P niin kuin paperi

Minä en turhan usein kuluta teatterin penkkejä. Se on toisaalta harmi, koska yleensä siellä on kaikin puolin kivaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Lainahöyhenissä -esityksen. Tykkäsin kovasti ja välillä tuli naurettua silmät kyyneliin. Viime kerrasta on vierähtänyt jo pitkälti yli vuosi. Ensi-iltaanhan se tuli jo syksyllä 2011. Toissapäivänä silmäni kuitenkin kiinnittyivät johonkin ohikiitävään mainokseen, jossa oli käytetty sellaista kieltä, että suomalainenkin sen ymmärtää. Siinä luki ihan vaan Metsäperkele on irti! Taitaa olla ihan pakko lähteä katsomaan vanhaa kotikaupunkia ja piipahtaa tsekkaamassa samalla reissulla Metsäperkelettä. 

Lähde: Helsingin kaupunginteatteri

Sivistyksessäni on ollut suuri Metsäperkeleen mentävä aukko. En tietoisesti ollut koskaan kuullut, että Suomessa on vaikuttanut G.A. Serlachius niminen päättäväinen oman tiensä kulkija. Olen ehkä kuvitellut, että puu raaka-aineena lähtee ihan itse kävelemään metsästä ja ilmoittaa perille päästyään halustaan muuttua paperiksi. Ilmeisesti olen ollut väärässä. Onneksi Kari Heiskanen korjasi käsitykseni Vihreän kullan kirouksen pohjalta. Metsäperkele vaikuttaa niin mielenkiintoiselta persoonalta, että pakkohan häneen on tutustua. Eikä teatteriretki pääkaupunkiinkaan tunnu ollenkaan vastenmieliseltä ajatukselta, vaikka tätä herkkua on odoteltava maaliskuun loppupuolelle.

***

Meillä, tai siis blogilla on tänään 1-vuotissynttärit. Suuri kiitos kuuluu myös teille lukijoille, koska ilman teitä ja teidän kommenttejanne bloggaamisessa ei olisi mitään mieltä. Kippis sille ja meille!

K niin kuin katu

Kaupunkilaismiehet kulkevat omia katujaan

Euroopan kaduilla kulkee useita eri mieslajeja, joiden tunnistamiseksi Claudia Schreiber on kirjoittanut määritysoppaan. Miehen voi löytää myös muualta kuin kadulta, mutta nykyään niin suuri osa väestöstä asuu kaupungeissa, että vain muutamia tarjolla olevista mieslajeista voi löytää myös ojien pohjilta, kuraisilta pelloilta tai metsäpoluilta.

Kaupunkilaismiesten jälkien etsimiseen paras aika on talvi, jolloin kadulla on ainakin aamuhämärissä vielä ohut lumipeite. Tämä selittänee myös sen, että kaupunkilaisnaisten hormonitoiminta herää nykyään kevään sijasta talvisin. Selittääpä tämä myös sen, etten koskaan tapaa ketään. En minä liiku aamuhämärissä ikinä, koskaan, milloinkaan. Lohduttava tieto kuitenkin oli, että tietyntyyppiset miehet kulkevat aina samaa reittiä. Jos haluaa veikkaavan miehen, niin voi esimerkiksi mennä päivystämään johonkin lukuisista Veikkauksen toimipisteistä. Enhän minä muuten, mutta kun vain veikkaamalla voi voittaa ja lisäksi suomalainen voittaa aina. Harmillista on, että lottovoittajani saattaa valita voittoisan rivinsä verkossa, jolloin minä jään ilman. Taas.

Kirjan perusteella päätin haluta herrasmiehen (homo comis) - mikä yllätys! Ainoa ongelma on, että tämä on kaikkein uhanalaisin mieslaji. Tämä mieslaji ei ole pitkään aikaan kasvattanut kantaansa merkittävästi, joten tavatakseni maailman ihanimman ja kivan, minun on keskityttävä itseäni vanhempien miesten jälkien seurailuun. Tämän sivilisaatiohakuisen ja paikkauskollisen miehen voi löytää jopa kadulta.

