C niin kuin C15 tekniikka

Tarina päivässä: Sinä

Carol Kiriakos kertoo Tohtoritakuussa C15-tekniikasta ja minä olen aivan myyty. Uskon, että sinäkin olet, kunhan kuulet, että sinun on "uhrattava" vain 15 minuuttia päivästäsi saadaksesi aikaan muutoksen. Köh, taidan olettaa, että jokaisella on elämässään jotain mitä haluaisi tehdä, mutta ei koskaan kuitenkaan tee. Niin, ei tee, koska se maailman käytetyin tekosyy: ei ole aikaa. Mutta tutustukaa ihmeessä tekniikkaan linkin takaa, koska uskon, että siitä voi olla apua moneen itse kehitettyyn aikapulaan. Carolin mukaan sillä voi jopa pelastaa parisuhteen, koska 15 minuuttia päivässä vain puolisoon keskittyvää aikaa ei voi tehdä parisuhteelle muuta kuin hyvää. (Toim. huom. Jos tosiaan tuntuu siltä, että joutuu uhraamaan aikaansa, niin ei ehkä kannata edes yrittää.)

Viime aikoina on tuntunut siltä, että olisi kovin paljon kaikenlaisia asioita, joita haluaisin tehdä. Yksi niistä on se, että haluaisin kommentoida muiden kirjoituksia enemmän. Ja kun haluaisin enemmän, niin ajaudun halvaantuneeseen tilaan, jossa en tee mitään vaan heittäydyn pitkäkseni sängylle mulkoilemaan tietokonetta pahasti. Aivan kuin se olisi sen vika, että ei ole aikaa käyttää sitä, mutta on aikaa loikoilla sängyssä. Tilanne on vähän samanlainen silloin, kun tiukka deadline on edessä. Tiedän, että pitäisi aloittaa, mutta en vain pysty. Tiedän, että työ valmistuu ainoastaan tekemällä, mutta jos aikataulusta löytyy vain 15 minuuttia aloittamiselle, niin eihän sinä aikana ehdi mitään. Parempi lykätä aloittamista parempaan hetkeen ja sitten käyttää hätäpäissään juuri ennen deadlinea muutama tunti saman asian tekemiseen. Entä jos käyttäisikin työn etenemiseen 15 minuuttia päivässä? Kuinka paljon tekstiä esimerkiksi syntyisi, jos kirjoittaisi vartin päivässä?

Toinen juttu, mikä tässä on huolettanut, on se, että olen alkanut viikon aikana soveltaa samaa ajatustapaa salille lähtemiseen. Koska aikaa olisi vain kolmesta vartista tuntiin, niin ei saa lähdettyä. Sitä paitsi kun ulkona sataa märkiä rättejä tai sitten on niin kauhea pakkanen, että auton lasit pitää skrapata. Niin ja sitten se päänsärkykin - luultavasti kiitos näiden vaihtelevien ilmojen ja herra Fibron. Silti logiikassani täytyy olla joku vika, koska sen mielestä on parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä vaan vähän. Onneksi on raineri ja treffit sen kanssa kahdesti viikossa, koska sille tehdyt oharit kävisivät liian kalliiksi.

Aion kuitenkin alkaa soveltaa C15-tekniikkaa. Esimerkiksi kirja tulee luetuksi paljon nopeammin, kun sitä lukee 15 minuuttia päivässä sen sijaan, että ei tartu siihen ollenkaan. Tosin kyllä kirjassakin pitää olla jotain vikaa, jos siihen ei tee mieli tarttua. Mä kuitenkin tykkään lukemisesta. Siksi kirjassakin pitää olla vika koska esimerkiksi tänään postin tuomia Vaarallisia ideoita hipelöin ja silmäilin heti vartin.

