P niin kuin pääsiäinen

Se on kuulkaas sillä tavalla, että koska ulkona paistaa aurinko niin päätin pääsiäisen kunniaksi kirjailla yhteenvedon pikakelauksella siitä missä oltiin ja mihin on tultu. Joo, joo, normaalisti ihmiset ryntää näillä leveysasteilla ulos nauttimaan kauniista päivästä, kun kerran sellainen kohdalle osuu, mutta oletko vilkaissut päivän siitepölytilannetta. Ei, ei ole mitään asiaa ulos mulla ainakaan ihan vaan olemisen ilosta.

Silmäilin ihan viimeisimmät postaukseni läpi ja totesin, että viimeksi olen ollut sairaslomalla erityisen rankan viikon jäljiltä, johon mahtui sekä kuolemaa että kuoleman uhkaa. Ei siitä sen enempää, koska melkein vuosi kaiken jälkeen mun on pakko myöntää, että kaikessa karmeudessaan se on yksi elämäni parhaimmista koettelemuksista seurauksineen. Siinä tohinassa asettui asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Seuraavaksi syntyi vauva. Eikä tietenkään mikä tahansa vauva vaan maailman kaunein ja ihanin ja kerta kaikkiaan maailman ykkösvauva. Sanon tämän siksi, että moni varmaan muistaa, että minä en tykkää vauvoista. Ne huutaa, kuolaa ja kakkaa eikä anna nukkua. Tämäkin kuolaa hampaita tehdessään mutta vaan hillitysti ja kakkaakin aina välillä, mutta huutamista ja nukkumisen estämistä vauva ei ole harrastanut juuri lainkaan, vaikka asuttiin sentään saman katon alla hänen ihanuutensa kanssa 8 ensimmäistä kuukautta. Jaa, että kuulostaa siltä, että maailmassa on taas yksi totaalisen hurahtanut isoäiti lisää? Sellainen, joka kaivaa kännykän taskustaan ja alkaa esitellä prinsessan valokuvia kaikille, ketä vaan vähänkään kiinnostaa vaikkapa vaan kohteliaisuussyistä. On se vaan mummun pieni suuri rakkaus. <3

Niin mitäs nyt sitten? Muutin lopulta pois vauvan vaikutuspiiristä ja opettelen asumaan ihan yksin ensi kertaa elämässäni. Elämässä on valoa ja varjoja, mutta suuressa mittakaavassa kaikki on erittäin hyvin. Mitä siitä, jos joudun ramppaamaan tutkimuksissa ammattitautiepäilyn vuoksi. Eihän se nyt yllätyksenä tullut, vaikka vielä mielessäni pistänkin vastaan, että lääkärin täytyy olla väärässä. Allergia ja astma ei nyt vaan mitenkään voi olla saman kolikon eri puolia. Mä olisin ihan terve, ellei välillä pitäisi tehdä töitäkin. Joka tapauksessa tässäkin urakassa ollaan jo voiton puolella ja edessä lienee enää pari tutkimusta, jonka jälkeen voidaan todeta, että sain tehdä maailman kivointa työtä aikani, mutta nyt on aika siirtyä toisille laitumille.

Niin että oikeastaan sitä kait aioin sanoa, että kun nyt kerta olen melkein asettunut taloksi ja mulla on ihan omaakin aikaa, niin taidanpa varovasti aktivoitua myös blogia päivittämään. Sitä en vielä osaa sanoa, että jäänkö tähän rajoittavaksi luomaani konseptiin, jossa otsikotkin on määrätty tiettyyn muotoon vai muutanko blogini johonkin naapuriin, mutta jätän kyllä osoitteenmuutoskortin, jos se ajankohtaistuu.

Ihanan rentouttavia pääsiäisen pyhiä Sinulle!

P niin kuin parasta ennen

Onko toimittaja parasta ennen kuin avaa sanaisen arkunsa? Entä kirjailija, joka kirjoittaa jollekin ryhmälle epämieluisista asioista ja ryhmän kannalta väärästä näkökulmasta? Onko kuka tahansa - jopa me bloggaajat - parasta ennen kuin julkisesti esitetään mielipiteitämme? Jos ne eivät jotain miellytä, niin oikeuttaako se käyttäytymään loukkaavasti tai uhkaavasti?

Netissä tuntuu olevan tavallista enemmän ammattilaisvihaajia ja heidän verbaalinen ulosantinsa on kovin rajoittunutta. Heidän mielikuvituksensakaan ei ole kovin vilkas, koska se liittyy usein sukupuoliyhteyteen tai kuolemaan. Se on kuitenkin perheväkivallan kehittyneempi muoto. Perheissä alkaa nyrkit puhua, kun sanat ei riitä. Netissä vedetään turpaan verbaalisesti, tapetaankin. Sanojen eräänlaista puuttumista sekin. Se on rajat ylittävääkin eikä olekaan vain meidän suomalaisten oma pikku ongelma. Päättelin itse, kun katsoin SVT:n julkaiseman YouTube-videon Män som näthatar kvinnor. Eri mieltä oleminen on minusta ihan sopivaa. Mutta  rumaksi haukkuminen tai hengenlähdöllä uhkaaminen on jo aika kaukana eri mieltä olemisesta ja sananvapaudestakin.

Luulen, että ongelma on laajempi kuin tämä kyseinen ohjelma antaa ymmärtää. Aika varmasti myös miehille tulee vihapostia. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää.

Jotain hyvääkin tästä on seurannut, nimittäin #nätkärlek -kampanja, joka ainakin Twitterissä elää ja voi hyvin parhaillaankin. Se alkoi Jesper Eriksonin kyllästymisestä vihapuheisiin. Mutta yleisestikin tämä on hyvä idea. Kuinka usein tulee annettua positiivista palautetta lempityypeilleen? Jesper ehdottaa, että etsitään käsiimme lempitoimittajan meiliosoite ja lähetetään hänelle postia, jossa kerrotaan, miksi hän on suosikki. Tykästyin ajatukseen yleisemminkin. Aivan kuten Radio SuomiPopin "Kehu työkaveria selän takana"-teemaviikkoonkin. Jälkimmäisessä en tosin ymmärrä, miksi sen pitää jäädä yhteen viikkoon. Eikö aina olisi hyvä hetki kehua, koska jokaisesta varmasti löytyy jotakin hyvää?

Laitettaisiinko mekin blogistaniassa hyvä kiertämään ja levitetään omalla tavallamme nettirakkautta? Sellainen hyvä, jolla ei ole parasta ennen päiväystä.

