V niin kuin valokeilassa Alf Rehn

Jos olen joskus jollekin teistä mennyt sanomaan, ettei mulla ole idoleita tai että en osaa fanittaa, niin mun on nyt pyydettävä anteeksi epärehellisyyttäni. Olen vain puhunut niin totta kuin osaan. Ei, en tarkoittanut fanittamista, koska sitä en vaan osaa. En tee kenestäkään lehtileikekansioita, en osta fanituotteita, en lähettele alusvaatteitani enkä tee mitään muutakaan ihailun kohteelle kiusallista. Siis ellei palvovaan sävyyn kirjoittamista lasketa.

Mitähän mä nyt hölisen? Siis ei mulla ole niitä idoleitakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen liittyy juurikin kaikki palvonta ja ihailu olipa se ansaittua tai ei. Pikemminkin mulla on siis esikuvia, joiden tapa elää, toteuttaa itseään ja ajatuksiaan saa mut arvostamaan heitä. Esikuvia, joita voisi luonnehtia sanoilla great mind. Esikuvia, joita sopii avoimesti ihailla, koska he ovat hyviä siinä mitä tekevät, mutta ei säröttömiä. Ja esikuvia, joiden nimen paljastaessani moni jää leuka lattiassa ihmettelemään, että kuka se on.

Yksi heistä on Alf Rehn, jonka esitystä mulla oli tänään ilo seurata. Etukäteistietona esityksen aiheesta olin saanut sähköpostin, jossa mainittiin hänen puhuvan innovaatioista, uhrautumisesta, uskalluksesta ja uusiutumisesta. Olipa siinä mainittu myös popularistisesti sana paskanjauhanta. Toisaalta aihe olisi ollut yhdentekevä, koska olisin mennyt kuulemaan häntä, vaikka aiheeksi olisi ilmoitettu tieliikenneverkoston kehittyminen keskiajalta näihin päiviin - metsäpoluista moottoriteihin. Olin nimittäin antanut itseni ymmärtää, että hän osaa kirjoittamisen lisäksi ilmaista ajatuksiaan myös puhumalla.

Tässä kohtaa näyttäytyy fanittamiseni heikkous: en ole lukenut esimerkiksi Alfin kirjaa Dangerous Ideas, mutta vannon silti hänen ajatustensa olevan dynamiittia - suosittelen tutustumaan. Koska olen sentään lukenut muutamia hänen kirjoittamiaan artikkeleita (mm. Idea Sushi:sta), olen täysin pätevöitynyt puhumaan siitä, että Alfilla on mieli, joka kulkee omia teitään ja vieläpä hyvin vakuuttavalla tavalla. En siis aio palata esityksen sisältöön vaan lähinnä esiintymiseen.

Esitys täytti kaikki odotukseni. Eikun vedetään taas hiukan takaisin, koska täyttää verbi on aivan liian laimea. Korvatkaa täytti sana sanalla ylitti. Sitten tehdään pieni mielikuvaharjoitus. Kuvittele hetki, mitä sinulle tulee mieleen, jos yhdistetään sanat luento ja yrittäjyys? Aika tylsää, vai mitä?

Mulle syntyi mielikuva auditoriosta, jossa istuu kourallinen haukottelevia ihmisiä. Jokainen heistä on pakotettu paikalle uhkailemalla sillä, että jää ilman tutkintotodistusta. Kun luento ajankohtaistuu estradille astelee joku tyyppi, joka tietää kaikesta kaiken. Siltä varalta, että joku epäilee hänen asiantuntemustaan valkokankaalle heijastetaan aluksi otteita ansioluettelosta. Kun uskottavuus on "paperilla" hankittu, alkaa esiintyjä päästelemään suustaan lauseita, joita jokainen kuulija olisi voinut lukea kirjoistakin. Olisi voinut jäädä nukkumaan ja kääntää kylkeä. Paitsi että silloin olisi jäänyt tutkintotodistus saamatta.

Nyt kuvittele tilanne, jossa eteen astelee rennosti, mutta tyylikkäästi pukeutunut professori. Kaikki on kohdallaan: ulkoinen olemus, äänenkäyttö sekä ilmeet ja eleet. Esiintyminen alkaa sillä, että hän kertoo olevansa Alf Rehn, niin ja professori vaikka näyttääkin siltä kuin näyttää. Kun hän on kertonut, että professorit ovat vain arvostettuja paskiaisia, hän nostaa esiin toinen toistaan hullumpia bisnesideoita, jotka ovat kaikki omasta päänsisäisestä vastustuksestasi ja epäuskostasi huolimatta menestyneet tai menestyvät yhä. Tarinoiden lomassa hän muistaa pilkata itseään, omia valintojaan, epäonnistumisiaan ja virhearviointejaan. Häntä on kuulemassa muitakin kuin sinne pakotetut. Minäkin ajoin Turusta Saloon vain yhden tunnin tähden eikä kukaan edes pakottanut.

Kumpi heistä vakuuttaa? Kumpi antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja ruokkii kuulijoiden mielikuvitusta? Kummalla on luontainen ulospäin huokuva oikeutus puhua innovaatioista? Vieressäni istunut kommentoi tilaisuutta sanomalla sen päätyttyä vain yhden sanan: vapauttavaa. Musta kommentti osoitti, että viesti oli mennyt perille sellaisena kuin sen pitikin.

Puheviestinnän oppien mukaan kuulijat muistavat jälkeenpäin esillä olleesta asiasta enintään 15 prosenttia. Uskallan väittää, että esiintymistaidon ihailun lisäksi onnistuin painamaan mieleeni myös sisällön lähes 100 prosenttisesti. En tosin osaisi kertoa tarinoita samalla tavalla ja yhtä hauskasti, kuulijoita kyyneleisiin asti naurattamalla, mutta pääkohdat ja esimerkit osaisin toistaa melkein ymmärrettävästi. Väitän, että en ole edes ainoa, joka muistaa paljon enemmän kuin esityksistä keskimäärin. Innostava puhuja, elävät persoonallisesti kerrotut tarinat ja kokemus - mitä muuta muka tarvitaan esitykseen, jossa kuulijat pysyvät hereillä ja muistavat kuulemansa? Jos mulla joskus oli jotain epäilyksiä Alfin kyvyistä, niin ei ole enää. En yhtään ihmettele, miten hän on päätynyt siihen asemaan, jossa on. Rispekt!

Jos sinulle koskaan tulee mahdollisuus päästä kuulemaan Rehniä, niin älä jätä välistä ilman pätevää syytä. Perhesyyt, kuten kuolemansairas lapsi tai omat hautajaiset voisivat olla riittävän painavia perusteita.

