E niin kuin energiantuhlausta

Wow, mun mielipidettähän oikein kerjätään jo vauva.fi -sivustollakin. ;D

Onko haitallista esittää sepitetty tarina totena?

Kirjoittaja haluaisi ilmeisesti tietää, mitä ajattelen nyt, kun Vettenterä on tunnustanut jotain. Näin hyvin siis olen tilanteesta kartalla. En tiedä, mitä on tunnustanut eikä mua edelleenkään ihan hirvittävästi kiinnosta. En ole käsittääkseni missään vaiheessa edes sanonut, että tarina on mielestäni satavarmasti totta. En ole pitänyt tärkeänä sitä, että onko tarina totta siinä mielessä, että kaikkia jälkiä voitaisiin seurata ja jäljittää joku tietty itsensä hengiltä ottanut teini, hänen vanhempansa, läheisensä ja entinen koulunsa. Olen pitänyt tärkeänä sitä ajatusta, että ihmisten pitää välittää toisistaan enemmän ja pitää huoli, ettei kenenkään tarvitse turvautua ääripään ratkaisuun. Jollain muulla tavoinhan se kiusaaminen on saatava loppumaan, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Eli siis ei, ei Vettenterä ole mielestäni ainakaan mulle mitään selitystä velkaa. Hän kirjoitti fiktiivisen tarinan tosielämän tapahtumista. Sana fiktiivinen tarkoittaa siis kuvitteellista, jos joku ei vielä tiennyt. Ja kun sanaa fiktiivinen käytetään, niin kytken pois päältä kokonaan "Tahdon kuulla totuuden ja vain totuuden, mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä" -moodin. 

Ajatukseni ovat siis ennallaan ja olen varma, että jos kaikki tuo energia, joka tuon kohun ympärillä pyörii käytettäisiin kiusaamisen vastaiseen työhön, niin kiusaaminen loppuisi kaukaisimmalla planeetallakin.

Ugh, olen puhunut. Palaan kiusaamisaiheeseen ehkä joskus, jos mulla on oikeasti tärkeää sanottavaa siitä. 

K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

*syvä huokaus*

Blogiin on tultu niin moneen kertaa hakulauseella Onko Enkeli-Elisa totta, ennen tämän päiväistä Hesarin artikkelia, että jotenkin koen aiheelliseksi sanoa pari sanaa. Ei, en ole lukenut kyseistä artikkelia, joten en tiedä kaikkia skeptisen mielen tuottamia kysymyksiäkään. Mun ei edes tarvitse tietää, koska Enkeli-Elisa on totta tuhansille kiusatuille lapsille ja heidän vanhemmilleen, jotka ovat saaneet voimaa ja elämänhalua siitä, että tarina on tuotu julkisuuteen. Näin ollen mulle on aivan sama onko tarina faktaa vai fiktiota.

Ymmärsin Enkeli-Elisan naamakirjasivulta, että suurin epäilys olisi herännyt siitä, että Elisan vanhemmat eivät suostu tulemaan julkisuuteen. Ei edes nimettömänä tai siten, että kaikki tunnisteet on poistettu. Se saattaa olla todiste tarinan kuvitteellisuudesta, mutta toisaalta jos mun lapseni olisi riistänyt itseltään hengen sen vuoksi, että häntä on kiusattu koulussa, pysyisin itsekin visusti poissa kuvioista myös nimettömänä. Ei mun tarvitsisi todistella koko maailmalle, että lapseni kuoli koulukiusaamisen seurauksena oman käden kautta. Siinä todellisuudessa olisi jo ihan tarpeeksi. En mä ainakaan luottaisi toimittajien lupauksiin anonymiteetista pätkän vertaa. Toimittajat ei ole se ammattiryhmä, joka muutenkaan nauttii suurinta luottamustani.

Toimittajan tehtävänä on tietenkin tuoda esiin epäkohtia, joten hän on tehnyt vain työtään. Toisaalta joissakin asioissa totuuden julki tuominen on tärkeämpää kuin toisten. Minttu Vettenterän kirjoittama tarina on surullisen monelle arkipäivää. Koulukiusaaminen vahingoittaa hyvin monia nuoria tavalla tai toisella. Kaikki eivät päädy Elisan ratkaisuun, mutta ellei asiaan oikeasti puututa, niitäkin tulee lisää. Vaikka kiusattu jäisikin henkiin, niitä kiusaamisen aiheuttamia traumoja ei pitäisi kenenkään aliarvioida.

