R niin kuin rikas rakas

Palstoilta löytyy aika ajoin naisia, jotka haluaisivat tietää, mistä tunnistaa rikkaan miehen. Viimeisin tiesi aloituksessaan kertoa, että usean maan kielitaito olisi se juttu. Kaikenlaisia muitakin tunnisteita tuli mainituksi, kuten kallis auto, luksuskoti, merkkivaatteet, rannekello ja harrastukset. Kummallisia stereotypioita ihmiset mielessään luo. Ei sillä, ettenkö itse syyllistyisi samaan, koska stereotypioiden kautta meillä ihmisillä vaan on tapana hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Mulla on vahva epäilys, että kallis auto ja luksuskoti voivat toki olla merkki varakkuudesta, mutta yhtä hyvin siitä, että velkaa riittää lopuksi elämää. Merkkivaatteita voi käyttää kuka hyvänsä. Rannekello, ellei nyt satu olemaan Rolex, löytyy melkein jokaisen miehen ranteesta, vaikka minä naisena olen jo kauan sitten siirtynyt käyttämään puhelimen kelloa. Harrastuksista golfia pidetään usein varakkuuden merkkinä, mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että isäni ei ole millään mittarilla mitattuna rikas ja silti se on yksi hänen harrastuksistaan. Enemmänkin näissä kaikissa on kysymys siitä, että haluaa mahdollisesti näyttää ulospäin olevansa varoissaan, mutta todellisuus on monesti tarua ihmeellisempää. Aina ei välttämättä ole kysymys edes siitä, että haluaa esittää maailmalle olevansa rikas. Tiedän, kun itse kerran makselen irvistellen henkilökohtaisen rääkkääjän laskuja, vaikkei opiskelijalla oikeasti olisi varaa sellaiseen. Mun kohdalla se tarkoittaa pelkästään sitä, että kun vertaa kaksi vuotta sitten otettua valokuvaa ja tänään otettua valokuvaa, niin näen tarkalleen mihin ne rahat on menneet.

Mutta mistäs sen rikkaan rakkaan sitten voi tunnistaa? Ei niin yhtään mistään. Rikkaat ja köyhät erottaa toisistaan vain omaisuuden määrä, jota ei yleensä pysty päällepäin arvioimaan. Jotenkin musta tuntuu, että jos olisin rikas, niin saattaisin olla entistäkin tarkempi sen suhteen, että rinnalla kulkisi ihminen, joka on kiinnostunut ihmisestä eikä rahasta. Jälkimmäisiä kun varmasti riittäisi yllin kyllin. Toisin sanoen pitäisin huolen, että sulautuisin joukkoon. Jaksan silti huvittua siitä, että rikkaus liitetään aina vaan maallisiin ulkoisiin tunnisteisiin, kun suurin osa heistä kulkee tuolla meidän köyhien joukossa niin, ettei kukaan ikinä arvaisi totuutta.

L niin kuin luuri

Houston, we have a problem.

Puhelin ei lataudu. Tai latautuu, mutta vain, kun se on kytketty läppäriin. Saattaisin selvitä tästä ostamalla uuden laturin, mutta jotenkin ohjauduin katselemaan kokonaan uusia puhelimia. Saatan siltikin joutua ostamaan vain sen laturin.

Mun suhde kosketusnäyttöön on vähän sama kuin toisilla parisuhteeseen. Sen kanssa on vaikea tulla toimeen, mutta ilman sitä tuntuu mahdottomalta elää. Siksi luurissa pitäisi olla myös ihan oikea qwerty -näppäimistö, johon voi hätätilassa luottaa, ettei tule tökkineeksi mitä sattuu. Voisiko siitä tinkiä? Tai siis onko siitä pakko tinkiä? Enkö muka voi saada molempia? Ja ellen voi saada molempia, niin kumpi siinä tapauksessa on tärkeämpi ominaisuus? Ehkä sittenkin se kosketusnäyttö.

Omppuun en vaihda, joten se ei ole vaihtoehto, vaikka koko maailma hehkuttaisi sen nimeen. Saat tietenkin yrittää vakuuttaa mut sen ylivoimaisuudesta, jos tunnet palavaa tarvetta siihen. Mutta tuhlaat vain aikaasi.

Lumioita vilkuilin varoen ja ehkä sellainenkin pitäisi kokea, mutta kun Unimukin Lotta sai mut eilen vakuuttuneeksi siitä, että sillä on hiukan liian vilkas persoona mun makuun. Puhelimeksi siis. Ei mun puhelimen tarvitse tehdä pilapuheluita tai välkytellä discovaloja eikä varsinkaan soitella jollekin, joka ei puhu mun kanssa mitään yhteistä kieltä. Äänetönkin sen olisi syytä olla silloin, kun niin käsken.

Toistaiseksi näyttää siltä, että Lumian ainoa hyvä puoli on, että sen saa valkoisena. Niin on siinä myös toinenkin hyvä ominaisuus, vaikkakin liioiteltu. Mobiililaajakaistan tuki on 42 Mbit/s. Siinä on jopa puolet liikaa liittymään nähden, mutta voisi ainakin teoriassa olettaa, että ei maksa liittymässä turhasta, kun laitteen pitäisi myös tukea niitä nopeuksia. Nettiähän sitä yllättäen tulee puhelimella käytettyä enemmän kuin varsinaisesti soiteltua.

Ehkä lähden vaan kaupoille hipelöimään vaihtoehtoja. Ja tulen kotiin uuden laturin kanssa.

M niin kuin medialukutaito

Tuomo Pietiläinen kirjoittaa Hesarissa otsikolla Sponsorointi syö journalismia ja nostaa esiin kolme kysymystä, joita media-alan tekijät ja kuluttajat ovat kesän aikana joutuneet pohtimaan.

Ensimmäinen kysymys koskettaa yllättäen Enkeli-Elisaa. Voiko kirjailija keksiä supersurullisen tarinan ja syöttää sen totena julkisuuteen, jotta teos myisi paremmin? Edelleen olen sitä mieltä, että sana fiktiivinen on esiintynyt tarinan yhteydessä alusta alkaen, joten siinä valossa kirjailija saa tehdä näin. Lukijalla on vastuu siitä, mitä hän ymmärtää. Mutta pidän moraalisesti kyseenalaisena sitä, että kirjoitetaan blogia esiintyen tarinan päähenkilön vanhempina ja annetaan viimeiseen asti ymmärtää, että blogia kirjoittaa nimenomaan Elisan isä Miksu ja äiti Riikka. Sen asian kohdalla olen siis itsekin tullut höynäytetyksi. Voin kuitenkin elää oman vajaavaisen arviointikykyni kanssa.