***

Ihan pakko lisätä kuva muistiinpanoistani tilaisuuden jälkeen.

Ei niin mitään tolkkua, mutta mulle aivan selkeä :D

Klik, klik. Kyllä se siitä suurenee.

R niin kuin rakastaa, ei rakasta

Tarina päivässä: Mitä teet?

Mietin keskustelupalstalla kuumaksi perunaksi noussutta aihetta. Mies on rakastanut vaimonsa pitkiä hiuksia eikä niitä enää ole. Vaimo on käynyt kampaajalla ja lupaa kysymättä leikkauttanut puoliselkään ylttäneet hiuksensa olkapääpituiseksi. Nyt hän ei tiedä mitä tehdä, koska kotona asuukin nyt joku tuiki tuntematon ja vieraalta näyttävä kummajainen. Ei ollenkaan se sama ihminen, jota lupasi rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Oikeasti mua ei kiinnosta vähääkään miehen ongelma. Virnistelin sarkastiselle vastaukselle, jonka mukaan mies on kohdannut nyt yhden elämän pahimmista tragedioista ja ehdottaa hakemaan kriisiapua. Olen ehkä jotenkin outo, kun hyväksyn sarkastisuudet, mutta en sitä, että suurin osa käy vain ilmoittamassa kysyjälle, että se on täysi dille ja sitä paitsi sen äitikin on ruma.

Kampaajana mua sen sijaan hiukan kiinnostaa aiheen problematiikka. Yleisesti ottaenhan olen sitä mieltä, että se, jonka päästä hiukset kasvavat saa päättää mitä niille tehdään. Tämä koskee myös lapsia, mikäli heillä on mielipide. Mielipide ei tarkoita kuitenkaan sitä, että aina pystyttäisiin toteuttamaan täysin toivotunlainen lopputulos. Asiakkaan toiveita otetaan huomioon ja pyritään toteuttamaan, mutta olipa asiakas lapsi tai aikuinen, hänelle kerrotaan myös, jos hänen toiveensa on mahdoton toteuttaa. Aina silloin tällöinhän saan esimerkiksi katseltavaksi kuvan, jossa on piikkisuorat, kiiltävät ja paksut hiukset. Kuvan tuo tietenkin henkilö, jolla on luonnonkihara, pörröinen ja ohut lähtökohta. Ei, en kaikissa tapauksissa ole ihmeidentekijä vaan ihan vain ihminen ja tavallisesta kampaajakoulusta valmistunut kampaaja. On myös tilanteita, joissa suosittelen välttämään suuria, radikaaleja muutoksia. Jos hiuksia laitetaan esimerkiksi lyhyen ajan sisällä olevia omia häitä varten, en kampaajana suosittele tekemään suuria muutoksia. On nimittäin varmasti hämmentävää, jos alttarilla kohtaakin blondin sijasta punapään. Ihan yhtä hämmentävää on kohdata siilitukka, jos aiemmin on ollut jopa tukistusvaraa. Siinä saattaa pahimmassa tapauksessa pilata oikeasti häänsä.

Koska siis on tilanteita, joissa kampaajana ajattelen asiakkaan vanhempien tai kumppanin toiveita tai ainakin mielenrauhaa, niin miksi siis minustakin on suorastaan naurettavaa älähtää vaimon lyhentyneistä hiuksista? Tietenkin ne hiukset ovat vaimon ja vaimo niistä päättää, mutta... tiedän myös, että suurin osa asiakkaista keskustelee kumppaninsa kanssa mahdollisista muutoksista jo ennen kuin tulee kampaajalle. Kumppani on huomioitu, häntä on varoitettu ja sen jälkeen voi melko turvallisesti pyytää päälleen sellaista muutosta kuin itseä sattuu huvittamaan. Niin tämänkin vaimon olisi voinut olla fiksua tehdä, jos muutos pituudessa kuitenkin oli useita kymmeniä senttejä. Siinä vaiheessa ei voi enää tosissaan uskoa, että ei se mies kuitenkaan mitään huomaa. Kyllä se vaan huomaa. Ja jos vahingossa unohti asiasta mainita, niin aina voi siipalle kertoa, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, joten nyt lyhyt ei ole aina välttämättä lyhyt.

Ei minunkaan puolittain kiukku, puolittain huvitus ihan tyhjästä syntynyt. Minua riepoi ajatus siitä, että jonkun rakkaus on muka hiuskarvan varassa. Entä jos vaimo olisi menettänyt hiuksensa vaikkapa sairauden seurauksena? Olisiko rakkaus vaimoon ollut sitten siinä?

Mutta jos ajatellaan tilannetta, jossa ei ole sairauksia tms., niin saako parisuhteessa eläessään ulkonäköään muuttaa keskustelematta asiasta kumppaninsa kanssa? Mitä mieltä sinä olet?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

N niin kuin näkökulma täältä

Antaa & Ottaa -blogin Sudenjälki kirjoitti hotelliaamiaisesta. Tai oikeastaan puhe oli salakatselun nautinnollisuudesta sekä leikistä nimeltä kenet ottaisin aamiaisseuraksi. Tykkään itsekin leikkiä vastaavanlaista leikkiä esimerkiksi kahvilassa. Kuvitella millaisia ihmisiä pahaa aavistamattomat kahvittelijat ovat. Missä he asuvat? Kuinka heidän kotinsa on sisustettu? Mikä heidän ammattinsa on? Käyvätkö töissä parhaillaan? Onko heillä perhettä: puoliso ja/tai lapsia? Mitä he harrastavat? Se on kiva leikki. Kannattaa kokeilla.

Se ei kuitenkaan ollut se, mikä sai miettimään asiaa pari viikkoa pienessä mielessäni. Loppukappaleessaan Sudenjälki toteaa, ettei hänen mielestään maailmassa ole mitään karmeampaa kuin katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä mitään sanottavaa toisilleen.

Se, että pariskunnalla ei ole mitään sanottavaa toisilleen on karmeaa. Mutta jos näen pariskunnan aamiaisella, joka ei puhua pukahda toisilleen, niin en helpolla vetäise johtopäätöstä, etteivät he koskaan puhu toisilleen. Se johtuu tosin siitä, että en ole kaikkein iloisin päivänsäde aamuisin. Itse asiassa en luonnehtisi itseäni lainkaan päivänsäteeksi. Minä tarvitsen oman hetkeni ja rauhani - niin ja kahvini. Ennen näitä välttämättömyyksiä ei mistään tule mitään. Puhumattomuuteni ei tarkoittaisi sitä, että en enää välitä kumppanistani vaan päinvastoin tarkoittaisi sitä, että rakastan häntä niin paljon, etten pura aamukiukkuani häneen.

