisivat ne, jotka kokevat tarvitsevansa oppia kyseisiin asioihin. Nämäkin voisi tietenkin hoitaa mieluummin kurssilla, jossa opetettaisiin vaikkapa työnhakua yleisesti. Tällainen kurssi saattaisi houkutella paikalle sellaisiakin, jotka osaavat kielen, mutta kaipaavat vinkkejä siihen, kuinka kirjoittaa erottuva työhakemus, vaikka noudattaakin annettuja kehyksiä.

Mä niin pal kauhiast ihmettelen, että eikö tutkintovaatimuksia voisi joiltain osin tarkistaa? Ymmärrän kyllä, että englanninkielen opetus on tärkeää niissä oppilaitoksissa, joissa opetuskieli on suomi. Mutta en vaan ymmärrä, miksi sitä on opiskeltava pakolla myös silloin, kun olet jo suorittanut 70 opintopistettä englanniksi muilla kursseilla. Totta on, että en ehkä valittaisi, jos olisin suorittanut englannin silloin kuin muutkin - ensimmäisenä opintovuotenani ennen kuin takana oli yhtään englanninkielistä kurssia. En vain usko, että kurssista oli hyötyä muillekaan opiskelijoille jatkon kannalta, koska työhakemuksen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole se juttu, jota muissa ammattiopinnoissa opetetaan. Itse jätin kurssin roikkumaan, koska en löytänyt itsestäni mitään paloa sen suhteen. Olisihan se mennyt, ellei läsnäolopakko (85%) olisi ollut olemassa. Nyt en voi enää välttää sitä, koska muuten valmistumiseni viivästyy puolella vuodella jonkun tyhmän pakkoenglannin takia.

Vaihtoehtona olisi tietenkin aikaisemmin hankitun osaamisen tunnustaminen, mutta kun vertailin vaatimuksia, niin samat vaatimukset siinä on. Pitää osata kirjoittaa hakemus, CV ja puhua. Huoks. Tahtoisin mennä läpi sieltä missä on suurin reikä, mutta nyt ne lävet on aivan yhtä pieniä jokaisessa vaihtoehdossa. Mennään siis näin. Kesällä mulla on varmasti tosi voittaja olo tämän suhteen.

Räyh! Kiitos kun kuuntelit. Nyt jaksan taas jatkaa pakollisia ja suunnattoman turhauttavia harjoituksia.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

T niin kuin telakka

Kuinkas tämänkin nyt nätisti sanoisi? En ehkä pysty lupaamaan tulevasta mitään, joten olette varoitetut.

Tiedättehän, että en ole aamuihmisiä. Silti olen jossain elämäni vaiheessa herännyt neljältä ja pakottanut itseni aamuvarhaisella Turun telakalle. Tänä aamuna, kun avasin internetin ihmeellisen maailman, niin mitäpä rähmäiset silmäni muuta näkivätkään ensimmäiseksi kuin seuraavanlaisen otsikon:

Luksuslaivatilaus lipesi Turun telakalta

Niin vittu! Oliko ihan pakko? Siis olla myöntämättä telakan pyytämää 50 miljoonan lainaa ja teurastaa siinä sivussa suomalainen telakkateollisuus.

Joo joo. Kuulin kyllä, että emoyhtiö on maksuvaikeuksissa ja se yleensä tarkoittaa sitä, ettei lainattuja rahoja tulla saamaan takaisin. Se vaan, että onhan sitä rahaa luvattu muillekin maksukyvyttömille. En näe mitään logiikkaa siinäkään, että myönnetään tilalle euromääräisesti pienempi innovaatiotuki, kun sitä ei sitten tarvitse maksaa takaisin. Eipähän ole niillekään tukiaisille sitten mitään käyttöä, mutta kiitos vaan hyvän tahdon eleestä - siis ei mistään. Mitäpä me Suomessa ja Turussa oltaisiinkaan tehty noin 12 000 henkilötyövuodella. Ei niin yhtään mitään.

despair.com

L niin kuin liian suuri pala kakkua

Mä en vaan selviä tästä.

Aloitin eilen innoissani lukemaan Outi Nyytäjän Menestys ja moraali teosta. Nyt vähän jo toivon, että se maailmanloppu tulee ennen kuin saan luettua sen loppuun ja olen vasta sivulla 13. Mieluummin lukisin yltiöpositiivista elämäntaito-opasta kuin kaikkien köyhien joukkolyttäämiseen perustuvaa opusta. Sekä rivit että rivien välit huutaa mulle kovaan ääneen, että koska et sattunut syntymään yläluokkaan, niin mitäpä jos saman tien heittäytyisit sohvalle syljeskelemään kattoon. Se on ainoa, mihin koskaan tulet yltämään.

Meitä ihmisiä riivaa Nyytäjän mukaan ikuinen menestyskokemuksen kaipuu. Sen väitteen pystyn allekirjoittamaan. Menestyskokemukset tuovat elämään sisältöä, pienetkin onnistumiset nostavat itsetuntoa ja tyrkkivät lempeällä tavalla eteenpäin. Ne tarjoilevat oman identiteetin rakennusaineksia. On surullista, jos on ehtinyt 70 vuoden kunnioitettavaan ikään ja kaipaa edelleen jotain suurta ulkoapäin tulevaa kiitosta töistään ja saavutuksistaan. Miksi mikään ei riitä? Eikö ole tärkeintä, että on omissa ympyröissään arvostettu saavutuksistaan. Mulle tuli vain sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää yrittää haukata suurempi kakkupala kerrallaan kuin ikinä pystyy tukehtumatta nielemään.

Yritän kai sanoa, että jos asettaa itse omat tavoitteensa kerralla pilviin, on selvää, että tulee kohtamaan kohtuuttoman paljon epäonnistumisia. Miksi ei voisi hyväksyä sitä, että vain suuri lottovoitto muuttaa elämän marssijärjestyksen kerralla ja kokonaisvaltaisesti? Me muut joudutaan etenemään pienin vauvan askelin ja hyväksymään keskeneräisyytemme. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen omiin vauvan askeliini. Mitä useamman askeleen joutuu ottamaan, sitä onnellisempi voi olla siitä, että on onnistunut ne ottamaan. Teoriassahan koko menestyksen käsite räjähtäisi säpäleiksi, jos kaikki olisivat menestyjiä.

En kiistä, etteikö tekstistä löytyisi myös hyviä ja tärkeitä näkökulmia, koska esimerkiksi akateeminen työttömyys lisääntyy koko ajan ja käytännöllisempiin (lue: matalapalkkaisempiin) töihin emme joko taivu tai meitä ei ylikouluttautumisen vuoksi huolita. Haluan silti säilyttää oman ehkä hiukan ruusunpunaisen kuvitelmani siitä, että me ollaan syntyperästämme riippumatta kaikki samalla viivalla ja se mikä ratkaisee on raudanluja tahto ja realistiset välitavoitteet. Ihan noin niin kuin teoriassakaan en suostu uskomaan, etteikö yksikään johtajista olisi koskaan joutunut lattioita luuttuamaan. Maasta se pienikin ponnistaa.

Jos tästä haluaa hakea jotain hyvää, niin luulen, ettei tämän kirjan luettuani tule ongelmaa esseen kirjoittamisesta tai ainakaan siitä, että en saa siitä riittävän pitkää. 

Ä niin kuin älä koskaan ikinä muutu

Selvitetäänpäs nyt tämäkin asia, koska onnistuin repimään siitä jonkinasteista kiukkua matkalla vuoden viimeiseen tenttiin. Ei riittänyt, että jouduin ajamaan yli 50 kilometrin matkan säätä ja henkeäni uhmaten. Lisäksi radiossa käytiin väittelyä aiheesta koulujen joulujuhlat. Yksi ainoa herraihminen katsoi aiheelliseksi soittaa ja puolustaa mun mielipidettäni ja loput olivat jotain ihme tyyppejä, joiden mielestä asioiden pitää tapahtua aina samalla tavalla kerta ne on aina tehty niin.