Toinen kysymys liittyi erään tuotantoyhtiön toimintamalliin. Voiko tuotantoyhtiö laskuttaa yli satatuhatta euroa siitä, että halukas muuttofirma saa esiintyä sen dokumentaarisessa televisio-ohjelmassa? En ymmärrä miksi ei saisi. Jos muuttofirma on halukas maksamaan kuusinumeroisia lukuja sen kaltaisesta mainonnasta, niin antaa mennä vaan. Mielipiteeseeni tosin vaikuttaa se, että en usko televisiomainontaan tai tuotesijoitteluun, vaikka dokumentti saattaa lisätä niiden uskottavuutta. Mielestäni muuttofirma olisi voinut sytyttää samasta arvosta seteleitä palamaan ja saanut sillä tavoin yhtä paljon tuottoa sijoitukselleen. Jälleen vastuu on viestin vastaanottajalla. Ohimennen sanoen joidenkin tutkimusten mukaan on niin, että 90 prosenttia ostopäätöksistä tehdään ystävien tai muiden vertaisten kokemusten perusteella. Ei siksi, että joku maksoi maltaita mainonnasta. Parasta mainosta on siis ylivoimaisesti paras asiakaspalvelu, jonka asiakkaat mielellään suosittelevat ystävilleen ja puolitutuilleen. En toki kiellä, että tietty muuttofirma jää varmastikin mieleen, jos se on näkynyt dokumentissa. Sen jälkeen sillä on kuitenkin vielä valtavasti töitä edessä, jotta siitä tulisi se ainoa oikea muuttofirma.

Kolmas kysymys liittyi siihen, että tunnetut toimittajat twiittaavat rahasta. Voiko televisiokanava maksaa tunnetuille toimittajille siitä, että nämä katsovat yhtiön aamushowta ja twiittaavat siitä mielipiteitään julkisuuteen? Tietenkin televisiokanava saa ostaa twiittejä. En näe tässä mitään ongelmaa ellei kanava aseta ehtoja sille, minkälaisia mielipiteitä kyseinen toimittaja saa Twitteriin päästää. Mielipide on aina mielipide, mutta ei välttämättä kuitenkaan totuus.

Onko tässä kaikessa sittenkin kysymys valtavirtamedian kriisistä? Halutaan ehdottomasti nostaa kaikenlaisia olemattomia metsänpeikkoja esiin, että oma toimeentulo ei vaarantuisi? Jos ihmiset alkavatkin muodostaa mielipiteensä jonkun muun kuin vuosikymmeniä arvostetussa asemassa olevan lehden antamiin tietoihin perustuen, niin lehdelle saattaa käydä huonosti. Lisäksi se asettaa toimittajille paineita, kun uutiset pitäisi saada ulos nopeasti ilman, että luotettavuus kärsii. Sitten käy kuten Enkeli-Elisan kohdalla. Toimittajilla oli liian kiire saada juttuja aikaiseksi, ettei ehditty tarkistaa taustoja tarpeeksi huolellisesti. Totuushan on, että edes Hesari ei pyöri ilman rahaa. Tarvitaan myyvimmät jutut, suurimmat mainostajat ja paljon tilaajia, jotta juttu kulkee jatkossakin. Kaikki edellä kuvatut esimerkit saattavat olla suuri uhka heille.

Mutta koska maailma muuttuu ja onneksi myös suurin osa viestien vastaanottajista ovat oppineet medialukutaitoa ja -kriittisyyttä, niin saattaisi olla aika valtavirtamediankin alkaa miettiä kuinka pysyä arvostettuna äänitorvena sosiaalisen median rinnalla. Oikea tapa on tuskin alkaa osoitella syyttävästi sinne sun tänne. Itse ainakin olen aina suhtautunut varauksella niihin, jotka pyrkivät nostamaan itseään mustamaalaamalla toisia.

T niin kuin tulkinta

En vain pääse eroon aiheesta nettideittailu, vaikka haluaisin jo vilkuttaa sille iloisesti ja toivottaa hyvää loppuelämää. Jokin siinä vaan kiehtoo, olisiko kysymys uutuudenviehätyksestä. En ilmeisesti ole ihmetellyt netin kautta mahdollisesti toisiinsa tutustuvia ihmisiä vielä tarpeeksi eri suunnista.

Toisaalta en voi sanoa, että en ole koskaan tavannut ketään netin kautta. Voin vain sanoa, että en ole etsinyt ketään netin kautta. Ainoa treffi-ilmoitus, jonka olen kirjoittanut löytyy blogistani, mutta siinäkin pyrin eliminoimaan tyystin sen, että kukaan ei vahingossakaan vastaisi siihen. Sen tarkoitushan ei ollut houkutella yhtään ketään. Ja sitten tulee Termostaattori, joka ylistää ilmoituksen joksikin aivan ihmeellisen täydelliseksi.

Ilmoituksen idea tavoitti täsmälleen sen, mitä halusinkin sillä sanoa. Että oikeasti seuraa tai kumppania etsivien ihmisten pitäisiä olla jopa raa'an rehellisiä siitä keitä itse ovat ja mitä he etsivät. Silottamalla ja kiillottamalla pintaa tuhlaa vain omaa aikaansa ja joutuu lopulta kuitenkin tilanteeseen, ettei vastaa antamaansa kuvaa. Jos tarvitsee paljon tilaa itselleen, ei varmaankaan kannata edes väittää viihtyvänsä jatkuvasti rakkaidensa kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sillä tavalla vain tulee pää kipeäksi. Osa-aikaerakkonakin pystyy taatusti löytämään sen oman yhtä paljon omaa rauhaa ja tilaa tarvitsevan vastakappaleensa. Mieluummin odottaa sen edes mahdollisimman lähelle sopivan vastakappaleen löytymistä hiukan pidempään kuin esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Kaikkiahan ei voi ikinä miellyttää.