Mietin asiaa syvemminkin, koska minulla on uskomus, jonka mukaan ainakin minun maailman ihanin ja kiva on sellainen, että hänen kanssaan voi olla myös hiljaa kiusaantumatta hiljaisuudesta. Perustan väitteeni sille, että äänen tuottaminen ja jatkuva pulputtaminen on helppoa. Ihmisillä on hurja tarve ellei jopa pakko rikkoa hiljaisuus erityisesti vieraassa seurassa, koska hiljaa oleminen on niin kiusallista ja vaikeaa. Hiljaa pystyy olemaan vain sellaisessa seurassa, jossa voi olla ehdoitta oma itsensä. Seurassa, jossa toinen on todella läheinen.

Tämä on näkökulma täältä sinkkujen pääkaupungista. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta yritäpä olla hiljaa.

PS. Käväiskäähän tutustumassa Sudenjäljen blogiin. Lupaan, että se on sen arvoista.

L niin kuin liian suuri pala kakkua

Mä en vaan selviä tästä.

Aloitin eilen innoissani lukemaan Outi Nyytäjän Menestys ja moraali teosta. Nyt vähän jo toivon, että se maailmanloppu tulee ennen kuin saan luettua sen loppuun ja olen vasta sivulla 13. Mieluummin lukisin yltiöpositiivista elämäntaito-opasta kuin kaikkien köyhien joukkolyttäämiseen perustuvaa opusta. Sekä rivit että rivien välit huutaa mulle kovaan ääneen, että koska et sattunut syntymään yläluokkaan, niin mitäpä jos saman tien heittäytyisit sohvalle syljeskelemään kattoon. Se on ainoa, mihin koskaan tulet yltämään.

Meitä ihmisiä riivaa Nyytäjän mukaan ikuinen menestyskokemuksen kaipuu. Sen väitteen pystyn allekirjoittamaan. Menestyskokemukset tuovat elämään sisältöä, pienetkin onnistumiset nostavat itsetuntoa ja tyrkkivät lempeällä tavalla eteenpäin. Ne tarjoilevat oman identiteetin rakennusaineksia. On surullista, jos on ehtinyt 70 vuoden kunnioitettavaan ikään ja kaipaa edelleen jotain suurta ulkoapäin tulevaa kiitosta töistään ja saavutuksistaan. Miksi mikään ei riitä? Eikö ole tärkeintä, että on omissa ympyröissään arvostettu saavutuksistaan. Mulle tuli vain sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää yrittää haukata suurempi kakkupala kerrallaan kuin ikinä pystyy tukehtumatta nielemään.

Yritän kai sanoa, että jos asettaa itse omat tavoitteensa kerralla pilviin, on selvää, että tulee kohtamaan kohtuuttoman paljon epäonnistumisia. Miksi ei voisi hyväksyä sitä, että vain suuri lottovoitto muuttaa elämän marssijärjestyksen kerralla ja kokonaisvaltaisesti? Me muut joudutaan etenemään pienin vauvan askelin ja hyväksymään keskeneräisyytemme. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen omiin vauvan askeliini. Mitä useamman askeleen joutuu ottamaan, sitä onnellisempi voi olla siitä, että on onnistunut ne ottamaan. Teoriassahan koko menestyksen käsite räjähtäisi säpäleiksi, jos kaikki olisivat menestyjiä.

En kiistä, etteikö tekstistä löytyisi myös hyviä ja tärkeitä näkökulmia, koska esimerkiksi akateeminen työttömyys lisääntyy koko ajan ja käytännöllisempiin (lue: matalapalkkaisempiin) töihin emme joko taivu tai meitä ei ylikouluttautumisen vuoksi huolita. Haluan silti säilyttää oman ehkä hiukan ruusunpunaisen kuvitelmani siitä, että me ollaan syntyperästämme riippumatta kaikki samalla viivalla ja se mikä ratkaisee on raudanluja tahto ja realistiset välitavoitteet. Ihan noin niin kuin teoriassakaan en suostu uskomaan, etteikö yksikään johtajista olisi koskaan joutunut lattioita luuttuamaan. Maasta se pienikin ponnistaa.

Jos tästä haluaa hakea jotain hyvää, niin luulen, ettei tämän kirjan luettuani tule ongelmaa esseen kirjoittamisesta tai ainakaan siitä, että en saa siitä riittävän pitkää. 

R niin kuin rikas rakas

Palstoilta löytyy aika ajoin naisia, jotka haluaisivat tietää, mistä tunnistaa rikkaan miehen. Viimeisin tiesi aloituksessaan kertoa, että usean maan kielitaito olisi se juttu. Kaikenlaisia muitakin tunnisteita tuli mainituksi, kuten kallis auto, luksuskoti, merkkivaatteet, rannekello ja harrastukset. Kummallisia stereotypioita ihmiset mielessään luo. Ei sillä, ettenkö itse syyllistyisi samaan, koska stereotypioiden kautta meillä ihmisillä vaan on tapana hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Mulla on vahva epäilys, että kallis auto ja luksuskoti voivat toki olla merkki varakkuudesta, mutta yhtä hyvin siitä, että velkaa riittää lopuksi elämää. Merkkivaatteita voi käyttää kuka hyvänsä. Rannekello, ellei nyt satu olemaan Rolex, löytyy melkein jokaisen miehen ranteesta, vaikka minä naisena olen jo kauan sitten siirtynyt käyttämään puhelimen kelloa. Harrastuksista golfia pidetään usein varakkuuden merkkinä, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että isäni ei ole millään mittarilla mitattuna rikas ja silti se on yksi hänen harrastuksistaan. Enemmänkin näissä kaikissa on kysymys siitä, että haluaa mahdollisesti näyttää ulospäin olevansa varoissaan, mutta todellisuus on monesti tarua ihmeellisempää. Aina ei välttämättä ole kysymys edes siitä, että haluaa esittää maailmalle olevansa rikas. Tiedän, kun itse kerran makselen irvistellen henkilökohtaisen rääkkääjän laskuja, vaikkei opiskelijalla oikeasti olisi varaa sellaiseen. Mun kohdalla se tarkoittaa pelkästään sitä, että kun vertaa kaksi vuotta sitten otettua valokuvaa ja tänään otettua valokuvaa, niin näen tarkalleen mihin ne rahat on menneet.