Lähde: Atenakustannus

Ostin pokkarin kerta halvalla sai. Tai tiedättehän te ne kolme kympillä pokkaritarjoukset. Aina löytää yhden kirjan, jonka ehdottomasti haluaa, mutta niiden kahden viimeisen kirjan valinta on lähes mahdotonta ja pitää valita vähiten huonot, koska eihän siitä halutusta kappaleesta ole valmis kuitenkaan täyttä kymppiä maksamaan. Tällä tavalla tein vahingossa hurjan hyvän valinnan. Aivan loistava naurattaja, jos on taipumusta nauraa miehille. Myös aivan loistava korvike tuhansia sivuja käsittäville markkinointiteorioille. Parasta viihdettä todellisuuspakoisille uusioneideille.

L niin kuin liian suuri pala kakkua

Mä en vaan selviä tästä.

Aloitin eilen innoissani lukemaan Outi Nyytäjän Menestys ja moraali teosta. Nyt vähän jo toivon, että se maailmanloppu tulee ennen kuin saan luettua sen loppuun ja olen vasta sivulla 13. Mieluummin lukisin yltiöpositiivista elämäntaito-opasta kuin kaikkien köyhien joukkolyttäämiseen perustuvaa opusta. Sekä rivit että rivien välit huutaa mulle kovaan ääneen, että koska et sattunut syntymään yläluokkaan, niin mitäpä jos saman tien heittäytyisit sohvalle syljeskelemään kattoon. Se on ainoa, mihin koskaan tulet yltämään.

Meitä ihmisiä riivaa Nyytäjän mukaan ikuinen menestyskokemuksen kaipuu. Sen väitteen pystyn allekirjoittamaan. Menestyskokemukset tuovat elämään sisältöä, pienetkin onnistumiset nostavat itsetuntoa ja tyrkkivät lempeällä tavalla eteenpäin. Ne tarjoilevat oman identiteetin rakennusaineksia. On surullista, jos on ehtinyt 70 vuoden kunnioitettavaan ikään ja kaipaa edelleen jotain suurta ulkoapäin tulevaa kiitosta töistään ja saavutuksistaan. Miksi mikään ei riitä? Eikö ole tärkeintä, että on omissa ympyröissään arvostettu saavutuksistaan. Mulle tuli vain sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää yrittää haukata suurempi kakkupala kerrallaan kuin ikinä pystyy tukehtumatta nielemään.

Yritän kai sanoa, että jos asettaa itse omat tavoitteensa kerralla pilviin, on selvää, että tulee kohtamaan kohtuuttoman paljon epäonnistumisia. Miksi ei voisi hyväksyä sitä, että vain suuri lottovoitto muuttaa elämän marssijärjestyksen kerralla ja kokonaisvaltaisesti? Me muut joudutaan etenemään pienin vauvan askelin ja hyväksymään keskeneräisyytemme. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen omiin vauvan askeliini. Mitä useamman askeleen joutuu ottamaan, sitä onnellisempi voi olla siitä, että on onnistunut ne ottamaan. Teoriassahan koko menestyksen käsite räjähtäisi säpäleiksi, jos kaikki olisivat menestyjiä.

En kiistä, etteikö tekstistä löytyisi myös hyviä ja tärkeitä näkökulmia, koska esimerkiksi akateeminen työttömyys lisääntyy koko ajan ja käytännöllisempiin (lue: matalapalkkaisempiin) töihin emme joko taivu tai meitä ei ylikouluttautumisen vuoksi huolita. Haluan silti säilyttää oman ehkä hiukan ruusunpunaisen kuvitelmani siitä, että me ollaan syntyperästämme riippumatta kaikki samalla viivalla ja se mikä ratkaisee on raudanluja tahto ja realistiset välitavoitteet. Ihan noin niin kuin teoriassakaan en suostu uskomaan, etteikö yksikään johtajista olisi koskaan joutunut lattioita luuttuamaan. Maasta se pienikin ponnistaa.

Jos tästä haluaa hakea jotain hyvää, niin luulen, ettei tämän kirjan luettuani tule ongelmaa esseen kirjoittamisesta tai ainakaan siitä, että en saa siitä riittävän pitkää.