Luin hetkisen epäilijöiden kirjoituksia ja kommentteja naamakirjassa. Välillä tuli samanlainen olo kuin jonkin keskustelupalstan aiheita lukiessa. Aina joukossa on niitä, jotka uskovat maailman olevan kaikin puolin hyvä ja aloituksen olevan pelkkä provo. Vaikka maailmaa katsoisi vaaleanpunaisten lasien läpi, niin pahoja asioita tapahtuu, vaikka niitä kuinka väittäisi provoksi. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi myös olla kirjoittamatta mitään ja työntää päänsä pensaaseen. Mutta eihän he voi, kun Minttu sillä tavalla käärii hurjat rahat (ei muuten kääri) kirjastaan ja on mahdollista, että he ovat surreet aivan turhaan Enkeli-Elisan puolesta. Mun mielestä yksikään asian puolesta vuodatettu kyynel ei ole ollut turha. Enkeli-Elisan tarina on herättänyt niin paljon keskustelua, että tällä tavoin tärkeä asia on saanut sen ansaitseman huomion.

Olen ollut vaistoavani puolustuskannalle joutumista. Ehkä jopa syystäkin. Itsekin voisin loukkaantua siitä, että itselleni tärkeää asiaa epäiltäisiin feikiksi. Toisaalta on aivan sama, vaikka osa saadusta huomiosta olisi  negatiivistakin. Pääasia on, että pysytään otsikoissa. Vain siten aihe saa ansaitsemansa huomion eikä herätä vain yksisilmäistä keskustelua.

Toivotan silti voimia Mintulle, joka on joutunut ikävään tilanteeseen. Alkujaan pienestä lumipallosta kasvoi lumivyöry, joka on ehkä kovin paljon yhden ihmisen kannettavaksi. Toivottavasti yksi lehtijuttu ei onnistu pilaamaan hänen ansaitsemaansa lomaa perheensä ja lastensa kanssa.

Kuva

E niin kuin Enkeli-Elisa

Elisan tarina pysähdyttää. Kerta toisensa jälkeen.

.

Elisan kuolemasta on tänään tasan vuosi. Arvostan suunnattoman paljon sitä työtä, mitä Elisan vanhemmat ovat lähteneet tekemään, ettei yksikään Elisa enää putoaisi. Myös selviytyjiä on aina ollut ja tulee olemaan jatkossakin, mutta koulukiusaamisen ei soisi olevan niitä asioita, joissa evoluutio tekee valintaansa - vahvat selviää ja heikot kuolee pois.

Tarina koskettaa erityisen paljon, koska aikanaan koulu oli myös mulle maailman pelottavin paikka. Mä ratkaisin ongelman siten, etten mennyt sinne. En edes poliisien noutamana. Mä siis valitsin sen, että omalla tavallaan myös mun vanhemmat kääntyi mua vastaan. Eihän ne voineet ymmärtää, millaista helvettiä se kouluun meneminen oli. Helpompi oli sietää vanhempien pettymystä kuin kohdata ikätoverit.

Mä olen kai siitä onnekkaassa asemassa, että vaikka kukaan ei kovin tehokkaasti pystynyt puuttumaan siihen kiusaamiseen, niin en kuitenkaan pitänyt sitä pelkästään omana tietonani. Jälkeenpäin esimerkiksi ihmetyttää suuresti, että kerran poliisit tosiaan oli hakemassa mua kouluun, niin miksei yksikään heistä maininnut esimerkiksi äidille, että koulukiusaaminen on rikos ja siitä voi tehdä myös rikosilmoituksen. Vai onko toisten kiusaaminen muka kriminalisoitu vasta myöhemmin.

Mä olen myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että aikuisena olen saanut puhua asiat halki poikki ja pinoon "pääpirun" kanssa. Toki mä olin saanut tehtyä sovinnon itseni kanssa asian suhteen jo kauan sitten, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää myös vastapuolta. Keskusteluissa tuli ilmi se totuus, jota olin jo pitkään elätellyt mielessäni: kiusaaminen on avunhuuto. Olisihan se tietenkin ollut paljon fiksumpaa vetäistä mua hihasta ja pyytää apua kuin ruveta tekemään mun elämästä painajaista, mutta eihän lapsilta voi sellaista odottaa.

Sytytetään tänään kynttilä Elisalle.
Sytytetään kynttilä myös mun kiusaajalle, sillä he molemmat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

EDIT 17.8.2012
Ne, jotka oikeasti haluavat tietää, mitä ajattelen nyt, niin vastauksia näistä kirjoituksista:

E niin kuin energiantuhlausta

K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

I niin kuin itsensähäpäisijä

Epäonnistujia emme ole, mielensäpahoittajiksi emme tahdo tulla - olkaamme siis itsensähäpäisijöitä!