Mutta mistäs sen rikkaan rakkaan sitten voi tunnistaa? Ei niin yhtään mistään. Rikkaat ja köyhät erottaa toisistaan vain omaisuuden määrä, jota ei yleensä pysty päällepäin arvioimaan. Jotenkin musta tuntuu, että jos olisin rikas, niin saattaisin olla entistäkin tarkempi sen suhteen, että rinnalla kulkisi ihminen, joka on kiinnostunut ihmisestä eikä rahasta. Jälkimmäisiä kun varmasti riittäisi yllin kyllin. Toisin sanoen pitäisin huolen, että sulautuisin joukkoon. Jaksan silti huvittua siitä, että rikkaus liitetään aina vaan maallisiin ulkoisiin tunnisteisiin, kun suurin osa heistä kulkee tuolla meidän köyhien joukossa niin, ettei kukaan ikinä arvaisi totuutta.

Ä niin kuin älä koskaan ikinä muutu

Selvitetäänpäs nyt tämäkin asia, koska onnistuin repimään siitä jonkinasteista kiukkua matkalla vuoden viimeiseen tenttiin. Ei riittänyt, että jouduin ajamaan yli 50 kilometrin matkan säätä ja henkeäni uhmaten. Lisäksi radiossa käytiin väittelyä aiheesta koulujen joulujuhlat. Yksi ainoa herraihminen katsoi aiheelliseksi soittaa ja puolustaa mun mielipidettäni ja loput olivat jotain ihme tyyppejä, joiden mielestä asioiden pitää tapahtua aina samalla tavalla kerta ne on aina tehty niin.

Koulujen joulujuhliahan sävyttää kristillinen perinne, joka on noussut tapetille erityisesti nyt, kun monikulttuurisuus on valtaamassa alaa meidänkin leveyksillä. Hienoa, kun on noussut. Kuten kaikki elämää suuremmat ongelmat, niin tämäkin on sidottu uskontoon. Ei ole oikein, että yhtä uskontoa suositaan koulun päättäjäisjuhlien varjolla sanon ma. Käsittääkseni meillä on lakiin kirjattu oikeus uskonnonvapauteen, joten miksi ihmeessä koulujenkin pitää pakkosyöttää jotain historiallisia muinaisjäänteitä? Ja miksi ihmisten pitää kuorossa huutaa, että ne vääränväriset ja vääräuskoiset tulivat pilaamaan meidän kulttuurihistorian, tavat ja perinteet? Niiden vikahan se tietenkin on. Sillä ei esimerkiksi ole mitään tekemistä, että suomalaisetkin ihmiset eroavat sankoin joukoin kirkosta. Minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että jos he nyt sattuvat joulua viettämään, niin se on enemmän mukavan yhdessäolon ja rauhoittumisen aikaa kuin kaikkien meidän vapahtajamme syntymäjuhla. Jos he haluaisivat kristillisiä traditioita, niin heräisivät joulukirkkoon keskellä yötä ja matkustaisivat sinne läpi tuulen ja tuiskun. Siis niinhän jo Juhani ja Liisikin tekivät.

Eihän tämä ole edes mikään uusi aihe, vaikka korostuukin taas näin tulevien pyhien alla. Aika moni ihan syntyperäinen suomalainen vanhempikin käy jatkuvaa vääntöä päiväkotien ja koulujen kanssa siitä, pitääkö heidän pilttinsä osallistua esimerkiksi ruokarukouksiin ja ellei pidä, niin kuinka se on mahdollista toteuttaa ilman, että piltti tuntee olonsa käytävässä tai eteisessä yksinään ulkopuoliseksi. Toteutuuko uskonnonvapaus, jos on laitoksia, joissa väkipakolla opetetaan jonkin tietyn uskontosuuntauksen oppeja perinteen varjolla ja jätetään toiset uskonnot täysin huomiotta, koska ei tiedetä niistä mitään? Väittäisin, että ei toteudu. Eikö siis kaikki vaan voisi laittaa suut suppuun ja tehdä hartausharjoituksensa niille varatuissa paikoissa tai kotonaan? Häh?

Onhan meillä kaikilla perinteemme, mutta mikä muka tekee siitä omasta perinteestä paremman kuin toisten perinteet? Maantieteelliset rajat on ihan äärettömän tyhmä peruste. Maassa maan tavalla, mutta oletteko sattuneet huomaamaan, että maan tapakin on muuttumassa kovaa vauhtia. Sekin on typerä peruste, että aina on tehty näin. On monia asioita, jotka on pielessä eikä ne koskaan muutu edes parempaan suuntaan, ellei joskus joku uskaltaisi tehdä toisin.

PS. Olen jo melkein toipunut siitä, että Tuntemattoman sotilaan esitysajankohtaa mentiin muuttamaan.  Sehän on aina alkanut kello 14.00. Aihe on niin arka, että en uskalla ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen. Kiva kun kuitenkin esittivät sen vielä.  ;D

S niin kuin salaisuudet

Väittävät, että kaikilla on salaisuuksia. Saa ollakin, en minä sillä. Pienet viattomat valkoiset valheet, kuten 200 euron kenkien maksaminen käteisellä, ettei kotona tiedetä paljonko ne oikeasti maksoivat on ihan ok, kunhan maksaa omilla rahoillaan. Yritän sillä tavoin huijata joskus jopa itseäni. Kengät ovat ehkä huono esimerkki ainakin itseni kohdalla, koska en ikinä, koskaan, milloinkaan maksaisi tuollaisia summia kengistä, joihin kuitenkin kyllästyn seuraavalla viikolla tai ensi kuussa. Maksan käteisellä, että olisi helpompi unohtaa omantunnon sitkeä kolkutus muka tuhlailusta ja siitä, että ruokakassa kaventui juuri huikeasti.  Saatan jättää kuitinkin kauppaan, ettei vaan tarvitse nähdä totuutta. Ymmärrän siis salaisuudet, jotta on helpompi pysyä sovussa, vaikka sitten vain itsensä kanssa. 

Sitten on ne isot ja enemmän ongelmia aiheuttavat luurangot kaapin perukoilla, jotka mustuttavat mielen ja vievät elämänilon kaikilta niiltä, jotka niitä joutuvat säilömään. Tekee mieli mennä sinne kaappiin itsekin, ettei joudu vahingossa johonkin valehtelun kierteeseen mukaan, jossa ei kohta edes muista, mitä sanoi kenellekin.

