T niin kuin touhukas toukokuu

Laitoin touhukkaan toukokuun sanalistan jo tuonne toiselle puolelle odottelemaan, joten laitan tännekin. Kohtahan se jo alkaa ja  mulla vierähtää loppukuu kaiken muun häslingin lisäksi muuttopuuhissa. Tiedä vaikka ensi kuussa iskisi tyhjän pesän syndrooma ihan tosissaan. Jänskättää kovin. Aattele, jos tyttö muka oikeasti pärjää ilman äitiään.

P niin kuin pulina

Puliseva pimu ja muita päänsisäisiä pulinoita

Sattumalta tiedän, että sana pulina päätyi aiheeksi juuri tällaisena vastaavana hetkenä.

On aamu ja olen äskettäin herännyt. Meidän kollikissamme Vili, joka ei pysty käsittämään sitä, että kukaan enää nukkuu, jos minä olen herännyt aloittaa joka aamuisen konserttinsa tytön oven takana päästen tavoitteeseensa. (Huomaa vinkki: jos aamuherätykset oman teinin kanssa on tuskaa, niin meiltä saa lainata kissaa herättelijäksi!) Tyttö herää ja liittyy seuraani. Sitten se alkaa: päättymätön pulina. Puoli tuntia myöhemmin olisin iloinen siitä, että tytöllä on taipumus puhua äidilleen kaikesta, mutta nyt tuijotan näyttöä ja hymähtelen - enkä välttämättä edes oikeissa kohdissa. Tiedän, että tämäkin saattaa olla yksi niistä tytön yksinpuheluista, jotka vielä saatetaan viskata kasvoilleni myöhemmin muodossa "mä kerroin sulle kyllä, mutta ethän sä ole taaskaan kuunnellut!". Hienoa, kuulen syytöksen jo valmiiksi korvissani.

Pääni on myös kova pulisemaan. Tai siis muut vaikutuspiirissäni olevat ihmiset ottavat sen ajoittain valtaansa. Kun ostan jotain muka tarpeetonta, vaikkapa taas yhdet kengät lisää, niin kuulen jo mielessäni äitini saarnan. Sama juttu rainerin kanssa - tosin vain tämän natsiversion kanssa. Ääni on kovin vaativa ja tiukka eikä se vaikene milloinkaan. Sen mielestä pilasin kaiken, kun edes ajattelin hetken juustokakkua, jonka kuvaa katselin eilen. Mistä se muka senkin tietää. Sen mielestä kaiken pitäisi mennä koko ajan syvemmälle, syvemmälle. Kovemmin, kovemmin ja nopeammin, nopeammin. Kuulostaa hyvältä, mutta palkkio ei vain ole aivan niin ruhtinaallinen kuin sanat antavat ymmärtää. Kun puhuttiin lokakuussa rantakunto 2013:sta, niin mulle ei tullut mieleenkään, että rantakausi alkaakin jo huhtikuussa.

Onneksi mulla on myös oma pääni, joka juttelee mulle. Se sanoo, että ne muut on väärässä. Tarvitsin ne kengät. Ja sitäpaitsi, kun kahdessa kuukaudessa vyötäröltä on kadonnut 10 senttiä ja reisistäkin 7 senttiä, niin mua ei kauheasti jaksa kiinnostaa, jos paino on pysynyt samana.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen päänsisäiseen puheeseen, jota olen käynyt itseni kanssa viime aikoina. Katsoin ja katson varmaan jatkossakin Juttaa ja superdieettejä. Toisaalta jaksan iloita osallistujien nopeasta kehityksestä ja menestyksestä. Puolessa vuodessa saa aikaan paljon, mutta sitten tuleekin se mutta, joka ei ole ihan pieni. Epäluuloni kohdistuu siihen, että kuinka hyvin uusi elämäntapa omaksutaan puolessa vuodessa ja siis kuinka kestävä lopputulos on. Kuten Pöperöproffakin, haluaisin nähdä niitä, jotka ovat vielä jonkun vuoden jälkeenkin onnistuneet pitämään itsensä samassa kuosissa. Jos superdieettiohjelman onnistujia tuotaisiin esiin kolmen vuoden päästä, niin miltä heidän elämänsä ja he itse silloin näyttävät?