Mihin sinä haluaisit käyttää 15 minuuttia päivässä? Juoksisit, lukisit, venyttelisit, opiskelisit uutta kieltä, jotain muuta?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin salaisuudet

Väittävät, että kaikilla on salaisuuksia. Saa ollakin, en minä sillä. Pienet viattomat valkoiset valheet, kuten 200 euron kenkien maksaminen käteisellä, ettei kotona tiedetä paljonko ne oikeasti maksoivat on ihan ok, kunhan maksaa omilla rahoillaan. Yritän sillä tavoin huijata joskus jopa itseäni. Kengät ovat ehkä huono esimerkki ainakin itseni kohdalla, koska en ikinä, koskaan, milloinkaan maksaisi tuollaisia summia kengistä, joihin kuitenkin kyllästyn seuraavalla viikolla tai ensi kuussa. Maksan käteisellä, että olisi helpompi unohtaa omantunnon sitkeä kolkutus muka tuhlailusta ja siitä, että ruokakassa kaventui juuri huikeasti.  Saatan jättää kuitinkin kauppaan, ettei vaan tarvitse nähdä totuutta. Ymmärrän siis salaisuudet, jotta on helpompi pysyä sovussa, vaikka sitten vain itsensä kanssa. 

Sitten on ne isot ja enemmän ongelmia aiheuttavat luurangot kaapin perukoilla, jotka mustuttavat mielen ja vievät elämänilon kaikilta niiltä, jotka niitä joutuvat säilömään. Tekee mieli mennä sinne kaappiin itsekin, ettei joudu vahingossa johonkin valehtelun kierteeseen mukaan, jossa ei kohta edes muista, mitä sanoi kenellekin.

Omien luurankojensa kanssahan voi toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Minä olen ottanut tavakseni ilmoittaa niille, että ilman vuokranmaksua on turha yrittää ottaa pysyvää asuinsijaa minun kaapeistani. Meillä on ihan liian vähän kaappitilaa muutenkin. Tuskin sellaisia salaisuuksia on olemassakaan, että kukaan muu ei olisi koskaan töppäillyt samalla tavalla. Kaikki ei ehkä ymmärrä, mutta mitä sitten. En minäkään ymmärrä toisten tuomitsemista vain siksi, että itse on päässyt kovin helpolla asioidensa kanssa ja on ollut niin briljantin älykäs, että lakkasi itse kokonaan elämästä. Tietenkin monesti vikaa on myös itsessä ja omissa valinnoissa, mutta muuttaako toisen aiempien tekojen paheksuminen ja tuomitseminen niitä jo tapahtuneita miksikään?  Menneet on menneitä. Vain sillä, mitä on nyt, on jotain merkitystä.

Minulla on siis todella huono häpeällisten salaisuuksien toleranssi. Olen tosin huomannut, että puhuminen auttaa ja että häpeän määrä ei olekaan vakio vaan sidoksissa ensinnäkin töppäilyiden määrään ja laatuun, mutta myös ikään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän osaa hävetä kaikkia pikkujuttujakin. Yllättäen olen myös huomannut, että häpeä laimenee, kun asioistaan puhuu. Pelkästään omassa pikku päässä vatvotut asiat saa aina huomattavasti suuremmat mittasuhteet kuin avoimesti puhutut.

Törmäsin kuitenkin aivan toisenlaiseen ongelmaan. Onneksi vain teoriassa. Mitä sitten tehdä, jos kaikki ihmiset pitävät sinua niin luotettavana, että kertovat kauhutarinansa juuri sinulle ja vannottavat olemaan vaiti totuudesta? Mitä sitten, jos on jo myöhäistä tunkea sormia korviin ja lällättää, ettei vaan kuule toisen kertomaa tarinaa? Kuinka synkkiä salaisuuksia sitä on riesanaan kannettava luotettavuuden nimissä? Jos esimerkiksi kuulee salaisuuden, jossa syytön tulee saamaan tuomion toisen tekemisistä, niin onko edes oikein pitää salaisuus itsellään? Tahdon uskoa, että itselläni olisi nykyään sen verran selkärankaa, että ilmoittaisin salaisuuden tilittäjälle, että ellei hän kerro asioiden oikeaa laitaa tiettyyn takarajaan mennessä, niin minä teen sen. Oikeassa elämässä olen päätynyt totuudentorveksi vain salaisuuden kertojan pyynnöstä, jolloin hän on itsekin ymmärtänyt, että on olemassa kahdenlaisia salaisuuksia: niitä, joita voi pitää ja niitä, joita ei voi. Ensiksi mainittuja kyllä vaalin huolella ja rakkaudella. Jälkimmäisiä en mielelläni edes kuulisi. Sitä paitsi, jos jollakin on salaisuus, jonka todellakin haluaa estää leviämästä mihinkään, niin lienee parasta pitää se oikeasti vain itsellään.