Se lähtisi liikkeelle siitä, että minä kehun ensin jotain teistä (tulossa kohta, innostuit tai et). Se, jota kehutaan ottaa kopin ja seuraavassa postauksessaan kehuu taas yhtä bloggaajaa. Yksi siksi, että se on sopiva määrä lisätä mihin tahansa postaukseen eikä vaadi omaa erillistä tekstiä. Ja ehkä vähän siksikin, että vaikka löydän jokaisesta seuraamastani blogista ja bloggaajasta paljonkin hyvää, niin postauksesta tulisi sillä tavoin kilometrien mittainen. Sivupalkissakin teitä on jo yli 70.

Tästä se siis lähtee ja ensimmäiseksi kehutuksi arvoin silmät kiinni sormi näytölle tekniikalla Virtaa sanoista blogin Carelianan. Arvonnan virallisina valvojina toimivat kissamme, jotka yhä täällä asustavat. Käsittääkseni kuitenkin vain maaliskuun puoliväliin asti.

Careliana on pesun kestävä karjalaistyttö, joka on oppinut sanomaan nääs. On hän selvästi oppinut sanomaan paljon muutakin, mutten tiedä johtuuko se karjalaisuudesta vai tarttuneesta tamperelaisuudesta. Careliana kertoo blogissaan omasta elämästään ja arjestaan mukaansa tempaavalla tyylillä. Kovin moni ei onnistu ottamaan avainnipun sijasta mukaansa villasukkia ja kokoamaan siitä virkistävää tekstiä pidemmältikin. Pisti hiukan naurattamaan, vaikka en jaakaan hänen kanssaan villasukkainhoa.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

P niin kuin pulina

Puliseva pimu ja muita päänsisäisiä pulinoita

Sattumalta tiedän, että sana pulina päätyi aiheeksi juuri tällaisena vastaavana hetkenä.

On aamu ja olen äskettäin herännyt. Meidän kollikissamme Vili, joka ei pysty käsittämään sitä, että kukaan enää nukkuu, jos minä olen herännyt aloittaa joka aamuisen konserttinsa tytön oven takana päästen tavoitteeseensa. (Huomaa vinkki: jos aamuherätykset oman teinin kanssa on tuskaa, niin meiltä saa lainata kissaa herättelijäksi!) Tyttö herää ja liittyy seuraani. Sitten se alkaa: päättymätön pulina. Puoli tuntia myöhemmin olisin iloinen siitä, että tytöllä on taipumus puhua äidilleen kaikesta, mutta nyt tuijotan näyttöä ja hymähtelen - enkä välttämättä edes oikeissa kohdissa. Tiedän, että tämäkin saattaa olla yksi niistä tytön yksinpuheluista, jotka vielä saatetaan viskata kasvoilleni myöhemmin muodossa "mä kerroin sulle kyllä, mutta ethän sä ole taaskaan kuunnellut!". Hienoa, kuulen syytöksen jo valmiiksi korvissani.

Pääni on myös kova pulisemaan. Tai siis muut vaikutuspiirissäni olevat ihmiset ottavat sen ajoittain valtaansa. Kun ostan jotain muka tarpeetonta, vaikkapa taas yhdet kengät lisää, niin kuulen jo mielessäni äitini saarnan. Sama juttu rainerin kanssa - tosin vain tämän natsiversion kanssa. Ääni on kovin vaativa ja tiukka eikä se vaikene milloinkaan. Sen mielestä pilasin kaiken, kun edes ajattelin hetken juustokakkua, jonka kuvaa katselin eilen. Mistä se muka senkin tietää. Sen mielestä kaiken pitäisi mennä koko ajan syvemmälle, syvemmälle. Kovemmin, kovemmin ja nopeammin, nopeammin. Kuulostaa hyvältä, mutta palkkio ei vain ole aivan niin ruhtinaallinen kuin sanat antavat ymmärtää. Kun puhuttiin lokakuussa rantakunto 2013:sta, niin mulle ei tullut mieleenkään, että rantakausi alkaakin jo huhtikuussa.

Onneksi mulla on myös oma pääni, joka juttelee mulle. Se sanoo, että ne muut on väärässä. Tarvitsin ne kengät. Ja sitäpaitsi, kun kahdessa kuukaudessa vyötäröltä on kadonnut 10 senttiä ja reisistäkin 7 senttiä, niin mua ei kauheasti jaksa kiinnostaa, jos paino on pysynyt samana.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen päänsisäiseen puheeseen, jota olen käynyt itseni kanssa viime aikoina. Katsoin ja katson varmaan jatkossakin Juttaa ja superdieettejä. Toisaalta jaksan iloita osallistujien nopeasta kehityksestä ja menestyksestä. Puolessa vuodessa saa aikaan paljon, mutta sitten tuleekin se mutta, joka ei ole ihan pieni. Epäluuloni kohdistuu siihen, että kuinka hyvin uusi elämäntapa omaksutaan puolessa vuodessa ja siis kuinka kestävä lopputulos on. Kuten Pöperöproffakin, haluaisin nähdä niitä, jotka ovat vielä jonkun vuoden jälkeenkin onnistuneet pitämään itsensä samassa kuosissa. Jos superdieettiohjelman onnistujia tuotaisiin esiin kolmen vuoden päästä, niin miltä heidän elämänsä ja he itse silloin näyttävät?

Olen huomannut katsovani ohjelmaa muutenkin yhä kriittisemmin. Otetaanpa lainaus tuolta Jutta-ohjelman sivulta:

Jutan tiimin päävalmentaja Jari "Bull" Mentula ei usko hetkeäkään, että Sannin ruokapäiväkirja on totta. "Tuollaisen ylipainon eteen on pitänyt tehdä töitä". Bull tylyttää.

Tuota noin. Ei ylipainoiset aina syö paljon, vaikka suhteessa liikkumiseensa syövätkin liikaa. Heidän elimistönsä on oppinut elämään säästöliekillä, joten liikaa syömiseen ei paljon vaadita. Kun aineenvaihdunta ei toimi, kuten oppikirjoissa, niin ei tarvitse kauheita mättöjä kerätäkseen ylipainoa. Ei se mitään töitä vaadi. Tiedossa on myös sekin, että stressi lihottaa, riittämätön uni lihottaa jne. Ehkä niitä ei vaan saa huomioida.