Toisaalta, jos pitäisi valita joku yhden tekstin perusteella, niin luultavasti mennään taas päin betoniseinää ja lujaa. Kun ollaan pelkän tekstin varassa, moni tulkitsee tekstin oikein, mutta vähintään yhtä moni tekee kaukana todellisuudesta olevia johtopäätöksiä. Kumpikin tulkitsija kuitenkin näkee tekstistä vain sen, mitä kirjoittaja on halunnut näyttää ja lisää siihen hiukan omia mausteitaan. Hyvä puoli siinä on se, että jälkimmäiset ovat ensinnäkin täydellisen vääriä ilmoituksen jättäjälle ja toiseksi se, että jättävät luultavasti kokonaan ottamatta yhteyttä.

Mitä siis oikein yritän sanoa? Netin kautta voi tutustua täydellisyyttä hipoviin ihmisiin. Täydellisiä ihmisiä ei onneksi ole olemassa, mutta riittävän lähellä omaa ajatusmaailmaa olevia on. Tiedän, koska olen tehnyt niin. Netti ei oikeasti poikkea live-elämästä paljoakaan. Täällä me ollaan sulassa sovussa ja välillä hiukan riidoissakin jonkun kanssa. Oikeassa elämässä itsensä suhteen epävarma, on epävarma myös netissä. Ja kuten oikeassakin elämässä, ensivaikutelma ei välttämättä ole se totuus, vaikka sitä olisikin vaikea muuttaa myöhemmin.

Ne lähes täydelliset ihmiset, joihin olen tutustunut ja jotkut jopa tavannut menettämättä luomaani mielikuvaa, ovat kaikki omanneet yhden erittäin hienon ja tärkeän piirteen. He ovat olleet kärsivällisiä ja nähneet vaivaa tutustuakseen pintaa syvemmin. Monesti se on vaivan arvoista.

T niin kuin tyrkky

Jos Suomi24:n ylläpito katsoo aiheelliseksi nostaa sinkkunaisten tyrkyllisyyden päivän kuumista kuumimmaksi puheenaiheeksi, niin toki se kelpaa minullekin.

Aloittaja väittää, että tyrkyllisyys ja mukavuus eivät voi koskaan tulla samassa paketissa, vaan sitä on joko tai. Tyrkkynä hän pitää meikkaamista, hiustenlaittoa sekä vartalonmyötäisten vaatteiden käyttöä. Mukavuus hänen mukaansa on sitä, että on valmis vaihtamaan pari ylimääräistä sanaa tuntemattomankin miehen kanssa. Minusta termit vaatisivat pientä hienosäätöä, jotta ne voisivat sulkea toisensa pois. Tosin hienosäätökään tuskin pystyy siihen.

Jos sinkkunainen ei pukeudu jätesäkkiin ja pitää itsestään sekä ulkoisesta olemuksestaan muutenkin huolen, se ei automaattisesti tarkoita, että hän sillä pyrkisi viestimään kaikille lähellä oleville uroksille, että tässä olisi  täydellinen paketti kaikille heistä. Sama nainen luultavasti tekee saman myös seurustellessaan tai solmittuaan avioliiton.

Tunnustan. Meikkaan ja laitan hiukseni päivittäin - paitsi jos olen päättänyt pysytellä poissa ihmisten ilmoilta. Joskus syyllistyn vartalonmyötäisten vaatteiden käyttöön. Pidin sitä kuitenkin tähän asti enemmän itseni kuin miesten miellyttämisenä. Kun on tyytyväinen peilikuvaansa, on paljon itsevarmempi olo eikä tule tarvetta kirjoittaa keskustelupalstalle kanssasisaria lyttääviä aloituksia. Lisäksi siihen kuuluu ammatillinen ulottuvuus. Kauneudenhoitoalalla olisi vaikeaa olla uskottava, ellei välittäisi lainkaan siitä miltä itse näyttää. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että alalla ei itse asiassa edes työllistyisi kuin ryhtymällä yrittäjäksi, jos jättäisi edellä mainitut asiat tekemättä.

Ammatillinen ulottuvuus on myös se, että työhöni kuuluu vaihtaa pari ylimääräistä sanaa tuntemattomienkin miesten kanssa. Teen sitä toki vapaa-ajallakin, jos joku osoittaa olevansa halukas keskustelemaan ihan mistä tahansa. Eikä se ole edes sukupuolisidonnaista. Aivan samalla tavalla olen valmis vaihtamaan pari ylimääräistä sanaa tuntemattomien naistenkin kanssa. Sitä kutsuisin oikeasti mukavuudeksi. Keskusteluhalukkuus tuntemattomien miesten kanssa on toki mukavuutta, mutta se voi olla myös naamioitua tyrkyllä oloa, vaikka olisikin jättänyt ripsarit laittamatta, tukan harjaamatta ja valinnut vaatetuksekseen tuulipuvun.

Oikeastaan alkuperäisen mielipiteen otsikkona oli: Onko naisen tyrkyllisyys hyvä asia? Tunnen tulleeni huijatuksi, kun avasin keskusteluketjun päätyen miettimään jotain noinkin turhaa. Aina on plussaa, jos pitää itsestään huolen ja on lisäksi mukava. Sama pätee miehiinkin. Ne eivät todellakaan ole toisensa poissulkevia ominaisuuksia enkä pidä miestäkään tyrkkynä vain siksi, ettei sillä ole kaljamahaa, epäsiistiä partaa ja hankkija-lippistä.

Mua siis oikeastaan kiinnostaisi enemmän se, että mitä se tyrkkynä oleminen sitten ihan oikeasti on? Kertoisitko, mikä sinun mielestäsi on tyrkkyä?

T niin kuin totuus

Suomi24 vaikuttaa olevan ehtymätön kysymysten lähteeni. Tällä kertaa etusivun keskusteluksi on noussut kysymys siitä kumpi on ihmisen oikea luonne. Tuleeko totuus humalaisen suusta vai onko ihminen oma itsensä sittenkin selvinpäin?

Sitähän siis sanotaan, että totuus tulee (lapsen ja) humalaisen suusta.
Humalaisella ei ilmeisesti oo silloin rohkeutta sanoo selvinpäin asioita.
Ja tunnepuolen asioistahan useimmiten on kyse.

Hain netistä erilaisia lainauksia:
- humalassa sanottu on selvinpäin mietitty.
- humalassa tulee positiivisemmaksi ja tunteellisemmaksi.
- tulee esitettyä kiinnostunutta, vannottua rakkautta, suunniteltua tulevaisuutta jne.
- viina tuo esiin rakkauden kaipuun.