Olen huomannut katsovani ohjelmaa muutenkin yhä kriittisemmin. Otetaanpa lainaus tuolta Jutta-ohjelman sivulta:

Jutan tiimin päävalmentaja Jari "Bull" Mentula ei usko hetkeäkään, että Sannin ruokapäiväkirja on totta. "Tuollaisen ylipainon eteen on pitänyt tehdä töitä". Bull tylyttää.

Tuota noin. Ei ylipainoiset aina syö paljon, vaikka suhteessa liikkumiseensa syövätkin liikaa. Heidän elimistönsä on oppinut elämään säästöliekillä, joten liikaa syömiseen ei paljon vaadita. Kun aineenvaihdunta ei toimi, kuten oppikirjoissa, niin ei tarvitse kauheita mättöjä kerätäkseen ylipainoa. Ei se mitään töitä vaadi. Tiedossa on myös sekin, että stressi lihottaa, riittämätön uni lihottaa jne. Ehkä niitä ei vaan saa huomioida.

En tiedä kuinka paljon näissä monissa kiukkua nostattavista kommenteissa on sitä, että ne kuuluvat formaattiin. Tokihan meistä kuka vaan laihtuu 8 kiloa jo pelkästään käymällä paskalla, kuten jossain jaksossa mainittiin. Eiköhän lähdetä kaikki heti testaamaan sitä. Mulla vaan tökkii vastaan pahasti siitäkin syystä, että en koskaan itse aloittanut laihduttamaan. Koko laihduttamisen käsite tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun painoa oli pudonnut se 30 kiloa. Mä lähdin muuttamaan elintapojani, jonka sivutuotteena tapahtunut laihtuminen on ollut ihan tervetullut lisä. Mun mielestä siis laihduttamisen ei pitäisi olla se juttu, vaan sen, että haluaa muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Tosin jos tahtoo jojoilla edes takaisin painonsa kanssa, niin vetelee sitten vaan dieettejä säännöllisin väliajoin. Liikkuakin kannattaa vain silloin, kun vaaka näyttää liikaa. Kyllähän se sillä laillakin onnistuu, mutta silloin laihduttamisesta tulee elämäntapa. Se ei kai ole tarkoitus kenelläkään?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

M niin kuin maailmanloppu

Kävin apteekissa. Ostin huulirasvaa, kun en muuta keksinyt. Shokkitarjouksena kaksi Acon huulirasvaa apauttiarallaa neljällä eurolla. Normaalisti ehkä maksavat yhdessä 4,20 tai jotain. Mutta säästin! (Mikä siinä on, että mistään kaupasta ei kehtaa poistua tyhjin käsin, jos sinne on sisään mennyt?)

Kotona huomasin, että vatsaan sattuu vieläkin eikä lääkekaapista edelleenkään löydy Buranaa. Auts! Myös lempipesuneste unohtui ostaa. Saisiko jostain ostaa vähemmän lahon pään? Tämä alkaa olla jo huolestuttavaa jopa multa. Tosin, jos se maailmanloppu huomenna tulisi, niin ei tarvitsisi päätään edes tällaisilla maallisilla asioilla vaivata.

Harmi vaan, että Uudesta Seelannista lähettivät joitain tunteja sitten terveisiä, että joko ovat kuolleita tietämättään tai sitten yhä hengissä. Maailmanloppu on peruttu. Tai oikeastaan sitä ei ole peruttu, vaan se on ehkä yksi eniten tahallaan tai tahattomasti väärinymmärretyimmistä tapahtumista ever. Ja jos joku rakensi oikeasti bunkkerin, niin tuliko koskaan mieleen, että maailmanloppu koskee myös bunkkereita? Mutta varmasti kiva kokemus se rakennusprojekti.