En tiedä kuinka paljon näissä monissa kiukkua nostattavista kommenteissa on sitä, että ne kuuluvat formaattiin. Tokihan meistä kuka vaan laihtuu 8 kiloa jo pelkästään käymällä paskalla, kuten jossain jaksossa mainittiin. Eiköhän lähdetä kaikki heti testaamaan sitä. Mulla vaan tökkii vastaan pahasti siitäkin syystä, että en koskaan itse aloittanut laihduttamaan. Koko laihduttamisen käsite tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun painoa oli pudonnut se 30 kiloa. Mä lähdin muuttamaan elintapojani, jonka sivutuotteena tapahtunut laihtuminen on ollut ihan tervetullut lisä. Mun mielestä siis laihduttamisen ei pitäisi olla se juttu, vaan sen, että haluaa muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Tosin jos tahtoo jojoilla edes takaisin painonsa kanssa, niin vetelee sitten vaan dieettejä säännöllisin väliajoin. Liikkuakin kannattaa vain silloin, kun vaaka näyttää liikaa. Kyllähän se sillä laillakin onnistuu, mutta silloin laihduttamisesta tulee elämäntapa. Se ei kai ole tarkoitus kenelläkään?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

P niin kuin paperi

Minä en turhan usein kuluta teatterin penkkejä. Se on toisaalta harmi, koska yleensä siellä on kaikin puolin kivaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Lainahöyhenissä -esityksen. Tykkäsin kovasti ja välillä tuli naurettua silmät kyyneliin. Viime kerrasta on vierähtänyt jo pitkälti yli vuosi. Ensi-iltaanhan se tuli jo syksyllä 2011. Toissapäivänä silmäni kuitenkin kiinnittyivät johonkin ohikiitävään mainokseen, jossa oli käytetty sellaista kieltä, että suomalainenkin sen ymmärtää. Siinä luki ihan vaan Metsäperkele on irti! Taitaa olla ihan pakko lähteä katsomaan vanhaa kotikaupunkia ja piipahtaa tsekkaamassa samalla reissulla Metsäperkelettä. 

Lähde: Helsingin kaupunginteatteri

Sivistyksessäni on ollut suuri Metsäperkeleen mentävä aukko. En tietoisesti ollut koskaan kuullut, että Suomessa on vaikuttanut G.A. Serlachius niminen päättäväinen oman tiensä kulkija. Olen ehkä kuvitellut, että puu raaka-aineena lähtee ihan itse kävelemään metsästä ja ilmoittaa perille päästyään halustaan muuttua paperiksi. Ilmeisesti olen ollut väärässä. Onneksi Kari Heiskanen korjasi käsitykseni Vihreän kullan kirouksen pohjalta. Metsäperkele vaikuttaa niin mielenkiintoiselta persoonalta, että pakkohan häneen on tutustua. Eikä teatteriretki pääkaupunkiinkaan tunnu ollenkaan vastenmieliseltä ajatukselta, vaikka tätä herkkua on odoteltava maaliskuun loppupuolelle.

***

Meillä, tai siis blogilla on tänään 1-vuotissynttärit. Suuri kiitos kuuluu myös teille lukijoille, koska ilman teitä ja teidän kommenttejanne bloggaamisessa ei olisi mitään mieltä. Kippis sille ja meille!

P niin kuin pikkujoulut

Tiina muistutteli omassa majassaan pikkujouluista. Olen junalippua ja tonttulakkia vaille jo menossa. VR ja Google Maps pelaavat yhteen aikataulullisesti, koska juna Turusta on perillä Tampereella (ainakin toivoa sopii) klo 17:47 ja sovittuun ravintolaan kävelee Google Mapsin mukaan asemalta 12 minuuttia. Olen siis jopa minuutin etuajassa. 

Sitä mä oikeastaan aloin kyselemään, jotta onko Turun suunnalta muita tonttuilijoita? Nukahdan junaan väistämättä joka kerta, niin olisi kiva, jos joku muistaisi repäistä tukasta Tampereella. Ja jos mua ei siis kuulu sinne, niin olen jo kaukana ja edelleen unessa.

P niin kuin poks

Urheilija ei kuulemma tervettä päivää näe. Mutta miten ihmeessä voi selittää edes itselleen, että on käynyt treenaamassa viimeksi perjantaina ja maanantaina poksahtaa selkä? Ihan tavallisissa askareissa. Kumarruin altaan päälle huuhtoakseni unet pois silmistä ja sieltä ei sitten ihan kivuttomasti noustukaan. Haaveilin kuitenkin koko eilisen päivän, että johan se illaksi paranee ja pääsen pumppiin. Tai ainakin, että se on henkistä laatua ja helpottaa viimeistään, kun olen auttamattoman myöhässä tunnilta. Ei tapahtunut kumpaakaan: en mennyt pumppiin, mutta eipä se tuska kyllä yhtään helpottanutkaan.

Suunnittelin huijaavani selän kuntoon ja otin lääkekaapin perukoille unohdetun Celebran ja lääpin lisäksi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kipugeelit yöksi. Niistä ei ollut muuta hyötyä kuin että Celebralle tottumaton nuppini tuntui menevän kevyesti sekaisin ja nukuin yön kivuitta. Ei tarvinnut kuin nousta ylös sängystä ja jo totuus paljastui. Aamulla olin kuitenkin sitä mieltä, että Celebrat on mun osalta nautittu. En tykkää, kun pää on sekaisin. Ei siis tänäänkään pumppia. Lisäksi alkoi jo hiukan pelottaa, että huomisesta rainerireenistä ei tule yhtään mitään.

Mutta pakkohan siitä on tulla, kun en kerta viitsinyt soittaa ja peruakaan/siirtääkään niitä. Sen sijaan päädyin salille irvistäen joka askeleella ja onnistuin kiipeämään juoksumatolle. Ei, ei ollut tarkoitus juosta, ihan vaan kävellä ja korkeintaan kevyttä ylämäkeä. Mutta sitten tuli sellainen olo, että tunnin ohjelma menee nopeammin, kun juoksee. Ihan varmasti muiden aika meni nopeammin juoksemalla. Varmaan joku naisen logiikka, koska tunti kesti 60 minuuttia myös juoksemalla. Joka tapauksessa kotiin lähtiessä ei enää sattunutkaan. Mutta arvatkaapa sattuuko nyt? Ei ehkä ollut ihan paras hoitomuoto tuokaan.