Kuva: Energiakeskus indigo

K niin kuin kaksi äitiä

Lojuimme tytön kanssa äitini sängyllä, katselimme kattoon ja höpöttelimme juttujamme. Hetkiseksi vaiettiin molemmat. Tunsin kuinka tyttö käänsi katseensa minua kohti ja käännyin katsomaan häntä. Samaan aikaan radiosta kuului laulun sanat: minä katson sinua silmiin ja sinä katsot takaisin. Seurasi hillitön naurukohtaus, jossa kyyneleiltäkään ei vältytty. On se helmi tuo tyttö.

Tapahtuma pisti miettimään eilistä keskustelua erään äiti-ihmisen kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin minulla. En ole toipunut keskustelusta vieläkään. Hän kertoi synnyttäneensä ensimmäisen ja viimeisen lapsensa 24-vuotiaana, kun oli aivan liian nuori. Se oli hänen mukaansa ratkaisu, joka on tehnyt hänen elämästään helvettiä, jolle ei näy loppua. Ensinnäkin lapsi pakotti hänet viettämään aikaansa kotona 24/7 ja päivän ainoa kohokohta oli käynti lähikioskissa kahvilla ja pullalla. Kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa kävivät töissä ja luulenko minä, että ne töiden jälkeen olisivat jaksaneet kyläillä tai ottaa vastaan vieraita. Nyt hän ei omien sanojensa mukaan mitään muuta odota niin paljon kuin sitä, että helvetti päättyy ja lapsi muuttaa pois kotoa. Kertoi nauraen kuinka hän on asian tehnyt selväksi myös lapselleen.

Olen oikeasti järkyttynyt. Olen kuvitellut, etten omaa äidillisiä ominaisuuksia, mutta kyllä niitä sittenkin on. Minähän olin 18-vuotias, mutta ei kotini seinät minua mitenkään vanginneet. Meillä kävi vieraita ja me käytiin vastavierailuilla. Aloitin myös lukion, kun tyttö oli noin 2-vuotias ja tapasin todella paljon ihmisiä. En kokenut jääneeni yksin. Aina oli vähintään joku, jolle soittaa. Jos päivän kohokohtani olisi ollut kahvi ja pulla lähikioskilla, olisin nauttinut niistä, koska joskus vaan on vaiheita, jolloin onni pitää ottaa pienistä asioista. En tietenkään päässyt bilettämään samalla tavalla kuin ikätoverini ja joskus muistan olleeni jopa turhautunut, kun lapsenvahtia jollekin illalle ei löytynytkään, mutta en koskaan pitänyt tytärtäni syyllisenä siihen. Näinhän kävi kuitenkin vain niinä kertoina, kun se lapsenvahti olisi pitänyt saada nyt heti justiinsa. Tunnen itseni kyllä petetyksi, koska ajattelin aina, että minulle jää kyllä aikaa bilettämiseen, kunhan lapsi kasvaa. Tyttö kasvoi, minä myös. Bilettäminen ei enää kiinnosta.

Yritin suhteuttaa hänen koko elämäni on pilalla näkemystään, mutta en ihan onnistunut. Pyysin häntä miettimään sitä, että naisen odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta. Hänellä on yksi lapsi, josta hän on velvollinen pitämään huolta 18 vuotta. Minun matikkapääni mukaan se tarkoittaa, että hänelle jää noin 60 vuotta aikaa elää vain itselleen, jolloin hän sai viettää lapsensa kanssa vain neljäsosan elämästään. Olin niin väärässä, koska hänen elämänsä on ollut niin helvettiä, että kuolee varmasti nuorena eikä ehdi nauttimaan mistään.

Olen onnellinen lapsen puolesta, koska kohta hän on siinä iässä, että oikeasti pääsee pois kotoaan. On mahtanut olla järkyttävää kasvaa äidin kanssa, joka on jokaisessa käänteessä muistanut mainita, että lapsi on pelkästään riesa ja pilannut äidin elämän. Sen on täytynyt jättää lapseen melkoisia arpia.

Olen myös onnellinen siitä, että laiskana sunnuntaina me löydetään tyttäremme kanssa toisistamme vieläkin  vain iloa. Ollaanhan mekin joskus riidelty jostain, mutta ainakaan hänen ei ole koskaan tarvinnut miettiä hetkeäkään sitä, onko tervetullut kotiin ja häiritseekö mahdollisesti äitiään. Sinne meni minun vaaleanpunaiset lasini siitä, että kaikki äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta. Nekin, jotka omaavat äidillisiä vaistoja vain vähän. Ahdistaa.