Sitä vaan, että mayat on koko ajan ennustaneet uuden aikakauden alkamisesta, johon toki liittyy vanhan aikakauden päättyminen, mutta ei varsinaisesti sanoneet, että maailma sanoo poks. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että ihmiset ei vaan tajua haastetta. Sen verran suuri vitsi tästä on tullut.

Kerta muutkin pääsee kertoilemaan keskusteluista lastensa kanssa, niin tämä on pakko jakaa myös teidän kanssa:

- Myin mun vihkisormuksen.

- Tiedän. Luin sun blogista.

- Ai, no ei puhuta sitten siitä.

Kohta se tulee ja vaatii toisen huulirasvan omakseen.

K niin kuin kenkäostoksilla

Mulla oli ehkä maailman parasta shoppailuseuraa tänään. Otin teinineidin mukaan, kun ajattelin tarvitsevani yhdet 20 euron kengät lisää, jos nämä pakkaset meinaa jatkua ja vielä kiristyäkin. Tulipahan taas kokeiltua ainakin sadat kengät. Onneksi minimii lopulta ratkaisi ongelman tuomalla kengät ja pakottamalla kokeilemaan niitä. Ihan muodon vuoksi oli pakko hangoitella vastaan.

- No, näyttääkö ne sun mielestä yhä hyvältä, kun on jalassa?

- Mä toin ne sulle. Toisinko mä kengät, joista en tykkää?

- Niin mut kato nyt...

- Jos mä olisin sun äiti, mä ostaisin noi kengät sulle!

Nyt mulla on sitten teinineidin valitsemat kengät. Onneksi kumosi myöhemmin sanansa:

- Oikeastaan, jos mä olisin sun äiti, niin en mä ainakaan noita olisi sulle ostanut. Olisin löytänyt niistä miljoona vikaa, miksi niitä ei voi käyttää. Niissähän on ihan liikaa korkoakin ja varmaan on liukkaatkin. Sitä paitsi kyllä sulla kenkiä olisi muutenkin... ei kai sitä nyt koko ajan tarvitse olla kenkiä ostamassa!

Lohdutti vähän. Ne näyttää varmaan ainakin teineistä oikein hyvältä.

K niin kuin kaksi äitiä

Lojuimme tytön kanssa äitini sängyllä, katselimme kattoon ja höpöttelimme juttujamme. Hetkiseksi vaiettiin molemmat. Tunsin kuinka tyttö käänsi katseensa minua kohti ja käännyin katsomaan häntä. Samaan aikaan radiosta kuului laulun sanat: minä katson sinua silmiin ja sinä katsot takaisin. Seurasi hillitön naurukohtaus, jossa kyyneleiltäkään ei vältytty. On se helmi tuo tyttö.

Tapahtuma pisti miettimään eilistä keskustelua erään äiti-ihmisen kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin minulla. En ole toipunut keskustelusta vieläkään. Hän kertoi synnyttäneensä ensimmäisen ja viimeisen lapsensa 24-vuotiaana, kun oli aivan liian nuori. Se oli hänen mukaansa ratkaisu, joka on tehnyt hänen elämästään helvettiä, jolle ei näy loppua. Ensinnäkin lapsi pakotti hänet viettämään aikaansa kotona 24/7 ja päivän ainoa kohokohta oli käynti lähikioskissa kahvilla ja pullalla. Kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa kävivät töissä ja luulenko minä, että ne töiden jälkeen olisivat jaksaneet kyläillä tai ottaa vastaan vieraita. Nyt hän ei omien sanojensa mukaan mitään muuta odota niin paljon kuin sitä, että helvetti päättyy ja lapsi muuttaa pois kotoa. Kertoi nauraen kuinka hän on asian tehnyt selväksi myös lapselleen.