En ole tietoisesti asiaa tullut koskaan miettineeksi. Nyt tulin siihen tulokseen, että humala muuttaa ihmistä estottomammaksi ja siksi pidän mahdollisena, että kevyesti humalainen ihminen on aidoimmillaan. En kuitenkaan usko, että humala muuttaa ihmistä aina positiviiseen suuntaan, vaikka tunnepuolen asiat nousisivatkin pintaan.

Uskon, että monesti humalassa tulee sanottua asioita, jotka on jo selvinpäin valmiiksi miettinyt. Oma kokemukseni kuitenkin on, että pystyn sanomaan samat asiat riippumatta veren alkoholipitoisuudesta.   Mähän olin monta vuotta käytännössä lähes absolutisti. Se oli valinta, joka siinä elämäntilanteessa oli välttämätön. Kaikesta huolimatta niiden vuosien aikana opin tutkailemaan todellisia tunteitani myös selvinpäin, vaikka tietynlaista pehmenemistä onkin havaittavissa, kun alkoholia on veressä.

Joihinkin ihmisiin varmaan pätee myös kaksi viimeksi mainittua väitettä. En kuitenkaan muista yhtään sellaista tilannetta, että itse olisin esittänyt kiinnostunutta tai vannonut rakkautta humalassa. Rakkauden vannominen nyt tuottaa mulle muutenkin suuria vaikeuksia eikä siihen auta edes kuningas alkoholi. Ehkä tämä kohta on varattu niille ns. pelimiehille ja -naisille, jotka päästelee suustaan muutenkin juuri sen, minkä luulevat toisen haluavan kuulla.

Mihinkä tulokseen mä oikein tulin? Niin, kevyessä hiprakassa ihminen on aidoimmillaan ja minä myös täysin selvinpäin. Kuuden promillen kiinalaisella kyykkykännillä ei ole enää mitään tekemistä aitouden kanssa. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsetko alkoholia saadaksesi totuudet ulos suustasi?

Alcoholic World

H niin kuin helppo

Mä tein sen taas. Takerruin johonkin keskusteluun. Tosin vain siitä syystä, että eräs toisaalla mietti just kyseistä ikuisuusongelmaa. Voiko nainen olla liian helppo?

Siellä oli paljon puhetta atm, atn, ktm, ktn, ytm ja ytn-tyypeistä. Oon mä joskus tosta luokittelusta kuullutkin, mutten ole niin jaksanut siihen perehtyä, koska se on kuitenkin joku pinnallisten ääreistyperien ihmisten keksimä juttu. Sen verran ymmärsin, että se liittyisi ulkonäköön ja ilmeisesti näillä y-alkuisilla tyypeillä olisi vara valita itse onko helppo vai vaikea. Koska siis ketään ei kiinnosta, jos kakku on silkoa sisältä, kunhan vaan näyttää hyvältä. A-alkuisilla ei sen sijaan ole varaa kuitenkaan valita, joten parempi olla vaan helppo ja jopa epätoivoinen, jos joku sattuu huolimaan. Odotuksista k-alkuisten ryhmien ihmisistä en oikein ottanut selvää. Ilmeisesti ne vaan on löytäneet sen kultaisen keskitien muutenkin. Tämä varmasti liittyi olennaisesti asiaan, koska sitä jaksettiin monessakin kommentissa vatvoa.

Tuleeko teillä koskaan keskustelupalstoilla sellainen ylemmyydentuntoinen olo? Joidenkin kommenttien kohdalla mulla taisi tällä kertaa käydä juuri niin, että yhtäkkiä olinkin ehkä fiksuin ihminen maailmassa. Täytyy silti myöntää, että keskustelua oli yllättävänkin mielenkiintoista seurata. Koska kyllä sinne sekaan mahtui myös asiallista pohdintaa.

Äkkiseltään itselle kuitenkin tuli sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää aina leikkiä jotain kissa ja hiiri leikkiä. Eikö sitä vaan voi joko olla kiinnostunut tai sitten ei? Eihän se, että on kiinnostunut kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi samantien laittaa lapset alulle ja varata kirkko? Onko ihmiset jotenkin unohtaneet, miksi joskus kauan sitten oikeasti hiukan tapailtiin ja seurusteltiinkin ensin? Mikä sitten edes on helppo? Tai vaikea? Liittyykö se nyt jotenkin noihin kirjainyhdistelmäihmistyyppeihin (yhdyssanahirviö)? Toisin sanoen olisi vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä: ulkonäkö ja seksi. Maailmassa tuntuu olevan virhe. Taas.

T niin kuin taksonomia

Olen viime aikoina huomannut luokittelevani ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Aion ehkä tehdä saman ihmisille kuin Linné teki kasveille. Ja sitten musta tulee rikas ja kuuluisa. (Linkki johtaa wikiin: Kasvien luokitus Linnén teennäisjärjestelmän mukaan)

Linnén luokittelu perustui kaksineuvoisuuteen, yksineuvoisuuteen tai neuvottomuuteen, joten se ei nyt ihan helpolla käänny ihmisiin. Koska neuvokkuuteen tai neuvottomuuteen perustuva luokittelu on vielä pahasti kesken, yritän sillä välin pärjätä jaolla kolmeen: nyt puhutaan siis sillonku, tässä ja nyt ja sitku-ihmisistä. Jako liittyy oikeastaan vain ja ainoastaan siihen, miten ihmiset näyttää mun silmissä kokevan onnen ja onnellisuuden.

Sillonku

Olen joskus epäillyt, että sillonku ihminen ei edes osaa hymyillä. Olen kuitenkin ollut väärässä, koska heidän muistaessaan tapahtuman jostain menneisyydestä heidän katseeseensa syttyy polte, joka ei jätä mitään arvailun varaan. Huuletkin vetävät hiukan hymyntapaiseen. Ainoa epäkohta on se, että he eivät välttämättä osaa johdattaa sinua sinne onnen hetkeen, koska eivät jotenkin vaan osaa kuvailla tilannetta tai sitten sortuvat siihen uskomukseen, että molemmat on kokeneet tapahtuneen täsmälleen samoin tuntein. Ja se hei oli niin upeaa. Kunpa vaan voisi palata siihen hetkeen ja jäädä sinne. Sitten voisi olla onnellinen.