Omien luurankojensa kanssahan voi toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Minä olen ottanut tavakseni ilmoittaa niille, että ilman vuokranmaksua on turha yrittää ottaa pysyvää asuinsijaa minun kaapeistani. Meillä on ihan liian vähän kaappitilaa muutenkin. Tuskin sellaisia salaisuuksia on olemassakaan, että kukaan muu ei olisi koskaan töppäillyt samalla tavalla. Kaikki ei ehkä ymmärrä, mutta mitä sitten. En minäkään ymmärrä toisten tuomitsemista vain siksi, että itse on päässyt kovin helpolla asioidensa kanssa ja on ollut niin briljantin älykäs, että lakkasi itse kokonaan elämästä. Tietenkin monesti vikaa on myös itsessä ja omissa valinnoissa, mutta muuttaako toisen aiempien tekojen paheksuminen ja tuomitseminen niitä jo tapahtuneita miksikään?  Menneet on menneitä. Vain sillä, mitä on nyt, on jotain merkitystä.

Minulla on siis todella huono häpeällisten salaisuuksien toleranssi. Olen tosin huomannut, että puhuminen auttaa ja että häpeän määrä ei olekaan vakio vaan sidoksissa ensinnäkin töppäilyiden määrään ja laatuun, mutta myös ikään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän osaa hävetä kaikkia pikkujuttujakin. Yllättäen olen myös huomannut, että häpeä laimenee, kun asioistaan puhuu. Pelkästään omassa pikku päässä vatvotut asiat saa aina huomattavasti suuremmat mittasuhteet kuin avoimesti puhutut.

Törmäsin kuitenkin aivan toisenlaiseen ongelmaan. Onneksi vain teoriassa. Mitä sitten tehdä, jos kaikki ihmiset pitävät sinua niin luotettavana, että kertovat kauhutarinansa juuri sinulle ja vannottavat olemaan vaiti totuudesta? Mitä sitten, jos on jo myöhäistä tunkea sormia korviin ja lällättää, ettei vaan kuule toisen kertomaa tarinaa? Kuinka synkkiä salaisuuksia sitä on riesanaan kannettava luotettavuuden nimissä? Jos esimerkiksi kuulee salaisuuden, jossa syytön tulee saamaan tuomion toisen tekemisistä, niin onko edes oikein pitää salaisuus itsellään? Tahdon uskoa, että itselläni olisi nykyään sen verran selkärankaa, että ilmoittaisin salaisuuden tilittäjälle, että ellei hän kerro asioiden oikeaa laitaa tiettyyn takarajaan mennessä, niin minä teen sen. Oikeassa elämässä olen päätynyt totuudentorveksi vain salaisuuden kertojan pyynnöstä, jolloin hän on itsekin ymmärtänyt, että on olemassa kahdenlaisia salaisuuksia: niitä, joita voi pitää ja niitä, joita ei voi. Ensiksi mainittuja kyllä vaalin huolella ja rakkaudella. Jälkimmäisiä en mielelläni edes kuulisi. Sitä paitsi, jos jollakin on salaisuus, jonka todellakin haluaa estää leviämästä mihinkään, niin lienee parasta pitää se oikeasti vain itsellään.

Kuva: Energiakeskus indigo

U niin kuin uskottomuus

Väittävät että uskottomuus olisi nousussa ja miettivät, kuinka salarakkaasta pääsee parhaiten eroon. En minä tiedä, kun en tiedä edes sitä, mistä sellaisen salarakkaan saisi. Julkirakkaan puuttuminen (ei, ei tarvitse lupautua sellaiseksi) tietenkin hiukan vaikeuttaa asiaa myös. Turhaa pohtia sellaista ongelmaa, jota ei omalle kohdalle kaiketi voisi edes syntyä. Sana kaiketi piti ympätä väliin siksi, että liika varmuus yleensä tarkoittaa sitä, että löytää itsensä hetken päästä tilanteesta, jota ei koskaan voinut kuvitella edes mahdolliseksi. Kuten monesti aiemminkin on tullut todettua, niin maailmankaikkeudella on huono huumorintaju.

Onko uskottomuuden nousu fakta vai puhutaanko siitäkin nykyään avoimemmin? Jos uskottomuutta on enemmän kuin ennen, kuvitellaanko sen olevan hyväksyttävämpää, koska kaikki muutkin tekevät niin? Minulla on uutinen: mikään ei muutu moraalisesti hyväksyttäväksi vain siksi, että muut tekevät niin.

Miksi rakastaan haluaa satuttaa jollain niin jäätävällä tavalla? Joo, joo. Olen kuullut sen selityksen, että "ei se halunnut satuttaa". Selitykset sivulle seitsemän, koska jos ei halunnut satuttaa, niin sitten ei edes harkitse salasuhdetta. Jos on epävarma siitä voiko joku teko satuttaa toista, niin voi pysähtyä miettimään tilannetta päinvastaiseksi: satuttaisiko salasuhde minua? Jos vastaus on kyllä, niin älä missään olosuhteissa tee sitä. Jos vastaus on ei, niin kannattaa ehkä sittenkin vielä tarkistaa kumppanilta, ajatteleeko tämä samoin. Aika harvalle taitaa olla yhdentekevää, jos kumppanilla on niin paljon rakkautta, että jakaa sitä kaikille. (Tämä ei siis koske polyamoriaa ja avoimen suhteen kannattajia, koska silloinhan puuttuu kokonaan etuliite sala. Vaikka minun on vaikea ymmärtää sitäkään, koska minulle yhdenkin rakastamisessa on joskus liikaa, niin ainakin pelaavat avoimin kortein.)

Se ei siis halunnut satuttaa eikä voinut itselleen mitään, koska tilanne vei ja se tuntui hyvältä. Anteeksi vaan, mutta tilanteet ei todellakaan vie ketään yhtään mihinkään. Kysymys on joka kerta itse tehdystä valinnasta. Haluttiin, että tuntuu hyvälle, mutta ei mietitty hetkeäkään kuinka hyvälle siinä vaiheessa tuntuu, kun jää kiinni.  Se ei ollut sen hetken ongelma. Siitä tulee ongelma vasta, kun se ei niin salainen kumppani päättää suhteen. Tosin en usko, että pettäjän kipuilu on koskaan verrattavissa siihen maanjäristykseen, jonka se aiheuttaa toisessa.

Monet yrittävät vielä uskottomuuden jälkeenkin palata yhteen. Harva siinä kuitenkaan onnistuu, koska itseään ruokkiva noidankehä on syntynyt. Petetty osapuoli ei luota ja pettäjä oikeuttaa seuraavat tekonsa sillä, ettei petetty kuitenkaan luota. Saattaa vielä miettiä sitäkin, että teko ei voinut olla niin vakava, jos kerran toinen antoi anteeksi. Ihan kuin se anteeksianto olisi tapahtunut arvioimalla teon vakavuutta. Anteeksi annetaan luultavasti siitä syystä, että yhä rakastetaan pettänyttä ja toivotaan, että on ottanut opikseen virheistään. Ja koska huonostakin suhteesta on joskus kovin vaikeaa päästää irti.