Koulujen joulujuhliahan sävyttää kristillinen perinne, joka on noussut tapetille erityisesti nyt, kun monikulttuurisuus on valtaamassa alaa meidänkin leveyksillä. Hienoa, kun on noussut. Kuten kaikki elämää suuremmat ongelmat, niin tämäkin on sidottu uskontoon. Ei ole oikein, että yhtä uskontoa suositaan koulun päättäjäisjuhlien varjolla sanon ma. Käsittääkseni meillä on lakiin kirjattu oikeus uskonnonvapauteen, joten miksi ihmeessä koulujenkin pitää pakkosyöttää jotain historiallisia muinaisjäänteitä? Ja miksi ihmisten pitää kuorossa huutaa, että ne vääränväriset ja vääräuskoiset tulivat pilaamaan meidän kulttuurihistorian, tavat ja perinteet? Niiden vikahan se tietenkin on. Sillä ei esimerkiksi ole mitään tekemistä, että suomalaisetkin ihmiset eroavat sankoin joukoin kirkosta. Minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että jos he nyt sattuvat joulua viettämään, niin se on enemmän mukavan yhdessäolon ja rauhoittumisen aikaa kuin kaikkien meidän vapahtajamme syntymäjuhla. Jos he haluaisivat kristillisiä traditioita, niin heräisivät joulukirkkoon keskellä yötä ja matkustaisivat sinne läpi tuulen ja tuiskun. Siis niinhän jo Juhani ja Liisikin tekivät.

Eihän tämä ole edes mikään uusi aihe, vaikka korostuukin taas näin tulevien pyhien alla. Aika moni ihan syntyperäinen suomalainen vanhempikin käy jatkuvaa vääntöä päiväkotien ja koulujen kanssa siitä, pitääkö heidän pilttinsä osallistua esimerkiksi ruokarukouksiin ja ellei pidä, niin kuinka se on mahdollista toteuttaa ilman, että piltti tuntee olonsa käytävässä tai eteisessä yksinään ulkopuoliseksi. Toteutuuko uskonnonvapaus, jos on laitoksia, joissa väkipakolla opetetaan jonkin tietyn uskontosuuntauksen oppeja perinteen varjolla ja jätetään toiset uskonnot täysin huomiotta, koska ei tiedetä niistä mitään? Väittäisin, että ei toteudu. Eikö siis kaikki vaan voisi laittaa suut suppuun ja tehdä hartausharjoituksensa niille varatuissa paikoissa tai kotonaan? Häh?

Onhan meillä kaikilla perinteemme, mutta mikä muka tekee siitä omasta perinteestä paremman kuin toisten perinteet? Maantieteelliset rajat on ihan äärettömän tyhmä peruste. Maassa maan tavalla, mutta oletteko sattuneet huomaamaan, että maan tapakin on muuttumassa kovaa vauhtia. Sekin on typerä peruste, että aina on tehty näin. On monia asioita, jotka on pielessä eikä ne koskaan muutu edes parempaan suuntaan, ellei joskus joku uskaltaisi tehdä toisin.

PS. Olen jo melkein toipunut siitä, että Tuntemattoman sotilaan esitysajankohtaa mentiin muuttamaan.  Sehän on aina alkanut kello 14.00. Aihe on niin arka, että en uskalla ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen. Kiva kun kuitenkin esittivät sen vielä.  ;D

M niin kuin Movember

Vihdoinkin joulukuu! Joka vuosi alan odottaa sitä marraskuun alussa paljon hartaammin kuin joulupukkia. Ei, kyllä mä nyt valehtelin. Harvoin sitä vielä ensimmäisen viikon aikana huomaa. Joskus menee kaksikin viikkoa. Mutta sitten niitä karvanaamoja alkaa olla joka puolella. Jotkut niistä muistuttaa epäilyttävästi Güntheria (90% porn, 10% mustache), toiset näyttävät Ron Jeremyltä ja pahimmassa tapauksessa ovat sekoitus molempia. Ei vaan lämmitä mieltä edes hyvä ajatus niiden takana.

Eikä yritetä vedellä palkokasveja nenäänne, koska suhtautumiseni viiksiin ei ole ollenkaan niin mustavalkoinen kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Joillekin ne sopii kuin nenä päähän. Monella Mo Brotherilla on räkäjarrut riippumatta siitä, miltä ne näyttävät. Luulen myös, että jos pitää viiksiä vain kerran vuodessa, niin siihen todellakin on joku syy. Se voi olla se, että elämän nainen ei niitä hyväksy, mutta voi myös olla, että on itse tajunnut näyttävänsä typerältä karvanaamaisena. Hyväksyn typerän karvanaamaisuudenkin, jos hyvään asiaan osallistutaan muillakin tavoin: siis keräämällä tai lahjoittamalla rahaa kampanjoinnin tarkoitukseen. Muussa tapauksessa naamansa siistimisen kanssa ei saa laiskotella! Oikeus osallistua on mun mielestä vain niillä, joilla on tarpeeksi munaa myös toimia asioiden puolesta eikä vain odottaa, että luonto hoitaa karvoittumisen.

Eräs ystäväni mainitsi miehensä ottavan movemberin hyvin vakavasti ja aloittavan viiksien kasvatuksen jo hyvissä ajoin lokakuun puolella, että ehtii varmasti kunnolla karvoittua. Vakavasti ottaminen ei hänen kohdallaan tarkoita sitä, että mies tekisi elettäkään hyvän asian puolesta, koska sohvalla lojuminen kasvattaa karvoja yhtä varmasti kuin rahan kerääminenkin. Ystäväni ei ole onnistunut selittämään asiaa miehelle hyvällä, joten meidän on kokeiltava jotain muuta, jotta kaikilla naisilla olisi jatkossa esteettisempi maailma 12 kuukautta vuodessa. Ilmeisesti nämä kotimursut ovat jotenkin haastavampia tapauksia, koska järjestäin jokaiselta sinkkumieheltä, jolta olen kysynyt keräyssumman tämänhetkistä suuruutta on hävinnyt seuraavaan tapaamiseen mennessä karvoitus naamasta. Siksi olen pahoillani, että myös he joutuvat kärsimään vielä pariutuneiden lajitoveriensa virheistä.

Ratkaisu vaatii ehdotonta solidaarisuutta meiltä kaikilta ja joudumme hetken odottamaan sopivaa hetkeä. Toki kiireisimmät voivat viettää Hairyarya, mutta se toimii todennäköisimmin vain parisuhteessa. Tammikuussa, kun useat miehet viettävät tipatonta eivätkä voi edes juoda teitä kauniiksi, ette taita, nypi, vahaa tai katkaise ainuttakaan karvaa itsestänne koko kuukauteen. Uskon, että ne sitkeimmät epäoikeudettomat viikset kasvattaneet voisivat jopa ymmärtää, kuinka paljon enemmän karvoja meissä naisissa kasvaa, jotka vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Jos ne ei tajua puhetta, niin niille pitää näyttää.

Koska haluamme tarjota myös sinkkunaisille (tai siis haluan tarjota itselleni) mahdollisuuden esiintyä mahdollisimman karvaisena kuumana kissana, olemme päättäneet, että virallista Hairgustia vietetään ensimmäistä kertaa elokuussa 2013. Silloin on vielä riittävän lämmintäkin, jotta voidaan ahtautua mahdollisimman pieniin bikineihin ja näyttää kaikille miehille esimakua tulevasta, jos ne vielä kerran osallistuvat Movemberiin pelkästään karvoituksella. Ja siskot, annan vapauden omasta valinnasta pysytellä karvaisena varmuuden vuoksi marraskuun alkupäiviin asti, koska toisilla miehillä voi olla pidemmät piuhat kuin toisilla. Te tunnette omien yksilöidenne oppimiskyvyn paremmin.

Ps. Sitten kun näette nämä jalat Facebookissa, se on tapahtuma, johon oletan teidän liittyvän.

We are the Hairysisters.

Tämä ei todellakaan jää tähän.