Mä olisin mielelläni linnanneito jossain keskiajalla, vaikka tiedän, etten kestäisi siellä päivääkään. Eihän sillon ollut edes internettiä. Kuinka ne on voineet pärjätä ilman sitä?

Tässä ja nyt

Tämä on mun lemppariryhmä, vaikka jotkut pitäisi näitä lapsellisen sinisilmäisinä, naiiveina, ja vastuuntunnottomina hunsvotteina. Nämä tyypit tunnustaa eläneensä myös silloin ennen vanhaan sekä kertoilevat hauskoja tarinoita entisestä elämästään. Näillä tyypeillä on aavistus siitä, että on  olemassa mahdollisuus, etteivät huomenna ehkä heräisikään ja siksi ottavat elämästään ilon irti tässä ja nyt. Tänään.

Lapset ja teinit on tästä hyviä esimerkkejä, vaikka joiltain yksilöiltä puuttuukin myös sellainen tietty vastuuntunto, jota mä sit kuitenkin myös arvostan. Pieni lämmön aalto silti häilähti mielessä, kun oma teini oli aivan murheen murtama maya-kalenterin mentyä uusiksi. "Mä olen elänyt ihan turhaan täysillä, kun nyt mulla onkin 7000 vuotta aikaa." Voi toista!

Sitku

Sitku ihmisiä tuntuu olevan enemmän kuin mikään luonnonlaki määrää. Luonnonvalinta on jättänyt puuttumatta asiaan, koska se on toisaalta myös ominaisuus, mikä saa jotkut ihmiset kuitenkin tarttumaan haaveisiinsa ja tekemään asioille jotain. Vain ne sitku ihmiset nostaa ihon kananlihalle, jotka jäävät odottelemaan paikoilleen jotain hyvää tapahtuvaksi, että voisi olla onnellinen.

Sitku ihmiset on ihan kivoja, kun niiden kanssa ei tarvitse elää arkea 24/7/365. Silloin niillä on taipumus muuttua perherauhan säilyttämisen nimissä jämähtäneiksi jarruiksi. Siellä sitä pyöritetään arkea ja istutaan lauantaisin television ääressä, josko se lottovoitto nyt tulisi ja muuttaisi kaiken hyväksi. Elämää ja onnea ei jotenkin kannata laskea loton todennäköisyyden varaan. Todennäköisyys saada 7 oikein 39 numerostahan on... 15 380 937 (mahdollisesta laskuvirheestä voitte syyttää vain kirjoittajaa). Voi mennä muutama elämä ennen kuin onni osuu kohdalle.

Näillä puheilla olen sitä mieltä, että lähes täydellinen onnen kaava löytyy yhdistämällä kaikkia piirteitä sopivassa suhteessa. Olennaisinta on silti, että lakkaa tavoittelemasta sitä onnea. Sitä varten ei tarvitse kuin avata silmänsä ja oivaltaa se.

R niin kuin ruutupaita

Mun suhtautuminen ruutupaitoihin on hiukan kompleksinen. Mä olen kokenut todella vaikeita aikoja, kun ne on tulleet uudelleen muotiin.

Meillä on ollut tapana viettää syksyisin ennalta pikkujoulut työporukan kanssa, koska eihän me joulun alla enää oikeasti mihinkään ehditä. Viime syksynä meille oli järjestetty yllätysohjelmaa, mikä ei välttämättä jälkeenpäin ajateltuna ollut suunniteltu ihan kaikkein järkevimpään järjestykseen. Kuvitelkaapa 10 tyttöä juhlahepenissä yksityissalsatunnilla (se on se tanssi) ja sen jälkeen syömässä, juomassa ja viettämässä iltaa yökerhossa. Koska liikunnallinen osuus tuli yllätyksenä, meillä ei ollut vaihtovaatteita tai mahdollisuuksia mennä suihkuun. Ei tasapuolisuuden vuoksi myöskään niillä tytöillä, jotka tiesivät ohjelman ennakolta. Yök.

Miten meidän epäpikkujoulut liittyy ruutupaitoihin? Ihan vaan siten, että arvatkaapa oliko siellä yökerhossa ainuttakaan miestä, jolla ei olisi ollut ruutupaitaa. Yritä siinä sitten käyttäytyä sivistyneesti, kun 10 vuotta sua itseäsi nuorempi ruutupaita yrittää tulla jutuille. Siinä kohtaa sitä alkaa jo olla äärettömän iloinen siitä, ettei salsatunnin jälkeen voinut käydä suihkussa. Melkein niinkuin opettelee lentämään siltä varalta, että kaveri ei vielä ole niin humalassa, että tuntisi nenässään olevan juuri sopivan hetken poistua. No ei, oikein kiva poika se oli.

Mä olen kuitenkin kasvanut hiukan ruutupaita-asian suhteen menneinä kuukausina. Uusilla silmillä katsottuna se ei välttämättä olekaan huono valinta. Tai nykyiset ruutupaidat ei sittenkään ole niin moukkamaisia kuin ne flanelliset esi-isänsä. Ne saattaa joillain näyttää jopa hyvältä.

Mistäkö tämä ruutupaitafiksaatio nyt pulpahti mieleen? Äitini unesta. Äitihän soittaa mulle joka sunnuntai ja tällä kertaa hänellä oli kerrottavanaan uni, jonka oli nähnyt musta. Olimme kuulemma jossain ravintolassa ja paikalla oli myös uusi mies mun seuralaisena. Oli kuulemma oikein hyvännäköinen ja mukava mies, mutta... Äitikin päätti kertomuksensa siihen, että eihän se oikeasti voinut olla mikään sun miesystäväkokelas, koska sillä oli ruutupaita. Mä jotenkin ymmärrän, että ystäville on tullut asiasta avauduttua, mutta että äidillekin. En paljastanut kuitenkaan, ettei ne kaikki ruutupaitaiset sittenkään ihan kamalia ole. Ja sitäpaitsi äitihän sanoi, että se oli hyvännäköinen ja mukava, joten suotta sitä takertumaan pieniin yksityiskohtiin. 