Monessa asiassa minusta on vuosien myötä tullut hyväksyvämpi ja vähemmän tuomitseva, mutta uskottomuus ja salasuhteilu ei kuulu niiden joukkoon. Siinä se on laaki ja vainaa.

S niin kuin superäiti

Aritmetfis paljastaa keskustelupalstalla, ettei äitiys ole hänen juttunsa ja yllättäen siellä ollaan kertomassa, että vasta, kun on täysin valmis luopumaan omasta elämästään ja omasta hyvästään, on kypsä äidiksi. Sitä ennen on pelkästään huono, norsunkorkuisin kirjaimin. 

On se kiva, että meitä huonoja omaa etuaan ajattelevia äitejä on enemmänkin. Tosin en ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä, koska eturistiriidoissa lapsi on ajanut omien tarpeideni ohi. Se, että olen tuntenut siitä ohi ajamisesta ärsyyntymistä ja suuttumusta, ei tee minusta eikä kenestäkään huonoa äitiä. Eri asia sitten on, kuinka sen turhautumisensa käsittelee. Jos sitä ei pura lapseen, niin äidilläkin lienee oikeus tunteisiinsa. Keskustelupalstalle avautuminen on aika harmiton tapa ja samalla se avaa tabua aina uhrautuvasta äidistä muillekin ristiriidan kanssa painiville. Kaikki ei ihan oikeasti nauti siitä, että omat harrastukset ja pyrkimykset elämässä pitää haudata johonkin kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja. Eikä ne omat harrastukset ja pyrkimykset ole mitenkään sidottuja ikään, koska terveellä aikuisellakin tulee aina uudenlaisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Useimmiten äidin etu on myös lapsen etu. Esimerkiksi äidin liikunnallisten harrastusten voidaan olettaa pitävän äidin terveenä ja kunnossa, jolloin jaksaa paremmin lapsenkin kanssa. Koulutukseen ja uraan liittyvät pyrkimykset puolestaan lisäävät elintasoa, jolloin lapsenkin elintaso nousee. Tietenkin voidaan kysyä, että missä kohtaa menee rahan ja taloudellisen hyvinvoinnin raja? Kuinka hyvin täytyy taloudellisesti mennä, jotta kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se aina vähän auttaa, jos ei esimerkiksi ruokakaupassa tarvitse miettiä onko tänään varaa ostaa oikeasti ravitsevaa ruokaa. Se lapsikin kun sattuu tarvitsemaan sellaista kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Lapsi on myös hyvä saada puettua vaatteisiin, koska meidän yhteiskunnassamme on tapana pukeutua. Nekään eivät ole ilmaisia. Kahden vanhemman taloudessa nämä asiat varmaan hoituvat hiukan helpommin kuin yksinhuoltajalla.

Lapsissa on myös se hyvä puoli, että he kasvavat ja lentävät pesästä aikanaan. Jos äidillä ei ole ollut muuta elämää kuin lapsensa siihen asti, niin aika tyhjän päälle tulee jäämään. Vaikka puoliso olisi pysynyt samana kaikki ne vuodet, niin voi myös käydä esimerkiksi niin, että hän kuolee. Jos on uhrannut koko elämänsä lapselle/lapsille, jättänyt koulut kesken tai tutkinnosta on aikaa jotain sata vuotta, tehnyt pätkätöitä matalapalkkaisilla aloilla tai ei hankkinut ollenkaan työkokemusta jne., niin millä nämä superäidit puolison menetettyään luulevat elävänsä? Pyhällä hengellä ja rakkaudella lapseensa?

Kyllä se nyt vaan on niin, että se itsekkyydeksi kutsuttu on rakkautta omaan itseen ja lapseen.

O niin kuin onko se syntymävika?

Sehän nyt on selvää, että koskaan ei voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Erittäin hyvin sen huomaa kampaajan työssä. Jos on kiharat hiukset, inhoaa niitä. Jos on suorat hiukset, nekään eivät ole hyvät. Jos on ruskeat hiukset, niin ne on vähintään vääränsävyiset ruskeat jne. Tämä sama näyttää pätevän myös miehiin. Jos on sohvaperuna, haluisi sen joskus liikkuvan pidemmälle kuin jääkaapille ja takaisin, ja jos on liikunnallinen, haluaisi sen lopettavan sellaisen epäterveen toiminnan. Valitus hiuksista kampaajalle tuottaa usein toivotun tuloksen ainakin siihen asti, että asiakas alkaa itse hoitaa ja laittaa hiuksiaan. Valitus miehestä ystävälle tai vaikkapa keskustelupalstalle ei yleensä tuota mitään tulosta, koska mies on autuaan tietämätön käsillä olevasta räjähdysalttiista ongelmasta.

Olen törmännyt viimeisimpään valitukseen viime aikoina yhä useammin. Naiset ovat eron partaalla, koska heidän miehellään on harrastus. Jotenkin minun on vaikea nähdä ongelmaa - paitsi ehkä naisen korvien välissä. Toki onhan se suuren luokan pettymys, jos otti sohvaperunan ja nyt se on alkanut poistua kotoaan. Siinähän sitä onkin syytä kerrakseen laittaa lusikat jakoon. Esimerkiksi juoksijan puoliso odottaa miehensä kyllästyvän juoksemiseen eikä ymmärrä, mitä kiksejä kohta jo (halleluujaa) viisikymppinen mies voi siitä edes saada. Toisaalta tietämättömällä on myös ongelma, koska ei löydä parisuhdetta kuntoilunsa vuoksi. Omien sanojensa mukaan häntä pidetään pelimiehenä, koska käy salilla ja huolehtii ulkonäöstään. Anteeksi vaan naiset, mutta mikä teitä oikein vaivaa? Onko se syntymävika vai sattuiko joku muu onnettomuus? Mikä ihmeen ajatusmalli se sellainen esimerkiksi on, että miehen terveys menee, koska juoksee? Ihan vaan sillä kyselen, kun olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että liikunnalla (jota juokseminenkin käsittääkseni on) on positiivisia vaikutuksia terveyteen eikä päinvastoin.