A niin kuin avioerojen uhri

Satuin epäonnekseni kääntämään radiokanavan Suomipopille eilen juuri sillä hetkellä, kun koko kansan pelimiestä Tauskia haastateltiin tuoreimman avioeronsa tiimoilta. Tauski lanseerasi haastattelussa minulle täysin uuden käsitteen kertoessaan olevansa avioerojen uhri. Anteeksi mitä? Mikä kumma se on? Voiko uhriutumalla irtisanoutua täysin kaikesta omasta vastuustaan? Kyllähän hän olisi halunnut jatkaa avioliitossa, mutta kun vaimot eivät tajunneet, että avioliitossa on vain yksi iso peitto, jonka alta lähdetään töihin ja töistä tullaan suoraan takaisin kotiin ison peiton alle. Hei kaverit, tämä oli siis hänen suustaan päästetty avioliiton määritelmä - ei minun. Minä haluan elämääni kuuluvan muutakin kuin työn ja ison peiton.

Se mua tässä ehkä eniten kaivelee, että siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun hän kerskui kaataneensa yli 10000 naista? Hän itse muistutti olevansa 50-vuotias, jolloin lukumäärä voi olla varsin passeli. Mutta jos ajatellaan, että hän on ollut naimisissa yhteensä 22 vuotta eikä luultavasti ole kaatanut naisia ennen kuin on tullut miehen ikään, niin hänellä olisi ollut noin 10 vuotta aikaa kaataa nämä naiset. Siis olettaen, että on pysytty vain avioliiton ison peiton alla, koska hänhän on avioerojen uhri. Se tarkoittaisi tuhatta naista per vuosi ja yli 80 naista kuukaudessa. Ja kun kuukaudessa on 30 päivää niin...  Miten nyt yhtäkkiä tulikin sellainen hytinä, että hän ei ehkä olekaan se uhri? Vai eikö sitä sitten lasketa, jos ei mene ison peiton alle?

Hyvä on. Nämä kaksi kohtuullisen lyhyellä aikavälillä julkaistua haastattelua väkisin herättävät ristiriidan. Ajatus isosta peitosta on kaunis. Tauski puhui myös siitä, että nykyään ihmiset luovuttavat niin helpolla ja silloin kun niitä vastamäkiä tulee, pitäisi pitää entistä tiukemmin kiinni. Periaatteessa olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmiset eroavat nyky-yhteiskunnassa kovin helpolla, kun kenenkään ei ole enää taloudellisista syistä otettava sontaa yli omien rajojensa niskaansa. Luultavasti jokaisen henkilökohtaiset rajatkin ovat madaltuneet samalla, mutta parisuhteen tai avioliiton ei myöskään pidä olla jatkuvaa taistelua ja lujaa kiinni pitämistä. Läheisimmältä ihmissuhteeltaan sitä kuitenkin on jokaisella oikeus odottaa voimia ja voimaantumista eikä jatkuvaa taistelua jostain. Ja jos taistellaan, niin ei ainakaan keskenään.

Loppujen lopuksi on niin, että avioliittoon ja parisuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, jolloin samat ihmiset myös eroavat. Kumpikaan tuskin voi koskaan olla täysin vain uhri. Vai voiko?

E niin kuin elämänkoulu

Uusin havaintoni on, että äärettömän moni ilmoittaa käyneensä elämänkoulun. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella sitä käynyt ja käy, kerta täällä nyt kuitenkin eletään. Mutta mitä suurempaan ääneen elämänkoulusta vouhotetaan, niin sitä enemmän se pistää mut ihmettelemään paria asiaa.

Ensinnäkin. Miten on mahdollista, että elämänkoulu on monella käytynä jo 15-vuotiaana? Ymmärrän tietenkin, että heidän mielestään he ovat jo nähneet ja kokeneet vaikka mitä. Ymmärrän senkin, että siinä iässä vastoinkäymiset tuntuu olevan luokkaa potenssiin kaksisataa. Ei silti, valitettavasti niitä sellaisiakin nuoria on, jotka ihan oikeasti ovat ehtineet jo käydä kovan elämänkoulun. He eivät vain ole niitä, jotka pitävät koulutuksestaan meteliä.

Toiseksi. Miten on mahdollista, että jos on käynyt kovan elämänkoulun, niin miksi ei ole oppinut siitä mitään? Myötähäpeän määrä on aivan kammottava, kun jopa kolmekymppiset ja vieläkin vanhemmat meuhkaavat ja uhoavat suureen ääneen. Tarkoitan sellaista uhoamista, että jos sä oot mun kaveri, niin olet turvassa, mutta ellet ole, niin pitää varoa. Tai että uskallapa alkaa mulle, niin mä kyllä näytän. Sen verran kuin itse olen kyseistä koulua käynyt, niin olen oppinut ainakin ymmärtämään sanonnan viisaampi väistää merkityksen. Suurempaa rohkeutta vaatii myöntää heikkoutensa ja tarvitsevuutensa kuin isotella heikommilleen.

Tuli tämäkin mieleen täysin irrallisesta tapahtumasta, kun eilen "lenkkipolulla" sivuutin humalaisen noin 5-kymppisen miehen ja koiran. Koira istui kiltisti ja katsoi miestä yllättävän luottavaisesti silmiin. Sanon yllättävän luottavaisesti, koska mies katsoi aiheelliseksi potkaista koiraansa enkä usko, että edes ensimmäistä kertaa. Uskon, että koira olisi kulkenut hänen kanssaan potkimattakin. Jos se mies oli käynyt kovan elämänkoulun, niin pitikö sitä koiraakin yrittää kouluttaa samoilla metodeilla? Kuinka umpiluupäitä näiden elämänkoulun käyneiden pitää olla, että eivät vielä tuossakaan iässä näe, ettei heidän tapansa uhota, satuttaa viattomia ja kännätä johda koskaan mihinkään hyvään? Tai ilmeisesti koiran potkaisemisestakin voi tulla jollain tapaa voittamaton olo. En tiedä, kun en ole kokeillut. Onko todella niin, että joillekin on mahdotonta nähdä elämänsä alamäkeen luisumista sittenkin omina huonoina valintoina? Kenellä tahansahan on mahdollista muuttaa suuntaa, jos oikeasti niin haluaa. Miksi ne ei halua?

Sitä vaan, että jos se elämänkoulu johtaa tuollaiseen, niin onneksi se ei ole ainoa koulu, jota olen käynyt. Luulen myös, että elämänkoulun käymistä ei voi ilmoittaa imperfektissä. Se on jotain, jota jokainen meistä käy loppuun asti. Paitsi siis ilmeisesti ne, jotka omasta mielestään jo ovat oppineet kaiken tarpeellisen.

A niin kuin arvonta

Kohtasin tänään lehtimyynnin pohjanoteerauksen.

- HL Oy:stä Anita tässä hei

- (epäluuloinen) Hei

- Soittelen sanomamagasiinien asialla. Muistatko ottaneesi osaa heidän suurarvontaan?

- En

- Suurarvonnassahan arvotaan joulukuussa isompi päävoitto ja sitten kuukausittain on se 2000 euron arvoinen voitto. Jos on tilannut lehden, niin on automaattisesti mukana arvonnassa, vaikka myös muilla tavoin voi osallistua. Mutta ei se nyt ollut se varsinainen asia vaan soitan siksi, että lehtitalo haluaa nyt kiittää sinua asiakkuudestasi ja lähettää sinulle 13 kuukauden Kodin Kuvalehdet ihan ilmaiseksi. Tietenkään tämä ei koske posti- ja käsittelykuluja, mutta ne nyt on vaan parin euron luokkaa per lehti. Pälä pälä pälä...

- Anteeksi, mistä sanoitkaan soittavasi?

- HL Oy:stä ja minä olen Anita.

- Mulla on ollut tapana asioida suoraan sanomamagasiinien kanssa, joten eiköhän tämä ole tässä.

- Selvä, kiitos hei!

Ei tässä muuten mitään, mutta inhoan kusetuksen makua ja tässä sitä oli yli oman tarpeen. HL Oy:tä ei sitäpaitsi ole rekisteröity lehtitalona, mutta tilitoimistona, rakennuspalveluna ja kaikkena muuna kyllä.