Alan uskoa siihen, että hulluja on monenlaisia, minä yhdensortin sellaisena. Asennot, joissa olisi edes suhteellisen mukavaa on nyt aika vähissä. Oliskos kenelläkään mitään ideaa, mitä sitten kokeilisin? Ei ne treenitkään niin harmita, mutta kun... viikon sisällä on aika monta deadlinea opinnoissa ja istuminen ei todellakaan ole nyt vaihtoehto. Kyykyssä selkä seinää vasten nojaten on kohtuullisen hyvä, mutta eihän sitä jalat montaa hetkeä kestä.

En ehkä koskaan enää huuhdo kasvojani altaan päällä. Vähemmällä tuskalla voisi mennä suoraan suihkuun.

P niin kuin paino

Läskiä on pukannut nyt ovista ja ikkunoista (Kyllä, jokainen sana johtaa eri paikkaan järjestyksessä Enimmäkseen harmiton, Termostaattori, Ajatuskatkos). Jostain syystä se on puhuttanut useammassakin paikassa lähipäivinä ja monesta eri näkökulmasta. Myös Suomi24:n keskusteluissa rva ikiläski pohtii, miksi herää yhä uudelleen ja uudelleen läskiensä keskeltä. Toisin sanoen hän on laihduttanut useita kertoja elämänsä aikana 20-30 kiloa ja aina löytänyt itsensä tilanteesta, jossa kilot ovat tulleet takaisin. En oikein tiedä, mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että laihduttaminen ja dieetit eivät takaa pysyviä tuloksia vaan elintavat pitäisi pysyvästi muuttaa terveellisiksi. Enkä nyt ihan saanut sellaista käsitystä hänen dieetistäänkään, että se olisi sieltä terveellisemmästä päästä.

Tästä päästäänkin kätevästi siihen, että minun mielestäni koko painoindeksin mittarina saisi työntää hanuriin. Tunnettu fakta kun on, että minä en enää pituutta kasva, joten kun lihaskuntoharjoittelun seurauksena paino on nousujohteinen rasvan vauhdikkaasta palamisesta huolimatta, niin painoindeksi ei todellakaan ole laskussa. Tiedän myös tapauksia, joiden painoindeksi on n. 20, mutta vyötärömitta ylittää  suositellut rajat. Itse asiassa painoindeksin käyttöä on yleisestikin kritisoitu sen vuoksi, että pituuteensa ei kukaan voi vaikuttaa ja yhä enemmän terveysriskejä arvioitaessa on alettu käyttää vyötärönympärysmittaa.  Vaarallisintahan rasva on silloin, kun se kerääntyy vyötärölle ja sisäelinten ympärille. Olen siis sitä mieltä, että painoa olennaisempaa on terveys. Ja painoindeksiä olennaisempaa on vyötärönympärys, jota voi mittailla myös silmämääräisesti peilistä, vaikka sille viitearvonsa on olemassa (tavoitearvo miehillä alle 94 cm ja naisilla alle 80 cm).

Omista tavoitteistani voin sanoa, että minulla on palava halu pysyä projektista huolimatta naisellisena. Se, että rasva muuttuu lihakseksi ei vielä tarkoita sitä, että olisin pyrkimässä fitness-tähdeksi. Minun kauneuskäsitykseeni ei todellakaan kuulu ääreishyvin erottuvat lihakset. Natsi-rainerin tavoite on kohdallani Rantakuntoon 2013, mutta jos rasva palaa samaa vauhtia kun menneen yhteisen kuukauden aikana, niin luulen vapauttavani hänet tehtävistään jo helmikuun lopulla. Paino sanalla luulen, koska ehkä minussa vain on sen verran masokistin vikaa, että haluan olla jatkuvasti sekä köyhä että kipeä. Ja ehkä olen kohdannut ihmisen, jolle en koskaan onnistu sanomaan ei riittävän painokkaasti. Helmikuussa se menee siis kuitenkin niin, että kun hän tulee vastaan sopimuspaperin kanssa, niin minulla on jo kynä valmiiksi kädessä allekirjoitusta varten. Toivottavasti tämä ei ollut itseääntoteuttava ennuste.

Tuolle natsi-nimitykselle tosin tarvitsee tehdä jotain, koska hän on osoittanut omaavansa myös inhimillisiä piirteitä, ja on oppinut sekä naurattamaan että suututtamaan sopivassa suhteessa. Tytär kutsui häntä myös kiiltokuvapojaksi, mutta se osoittaa vain sen, että meillä sittenkin on geeneistä huolimatta hiukan eri näkemys kiiltokuvapojista. Kestäähän häntä katsella, mutta en minä kiiltokuvasta puhuisi. Jospa hänestäkin leivotaan ihan perusraineri, vaikka natsista pois opettelu tulee vaatimaan ponnisteluja.

Edit 13.11 klo 23:06
Vedän sanani takaisin. Ei siitä mitään perusreenaria saada mitenkään. Se on joko natsi tai palkkamurhaaja.

Kuva: Treeniblogi, Johanna

Mikä sitten on kenenkin mielestä kaunista?

Tärkeintä lienee, että tuntee itse itsensä kauniiksi.

P niin kuin preferenssit

Leikitään, että haussa on Herra Se Ainoa Oikea toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella.

Mitattavissa olevat ominaisuudet, kuten ikä, kengännumero, lasten lukumäärä, leposyke, pankkitilin saldo, pituus ja tatuointien määrä, ovat mielestäni äärettömän huonoja mittareita toimivalle ja ehkä jopa läpi elämän kantavalle kemialle. Annan silti tällä kertaa hiukan siimaa, koska totuus on, että minäkin olen niitä salaa mielessäni pyöritellyt. Ne eivät silti ole mitään ehdottomia totuuksia, pelkästään suuntaviivoja ja uskomuksia siitä, mitä tällä elämänkokemuksella tällä nimenomaisella hetkellä pidän toisia parempina ominaisuuksina.

Ikä

Vielä keväällä kaikessa jaloudessani olin sitä mieltä, että sopiva ikähaitari on 20 vuotta, 10 molempiin suuntiin, mutta alaspäin vain poikkeustilanteissa. Totuus on, että kyllähän ne nuoret pojat miellyttää silmää, mutta siinä se heidän vetovoimansa kutakuinkin on. Niiden kanssa on olemassa myös riski, että haluavat jossain kohtaa elämässään oikeasti lisääntyä. Ihanteellista olisi, jos prinssi Rohkea olisi vähintään 5 vuotta vanhempi ja jokainen kauemmin eletty vuosi tiettyyn rajaan asti (max. 15 v) tuo lisäpisteitä. Toki edellyttäen, että ne vuodet ovat opettaneet jotain joko omista tai toisten virheistä.