R niin kuin realisti

Kaikki on varmaan kuulleet hoettavan, että "pessimisti ei pety". Mä uskon, ettei tarvitse olla pessimisti eikä edes skeptikko, jotta voi ottaa vastaan vastoinkäymiset menettämättä toimintakykyään. Riittää, että on realisti: uskaltaa luottaa tulevaisuuteen, muttei kulje laput silmillä. Mä uskon myös, että optimistit on niitä, jotka pettyy kaikkein pahimmin. Optimisteilta puuttuu taito varautua pahimpaan ja siksi se pahin vetäisee oikein kunnolla turpaan, kun osuu kohdalle. Enkä mä tarkoita, että pahimpaan varautuminen olisi jatkuvaa huolissaan olemista. Pelkästään elämän realiteettien tunnustamista. Joskus menee hyvin, joskus huonosti ja joskus hyvin huonosti, mutta aivan varmasti elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista.

Mä uskon Juicen tavoin, ettei elämästä selviä hengissä. Jos mä joskus (no okei melkein aina) annankin käsityksen, että olen skeptinen miesten vihaaja enkä usko mihinkään prinsseihin/ritareihin valkoisilla ratsuillaan, niin on paljon todennäköisempää, että yritän vaan esittää jotain mitä en ole. Mä olen ehkä vaan nykyaikaistanut käsitystä ritariin punaisessa ferrarissa. Siinä samassa ritarit on päivittäneet käsitystään itsestään nykyaikaisemmaksi. Se sopii mulle oikein hyvin.

Tämä nyt on enemmänkin samantyyppinen juttu kuin se, että aina kuuluu narista töihin menemisestä. Työ on pakkopullaa, vie liikaa vapaa-aikaa ja on muutenkin kaikin puolin tylsää eikä anna yhtään mitään. Jos ne ihmiset, jotka valittaa työstään oikeasti olisi tyytymättömiä työhönsä, niin olisihan ne nyt jo tehneet asialle jotain. Olisihan? Älkää pliis ryöstäkö multa sitä illuusiota.

T niin kuin tatuointi

Nimimerkki maksumies on tätä mieltä:

"Olen asioinut muutamissa tai oikeastaan useissa myymälöissä, joissa nuorehkoilla ihmisillä on näkyviä tatuointeja. Noista muutamalle yrittäjälle olen ilmoittanut, että en tule asioimaan heidän myymälässään, jos tatuoitua henkilöstöä on näkyvissä. Miten lie asia eteni?" 

Mua pelottaa, että maksumies joutuu kohta olemaan asioimatta missään myymälässä ja hänen on ryhdyttävä täysin omavaraiseksi. Eikä pelota. Ehkä hänen sitten on vaan nöyrryttävä menemään myymälään, jossa on kehdattu tuoda tatuoitu henkilöstö näkyviin. :D

Faktahan on kuitenkin se, että jos se tatuoitu henkilö on myymälään palkattu, niin eipä sitä mihinkään piiloteta yhden asiakkaan paheksunnan takia. Tatuoitu henkilö ei enää nykypäivänä tarkoita sitä, että henkilö on kriminaalitaustainen. Maksumies ei näyttänyt saaneen ihan hirveän suurta kannatusta aloituksellaan. Keskustelua on saanut aikaiseksi noin 500 vastauksen verran, mutta miinuskäsi on ollut ihmisillä myös herkässä, koska niitäkin oli melkein 280 kappaletta.

Siinä maksumies on oikeassa, että joillain aloilla voi jäädä työpaikka saamatta tatuoinnin vuoksi. Olen itse ollut aikanaan työhaastattelussa, jossa mulle tehtiin selväksi, että kun mut palkataan, niin mitään lävistyksiä tai tatuointeja ei ala ilmaantua palkkauksen jälkeenkään. Joillain aloilla se tosiaan on ymmärrettävää. Ja mitä siihen lupaamisen tulee, niin helpostihan sellaisen lupaa, kun pelkää kuollakseen kaiken maailman piikkejä. Muuten kyllä saattaisin jopa tatuoinnin ottaa. Tosin mieluummin helposti kätkettävän sellaisen.

Onkos teistä kukaan uskaltautunut hakattavaksi eiku tatuoitavaksi? Vai kuulutteko tekin muka niihin, jotka ei voi edes mennä sisälle myymälään, jossa on tatuoitua henkilökuntaa näkyvillä?

Valokuvahaaste: Cold

Lounaaksi Peppersackiin. 

Sain tänään kylmää kyytiä. Mun on ehkä pakko muuttaa käsitystäni ikäerosta. Näkemäni perusteella ja virhearvioinnin tehneenä voin sanoa, että ei sillä iällä ole sittenkään mitään väliä. Jos mä en edes osaa sanoa jonkun olevan mua 20 vuotta vanhempi, niin tuskinpa sillä tosipaikan tullenkaan olisi mitään väliä. Ei musta ole mitään rajoja laittamaan sen suhteen.

U niin kuin ulkonäkö

"Ulkonäköä vaille täydellisesti sopiva"

Pelkkä otsikko nosti karvat pystyyn ja ihan varovasti hiivin lukemaan, mitä muuta henkilöllä oli asiasta sanottavanaan. Ja ei, häntä ei ällöttänyt läheisyys henkilön kanssa, mutta häntä hävetti liikkua julkisilla paikoilla yhdessä. Kieltämättä hankala tilanne, mutta toisaalta kaikkeahan ei voi koskaan saada. Ehkä kuitenkin voisi olla olennaisesti kamalampaa, jos kuori olis kunnossa, mutta sisältö pelkkää paskaa.

Kirjoittajan puolustukseksi pitää sanoa, että hän ymmärsi olla pettynyt itseensä, koska pohjimmiltaan on ollut sitä mieltä, ettei ulkonäöllä ole väliä. Se on pointti, joka hiukan jarruttelee sitä, mitä aioin sanoa. Ulkonäkö ei ole koskaan ollut mulle tärkein kriteeri, mutten toisaalta ole myöskään joutunut tilanteeseen, että olisin joutunut ketään häpeämään.

Häpeämättömyyteen voi olla monta syytä. Ensinnäkään mä en osaa hävetä toisia ihmisiä. Jos he ovat sinut itsensä kanssa, niin se on mulle aivan fine. Tietty itsensä hyväksyminen ja itseluottamus ikäänkuin kaunistaa. Toisaalta voi olla, etten koskaan ole kohdannut ulkoisesti niin vastenmielistä ihmistä, että olisi tullut tilaisuus hävetä. Tai sitten mun maailmaan ei vaan mahdu lainkaan ns. rumia ihmisiä. Eiku, mahtuuhan. Niin päin on käynyt, että joku kaikkien upeana ilmestyksenä pitämä tyyppi on osoittanut todelliset karvansa puheillaan ja teoillaan, ja yhtäkkiä mä olen huomannut myös hänen ulkonäkönsä muuttuneen vastenmieliseksi.