Toisekseen. Jos aloittaa puhumalla arvontaan osallistumisesta, saa varmaan hetken huomion, mutta kun juttu jatkuu sanoilla "mutta ei sen nyt ollut se varsinainen asia" niin mielenkiinto sattumalta lopahti. Ja kun päästiin kohtaan "tietenkään tämä ei koske posti- ja käsittelykuluja" olin jo täydessä raivossa. Siihen nähden olin mielestäni hyvinkin asiallinen myyjää kohtaan. Mutta siis ostaako joku tolla metodilla oikeasti mitään? Joku jostain yrityksestä soittaa toisen yrityksen arvonnasta. Äh! Voisivat hiukan katsoa kenen antavat lehtiään myydä ja millä tyylillä. Sanoma Magazinen lehtiä mulle tosiaan tulee joitain, mutta eipähän niitä tohon tyyliin ole mulle ainakaan myyty, vaan näin.

Ai niin. Poikkeuksellisesti nimesin oikein yrityksenkin, kuten se mulle esiteltiin, koska eihän sellaista ole edes olemassa. Arvaillaanko kilpaa mitä kirjainyhdistelmä HL tarkoitti? Veikkaan Hyvät Lehdet Oy:tä. Parempia ehdotuksia?

K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

*syvä huokaus*

Blogiin on tultu niin moneen kertaa hakulauseella Onko Enkeli-Elisa totta, ennen tämän päiväistä Hesarin artikkelia, että jotenkin koen aiheelliseksi sanoa pari sanaa. Ei, en ole lukenut kyseistä artikkelia, joten en tiedä kaikkia skeptisen mielen tuottamia kysymyksiäkään. Mun ei edes tarvitse tietää, koska Enkeli-Elisa on totta tuhansille kiusatuille lapsille ja heidän vanhemmilleen, jotka ovat saaneet voimaa ja elämänhalua siitä, että tarina on tuotu julkisuuteen. Näin ollen mulle on aivan sama onko tarina faktaa vai fiktiota.

Ymmärsin Enkeli-Elisan naamakirjasivulta, että suurin epäilys olisi herännyt siitä, että Elisan vanhemmat eivät suostu tulemaan julkisuuteen. Ei edes nimettömänä tai siten, että kaikki tunnisteet on poistettu. Se saattaa olla todiste tarinan kuvitteellisuudesta, mutta toisaalta jos mun lapseni olisi riistänyt itseltään hengen sen vuoksi, että häntä on kiusattu koulussa, pysyisin itsekin visusti poissa kuvioista myös nimettömänä. Ei mun tarvitsisi todistella koko maailmalle, että lapseni kuoli koulukiusaamisen seurauksena oman käden kautta. Siinä todellisuudessa olisi jo ihan tarpeeksi. En mä ainakaan luottaisi toimittajien lupauksiin anonymiteetista pätkän vertaa. Toimittajat ei ole se ammattiryhmä, joka muutenkaan nauttii suurinta luottamustani.

Toimittajan tehtävänä on tietenkin tuoda esiin epäkohtia, joten hän on tehnyt vain työtään. Toisaalta joissakin asioissa totuuden julki tuominen on tärkeämpää kuin toisten. Minttu Vettenterän kirjoittama tarina on surullisen monelle arkipäivää. Koulukiusaaminen vahingoittaa hyvin monia nuoria tavalla tai toisella. Kaikki eivät päädy Elisan ratkaisuun, mutta ellei asiaan oikeasti puututa, niitäkin tulee lisää. Vaikka kiusattu jäisikin henkiin, niitä kiusaamisen aiheuttamia traumoja ei pitäisi kenenkään aliarvioida.

Luin hetkisen epäilijöiden kirjoituksia ja kommentteja naamakirjassa. Välillä tuli samanlainen olo kuin jonkin keskustelupalstan aiheita lukiessa. Aina joukossa on niitä, jotka uskovat maailman olevan kaikin puolin hyvä ja aloituksen olevan pelkkä provo. Vaikka maailmaa katsoisi vaaleanpunaisten lasien läpi, niin pahoja asioita tapahtuu, vaikka niitä kuinka väittäisi provoksi. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi myös olla kirjoittamatta mitään ja työntää päänsä pensaaseen. Mutta eihän he voi, kun Minttu sillä tavalla käärii hurjat rahat (ei muuten kääri) kirjastaan ja on mahdollista, että he ovat surreet aivan turhaan Enkeli-Elisan puolesta. Mun mielestä yksikään asian puolesta vuodatettu kyynel ei ole ollut turha. Enkeli-Elisan tarina on herättänyt niin paljon keskustelua, että tällä tavoin tärkeä asia on saanut sen ansaitseman huomion.

Olen ollut vaistoavani puolustuskannalle joutumista. Ehkä jopa syystäkin. Itsekin voisin loukkaantua siitä, että itselleni tärkeää asiaa epäiltäisiin feikiksi. Toisaalta on aivan sama, vaikka osa saadusta huomiosta olisi  negatiivistakin. Pääasia on, että pysytään otsikoissa. Vain siten aihe saa ansaitsemansa huomion eikä herätä vain yksisilmäistä keskustelua.

Toivotan silti voimia Mintulle, joka on joutunut ikävään tilanteeseen. Alkujaan pienestä lumipallosta kasvoi lumivyöry, joka on ehkä kovin paljon yhden ihmisen kannettavaksi. Toivottavasti yksi lehtijuttu ei onnistu pilaamaan hänen ansaitsemaansa lomaa perheensä ja lastensa kanssa.

Kuva

L niin kuin lastensuojelu

Hohhoijaa. Perhesurmat ei jaksa enää edes kiinnostaa. Sen sijaan mua kiinnostaa kovastikin poikansa siepannut äiti, jolla ei omien sanojensa mukaan ollut mitään menetettävää. Tietenkin, jos tarkoitus olikin saada myös pienin huostaanotetuksi, niin kaikkihan meni aivan nappiin.

Kovin vaikeaa on mennä ottamaan kantaa, otetaanko lapsia huostaan epäoikeudenmukaisesti ja aivan perättömien väitteiden perusteella. En henkilökohtaisesti jaksa uskoa siihen, että lapset otettaisiin pois biologisilta vanhemmiltaan täysin mielivaltaisesti. Lehdet tietenkin kirjoittaa huostaanoton taustoista äidin näkökulmasta ja kansa alkaa yhdessä potea tuskaa siitä, kuinka noin hyvältä äidiltä voitiin ottaa lapset pois. Todellisuudessa me ei koskaan saada tietää taustoista kuin kolikon toinen puoli eikä edes sitä, onko se toinen puoli sitä mitä sen sanotaan olevan. Ainakin äidin viimeisin ratkaisu osoittaa mun mielestä täydellistä arvostelukyvyn puutetta. Uskooko kukaan oikeasti, että lapsensa siepannut äiti on niin tasapainoinen, että voi turvata lapsilleen lain edellyttämän tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin? Uskoiko äiti itse oikeasti, että voisi valitsemallaan tavalla osoittaa koko kansalle olevansa kelpo äiti?

Mä en tietenkään pysty väittämään, etteikö meillä olisi myös perheitä, joissa asiat voivat olla jopa huonommin eikä lapsia silti oteta pois. Monesti voi olla niin, että viranomaiset eivät edes tiedä tilanteesta. Uskoisin, että tässäkin asenne ratkaisee. Jos perhe on yhteistyökykyinen ja pyrkii muuttamaan olosuhteitaan viranomaisten avustuksella, niin ei varmasti ole mitään painavaa syytä ratkaista asiaa päättämällä huostaanotosta. Suomessa on kuitenkin tosiasiassa niin monia erilaisia mahdollisuuksia tukea perhettä, että huostaanotto tuskin on ensisijainen vaihtoehto.

Mulla on itsellä aika vaahtokarkinpunainen kuva lastensuojelusta, koska ne lastensuojeluilmoitukset, joihin olen ollut vastaamassa olisivat todellakin olleet peruste lapsen huostaanotolle. Lapsen isähän kertoi mulle ennen sen rumban aloittamista nähneensä televisiosta ohjelman perheistä, joista lapsi oli otettu ihan ilman syytä huostaan. Se oli pohjustus seuraavalle lauseelle, jossa totesi, että ellei hän saa olla lapsensa kanssa päivittäin, niin sitten en saa minäkään. Sosiaaliviranomaiset sitten pettivät hänen uskonsa, kun eivät useammankaan tutkimuksen jälkeen löytäneet mitään syytä ottaa lapsi pois äidiltään ja lisäksi suosittivat valvottuja tapaamisia isän ja lapsen välille. Näiden kokemusten jälkeen voin kuitenkin aika lailla käsi sydämellä sanoa, että jos vielä korkein hallinto-oikeuskin on ollut huostaanoton kannalla, niin eiköhän siinä ole jo sen verran monta virkamiestä mukana kuvioissa, ettei niillä millään voi olla kollektiivista harhaa epätasapainoisesta kasvuympäristöstä. Sen on siis täytynyt olla totta.