Kysymys on pohjimmiltaan enemmän henkisestä iästä kuin todellisista vuosista. Aikuinen tietää, milloin on aika iloita ja nauraa ja milloin on parempi pitää nassu edes hiukan näkkärillä (kunhan ei ole näkkärillä siksi, että mulla on mahdollisesti huono päivä tai mikä vielä pahempi, koska mulla on hyvä päivä ja hänellä ei). Kaikelle on hetkensä.

Lasten lukumäärä

Toistan itseäni: minä en tykkää lapsista, vaikka sellainen myös itseltäni löytyy. Jos niitä lapsia nyt kuitenkin olisi olemassa, niin ei se luultavasti olisi este. Kunhan olisivat edes koulu yläaste lukio-/ammattikouluikäisiä, niin voisin tulla niiden kanssa jotenkin toimeen. Lasten lukumäärä ei ole se juttu vaan pikemminkin lasten ikä. En kai mä nyt ala vaippoja vaihtelemaan kenenkään toisen kakaroille tai pyyhkimään toisten tenavien takamuksia, jos kaikin tavoin pyrin ennaltaehkäisemään sellaisen omankin nyytin saamista. Yhteisten lasten lukumäärästä on vaikea sanoa mitään, koska isäehdokkaan olisi oltava aivan mieletön, jotta haluaisin luopua "lapsivapaudestani".

Leposyke

Pulssi on näistä kaikkein tärkein preferenssi. Verta pumppaava sydän on aina plussaa. Mutta mieluusti leposyke saisi olla normaalin rajoissa (max. 80/min). Ai miksikö? Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että leposyke antaa kuvan kandidaatin fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä. Se, että rakastaa itseään tarpeeksi pitääkseen itsestään huolta on kovin tärkeää. Leskeksi tai mielenterveyshoitajaksi en halua.

Pankkitilin saldo

Riittää, että se ei ole aina miinuksella. Muuten on toivottavaa, että molemmat pitää huolen omista pankkitilin saldoistaan.

Pituus

Minulla on teoria pienistä vihaisista tai vaihtoehtoisesti pienistä pellemiehistä. Joskus nämä ominaisuudet kulkevat tilanteen mukaan myös käsi kädessä. Tarkkaa pituusrajaa pienille vihaisille miehille on vaikea antaa, mutta se menee jossain alle 170-173 senttimetrin välillä. Todellisuudessa kysymys on terveestä itsetunnosta. Olen vain kokenut, että moni tapaamani oman mittapuuni mukaan lyhyt mies on korostuneen aggressiivinen tai tekee itsestään pellen. Pääsääntöisesti heillä on tarve korostaa itseään minun mielestäni liikaa ja väärällä tavalla. Tästä syystä tämä lienee yksi niistä mittareista, joilla voi pulssin lisäksi olla merkitystä.

Tatuointien lukumäärä

Taivas varjele, en minä tiedä, mikä olisi sopiva määrä tatuointeja. Ehkä puhdas nolla. Paitsi, jos on joku sellainen kuva, jolla on hyvä tarina ja sitä kautta merkitystä kantajalleen. Mikään tarina ei kuitenkaan ole riittävän hyvä, että ihosta ei löydy värittämätöntä kohtaa.

P niin kuin parittomat

Laasanen aiheuttaa edelleen jutuillaan joskus nyökkäilyä ja joskus raivokasta vastarintaa. Yleensä raivokas vastarinta näyttäisi osuvan niihin osiin, jotka jollain tavalla osuu omaan nilkkaan. Onneksi passiivisen puolustuskannalle joutumisen kohdalla voi myös hetkeksi pysähtyä miettimään, että entä jos hän on oikeassa.

Luultavasti hän ei ole oikeassa, koska pohjalla täytyy koko ajan olla ajatus siitä, että kaikki ihmiset etsivät koko elämänsä parisuhdetta. Voi olla, että kaikki ihmiset jossain syvällä sisimmässään tai alitajuisesti parisuhdetta toivovat, mutten jaksa uskoa, että se voisi mitenkään olla kaikkien elämäntarkoitus. Tähän liittyy läheisesti tarve lisääntyä. Kaikki ihmisethän haluavat luonnollisesti pariutua ja saada geeniperimänsä eteenpäin. Itse toki tykkäisin lisääntymisen harjoittelemisesta, mutta en varsinaisesta lisääntymisestä enkä harjoittelustakaan ihan vaan harjoittelun vuoksi. En ole sellainen pullantuoksuinen äitihahmo (pullaa saa leipomosta) enkä juurikaan tykkää lapsista, vaikka olenkin yhden ihanan saanut silloin kun en vielä tiennyt, että minussa on hyvin vähän tai ei ollenkaan äidin stereotyyppisiä ominaisuuksia.

Tällä kertaa Laasanen kirjoittaa Terve-median blogissaan Parittomat tv-sarjan naisista. Saattaisin jopa linkittää kyseiseen sarjaan, vaan kun en tiedä mistä se löytyy (lue:en jaksanut availla Laasasen linkkejä) enkä jaksa etsiäkään. Eikä mulla ole edes tarkoitus ottaa kantaa juuri näihin naisiin, joten aivan sama, vaikka voisin heihin samaistuakin Henryn kuvailun perusteella. Minäkin taidan olla juuri sellainen nirso, omituinen, itsenäinen ja väärällä tavalla hankala nainen parisuhdeteoreetikon näkökulmasta. 

Jäin silti miettimään näitä sanoja:

Tuntuu siltä, että epätoivon puute ja omien ei-toivottavien ominaisuuksien glorifiointi toimivat jonkinsortin defenssinä oman markkina-arvon puutteita vastaan.

Markkina-arvo teoreetikolta voisi tietenkin odottaa muutakin kuin Tuntuu siltä -näkökulmia ja perusteluja, mutta ilman näyttöäkin asian todellisesta laidasta, tuossa saattaa olla pieni totuuden siemen. Minulta puuttuu tyystin epätoivo ja korostan omia ei-toivottavia ominaisuuksiani erityisesti silloin, kun on pelko joutua suhteeseen. Teoreettisesti minulla on varmasti markkina-arvon puutteita, mutta pohjimmiltaan tässä mennään metsään siitä syystä, että kaikki eivät oikeasti halua sitä mitä meidät on yritetty kasvattaa haluamaan - kunnon miestä ja perhettä. Muistan äitini käyttäneen joskus lausetta "et saa koskaan kunnon miestä, jos...". Äiti sai tuolloinkin vastakysymyksen: voi olla, että en saa, mutta entä jos en edes halua.