S niin kuin superäiti

Aritmetfis paljastaa keskustelupalstalla, ettei äitiys ole hänen juttunsa ja yllättäen siellä ollaan kertomassa, että vasta, kun on täysin valmis luopumaan omasta elämästään ja omasta hyvästään, on kypsä äidiksi. Sitä ennen on pelkästään huono, norsunkorkuisin kirjaimin. 

On se kiva, että meitä huonoja omaa etuaan ajattelevia äitejä on enemmänkin. Tosin en ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä, koska eturistiriidoissa lapsi on ajanut omien tarpeideni ohi. Se, että olen tuntenut siitä ohi ajamisesta ärsyyntymistä ja suuttumusta, ei tee minusta eikä kenestäkään huonoa äitiä. Eri asia sitten on, kuinka sen turhautumisensa käsittelee. Jos sitä ei pura lapseen, niin äidilläkin lienee oikeus tunteisiinsa. Keskustelupalstalle avautuminen on aika harmiton tapa ja samalla se avaa tabua aina uhrautuvasta äidistä muillekin ristiriidan kanssa painiville. Kaikki ei ihan oikeasti nauti siitä, että omat harrastukset ja pyrkimykset elämässä pitää haudata johonkin kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja. Eikä ne omat harrastukset ja pyrkimykset ole mitenkään sidottuja ikään, koska terveellä aikuisellakin tulee aina uudenlaisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Useimmiten äidin etu on myös lapsen etu. Esimerkiksi äidin liikunnallisten harrastusten voidaan olettaa pitävän äidin terveenä ja kunnossa, jolloin jaksaa paremmin lapsenkin kanssa. Koulutukseen ja uraan liittyvät pyrkimykset puolestaan lisäävät elintasoa, jolloin lapsenkin elintaso nousee. Tietenkin voidaan kysyä, että missä kohtaa menee rahan ja taloudellisen hyvinvoinnin raja? Kuinka hyvin täytyy taloudellisesti mennä, jotta kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se aina vähän auttaa, jos ei esimerkiksi ruokakaupassa tarvitse miettiä onko tänään varaa ostaa oikeasti ravitsevaa ruokaa. Se lapsikin kun sattuu tarvitsemaan sellaista kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Lapsi on myös hyvä saada puettua vaatteisiin, koska meidän yhteiskunnassamme on tapana pukeutua. Nekään eivät ole ilmaisia. Kahden vanhemman taloudessa nämä asiat varmaan hoituvat hiukan helpommin kuin yksinhuoltajalla.

Lapsissa on myös se hyvä puoli, että he kasvavat ja lentävät pesästä aikanaan. Jos äidillä ei ole ollut muuta elämää kuin lapsensa siihen asti, niin aika tyhjän päälle tulee jäämään. Vaikka puoliso olisi pysynyt samana kaikki ne vuodet, niin voi myös käydä esimerkiksi niin, että hän kuolee. Jos on uhrannut koko elämänsä lapselle/lapsille, jättänyt koulut kesken tai tutkinnosta on aikaa jotain sata vuotta, tehnyt pätkätöitä matalapalkkaisilla aloilla tai ei hankkinut ollenkaan työkokemusta jne., niin millä nämä superäidit puolison menetettyään luulevat elävänsä? Pyhällä hengellä ja rakkaudella lapseensa?

Kyllä se nyt vaan on niin, että se itsekkyydeksi kutsuttu on rakkautta omaan itseen ja lapseen.

E niin kuin elämänkoulu

Uusin havaintoni on, että äärettömän moni ilmoittaa käyneensä elämänkoulun. Kukapa meistä ei olisi tavalla tai toisella sitä käynyt ja käy, kerta täällä nyt kuitenkin eletään. Mutta mitä suurempaan ääneen elämänkoulusta vouhotetaan, niin sitä enemmän se pistää mut ihmettelemään paria asiaa.

Ensinnäkin. Miten on mahdollista, että elämänkoulu on monella käytynä jo 15-vuotiaana? Ymmärrän tietenkin, että heidän mielestään he ovat jo nähneet ja kokeneet vaikka mitä. Ymmärrän senkin, että siinä iässä vastoinkäymiset tuntuu olevan luokkaa potenssiin kaksisataa. Ei silti, valitettavasti niitä sellaisiakin nuoria on, jotka ihan oikeasti ovat ehtineet jo käydä kovan elämänkoulun. He eivät vain ole niitä, jotka pitävät koulutuksestaan meteliä.