H niin kuin hinnoittelu

EU-tuomioistuin on viisaudessaan päättänyt, että vakuutusmaksujen hinnoittelu ei saa määräytyä sukupuoleen sidotulla tavalla, mistä syystä hallitus on jättänyt lakimuutosesityksen.

Paitsi ettei ne ole koskaan edes varsinaisesti perustuneet sukupuoleen vaan todennäköisyyteen siitä, kuinka helpolla vakuutusyhtiö joutuu maksajaksi. Joidenkin vakuutuksien ottajien kohdalla, kuten esimerkiksi tapaturmavakuutuksen kohdalla naiset ovat saaneet vakuutuksen edullisemmin, koska heillä sattuu vähemmän tapaturmia. Sairaskuluvakuutusmaksujen kohdalla miehet ovat olleet hintaedun saajia, koska heitähän ei ihan helpolla lääkäriin saa.

Samalla voitaisiin tietenkin miettiä, mitä tehdään lakisääteisille eläkevakuutuksille, koska niiden kohdalla eri ikäryhmät ovat eri arvoisessa asemassa. Yli 53-vuotiaathan olivatpa he yrittäjiä tai työntekijöitä, maksavat korkeamman prosentin mukaista maksua.

Entä autonomistajat? Eikö me voitaisi jollain hatusta temmatulla perusteella vaatia, että kaikkien autojen vakuutusmaksujen pitää määräytyä vain sillä perusteella, että on auto. Autonomistajat asetetaan eri arvoiseen asemaan, koska ovat valinneet esimerkiksi jonkun tietyn onnettomuusalttiimman automerkin, asuinalueen ja kuuluvat tiettyyn onnettomuusalttiimpaan ikäryhmään. Jos haluaa saivarrella, niin onhan se pahimmanlaatuista syrjintää, että ei voi valita vapaasti missä asuu tai millaisella autolla ajaa, koska vakuutusmaksut eivät ole tasa-arvoisia.

Hei oikeesti, eikö sitä tasa-arvoa voitaisi lakata väkisin tunkemasta myös hinnoitteluihin. Niin, pitäähän miesten ja naisten hiustenleikkuunkin maksaa saman verran, vaikka toiseen menee aikaa puoli tuntia ja toiseen kolme varttia.

Nostakaa nyt jo se katse sieltä housuistanne! Kaikki ei oikeasti perustu siihen, mitä siellä on. Moni asia voidaan tulkita syrjinnäksi, jos on tarpeeksi kiero mieli.

Ä niin kuin äitiys

Kaupan kassajono osaa joskus olla piinallinen paikka. Sitä yrittää kaikessa rauhassa silmäillä tarjolla olevien lehtien kansia ja sitten jokainen niistä huutaa kilpaa äitiyden tai yksinhuoltajuuden rankkuudesta. Paras vihanhallintakeino on kääntää katse pois ja jättää lehdet sinne kirkumaan jollekin muulle typeryyksiä.

Seiskan kannessa Tarja Smura tilittää, miten shokkieron myötä jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Varmaan onkin ainut nainen, joka on jäänyt lasten kanssa yksin. Mikä muuten on shokkiero? Vahinko ei tule kello kaulassa, mutta eron merkit on monesti ilmassa jo pitkän aikaa. Koska pari on pysytellyt poissa julkisuudesta, niin se voi olla meille muille "shokki", mutta tuskin se heille itselleen sitä on. Enkä mä nyt ihan usko, että se mies haki eroa lapsistaan. Se ei niinku teknisesti ottaen edes ole mahdollista.

Me Naiset -lehden kannessa Emma Salokoski kertoo äitiyden olevan elämänsä rankin kokemus. En mä sitä itse helpoimmaksikaan luonnehtisi, mutten myöskään rankimmaksi. Tietenkin joku toinen saattaa kokea äitiyden eri tavalla ja jollekin se voi olla jopa rankkaa. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että se on loppujen lopuksi aika palkitsevaa myös. Vähän samalla tapaa kuin synnytystuskat unohtuu aika pian itse tapahtuman jälkeen, niin ne rankatkin ajat unohtuu, kun se pieni (tai vähemmän pieni) kömpii viereen silitettäväksi.

MindBodyGreen

"Ennen vauvan syntymää Emma oli vielä odottanut äitiyslomaa. Hän oli haaveillut kiireettömistä teehetkistä keittiön pöydän ääressä ja pianon soittamisesta vauvan päiväunien aikana. Hän oli ollut innoissaan ekologisista kestovaipoista ja imettämisestä." Me naiset

Ei muuten ole mikään ihme, jos on palanut loppuun tollasilla realistisilla odotuksilla tulevasta . :D

A niin kuin asenne

Mä olin kirjoittamassa vallankumouksellista postausta tupakasta, mutta sitten tuli jotain, joka repi mut totaalisesti irti siitä fiiliksestä (tavoittelen sitä sitten uudelleen sunnuntaiksi). Mä jouduin keskelle feissarin parisuhdesodankäyntiä. Pitäisi pitää näppäimistö kurissa, mutku... Tilanne vaan lähti totaalisesti hanskasta ja asianomainen poisti keskustelunkin kokonaan. Ihan hyvä, tiedä mihin se olisi päätynyt. 

Mä olen siis täysin viaton. Olen, olen. Uskokaa pois.

Nainen ilmoitti statuspäivityksessään, että hänen telkustaan EI tule jääkiekkoa. Tuore sulhokokelas kommentoi siihen, että siitä voitaisiin varmaan neuvotella hänen saavuttuaan paikalle. Hetken juupas eipäs keskustelua seurattuani, mun näppäimistö ehdotti kompromissiratkaisua, että sulhokokelas katsoo jääkiekkoa ja nainen niitä kiekkoilijoita. Joku pisti vielä paremmaksi ja alkoi arvailemaan, että kumpihan taiston voittaa, jolloin sulhokokelas ilmoitti, ettei siinä mistään voittamisesta ole kysymys. Jolloin mun oli pakko kommentoida, että hänellä on oikea asenne. Ja siitä se sitten lähti: nainen ei vetäissyt nenäänsä vain hernettä vain kokonaisen palkokasvin tai ehkä jopa muutaman palkokasvin, koska jos miehen asenne oli oikea, niin silloinhan hänen asenteensa on täysin perseestä ainakin norsunkorkuisilla kirjaimilla. Puolustus ei saanut enää puheenvuoroa, joten pakkohan se on tänne vuotaa.

Mun mielestä ei vaan enää ollut kysymys jääkiekosta vaan parisuhteesta. Ja jos kerta sulhokokelas oli sitä mieltä, että kaikesta huolimatta viettää mieluummin aikaansa naisen kanssa kuin katsoo lätkää omassa kodissaan, niin onhan hänellä oikea asenne. Ei siitä pääse mihinkään. Mä vaan jäin miettimään, että kuinka paljon täytyy jääkiekkoa vihata, että haluaa kieltää sen myös toisilta täysin. Enkä mä tarkoita, etteikö naisella olisi täysi oikeus valita itse, mitä telkustaan katsoo. Tottakai on. Mä vaan mietin sitä asiaa hiukan pidemmälle.

Jos nyt on kuitenkin tarkoitus elää yhdessä, niin kannattaako jostain jääkiekon MM-kisojen katsomisesta tehdä niin suuri numero. Finaali nyt kuitenkin pelataan jo parin viikon päästä. Jos mulla olisi joku juttu, jonka haluaisin tehdä kerran vuodessa parin viikon ajan ja toinen ehdottomasti kieltäisi sen multa tai laittaisi valitsemaan itsensä ja sen asian väliltä, niin voi olla, että jäisi yhteiset tulevaisuudet väliin. Äh, ei mitään voi olla vaan jäisi. En mä jaksaisi samaa taistoa käydä joka vuosi. Räyh!