Entäs nyt sitten? Voisin alkaa suhteeseen jonkun maailman ihanimman ja kivan kanssa. Edellytys on, että hän on maailman ihanin ja kiva oikeasti eikä vain yritä muuttaa omia ei-toivottavia ominaisuuksiaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Mieluummin itsekkäästi oma itsensä kuin piilotellen ominaisuuksia, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin tulevat ilmi. Avioerotkin voisivat vähentyä merkittävästi, jos kukaan ei yrittäisi esittää mitään vain parantaakseen markkina-arvoaan. Luultavasti ainoa tapa löytää markkina-arvoltaan tasa-arvoinen kumppani on olla esittämättä mitään alun alkaenkaan.

P niin kuin pollajukeboxi 2

Rakkaudesta ihmiseen
sen heikkouksiin ja pyrkimyksiin
täytyis olla täysi mulkku
ettei huomais kauneutta

Ei mulla muuta.

P niin kuin pollajukeboksi

Kun on koko päivän kuullut pollajukeboksissaan My Kind of Love kappaletta, on viisautta vaieta...


...ja laittaa vahinko kiertämään. Vähintäänkin toivon, että videon jakaminen blogissa vie kappaleen mennessään mun päästäni.

Pollajukebox -blogi oli muuten hyvä. Tuli ikävä sitäkin. Vieläkö sen voisi puhaltaa henkiin? Se auttoi niin monet pääsemään eroon riivaajistaan. Jos me kaikki taputettaisiin oikein kovaa, saataisiinkohan me lisää tarinoita?

RP2 niin kuin Rakas Päiväkirja osa 2

Rakas Päiväkirja!

Toukokuussa mä olin ahdistunut meidän uusista työpaidoista, joiden ainoa tarkoitus oli varmasti näyttää tissit. Tänään sain valita otanko paidan, jossa lukee edessä vihjailevasti I know what you want... ja selässä A perfect haircolor.  En vaan pystynyt, joten valitsin kuvassa olevan. Jotenkin en vaan ole oikein tyytyväinen tähänkään. Töitä tehdessä nimittäin käy niin, että oikeakätisenä mun käsi on koko ajan ensimmäisen s-kirjaimen päällä, jolloin merkitys muuttuu melkoisen epätoivoiseksi. Ehkä logo tekstin yläpuolella ihan hiukan auttaa elämään tämän paidan kanssa.

Eikö me ihan oikeasti voitaisi joskus saada paitoja, joiden kanssa ei joudu epämukavuusalueelleen. Tietääkö kukaan teistä edes mitä tällä mainostetaan?

Kuvaa otettaessa ratkesi, että mun kamera on mies. Näyttöön ilmestyi teksti: "Räpäyttikö joku silmiään?"

P niin kuin pettymyksen sietokyky

"Paska vanha setä, et sä mua määrää" (Ellit: Curling-vanhemmat - pelkkää porkkanaa, ei keppiä)

Joko curling-vanhemmuus käsitteen nimeäjä Bent Hougaard valehtelee, jutun kirjoittaja keksii omiaan tai sitten Bentillä on oikeasti raudanlujat hermot. Jutun mukaan Bent laski viiteen lauseen kuultuaan. Itse olisin joutunut laskemaan ehkä viiteenkymmeneen enkä ole varma, että sekään olisi riittänyt. Lauseen päästi kuitenkin suustaan noin 5-vuotias poika. Mitvit?

Mä olen itse ns. vapaan kasvatuksen uhri ja siitä huolimatta ajoittain jopa melko hyvä ihminen. Siihen saattaa olla parikin hyvää syytä. Vaikka sain tehdä itse omat valintani, kukaan ei koskaan tullut siloittelemaan mun tietä.  Sain valita, mutta sain myös oppia itse virhevalinnoistani. Maistelin pettymyksen karvasta maljaa kerran jos toisenkin. Ja toisaalta siihen aikaan vielä sedät ja tädit uskalsivat ojentaa kuritonta naapurin tenavaa tarpeen tullen. Niiden ei tarvinnut pelätä, että vanhemmat hyökkäävät raivokkaan sokeasti puolustamaan pientä kullannuppuaan, jossa ei tietenkään koskaan ollut mitään vikaa.

Nyt kun suurin kohu Hyvinkään tapahtumien ympärillä on alkanut laantua ja kaikki on jo painavan sanansa asiasta sanoneet, niin mä vasta aloin miettiä niitä tapahtumia. Ja nyt: mä en ole lukenut enkä kuullut yhtään uutista aiheesta enkä (valitettavasti) ole lukenut myöskään yhtään aiheesta kirjoitettua blogitekstiä vielä, vaan poistunut nopeasti vähin äänin. Olen ollut tietoinen, että jotain kurjaa on tapahtunut enkä sentään ole tunkenut sormia korviini ja alkanut lällättää, kun joku ottaa asian puheeksi, mutten ole itse aktiivisesti hakenut tietoa siitä. Sama kävi myös Breivikin kohdalla kuin myös Japanin katastrofin kohdalla. Mä kieltäydyn seuraamasta tapahtumia. Ehkä suojellakseni itseäni asioilta, joita en ole ollut valmis vielä käsittelemään. Ehkä saadakseni tietoa vasta, kun on jotain muutakin kerrottavaa kuin ensihetken spekuloinnit.

Curling-vanhemmuuden käsite on jo vanha juttu ja on varmaan hurjaa mennä väittämään, että kaiken maailman murhanhimoiset ja pahoinvoivat nuoret olisivat näitä curling-vanhempien lapsia. Siitäkin huolimatta, että alkavatkin olla juuri tiettyä ikäluokkaa. Muistelen curling-vanhemmuuteen liittyvän olennaisesti sen, että annettiin lasten pitkälti sanella elämisen ehdot ja samaan aikaan varmistettiin, ettei heille vaan pääse syntymään pettymyksiä. Vanhemmat ei kuitenkaan voi olla lapsensa elämässä läpi elämän 24/7. Mitä tapahtuu sitten, kun maailma ensimmäistä kertaa läväyttää tällaista lasta avarilla poskelle? Jotkut aikuistuneet lapset ehkä oppivat käsittelemään pettymyksen tunteita siinä vaiheessa, kun niitä alkaa tulla. Mutta mitä käy niille, joilla ei ole kykyä sopeutua siihen, ettei asiat aina juuri koskaan menekään täsmälleen, kuten he ovat halunneet? Ehkä he haluavat tappaa kaikki kerta siinä pelissäkin pystyi tekemään niin. Mene ja tiedä siitä sitten.