Toiseksi. Miten on mahdollista, että jos on käynyt kovan elämänkoulun, niin miksi ei ole oppinut siitä mitään? Myötähäpeän määrä on aivan kammottava, kun jopa kolmekymppiset ja vieläkin vanhemmat meuhkaavat ja uhoavat suureen ääneen. Tarkoitan sellaista uhoamista, että jos sä oot mun kaveri, niin olet turvassa, mutta ellet ole, niin pitää varoa. Tai että uskallapa alkaa mulle, niin mä kyllä näytän. Sen verran kuin itse olen kyseistä koulua käynyt, niin olen oppinut ainakin ymmärtämään sanonnan viisaampi väistää merkityksen. Suurempaa rohkeutta vaatii myöntää heikkoutensa ja tarvitsevuutensa kuin isotella heikommilleen.

Tuli tämäkin mieleen täysin irrallisesta tapahtumasta, kun eilen "lenkkipolulla" sivuutin humalaisen noin 5-kymppisen miehen ja koiran. Koira istui kiltisti ja katsoi miestä yllättävän luottavaisesti silmiin. Sanon yllättävän luottavaisesti, koska mies katsoi aiheelliseksi potkaista koiraansa enkä usko, että edes ensimmäistä kertaa. Uskon, että koira olisi kulkenut hänen kanssaan potkimattakin. Jos se mies oli käynyt kovan elämänkoulun, niin pitikö sitä koiraakin yrittää kouluttaa samoilla metodeilla? Kuinka umpiluupäitä näiden elämänkoulun käyneiden pitää olla, että eivät vielä tuossakaan iässä näe, ettei heidän tapansa uhota, satuttaa viattomia ja kännätä johda koskaan mihinkään hyvään? Tai ilmeisesti koiran potkaisemisestakin voi tulla jollain tapaa voittamaton olo. En tiedä, kun en ole kokeillut. Onko todella niin, että joillekin on mahdotonta nähdä elämänsä alamäkeen luisumista sittenkin omina huonoina valintoina? Kenellä tahansahan on mahdollista muuttaa suuntaa, jos oikeasti niin haluaa. Miksi ne ei halua?

Sitä vaan, että jos se elämänkoulu johtaa tuollaiseen, niin onneksi se ei ole ainoa koulu, jota olen käynyt. Luulen myös, että elämänkoulun käymistä ei voi ilmoittaa imperfektissä. Se on jotain, jota jokainen meistä käy loppuun asti. Paitsi siis ilmeisesti ne, jotka omasta mielestään jo ovat oppineet kaiken tarpeellisen.

E niin kuin eläimelliset elämänohjeet

En ole koiraihminen, kuten joskus taisi jo tullakin selväksi. En myöskään tykkää koiraihmisistä, jos ne ajattelee kissanaisista, kuten Suomipopin Taavi. Nyt on kuitenkin niin, että sain koiraihmiseltä kortin, jonka otsikon mukaan hän on oppinut kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää elämästä, koiraltaan. Näin ollen mun on myönnettävä, että koirat ovat ehkä sittenkin ihan fiksuja eläimiä, sillä yhdeksänkohtaiset elämänohjeet menivät näin:

• Kun tuijotat tarpeeksi pitkään jotakin, saat lopulta haluamasi.
• Älä pissaa ystäväsi kengille.
• Ole varovainen kielenkäytössä.
• Jätä aikataulussasi aina tilaa kunnon nokosille.
• Tervehdi aina ihmisiä ystävällisesti.
• Katso silmiin, kun tervehdit.
• Kun olet tehnyt jotain väärää, ota rohkeasti vastuu teoistasi.
• Älä hauku ystävääsi.
• Kun menet ulos, muista varata aina aikaa ruusujen nuuhkimiseen.

Mun mielestä näillä pärjää kuka tahansa melko pitkälle. Ehkä koirat ja koiraihmisetkin on sittenkin ihan hyviä tyyppejä. Noudatatko sinä näitä ohjeita jo elämässäsi?

Lähde: gloriapinkerdogtraining.com