Mä en sitten muuten sanonut, että naisen asenne oli täysin perseestä edes pienillä kirjaimilla. Oikeastaan vaan pohdin sitä faktaa, että joskus tarvitsee tehdä kompromisseja, jos aikoo sovussa elää.

Mitä mä itse tästä opin oli se, että älä koskaan kehu toisen naisen miestä millään tasolla, koska silloin pelaat väärässä joukkueessa.

J niin kuin jääkiekko

Miten voi aina yksi ja sama mies saada mut kiehahtamaan tavalla tai toisella. Suomipopin Taavi on siinä erityisen hyvä, jopa silloin kun ei välttämättä edes puhu omasta puolestaan. Komppaa vaan muita. Hulluinta on kuitenkin, että mä tartun johonkin jääkiekkoaiheeseen. Antakaa mun kaikki kestää.

MM-kisat on siis tulossa ja lippujen hinnoista on keskusteltu jo kauan eikä erityisen positiiviseen sävyyn. Enemmänkin niin, että jos lippujen hinnat alkaa ykkösellä ja ovat kolminumeroisia, niin paljonko se sitten tekee nelihenkiselle perheelle. Mä lyön pääni pantiksi, että harvassa on ne perheet, joista kaikki haluaa ylipäätään lähteä katsomaan lätkää. Voi olla, että samalla hinnalla sama porukka pääsisi lomamatkalle, mutta elämä on valintoja täynnä. Ja jos se nyt oikeasti on rahasta kiinni, niin tuskin ne sinne lomamatkallekaan lähtee maksamalla kerralla koko summaa.

Ei mun hihat kuitenkaan ihan suoraan tosta palaneet. Enemmän teki mieli vetää ranteet auki siksi, että radioaalloilta kantautui näkökulma, että hintojen takia kisoista on tulossa pukupellejuhlat. Ja jotta hiukan enemmän saatiin nostettua mun verenpainetta, niin siihen piti vielä lisätä, että pukupellet latistaa tunnelmaa ja siellä katsomossa ollaan sitten kuin kirkossa. Mä olen aivan saletti, että Taavi ei henkilökohtaisesti tunne yhtään ns. pukupelleä. Voisi tulla aikamoisena yllätyksenä, että sieltä puvun alta paljastuu ihan samanlainen ihminen kuin me kaikki muutkin.

Ja ei. En ota kantaa hintoihin. Kattokaa ite tuolta. 

T niin kuin tavallinen

"Täysin tavallinen suomalainen perhe"

väittää Iltalehden otsikko

Tunkekaa nyt jo "täysin tavalliset" hanuriinne jytkyn seuraksi.

Täysin tavalliset perheet ei asu Bulevardilla. Täysin tavallisten perheiden isät ei ole huippujohtajia. Täysin tavallisten perheiden isät ei ota koko perhettä hengiltä, kun tilanne käy ahtaaksi. Täysin tavallisten perheiden isät ei aja rekan alle ja aiheuta vielä ulkopuolisillekin tuskaa. Täysin tavallisten perheiden isien työkaverit ei oikeasti usko, että on täytynyt tapahtua jotain todella omituista.

Se todella omituinen osuus on se, mitä se muka täysin tavallinen perheenisä meni tekemään. Mikä jumala se oikein kuvitteli olevansa? Miksi se luuli, että sillä on oikeus päättää muidenkin elämästä? Mua ei kiinnostaisi pisaraakaan, jos se olis kiivennyt niiden Bulevardin arvotalojen ullakolle ja vaikka hirttänyt itsensä (ja siis vain itsensä, pitikö siihen sotkea muukin perhe). Mutta se mua suututtaa, että kaikista mahdollisista itsemurhatavoista valitaan se, jolla saadaan sotkettua vielä ulkopuolisiakin mukaan. Sillä rekkakuskilla on varmaan tosi kivat oltavat.

Hannu Lauerma,  psykiatrisen vankimielisairaalan vastaava ylilääkäri kuvaili ihmistyyppiä aika osuvasti:

"He ovat henkilöitä, jotka rupeavat järjestämään pienimuotoista maailmanloppua silloin kun oma maailma on jostain syystä romahtanut."

Joskus tästä ihmistyypistä kuullaan puhuttavan myös nimityksellä draama queen sukupuolesta riippumatta.

Että älkää tulko puhumaan mulle mistään tavallisesta! Tavallisesti ihmiset ottaa toisensa huomioon. Tavallisesti ihmiset löytää syytä myös itsestään - jopa silloin kun sitä ei ole. Tavalliset perheet edustaa ainakin mulle keskiarvoa. Mutta voihan se olla, että mä olen missannut jotain olennaista ja meillä on Suomessa paljonkin koulutettuja huippujohtajia, joilla on koti Bulevardilla ja jotka tappaa perheensä ja itsensä, kun ehkä itse ovat töpänneet. Ei sitten viitsinyt edes jättää mitään selitystä teoilleen, niin saadaan pidettyä meidän virkavaltakin kiireisenä ja poissa oikeiden rikollisten kimpusta. Olishan se tietty ollut kamalaa, jos kulissit ois kaatuneet. Kerrassaan noloa.

Puuh! Kiitos ja anteeks. Breivikistä mä en edes ala.

P niin kuin pikavippi

Pikavippifirman mukaan onni on 900 %:n vuosikorko.

Silmäkulmissa välkkyy vieläkin hiukan punaista, kun näin sen tyypin uutisissa hymyilemässä leveästi ja väittämässä, että nyt julkisuuteen ei pääse lainkaan ne tarinat, joissa on käynyt onnellisesti. Olisi sitten marssittanut ne onnelliset tarinat puhumaan puolestaan, kerta niitä on niin paljon.

Iltalehden kyselyyn on tällä hetkellä vastannut noin 15300 lukijaa, joista nopeasti laskettuna noin 460 on ollut sitä mieltä, ettei pikavippejä pitäisi kieltää kokonaan. Ne on varmaan ne onnelliset, jotka saavat jotain kiksejä korkojen maksamisesta. No, tykkäähän jotkut äidistä ja jotkut toiset tyttärestä.

Yrittäkääpä vakuuttaa mut siitä, että pikavipit on jotain muuta kuin viimeisiä oljenkorsia. Mä en vaan usko, että yksikään normaalisti toimeentuleva ihminen turvautuisi pikavippiin. Mikä voi olla sellainen tilanne, että on pakko turvautua pikavippiin. Ja sitten uuteen pikavippiin: Ja jälleen uuteen pikavippiin. Noita firmojahan riittää, joten aika kauan voi kiristää köyttä kaulansa ympärillä. Onhan se nyt selvää, että velkakierteestä pääsee parhaiten ottamalla uutta velkaa. Not!

Mä varmaan menettäisin yöuneni kokonaan, jos joutuisin tekemään päivääkään töitä pikavippifirmalle. Yök! 

M niin kuin mustavalkoinen

Mustavalkoinen ajattelu on jälleen yksi asioista, jotka saa mut ärsyyntymään. Ei tietenkään pitäisi tehdä muuta kuin kohauttaa olkiaan, vetää hymy uudelleen korviin ja tanssahdella eteenpäin. Eihän se ole multa pois. Joskus kuitenkin pakosta pysähtyy miettimään, miksi ihmisille on olemassa vain ne ääripään ajatukset, muttei mitään siltä väliltä.

Palataan nyt esimerkiksi ystävyys-teemaan. Tottakai silläkin on merkitystä, mitä sana ystävyys kenellekin tarkoittaa. Pitää olla huolellisempi ystävyyden määrittelyssä ennen kuin tekee kenenkään kanssa mitään sopimuksia. Ystävyyden tasojakin on niin monia. Ystävä on enemmän kuin kaveri tai tuttava, muttei se silti tarkoita sitä, että toinen on velvollinen viettämään aikaansa toisen seurassa, vastaamaan jokaiseen puheluun/viestiin/sähköpostiin alta sekunnin murto-osan tai ylipäätään olla tekemisissä toisen kanssa kuin kerran vuodessa tai sattumalta. Niitäkin ihmisiä tosiaan on, joista kuulee tosi harvoin yhtään mitään, mutta silti tuntuu kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Eikä he silti tunnu yhtään vähemmän ystäviltä kuin aikaisemmin.