Suomessa vietettiin viime vuonna ensimmäistä kertaa kansallista epäonnistumisen päivää. Puuhahenkilöiden mukaan Suomi tarvitsee kulttuurin, joka kannustaa epäonnistumiseen sekä ilmapiirin, joka tukee riskinottajia. En halua ottaa kantaa yrittäjyyteen, joka on kuitenkin viime kädessä virallisen päivän takana. Mutta yleisesti tosta ei voi olla eri mieltä: me ollaan juro kansa, joka viimeiseen asti miettii, mitä muut ihmiset meistä ajattelee ja lamaannutaan sitten varmuuden vuoksi täysin aloilleen. En mä silti soisi kenenkään ottavan tavoitteeksi epäonnistumista. Se voi olla tekemisen riski, mutta ei itseisarvo.

Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja uskoo, että sydänvaivat eivät ole peräisin epäterveellisestä ruokavaliosta ja liikunnan puutteesta. Mielensäpahoittaja tietää niiden johtuvan siitä, kun ei sano mitä ajattelee ja mistä pahoittaa mielensä. Onhan se nyt selvä, ettei sinne päähän kaikki maailman asiat voi mahtua, vaan joidenkin asioiden on mentävä myös niveliin ja verisuoniin. Mielensäpahoittajan maailma ei ole niin vääristynyt, etteikö osa olisi tottakin. Taipumus mielensäpahoittamiseen aiheuttaa takuuvarmasti sairauksia sekä mielessä että kehossa.

Itsensähäpäisijä ottaa tietoisen riskin epäonnistumisesta ja lakkaa pahoittamasta mielensä asioista, joihin ei kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan. Itsensähäpäisy on sitä, että lakkaa miettimästä, mitä muut ajattelee ja elää itselleen. Tekee asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja osaa nauraa itselleen, kun kaikki ei menekään kuten Strömsössä.

Elämä on elämistä - ei epäonnistumista ja mielensäpahoittamista varten. Opetellaan häpäisemään itsemme tyylillä. Otetaan tavoitteeksi häpeämättömyys! Muistetaan silti rakastaa lähimmäistämme. Häpeämättömyys ei ole sitä, että häpäistään toisia.

Kuvan lähde:

Jonna-Lauriina

P niin kuin perheväkivalta

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää rumaa ja epäasiallista kieltä. Jatkaminen omalla vastuulla!

"On paskapuhetta, jos joku väittää yhdenkään näistä ihmishenkiä vaatineista murhenäytelmän perheistä olleen ns. "tavallinen perhe". Tavallisissa perheissä ei nimittäin esiinny perheväkivaltaa ja tavallinen perheen isä tai äiti ei tapa perheenjäseniään. Oikeasti tavallisissa perheissä esiintyy riitoja ja liitot voivat päättyä eroon, mutta väkivaltaa niissä ei esiinny." Mane

Mane viittaa yllä kotimaata puhuttaviin perhesurmiin.

Muka tavalliset perheet

Me ollaan Manen kanssa täsmälleen samaa mieltä etenkin tosta paskapuheosuudesta - vitut ne mitään tavallisia perheitä ole. Me ollaan samaa mieltä myös siitä, että tavallisissa perheissä esiintyy riitoja ja joskus käy myös niin, että liitot päättyy eroon. Mutta mä uskon, että liitot päättyy näissä muka tavallisissa perheissä eroon, koska siellä toinen osapuoli on tarpeeksi vahva pelastaakseen itsensä ja mahdollisesti lapsensa ajoissa perheväkivallan loukusta. Näissä muka tavallisissa perheissä ne riidatkaan ei ole normaaleja.

Ikiaikainen kaava

Mä näen sen niin, että tarinat toistaa ikiaikaista kaavaa. Väkivaltaiset ihmiset on käärmeitä, jotka osaa olla niin saatanan mielinkielin ja esittää olevansa jotain lähes täydellistä riittävän pitkän aikaa. Niin kauan, että toinen on tiukassa otteessa. Ne niljakkeet on todella taitavia alistamaan ylistämällä ja yllättäen antavatkin napakan iskun suoraan palleaan.