Tietenkin meillä jokaisella on omat mieltymykset siitä, mikä miellyttää silmää. Toinen tykkää tummasta, toinen vaaleasta ja kolmas punapäästä. Yhdelle ehdoton edellytys on, että silmien pitää olla ruskeat, toisen mielestä vihreät ja kolmannelle sillä ei niin ole väliä. Mutta koska noi on kaikki ominaisuuksia, joita pystyy helposti nykyaikana muuttamaan, niin voiko niillä sittenkään olla niin väliä? Mikä sitten olisi niin vastenmielistä, että toista pitäisi hävetä? Onko teillä jotain ehdottomia edellytyksiä sille, miltä mahdollisen kumppanin on näytettävä? 

N niin kuin nollatutkimuksen Nobel-ehdokkaat

Maikkarin Helmestä löytyi listaus yhdestätoista asiasta, joita miehet tiedemiesten mukaan rakastavat.  Jotkin tuloksista ravisteli mun kehittelemiä stereotypioita, mutta suurin osa ei aiheuttanut mitään järistystä. Tarjolla tänään on Neon nollatutkimus nobel-ehdokkaat.

Ensimmäiseksi kiri ehdottomasti Wellingtonin yliopiston tekemä tutkimus, jonka mukaan miehet rakastavat rintoja. Rintojen koolla ei ole väliä, sillä miehet katselevat niitä joka tapauksessa ensin. Jos oikein hyvä flaksi käy, myöhemmin saatat saada myös katsekontaktin.

Kakkoseksi kiri seksuaaliterveyttä mitannut tutkimus, jonka mukaan teini-ikäiset pojat rakastavat masturbointia. He myös aloittavat masturboinnin aikaisemmin ja tekevät sitä useammin kuin tytöt. Ihan varma en ole siitä, että kuinka tutkimus muutenkaan liittyy miehiin. Paitsi että teinipojista ehkä joskus kasvaa miehiä. Siihenkin tosin on vain katoavan pieni mahdollisuus, että niin tulee käymään.

Kolmannelle sijalle kirivät Teksasin ja Minnesotan yliopistot tutkimuksillaan siitä, että miehet pyrkivät tekemään vaikutuksen naiseen autollaan. Sehän nyt on ihan yleisesti tiedossa oleva fakta, että monille miehille auto on sen jatke. Mitähän tähän nyt sanoisi? Mukavampaa sitä on Porchessa itkeä kuin Ladassa, mutta... Mä tykkään enemmän miehistä ratin takana kuin niiden autoista.
Mun empiirinen tutkimus on osoittanut, että vain mersukuskeilla on taipumus parturiin tullessaan tipauttaa avain mahdollisimman näkyvästi pöydälle. Jos siihen ei kiinnitä huomiota, ne poimivat sen käteensä ja alkavat pyöritellä sitä ilmassa. Muut säilyttävät autonavaimensa päänsä kynimisen ajan jossain piilossa. Miten niin tämä ei muka liittynyt auton merkkiin, kuten alkuperäiset tutkimukset väittivät.

Mersuforum.net

Neljännelle sijalle kipusi HerCampusin tekemä tutkimus. Opiskelijamiehiä oli johdateltu vastaamaan kysymykseen siitä, kuinka monta seksikumppania tekee naisesta heidän näkökulmastaan lumpun. Kolmasosa vastanneista oli tarpeeksi fiksuja vastaamaan, ettei seksuaalikumppaneiden lukumäärä määrittele naista. Tutkimuksen tulos kuitenkin oli, että siveytensä menettää, kun on ollut 10-20 seksikumppania. Uskon, että kolmasosa oli joko normaalia vanhempia opiskelijamiehiä tai ainakin tasa-arvon puolestapuhujia. Jos miehellä on ollut 10-20 seksikumppania, niin sehän tekee hänestä vaan entistä paremman ja huolellisesti testatumman rakastajan.

Kinsley Institute on puolestaan tehnyt paljastuksen, että muutama halaus päivässä pitää parisuhdeterapeutin loitolla. Halatut miehet olivat tyytyväisimpiä parisuhteeseensa. Miten voi olla? Mä ihan luulin, että parisuhteessa täytyy olla jotain pahasti vialla, jos halaillaan. Kyllä niiden puolisot varmaan joutuu kärsimään, kun joutuvat halaamaan toista pitääkseen toisen tyytyväisenä.

Kyynelehtiminen miehen edessä ei ole missään nimessä järkevää, koska se laskee tutkimusten mukaan miesten testosteronitasoa. Kun mies tajuaa, että seksiä ei ole tarjolla, niin ei ole myöskään toivoa siitä turvasta, jota itkulla ehkä halutaan. Paitsi että onko tossakaan mitään järkeä. Mä saatan itse itkeä, kun olen äärimmäisen vihainen enkä mä tosiaankaan suostu päästämään ainakaan sitä kiukun aiheuttajaa lähelleni silloin. Kyllä ne hormonitasot laskee itse kullakin. Mutta jo Bob Marley tiesi, että itkun voi välttää, kun ei ole naista.

Mikä-lie-tutkimus on osoittanut, että pitää pyrkiä olemaan epäviehättävä. Nettideittimarkkinoilla flaksi käy kuulemma paremmin, kun miehen ei tarvitse pelätä pakkeja. Oletuksena siis on, että jos olet epäviehättävä, niin kaikki saa mutta komiat ensin.

Kuva ei ota kantaa Duudsonien viehättävyyteen.

Toinen samaan kategoriaan liittyvä tutkimustulos Indianan yliopistolta osoitti, että jos haluaa viestin menevän miehelle perille, pitää olla mahdollisimman huomaamaton. Jos esimerkiksi uutisankkuri on seksikäs, miehet eivät muista kuulemiaan uutisia. Mä en ole ihan varma oliko tämä nyt hyvä vai huono uutinen. Toki vahvisti sitä käsitystä, että jos haluaa tulla otetuksi vakavasti pitää naamioitua tilanteen mukaan. Sitähän naiset tekee muutenkin.