Wikipedia määrittelee ystävyydessä olevan seuraavia käyttäytymistapoja:

• altruismi, epäitsekäs toiminta toisen auttamiseksi
• sympatia ja empatia
• rehellisyys
• keskinäinen ymmärrys ja myötätunto
• toisen seurasta nauttiminen
• luottamus
• myönteinen vastavuoroisuus
• mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa

Pitääkö erikseen mainita, että tämä lista ei ole samanlainen kuin esimerkiksi jonkin sairauden määrittelemiseksi tehdyt listat? Jos sinulla on viimeisen kahden viikon aikana esiintynyt vähintään 2 yllä mainituista oireista, olet... Eikä se myöskään tarkoita, että jos jokin kohdista tilapäisesti puuttuu, muutut vihamieheksi tai ainakin olet ihan takuuvarmasti suuttunut kyseiselle ihmiselle. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että ollaan liitetty ystävyyteen ihan erilaisia ominaisuuksia ja odotuksia tietyssä kehitysvaiheessa. 

T niin kuin telemarkkinointi

Olen itse ollut kotirauhaa häiriköivänä osapuolena jotain sata vuotta sitten ja suhtaudun lehtimyyjiin, hyväntekeväisyysmyyjiin ja mihin tahansa kotiin soittaviin myyjiin hyvinkin myötämielisesti - ellei muuta niin harjoituksen vuoksi.

Se edellyttää puhelinmyyjältä kuitenkin ihan peruskäytöstapoja, koska hän on se, joka soittaa mulle yleensä mahdollisimman huonoon aikaan. Eilinen myyjä ei aivan onnistunut. Hän esitteli itsensä hienosti ja kertoi soittavansa yhdestä johtavista lehtitaloista, mutta sen jälkeen alkoikin tulla tekstiä siihen malliin, että oli pakko huudahtaa väliin, että "hop, hop, hengitä välillä!". Mä en tiedä, mitä tapahtui. Menikö myyjällä pasmat täysin sekaisin, mutta vastaus huudahdukseeni oli "Kiitos hei", jonka jälkeen linja suljettiin.

Lähdetään nyt siitä, että mulle ihan oikeasti tulee tosi paljon kyseisen lehtitalon lehtiä kotiin kannettuna. Mä tilaan melko helpolla, jos

www.talouselama.fi

1. myyjä pystyy vuorovaikutukseen
2. myyjä osaa kertoa lehdestä muutakin kuin nimen ja tarjoushinnan
3. lehti on kiinnostava
4. oma taloudellinen tilanne sallii tilaamisen

Ja nimenomaan siis yllä mainitussa järjestyksessä.

Telemarkkinointi ei ole tähtitiedettä

Telemarkkinointi on silkkaa vuorovaikutusta, jossa tavoitteena on saada lehtitilaus syntymään. Jokainen telemarkkinoija, joka ei vedä välillä henkeä eikä jätä tilaa potentiaalisen asiakkaan kommenteille, saa ainakin multa joka kerta aivan yhtä kylmää kyytiä. Pohjalla voisi olla ajatus, että ellei toi kuuntele mua, niin miksi mä kuuntelisin sitä!

Useimmiten ongelmat ilmenee jo tässä vaiheessa ja lehti jää tilaamatta. Mä tiedän, että mullekin yritettiin opettaa aikanaan, että älä turhaan kysele onko hetki sopiva - vastasihan se puhelimeen. Ja että jos sellaista lähtee kyselemään, lehtimyyjän soittaessa on aina huono hetki. Jos opit taustalla on tota luokkaa, niin ei mikään ihme, ettei lehdet myy eikä myyjät pääse pidemmälle kuin esittelemään itsensä. Mä en koskaan sisäistänyt noita oppeja, koska se vaan tuntui jo silloin asiakkaan vähättelyltä. Eikä kukaan halua tehdä ostopäätöstä vain siksi, että joku opiskelurahojaan tienaava typy tai poju muuttaisi asennoitumisensa arvostavammaksi ostopäätöksen jälkeen.

Yksinkertaisesti toimiva kaava lähtee asiakkaan arvostamisesta. Ensin esitellään, kuka soittaa ja mistä. Sitten kysytään onko sopiva hetki. Jos vastaus on ei, voi tiedustella tuleeko sopiva hetki jossain vaiheessa. Mutta ikinä ei jäädä jankuttamaan ihan vaan pienestä hetkestä, jos asiakas sanoo, ettei sillä ole aikaa. Tuottavampaa on soittaa seuraava puhelu! Lopettakaa nyt jo v***u se pakkomyynti.

Mulle yritettiin opettaa myös, että asiakkaan kanssa voi alkaa myös puhua säästä. Älkää puhuko säästä mulle. Mua ei kiinnosta. Yrittäkää nyt herran tähden mieluummin kartoittaa sitä, mistä mä tykkään. Toisin sanoen, älä myy mulle sitä lehteä, joka on tarjouksessa vaan sitä lehteä, josta mä olen kiinnostunut. Kysele enemmän, tuputa vähemmän!

Näillä eväillä saat jo avattua keskusteluyhteyden ja olet askelen lähempänä tavoitettasi.

Ja lopuksi. Asiakkaan ostopäätöksen kehuminen tavalla tai toisella on ihan ok. Mutta kehu mieluummin hyvästä valinnasta kuin aloitat imelän ällöttävän selittämisen asiakkaan älykkyydestä. Asiakkaan älykkyyttä ei todellakaan mitata sillä, että hän juuri tilasi sulta lehden. Mä itse saatan pyörtää päätökseni vielä tässäkin vaiheessa. Joten jälleen kerran, kysymys on ihan normaalista vuorovaikutuksesta. Ällölässytys saa mut takajaloilleni myös ihan livenä, vaikkei mulle yritettäisi edes myydä mitään.

Unohtakaa ne mahdollisimman alas poljetut hinnat, älkää käyttäkö ilmaisua "saat ilmaiseksi" ja kertokaa, mitä hyötyä asiakkaalle on juuri siitä lehdestä. Jokainen puhelun vastaanottava osapuoli todellakin tietää, että mitään ei saa ilmaiseksi. Vanha hyvä sanonta "Rehellisyys maan perii" toimii tässä ihan äärettömän hyvin.

Milloinkahan lehtimyyjien pomot tajuaa, että myyntimäärät vois lähteä kasvuun, jos telemarkkinoinnista saataisiin kitkettyä pois se negatiivinen mielikuva? Se on niin tiukassa, ettei se todellakaan lähde yksinpuhelulla, epäkohteliaisuudella, epäkunnioituksella ja tosiasioiden kiertämisellä.

P niin kuin perheväkivalta

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää rumaa ja epäasiallista kieltä. Jatkaminen omalla vastuulla!

"On paskapuhetta, jos joku väittää yhdenkään näistä ihmishenkiä vaatineista murhenäytelmän perheistä olleen ns. "tavallinen perhe". Tavallisissa perheissä ei nimittäin esiinny perheväkivaltaa ja tavallinen perheen isä tai äiti ei tapa perheenjäseniään. Oikeasti tavallisissa perheissä esiintyy riitoja ja liitot voivat päättyä eroon, mutta väkivaltaa niissä ei esiinny." Mane

Mane viittaa yllä kotimaata puhuttaviin perhesurmiin.

Muka tavalliset perheet

Me ollaan Manen kanssa täsmälleen samaa mieltä etenkin tosta paskapuheosuudesta - vitut ne mitään tavallisia perheitä ole. Me ollaan samaa mieltä myös siitä, että tavallisissa perheissä esiintyy riitoja ja joskus käy myös niin, että liitot päättyy eroon. Mutta mä uskon, että liitot päättyy näissä muka tavallisissa perheissä eroon, koska siellä toinen osapuoli on tarpeeksi vahva pelastaakseen itsensä ja mahdollisesti lapsensa ajoissa perheväkivallan loukusta. Näissä muka tavallisissa perheissä ne riidatkaan ei ole normaaleja.