Alkaa helvetillinen vaihe, joka lyttää toisen totaalisesti, ellei osaa olla varpaillaan. Yhtäkkiä sitä ei osaa yksinkertaisimpiakaan asioita saati siivota, laittaa ruokaa ja kasvattaa lapsia. Toinen ei osaa myöskään puhua oikeista asioista, valita oikeita lehtiä ja kirjoja. Hän ei myöskään osaa kuunnella oikeanlaista musiikkia tai valita sopivia ystäviä tai edes oikeaa ammattia. Kaiken lisäksi naapurin Seija tai Rami on niin paljon paremman näköinenkin - pitäisit sinäkin nyt huolta itsestäsi, että kehtais sun kanssa kulkea jossain.

Koska alku on ollut kirjaimellisesti yhtä juhlaa, toinen jaksaa uskoa ja luottaa parempien aikojen koittamiseen. Onhan niistä näyttöä. Ja jos itse vähän yrittää muuttua, niin kyllähän se siitä sitten. Ja toisaalta se paholainen on onnistunut kylvämään myös epäilyksen omaa arvostelukykyä kohtaan. Ehkä se sittenkin on vaan ylireagointia. Ehkä sitä sittenkin on vaan liian tosikko, kun ei ymmärrä toisen vitsejä.

Todellisuudessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo ylistämisvaiheessa. Sellainen palvonta ei ole normaalia, vaikka suhde olisi kuinka alussa. Mutta harva on kokenut sen kaltaista ihailua aikaisemmin eikä siitä oikein osaa kieltäytyäkään. Hulluhan sitä olisi, jos ei nauttisi kaikesta siitä hyvästä, mitä on tarjolla. Tämähän on once-in-a-lifetime -tilaisuus. Tämän on pakko olla juuri se oikea.

Viimeinen itsenäinen pakomahdollisuus on siinä vaiheessa, kun ensimmäinen tai korkeintaan toinen henkinen isku palleaan tulee ajankohtaiseksi. Sen jälkeen alkaa alamäki, jolle mikään ei vedä vertaa. Itsetunto murenee pala palalta ja alkaa itsekin uskoa siihen, mitä toinen sanoo. Pitää olla vaan onnellinen siitä, että on saanut edes tuon rinnalleen. Yksin eläminenhän ei voi olla vaihtoehto. Mitä ihmisetkin ajattelee, jos nyt epäonnistun tässä suhteessa. Eikä kenenkään pidä saada tietää, että se on alkanut myös lyödä ihan oikeasti.

Media ei tajuu

Nyt media on ihmetellyt, että kuinka tilanteet on päässeet näin pahoiksi ja miten viranomaiset eivät ole puuttuneet asioiden kulkuun ajoissa. Media ei siis tajua sitä salailun ja häpeän määrää, mikä näihin tarinoihin liittyy - oli se sitten aiheellista tai aiheetonta. Asianosainen häpeää omaa huonouttaan eikä kerro kenellekään - luit aivan oikein ei kenellekkään - ja naapureiden on helpompi sulkea silmät ja korvat kuin puuttua asiaan.  Mitä läheisemmistä ihmisistä on kyse, sitä sokeammaksi sitä tulee läheisen ongelmille. Eikä meillä Suomessa vaan ole tapana sekaantua toisten asioihin edes silloin, kun sen saa tehdä täysin nimettömästi. Mistä viranomaiset olisivat voineet tietää mitä on menossa, jos kukaan ei kerro. Vai pitäisikö meille säätää laki, jonka mukaan perheiden on käytävä lakisääteisissä kuulusteluissa parisuhteen tilasta vähintään puolivuosittain? 

Toivotontako?

Väkisin tulee mieleen, että tilanne on toivoton eikä näitä pystytä estämään jatkossakaan. Ainoa tapa estää näitä tapahtumasta on, että naapuri tekee edes sen nimettömän puhelun, kun naapurista kantautuu riidan ääniä normaalia enemmän ja huutoon sekoittuu töminää, ryminää, paukahtelua tai muuta sellaista ääntä, joka ei kerta kaikkiaan kuulu normaaliin erimielisyyteen. Siinä vaiheessa, kun toisten kotoa alkaa kuulua huudon kanssa samanaikaisesti muitakin ääniä, aletaan olla tosi syvissä vesissä. Siellä ihan oikeasti tarvitaan apua. Pliiisss, tehkää se puhelu!

Hyviä uutisia!

Siitä todellakin voi selvitä, kunhan ymmärtää lähteä ajoissa tai viimeistään siinä vaiheessa, kun setä virkamies katsoo silmiin ja pyytää pitämään huolen ensisijaisesti itsestäsi ja mahdollisista lapsista. Yksin oleminenkin on oikeasti paljon parempi vaihtoehto. Ainakaan ei tarvitse koko ajan olla varpaillaan ja kohta sitä huomaa, että elämä sittenkin on aika kivaa.