Sen kuitenkin tiedän, että kun itse olin nuori, kaipasin samanlaisia rajoja kuin kavereillani oli. Sellainenkin pieni yksityiskohta kuin kotiintuloaika olisi tehnyt olon kummasti turvallisemmaksi. Tai joku olisi voinut kertoa mulle, että kun kielen laittaa pakkasella kiinni metalliin, niin sen irroittaminen sattuu todella paljon ja pitkään. Ja ehkä vielä joissain muissakin jutuissa olisi voinut olla hyvä, jos jompi kumpi vanhemmista olisi edes kertonut, ettei niin kannata tehdä. Ei silti, ainakin mun kohdalla siitä seurasi se, että olen tehnyt paljon virheitä, mutta myös ottanut opikseni niistä. Helpommallakin olisi voinut päästä, mutta pitääkö kaiken aina olla niin helppoa?

P niin kuin pokaus

Palataan vielä kerran naisten nirsousteeman ympärille. Lauantainen baarireissu tarjoili melkein uusioneidille (33-to-go) hyvää aineistoa siitä, miksi miehet eivät onnistu, mutta pojilla sen sijaan olisi kaikki edellytykset onnistua. 

Noin 20 v. poitsu
- Mulla on ämvitonen. Lähdetkö huomenna ajelulle?
- Mä oon kolmevitonen. En lähde. Sori.

Niin suloista. Poju jätti suosiolla seksin täysin ulkopuolelle ehdotuksestaan. Eikä ollut haluamassa mitään nyt, heti ja tässä. Hän jätti silti ottamatta huomioon, että naiset eivät ehkä kuitenkaan niin suuresti arvosta isin omaisuutta. Tai jos arvostavat, niin ottavat mieluummin isin.

Pakko myöntää, että jos nuoret miehet osaavat edes käyttäytyä noin fiksusti, niin en yhtään hämmästele, miksi puumanaisista puhuttiin niin paljon aikanaan. Ei ne naiset niitä poikia yritä pokata, vaan pojat niitä naisia.

50+ mies
- Mulla on elämässä kaikki hyvin, mutta pi**ua pitäisi saada.
- P***u on ihan liian yliarvostettua.
- No niin on, mutta...
- Mä olen onnellinen sun puolesta. Ajatella, että sulla on olemassa vain noin pieniä murheita.

Jos väkisin haluaa löytää jotain positiivista tästä keskustelusta, niin kaveri ei ainakaan ollut mikään pelimies. Kertoi täsmälleen mitä oli vailla ja korosti samassa lauseessa myös sitä, että elämässä on kaikki muuten hyvin. Ei hän halunnut parisuhdetta ja naista vaan pelkästään sitä yhtä ruumiinaukkoa. Mutta toisaalta: humalatilan tason huomioonottaen, hän olisi vain nolannut itsensä, jos olisikin onnistunut jonkun saamaan mukaansa.

Tästä voisi melkein päätellä, että maailma on muuttunut. Pojista on tullut huomaavaisia ja suloisia. Ei ne olleet sitä, kun itse olin parikymppinen. Ikänsä puolesta miehisessä iässä olevat ovat puolestaan vain epätoivoisia. Mikä tosin ei ole lainkaan kumma, jos he ovat koko ikänsä toistaneet noita samoja lauseita.

RP niin kuin Rakas Päiväkirja

Rakas Päiväkirja

Olin töissä tänä armon vuonna 2012 ensimmäistä kertaa kokonaiset 8 tuntia. Päivään mahtui sekä hyviä että huonoja hetkiä. En anna sinun valita kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset. Koska palaute ei koske sinua, minun ei tarvitse aloittaa hyvistä hetkistä, saadakseni sinut kuuntelemaan hiukan niitä huonojakin.

Epäilen, että olen unohtanut kuinka v***u sanotaan sisäisesti. Se olisi kuitenkin kaikkein tehokkain tapa selvitä päivästä siten, että kukaan ei pahoita mieltään. Varsinkaan asiakkaat. Mielestäni hillitsin itseni kuitenkin mallikkaasti, sillä tiesin pääseväni kertomaan asiasta sinulle.

Aina silloin tällöin joku meistä on tehnyt elämää suurempia virheitä toisen hiusten kanssa. Ei sillä, etteikö se olisi vakavaa, jos sattuisi omalle kohdalle. Huonolla tukalla ei vaan voi olla. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että sama tukka oli kuulemma vielä viime viikolla ollut aivan käsittämättömän upea. Sitten vaimo meni kotiin ja mies antoi tulla täydeltä laidalta. En edes halunnut kuulla. Olen onnekkaasti saanut elää sellaisten ihmisten rinnalla, jotka rakastavat minua tukasta huolimatta. Ainakin ensijärkytyksen laannuttua. Tai ainakin ovat olleet niin hienovaraisen ovelia, että ovat pelanneet omaan pussiinsa ja älynneet olla hiljaa. Silti en ollut täysin varma siitä, pitäisikö nyt korjauttaa rouvan tukka vaiko miehen pää. Valittiin rouvan tukka, koska miehen päätä ei ollut saatavilla. Olen myös varma, että samalle rouvalle kerrotaan päivittäin useammastakin asiasta, jotka hänessä (fyysisesti ja henkisesti) voisi olla paremmin. (Kursiivilla kirjoitettu on suurin piirtein sama, joka täytti sisäisen v***u sanan paikan vahingossa ääneen lausuttuna.)

Aamulla tajusin tulleeni vanhaksi. Saatiin uuden väritoimittajan myötä uusia työpaitoja ja ne oli lievästi ilmaistuna paljastavia. Ei mulla ennen ole tuottanut tuskaa esitellä tissejäni, mutta tänään ahdistuin jo pelkästä ajatuksesta. Alle oli etsittävä toppi peittämään edes jotain. Tiedossa on kuuma, kostea ja hikinen kesä, jos näillä pitää mennä. 