Rochesterin yliopisto on tehnyt tutkimusta siitä, mikä väri saa miehen syttymään. Jos on akuutti tarve, niin kannattaa pukeutua punaiseen. Väriterapiat ja -teoriat on jo aikoja sitten tuoneet esiin punaisen kiihottavan ja energiaa antavan vaikutuksen, joten oliko tämäkään lopulta mikään oikea tutkimustulos. Jossain on menty  aikaisemmin jopa niin pitkälle, että on kehotettu sisustamaan makuuhuone punaisella, jos kaipaa vireää seksielämää ja vähempi uni on okei.

Treffisivusto Baboon taas kertoo, että 33 %:a vastaajista haluaa brunetin ja 29% vastaajista suosii mustia hiuksia. Näin ollen alle 40 prosenttia huolii jonkin muunkin värisen. Henkel-Nordenin pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan tummaverikköihin liitettiin hyvä toimeentulo ja menestys. Ehkä Baboonin tutkimus kertoo siitä, että tyypit on siellä tosissaan. Eihän huonoja kauppoja kannata tehdä. Mun ammatillinen näkökulma asiaan on, että se on vaan hiustenväri, joka on muutettavissa tarpeen mukaan.

Miesten avioliiton kaipuu ei ehkä tullut mulle niin suurena yllätyksenä kuin alkuperäinen teksti antoi ymmärtää. On olemassa myytti, jonka mukaan miehet kammoavat avioliittoa. Mun kokemuksen mukaan niin ei todellakaan ole. Otokseen kuului 5200 sinkkua, jotka olivat iältään 21-56 vuotiaita. Naimisiin haluavien osuus naisista ja miehistä oli yhtä suuri.  Mun henkilökohtainen empiirinen tutkimus osoittaa, että miehet haluavat naimisiin jopa hanakammin ja nopeammin kuin nainen.

N niin kuin naiivi

Älä ole naiivi!

Kun ihminen on naiivi, hän on yleisen käsityksen mukaan lapsellisesti käyttäytyvä tai ajatteleva varsinkin silloin, kun sana liitetään aikuisen toimintaan. Naiivius on sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta. Sanaan on ladattu niin paljon negatiivisia merkityksiä, etteivät ihmiset halua kuulla olevansa naiiveja eikä etenkään kieltolausetta älä ole naiivi- sehän tarkoittaa vähintään kasvojen menettämistä. Jos halutaan luoda positiivinen kuva vilpittömyydestä ja välittömyydestä, ei ainakaan kannata käyttää sanaa naiivi.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Ihmiset ei missään tilanteessa halua antaa huonoa vaikutelmaa itsestään. Varsinkin, kun ollaan tutustumassa johonkuhun uuteen ihmiseen halutaan antaa täysin särötön kuva itsestä. Jokainen on lähes pyhimys hetken aikaa ja sitäpaitsi rikkain, ahkerin, kaunein/komein, fiksuin, huomaavaisin, hyväntahtoisin, parhaimmasta suvusta jne. Ei paljon nappaa, koska olisi naiivia luulla, että sellaista itse täydellisyyttä olisi olemassakaan. Silti mä olen naiivi ja ylpeä siitä. Vaikka niskaan on kaadettu saavillinen sontaa (koska itse valitsin jonkin tavan elää ja olla) aina silloin tällöin, mä haluan luottaa ihmisten pyrkimykseen hyvään ja käyttäytyä itse välittömän luottavaisesti ja vilpittömästi. Eihän se nyt voi koko maailman vika olla, jos yksi kohteli kaltoin.

Mitä ihmisetkin ajattelee

Ihmisten ongelma on myös se, että mietitään ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelee. Pahinta olisi, jos muut pitäisivät jotenkin vajaana ja naiivina. Jos vahingossa luottaisi toisiin ihmisiin, niin olisihan se nyt naiivia. Maailma on opettanut, että vain itseensä kannattaa luottaa. Toisia pitää epäillä ja arvostella suureen ääneen, ettei kukaan vaan luule, että olen naiivi.

Michelle Kane

Mä halusin niinku sanoa, että

Don' be stupid

Ä niin kuin ääni

Ääni, tässä tapauksessa ihmisen ääni, mielikuvan luomisessa toisesta henkilöstä on jännä juttu. Kun kuulee toisen äänen, sitä muodostaa väkisin jonkinlaisen mielikuvan ulkonäöstä sen perusteella. Samalla tavalla sitä luo ihmisistä ennakko-odotuksia ja käsityksiä ilman mitään järkiperustetta. Nämä on niitä hetkiä, jolloin ollaan vaarallisilla vesillä. Monesti luodut mielikuvat ja odotukset vastaavat vain vähän tai ei ollenkaan todellisuutta. Ennakkoon luodut odotukset, tai odotukset ylipäätään, johtaa helpolla pettymyksiin. Se on kuitenkin kokonaan eri tarina.

Katkeransuloiset mielikuvituksen tuotteet

Hunks, Matias

Nyt on kysymys radioäänistä, jotka on saaneet kasvot vasta myöhemmin. Omalla kohdalla mulle on käynyt tasan kaksi kertaa niin, että olen mieltänyt juontajan aivan eri näköiseksi kuin hän on todellisuussa. Se ei ole johtanut pettymykseen vaan pikemminkin suunnattomaan hämmennykseen. Kuinka on mahdollista, että makuukamari radioääni ei näytäkään yhtään niin jumalaiselta kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut?

Mä luulen, että vastaus on yksinkertainen. Useimmat ihmiset on ihan tavallisen näköisiä, vaikka mun mielikuvitukseni haluaisikin heidän näyttävän vaikkapa Hunksien Matiakselta.

Naama sopii ääneen

Mielenkiintoista on se, että tätä tapahtuu vain ja ainoastaan silloin, kun ensin kuulee äänen ja sitten vasta näkee kyseisen ihmisen. En muista, että mulle olisi kertaakaan käynyt niin, että olisin tavannut jonkun tyypin ja hänen avattuaan suunsa, olisin miettinyt, ettei ääni kerta kaikkiaan sovi tohon naamaan.

Se voisi kyllä olla mahdollista, jos mainoksen mies tulisi oikeasti puhumaan mulle Kimmo Vehviläisen äänellä tai vaikka sillä "omallaan". :D