Ikiaikainen kaava

Mä näen sen niin, että tarinat toistaa ikiaikaista kaavaa. Väkivaltaiset ihmiset on käärmeitä, jotka osaa olla niin saatanan mielinkielin ja esittää olevansa jotain lähes täydellistä riittävän pitkän aikaa. Niin kauan, että toinen on tiukassa otteessa. Ne niljakkeet on todella taitavia alistamaan ylistämällä ja yllättäen antavatkin napakan iskun suoraan palleaan.

Alkaa helvetillinen vaihe, joka lyttää toisen totaalisesti, ellei osaa olla varpaillaan. Yhtäkkiä sitä ei osaa yksinkertaisimpiakaan asioita saati siivota, laittaa ruokaa ja kasvattaa lapsia. Toinen ei osaa myöskään puhua oikeista asioista, valita oikeita lehtiä ja kirjoja. Hän ei myöskään osaa kuunnella oikeanlaista musiikkia tai valita sopivia ystäviä tai edes oikeaa ammattia. Kaiken lisäksi naapurin Seija tai Rami on niin paljon paremman näköinenkin - pitäisit sinäkin nyt huolta itsestäsi, että kehtais sun kanssa kulkea jossain.

Koska alku on ollut kirjaimellisesti yhtä juhlaa, toinen jaksaa uskoa ja luottaa parempien aikojen koittamiseen. Onhan niistä näyttöä. Ja jos itse vähän yrittää muuttua, niin kyllähän se siitä sitten. Ja toisaalta se paholainen on onnistunut kylvämään myös epäilyksen omaa arvostelukykyä kohtaan. Ehkä se sittenkin on vaan ylireagointia. Ehkä sitä sittenkin on vaan liian tosikko, kun ei ymmärrä toisen vitsejä.

Todellisuudessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo ylistämisvaiheessa. Sellainen palvonta ei ole normaalia, vaikka suhde olisi kuinka alussa. Mutta harva on kokenut sen kaltaista ihailua aikaisemmin eikä siitä oikein osaa kieltäytyäkään. Hulluhan sitä olisi, jos ei nauttisi kaikesta siitä hyvästä, mitä on tarjolla. Tämähän on once-in-a-lifetime -tilaisuus. Tämän on pakko olla juuri se oikea.

Viimeinen itsenäinen pakomahdollisuus on siinä vaiheessa, kun ensimmäinen tai korkeintaan toinen henkinen isku palleaan tulee ajankohtaiseksi. Sen jälkeen alkaa alamäki, jolle mikään ei vedä vertaa. Itsetunto murenee pala palalta ja alkaa itsekin uskoa siihen, mitä toinen sanoo. Pitää olla vaan onnellinen siitä, että on saanut edes tuon rinnalleen. Yksin eläminenhän ei voi olla vaihtoehto. Mitä ihmisetkin ajattelee, jos nyt epäonnistun tässä suhteessa. Eikä kenenkään pidä saada tietää, että se on alkanut myös lyödä ihan oikeasti.

Media ei tajuu

Nyt media on ihmetellyt, että kuinka tilanteet on päässeet näin pahoiksi ja miten viranomaiset eivät ole puuttuneet asioiden kulkuun ajoissa. Media ei siis tajua sitä salailun ja häpeän määrää, mikä näihin tarinoihin liittyy - oli se sitten aiheellista tai aiheetonta. Asianosainen häpeää omaa huonouttaan eikä kerro kenellekään - luit aivan oikein ei kenellekkään - ja naapureiden on helpompi sulkea silmät ja korvat kuin puuttua asiaan.  Mitä läheisemmistä ihmisistä on kyse, sitä sokeammaksi sitä tulee läheisen ongelmille. Eikä meillä Suomessa vaan ole tapana sekaantua toisten asioihin edes silloin, kun sen saa tehdä täysin nimettömästi. Mistä viranomaiset olisivat voineet tietää mitä on menossa, jos kukaan ei kerro. Vai pitäisikö meille säätää laki, jonka mukaan perheiden on käytävä lakisääteisissä kuulusteluissa parisuhteen tilasta vähintään puolivuosittain? 

Toivotontako?

Väkisin tulee mieleen, että tilanne on toivoton eikä näitä pystytä estämään jatkossakaan. Ainoa tapa estää näitä tapahtumasta on, että naapuri tekee edes sen nimettömän puhelun, kun naapurista kantautuu riidan ääniä normaalia enemmän ja huutoon sekoittuu töminää, ryminää, paukahtelua tai muuta sellaista ääntä, joka ei kerta kaikkiaan kuulu normaaliin erimielisyyteen. Siinä vaiheessa, kun toisten kotoa alkaa kuulua huudon kanssa samanaikaisesti muitakin ääniä, aletaan olla tosi syvissä vesissä. Siellä ihan oikeasti tarvitaan apua. Pliiisss, tehkää se puhelu!

Hyviä uutisia!

Siitä todellakin voi selvitä, kunhan ymmärtää lähteä ajoissa tai viimeistään siinä vaiheessa, kun setä virkamies katsoo silmiin ja pyytää pitämään huolen ensisijaisesti itsestäsi ja mahdollisista lapsista. Yksin oleminenkin on oikeasti paljon parempi vaihtoehto. Ainakaan ei tarvitse koko ajan olla varpaillaan ja kohta sitä huomaa, että elämä sittenkin on aika kivaa.

K niin kuin kissanainen

"Koiraihmisenä kerroin eilen, että naisentapailu loppuu heti siihen, kun selviää, että tämä on kissanainen, kissanomistaja. Kokemusta on. Mielestäni kissanaiset ovat hunsvotteja ja vastuuttomia. Koiran kanssa voi touhulla ja koira on tunteellinen. Kissa taas kuin olohuoneessa nököttävä jukkapalmu. Vähän kun annat vettä sillon tällön se riittää. Kissanomistajat ovat tietysti ihan toista mieltä. Vakuuta minulle, että olen väärässä. Perustele, argumentoi, kerro. - Taavi", Facebook

Kissanainen ja koiramies
Kissanainen on itsenäinen ja omanarvontuntoinen. Hän rakastaa ja antaa rakkautta omilla ehdoillaan. Kissanainen ei ole taipuvainen alistumaan toisten tahtoon ilman päteviä perusteluja.

Kissanaiset kaipaavat hellyyttä siinä missä koiramiehetkin. He eivät vain ole valmiita tekemään mitä tahansa tullakseen huomioiduiksi ja saadakseen kaipaamaansa hellyyttä. Ihmisillä tätä ominaisuutta kutsutaan terveeksi itsetunnoksi, ei tunteettomuudeksi tai vastuuttomuudeksi. Miesten kannattaa ehdottomasti välttää tällaista naistyyppiä, mikäli heillä on veressään vahva taipumus koirasuuntautuneisuuteen. Kissanainen ja koiramies on yhtälö, joka voi vain harvoissa tapauksissa olla muuta kuin mahdoton.

Koiramiehet haluavat rinnalleen lemmikin, joka on kaltoin kohdeltunakin uskollinen ja myötäilevä. Tämä perustuu luonnon luomaan tosiasiaan: kissat pitävät itseään jumalina, koirat palvovat omistajiaan. Toisin sanoen koiramiehet tarvitsevat ehdotonta palvontaa ja kritiikittömyyttä heidän suhteensa, kissanaiset tuntevat oman arvonsa ilman ulkopuolisten vakuutteluakin.

Elämänohje koiramiehelle
Pidä kantasi, se on kaikille osapuolille paras vaihtoehto. Kissanainen ei menetä mitään, kun joku kieltäytyy tapailemasta häntä enää - päinvastoin hän on kiitollinen säästämästään ajasta. Koiramieskin on paljon onnellisempi omassa elämässään, kun saa osakseen varauksetonta palvontaa.

Huomio!
Kaikki kirjoitettu ei todellisuudessa ole sukupuoliriippuvaista ja pätee samalla tavalla yhtälöön kissamies ja koiranainen.