Oikeastaan luulen, että juoksijan puolison ongelma ei ole miehen harrastus, vaan ajankäyttö. Luulisin, että hampaankoloon saattaa jäädä jotakin, jos miehen elämässä ei ole enää mitään muuta kuin treeni. Ennen se sentään tyhjensi tiskikoneen joskus. Parisuhteen ongelmat harvoin selviää sillä, että ei itsekään tiedetä, mikä se todellinen ongelma on. Osoitetaan syyttävästi naapurin aitaa, kun vika on oman talon perustuksissa.

Tietämättömällä ei taida olla sen suurempaa ongelmaa kuin muillakaan sinkuilla, jotka ovat sinkkuja vastoin omaa tahtoaan ja tekevät parisuhteettomuudesta itse itselleen ongelman. Jossain on varmasti hänellekin se nainen, joka pystyy hyväksymään sen tosiasian, että mies viihtyy yhtä paljon tai jopa enemmän peilin edessä kuin kumppaninsa. Tai voi hänellä olla ongelma. Jos parisuhteettomuudesta tekee itselleen ongelman, niin se epätoivo haisee todella pahalle ja kauas eikä siihen auta suihku eivätkä hajusteet.

F niin kuin forever yours

Nyt en ymmärrä. En niin yhtään. Vaikkei mun ymmärryksellä tietenkään ole mitään väliä tässäkään tilanteessa.

Olette ehkä muutkin törmänneet tähän tietoon, jossain muussa yhteydessä, mutta mainittakoon, että hän on antanut tatuoida rakkaansa nimen niskaansa ja hänen rakkaansa on antanut tatuoida hänen nimensä kaulaansa. Toisella heistä on aikaisempaakin kokemusta rakkaansa nimen tatuoinnista ja siitä, kuinka helposti nimi muuttuu, vaikkapa kokonaan toiseksi sanaksi. Just for you, beibeeeee!

Minähän en paheksu tatuointeja, mutta ei se täysin ehdotonta ole. Jos haluaa hakkauttaa kuvan/kuvia/kirjaimia ihoonsa, niin olen sinut sen kanssa, jos

a) kuvalla/kirjaimella/sanalla on merkitystä kantajalleen,

b) kuvaan/kirjaimeen/sanaan liittyy mielenkiintoinen tarina ja

c) koko ihopinta-alasta ei ole tehty aarremaan karttaa.

Myönnän, että toisen nimen tatuoiminen ihoon on jollain tasolla jopa söpöä ja romanttista, mutta samalla se on myös yltiöoptimistista ja sinisilmäistä. Esimerkiksi viime vuonna (2011) Suomessa avioliittoja solmittiin 28 408 kappaletta ja avioeroon päättyi 13 469 avioliittoa. Toivottavasti vain murto-osa niistä oli samana vuonna solmittuja ja päättyviä. Pelkästään tällä perusteella on olemassa kaksi asiaa, joita en ikinä tekisi miehen tähden: ensimmäinen on yhteinen pankkitili ja toinen miehen nimen tatuoiminen mihinkään kehon osaani. Ensimmäisen kohdalla voisin joustaa tietyin ehdoin, mutta omastani en kokonaan luopuisi, jälkimmäisen kohdalla ei ole neuvotteluvaraa. Uskon ja toivon, että rakkautensa voi osoittaa jollain muulla merkityksellisemmällä tavalla, jos se maailman ihanin ja kiva kohdalle osuu. Kyllähän hän nyt arvonsa tietää ilman, että hänen nimensä on tatuoitu poskeeni.

Rikostaustan omaavat enkelit on tietenkin erikseen. Tokihan kaikki enkelin vuoksi tekisi ihan mitä vaan. Eiks niin?

M niin kuin menovinkki

Kun maas' on hanki ja Turussa Silakkamarkkinat, niin kello 19 alkaen taivaalle ammutaan ainakin 340 rakettia. Osana Sinisiä ajatuksia -kampanjaa Martinex on luvannut hankkia raketin jokaista kymmentä naamakirjassa mukaan ilmoittautunutta kohden.

"Sinisiä ajatuksia on kampanja, jolla suomalainen perheyritys tukee SOS-lapsikylän toimintaa. Kampanjalla kerätään hyvää tekeviä Sinisiä ajatuksia. Jaa oma Sininen ajatuksesi täällä: https://www.facebook.com/SinisiaAjatuksia"

"Lapsuudessa vesi ei ole koskaan liian kylmää uimiseen" JJS

"Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta, vapautta ja pieni kukka." ST

Rakettimäärä alkaa olla sen verran huikea, että se ei todellakaan ole ilmaista lystiä. Rahat olisi toki voinut käyttää SOS-lapsikylän tukemiseen eikä raketteihin, mutta jos unohtaa maailmanparantaja asenteensa, voi ehkä mennä nauttimaan rakettien räiskeestä. Leikitään, että varat eivät menekään taivaan tuuliin. Sitä paitsi elämykset ja ilotulituksetkin on tärkeitä. Hyvä ilotulitus, kivampi mieli.

S niin kuin sietäminen

Totuus löytyy raudasta -blogin Marko haastoi miettimään kuinka turhat ennakkoluulot voisi kärrätä arvoiseensa paikkaan, esimerkiksi kaatopaikalle muun haisevan jätteen joukkoon. Tulin tänne miettimään onko minulla hänen tapaansa muuta lisättävää kuin harras ja innokas nyökyttely, joka menee ihan hukkaan, kun kukaan ei kuitenkaan näe sitä. Ihan kuin minulla olisi jotain kokemustakin ennakkoluuloista. Markon tapa kuulostaa kuitenkin järkeenkäyvältä: pelkojen kohtaaminen uusiin asioihin tutustumalla ja kokemuksista oppiminen. Ne ovat tehokkaimmat aseet.

Itse asiassa olenhan minä kohdannut ennakkoluuloja, mutta olen jo pienestä pitäen huomannut kulkevani niiden suhteen vastavirtaan. Lapsillahan on taipumusta poimia vanhemmistaan varsinkin niitä ominaisuuksia, jollaiseksi ei ainakaan halua tulla. Äitini oli ennen hyvin herkkä arvostelemaan kärkkäästi kaikkea hiukankin erilaista. Taktiikkani oli olla aina periaatteestakin eri mieltä. Jos äiti sanoi "kato neekeri", minä vastasin "kato ihminen". Sinnikkään kasvatukseni seurauksena äidistäni on tullut myös kohtuullisen ennakkoluuloton nainen. En ainakaan myönnä, että kasvatuksen suunta olisi ollut toinen. Äitikö olisi tartuttanut minuun ennakkoluulonsa? No ei ikinä!

Toisaalta melkein levitin punaisen maton Tuomas Enbuskelle noin vuosi sitten hänen kirjoitettuaan homoseksuaalisuudesta ja  suvaitsevaisuudesta Uuden Suomen -blogissaan:

"Suvaitsevaisuus on vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta."