Hyviä asioita päivään mahtui suhteessa paljon enemmän. Niin paljon enemmän, että teen niistä vain listan: aurinko, lämpö, hymyilevät ja huumorintajuiset ihmiset, parhaat työkaverit ikinä, kassa täsmäsi ja pääsin ajoissa kotiin, jääkiekon mm-kisat päättyivät eilen ja tänään on jäljellä 43 päivää siihen aamuun.

Life is good!

P niin kuin pikapäivitys

Ei, en ole Jesse Joensuun ex-vaimo, vaikka Google niin väittääkin. Sillä on nyt mennyt puurot ja vellit sekaisin.

Aurinkoista lauantaita kaikille. :)

Edit klo 19:25

Mikä kaikkia oikein vaivaa? Jesse Joensuu ja sen vaimo (entinen, tuleva tai nykyinen) on ohittanut hakusanoissa kunnon panot ja seksikkäät miehet tänään ainakin 6-2.  Päivän esityksen jälkeen ei on entistä painokkaampi. Mulla ei ole mitään kytköksiä siihen.

P niin kuin parisuhdekieli

En tiedä onko mulla enää paljon lisättävää tähän. Joskus video kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta ymmärrätte varmaan, että vaikka ne parisuhdeillat jotenkin kestäisi, niin Citymarketin hyllyjen välissä todellakin voi hävettää! Se on pahempaa kuin hammastahnatuubin tai sinappituubin rutistaminen väärästä kohdasta.

P niin kuin pidennys

Turhamaisuuden huippu on nyt koettu. Tai ei ihan vielä, mutta melkein.

Käväisin töissä hipelöimässä pidennyshiuksia ja kohta mä pääsen kokeilemaan käytännössä enkelikiharoita. Niin, en vain hipelöinyt vaan valittiin myös oikeasti sävyt ja asianomaiset henkilöt on käskytetty tekemään tilaus. Olenhan mä ennenkin käyttänyt kasvatuksessa kepulikonsteja, mutta vain osittain. Tällä kertaa sieltä on tulossa hiukset koko pään pidennykseen. 

Järkytys oli ehkä suurin, kun tajusin, että musta tulee Christina Aguilera kopio. Mä peruisin koko jutun, ellei kontrasti olisi sittenkin hiukan...hmmm... no pehmeämpi.

Sitä paitsi mä tiedän jo valmiiksi, että vaikka kuinka suunnittelen aamuisin kihartelevani uusia hiuksiani, niin käytännössä mulle käy Cameron Diazit. Aukiharjatut kiharat ja poninhäntä. Kai sellaisen kanssa voi elää. Voihan? 

Mutta toivottavasti kärsivällisyyteni riittää edes tähän. Parilla pinnillähän eilisistä kiharoista tekee edes vähän laitetun näköisen. Se täytyy kuitenkin lisätä, että kuvahaku ohjasi mut johonkin hääfoorumille, jossa joku suunnitteli haluavansa alla olevan hääkampaukseksi. Toisille tietyt jutut on arkea ja toisille juhlaa.

P niin kuin pöh

Anteeksi häiriö. Nyt ei irtoa. Ei niin yhtään mitään.

Aakkonen päivässä pitää mielen virkeänä. Just.

***Hetkisen myöhemmin***

"Eilen olin niin pahalla päällä, että mies päätti viedä minut romanttisesti ulos."

Heli Vaaranen @ I<3samarakas

Ehei. En usko. Ei tollasia miehiä olekaan. Mutta jos on, niin mä ymmärrän täysin, miksi Heli oli "jo elokuvan päätyttyä sulaa vahaa". Mutta mä luulen, että Heli vaan haluaa tehdä meidät muut kateellisiksi. 

P niin kuin päivänvalo

Mä luulin olevani jo ihan pilalla, kun en saanut sappea kiehahtamaan oikein mistään edes hetkiseksi. Puhumattakaan siitä, että se olisi riittänyt polttoaineeksi kokonaisen blogikirjoituksen ajaksi. Melkein jo tunnustin, että elämä on ihanaa, kun kovalevy on telakalla ja aurinkokin paistaa (no ei nyt, mutta usein). Onneksi hakulauseet pelasti mut totaaliselta häpeältä.

Se nimenomainen hakulause antoi ymmärtää, että nyt on tosi kyseessä. Vaimo aikoo jättää, koska tyyppi pitää yhteyttä exiinsä. Koska mä nyt olen hiukan herkkä noiden exien suhteen siinä mielessä, että katson oikeudekseni saada pitää heihin yhteyttä, niin mielessä käväisi, että hittojako se tollasta googlelta kysyy. Antaa sitten vaan jättää, eihän se menetä siinä yhtään mitään.

Tällä kertaa second thought (mikä se on suomeksi?) tuli yllättävän nopeasti. Entä jos sillä vaimolla on kuitenkin kaikki inkkarit kanootissa tai muumit muumilaaksossa, ja jätettävä osapuoli onkin se, joka pitää yhteyttä exiin tavalla, joka ei kestä päivänvaloa. Mä olen antanut itseni ymmärtää, että sellaisiakin tyyppejä on, jotka ehdottelee exilleen for old times' sake (enkö mä todellakaan osaa enää sanontoja suomeksi?) esimerkiksi seksiä palauttaakseen mieleen vanhat onnelliset ajat. Ällöttävä ajatuskin, että sillä pitäs olla seksiä sekä vaimon että exän kanssa. Mikä ihmeen kaikkien halukkaiden sankari se oikein kuvittelee olevansa. Yök.

Niin että terkkuja sille, joka tänne päätyi moisella hakulauseella. Kannattaa pitää mielessä se, ettei tee mitään sellaista, mikä on ehdottomasti vaimolta salattava. Jompi kumpi (epäilen että mies) niin ansaitsee palkkansa.

Ja kyllä: siinä oli ilmainen vinkki parisuhteen kaikille osapuolille. Ei tartte testailla.

P.S. Koska valmistajan arvion mukaan kovalevy on telakalla vielä 10 päivää (lue: Neo viettää laatuaikaa itsensä kanssa vielä 10 päivää ja haistattaa pitkät kaikille raporteille ja elintasomittareille), niin kyselyynkin tupsahti 10 lisäpäivää. Ne, jotka eivät vielä ole uhrautuneet antamaan arviotaan oman elämänsä keskiarvosta, voi siirtää katseensa oikeaan yläkulmaan ja klikata oikeaa vaihtoehtoa. Kiitos! :)