Tuomas sanoo parilla lauseella sen, mitä ajattelen suvaitsevaisuudesta. Siitä on tullut hieno termi, johon kaikki pyrkivät. On hienoa, kun voi päästä sanomaan suvaitsevansa erilaisuutta. Paitsi ettei ole. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Huomaamattaan tulee arvottaneeksi toisen paremmaksi kuin toisen. Koska suvaitseminen sisältää aina asioiden arvottamista hyväksymisen tai hyväksymättä jättämisen kautta, minä en halua kuulua suvaitsevaisuus-lahkoon. Suvaitkaa te, minä siedän.

Julistukseni jälkeen voin todeta, että jäin miettimään onko suvaitsemisella ja sietämisellä sittenkään kovin suurta eroa? Onko kysymyksessä vain sanapeli, jolla saa tyynnytettyä kapinoivan mielensä?

Kielioppi- ja kirjoitusvirheiden sietäminen on vaikeaa minullekin,

vaikken ole virheetön siinä asiassa itsekään.

Rajat ne on sietämiselläkin.

V niin kuin väkivallan uhka

Yhdellä lempistalkattavistani on ongelma. Me emme voi auttaa häntä, koska tiedän, ettei monikaan teistä tunnusta stalkkaavansa häntä myös (ja joo, moni ei oikeastikaan stalkkaa). Se on toisaalta ymmärrettävää, koska se on joissain määrin verrattavissa sosiaaliseen itsemurhaan. Tai stalkkailu vielä menettelee, mutta että olisi vielä samaa mieltäkin asioista. Eri mieltä oleminenkin on riskaabelia hommaa, koska joukosta löytyy aina joku, joka on päättänyt pystyvänsä muuttamaan koko kansakunnan ja ehkä jopa maapallon ihmisten mielipiteet yhteneväisiksi kanssaan käyttämällä toisia halveksuvaa ja lyttäävää kieltä. Valitettavan usein nämä kaikkein innokkaimmat puolestapuhujat ovat niitä, jotka tekevät alkuperäiselle puhujalle eniten hallaa. Ja innokkaimmat vastustajat puolestaan antavat vaan lisää buustia sekä vakuuttavat alkuperäisen mielipiteen olevan sittenkin parempi. Näin päädytäänkin siihen ongelmaan. Tuija Saresma on naistutkimuspäivien esitelmän tiivistelmässään kirjoittanut, että "Laasasen blogien keskustelulle on leimallista...pinnan alla vellova väkivallan uhka."

Mikä on pinnan alla vellovaa väkivallan uhkaa? Luin muutamia Henryn aikaisempia postauksia kiinnittäen erityisesti huomioni keskusteluun. Valtaosa kommentoijista on miehiä, joten mutu-tuntuma sanoo, että heidän sormenpäistään saattaa joskus tihkua sen verran testosteronia näppäimistölle, että löytyvät ne sanat, jotka joku voi tulkita väkivallan uhaksi. Kun Uuden Suomen palvelut eivät vaatineet rekisteröitymistä ja kommentoimista jollakin tunnistettavalla tavalla, kommenteista huokui ehkä vieläkin enemmän sellainen äijämentaliteetti kuin nykyään. Toki siellä myös on joukossa naisia, jotka pyrkivät vaikuttamaan toisiin vihjailemalla, milloin epäilyksistään Laasasen mielenterveyttä kohtaan ja milloin hänen kyvykkyydestään miehenä. Mutta väitän, että vaikka Laasanen itse ei oikeasti mielestäni käy mainitunlaista keskustelua, niin joukkoon mahtuu niitä, jotka luovat väkivaltaiseksi tulkittavan ilmapiirin. Me naiset varsinkin ollaan joskus kovin herkkiä aistimaan tunnelmaa ja ilmapiiriä.

Jos oikeasti haluaisi ymmärtää mistä on kysymys, pitäisi varmasti määritellä ensin väkivalta. Monillehan väkivaltaa on vain se, että otetaan pesäpallomaila ja mennään nuijimaan oikeasti eri mieltä oleva. Väkivalta käsittää kuitenkin aika paljon enemmän kuin pelkät fyysiset toisen koskemattomuutta loukkaavat teot. Sekin, että jotkut päättävät mennä henkilökohtaisuuksiin (viittaus esimerkiksi narsismiin kohdistettuna Laasaseen) voidaan tulkita väkivallaksi. Joten kyllä, jotkut kommentoijat sukupuolesta riippumatta luovat keskusteluun väkivallan uhan ilmapiiriä. Henkinen väkivaltakin on väkivaltaa. Toisaalta käyttämällä esimerkiksi sanoja tai sanontoja 'v*tunmoinen, kiero huora, juokse siis vaikka suohon jne' luodaan aggressiivista, uhkaavaa ilmapiiriä olipa sanojana kuka hyvänsä ja kohdistuipa se keneen tahansa - ja vaikkei valtaosa keskustelijoista vajoaisikaan samalle tasolle.

Uhka sana viittaa pelkoon. Pelkohan on oikeasti tunne, jolla ei ole välttämättä mitään kosketuspintaa todellisuuteen. Se on tunne, jota vain harvoin pystyy selittämään järjellä. Eräs ystäväni pelkää perhosia. En ole koskaan ymmärtänyt miksi. Minä sentään pelkään ampiaisia, jotka oikeasti voisivat väärässä paikassa hyökätessään jopa tappaa.  Näin se menee kaikessa pelkäämisessä: toisen pelolle on olemassa peruste, jonka ainakin joku voi ymmärtää ja toisen pelko on jotenkin vain täysin irrationaalista. Molempien pelot ovat silti olemassa siitä riippumatta kiistääkö joku ne vai ei.

Mä välillä odotan oikein kovasti sitä, että sekä feministit että maskulistit keskittyisivät omien asioidensa edistämiseen eikä toistensa mollaamiseen. Uskon, että silloin niille tärkeille asioille saattaisi oikeasti tapahtua jotain. Isien asema huoltajuuskiistoissa paranisi ja naiset saisivat enemmän palkkaa tai mikä heidän huolensa nyt milloinkin sattuu olemaan. Feministeillä tuskin on valtaa vaikuttaa niiihin asioihin, joita maskulistit haluavat muuttaa ja päinvastoin. Päädyin kuitenkin taas siihen, että yksi mätä omena voi pilata koko sadon asiassa kuin asiassa. Sanonnan keksijä ansaitsisi ehdottomasti jonkun kunniamerkin.