Olen oikeasti järkyttynyt. Olen kuvitellut, etten omaa äidillisiä ominaisuuksia, mutta kyllä niitä sittenkin on. Minähän olin 18-vuotias, mutta ei kotini seinät minua mitenkään vanginneet. Meillä kävi vieraita ja me käytiin vastavierailuilla. Aloitin myös lukion, kun tyttö oli noin 2-vuotias ja tapasin todella paljon ihmisiä. En kokenut jääneeni yksin. Aina oli vähintään joku, jolle soittaa. Jos päivän kohokohtani olisi ollut kahvi ja pulla lähikioskilla, olisin nauttinut niistä, koska joskus vaan on vaiheita, jolloin onni pitää ottaa pienistä asioista. En tietenkään päässyt bilettämään samalla tavalla kuin ikätoverini ja joskus muistan olleeni jopa turhautunut, kun lapsenvahtia jollekin illalle ei löytynytkään, mutta en koskaan pitänyt tytärtäni syyllisenä siihen. Näinhän kävi kuitenkin vain niinä kertoina, kun se lapsenvahti olisi pitänyt saada nyt heti justiinsa. Tunnen itseni kyllä petetyksi, koska ajattelin aina, että minulle jää kyllä aikaa bilettämiseen, kunhan lapsi kasvaa. Tyttö kasvoi, minä myös. Bilettäminen ei enää kiinnosta.

Yritin suhteuttaa hänen koko elämäni on pilalla näkemystään, mutta en ihan onnistunut. Pyysin häntä miettimään sitä, että naisen odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta. Hänellä on yksi lapsi, josta hän on velvollinen pitämään huolta 18 vuotta. Minun matikkapääni mukaan se tarkoittaa, että hänelle jää noin 60 vuotta aikaa elää vain itselleen, jolloin hän sai viettää lapsensa kanssa vain neljäsosan elämästään. Olin niin väärässä, koska hänen elämänsä on ollut niin helvettiä, että kuolee varmasti nuorena eikä ehdi nauttimaan mistään.

Olen onnellinen lapsen puolesta, koska kohta hän on siinä iässä, että oikeasti pääsee pois kotoaan. On mahtanut olla järkyttävää kasvaa äidin kanssa, joka on jokaisessa käänteessä muistanut mainita, että lapsi on pelkästään riesa ja pilannut äidin elämän. Sen on täytynyt jättää lapseen melkoisia arpia.

Olen myös onnellinen siitä, että laiskana sunnuntaina me löydetään tyttäremme kanssa toisistamme vieläkin  vain iloa. Ollaanhan mekin joskus riidelty jostain, mutta ainakaan hänen ei ole koskaan tarvinnut miettiä hetkeäkään sitä, onko tervetullut kotiin ja häiritseekö mahdollisesti äitiään. Sinne meni minun vaaleanpunaiset lasini siitä, että kaikki äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta. Nekin, jotka omaavat äidillisiä vaistoja vain vähän. Ahdistaa.

I niin kuin ihana

- Huomasitko, että mä olin siivonnut jälkeni heti leipomisen jälkeen?
- Joo, huomasin. *hymy*
- Mä tarvisin kehuja siitä nyt.

G niin kuin glamour

Hmph. Nyt on ilmassa hiukan ristiriitaisia fiiliksiä.

Musta tuntuu siltä kuin olisin tänään myynyt lapseni ja avannut sille pikatien aikuisuuteen. Ristiriitaisuutta on siinä, että minä olin myyjä, mutta silti joudun samaan aikaan maksajaksi. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei kukaan anna 16-vuotiaalle tyttärelleen lupaa teettää mallikansiota, kun joku kuvaaja ja joku mallitäti hiukan kehuu sen ulkonäköä. Ei, minä en ole niin helposti puhuttavissa ympäri. No enpä.

Köh, siis olisin helpolla tyrmännyt heidät verbaalisella lahjakkuudellani, mutta neitiä en. Mitä olisin sanonut? Kuulehan nyt, koska sä oot viimeksi katsonut peiliin? Lapsi rakas, olethan huomannut, että isovarpaasi eivät ole kuvauksellisia? Niin, en mä olisi siitä mitenkään voinut selvitä. Tietenkin olen samaa mieltä toimiston väen kanssa hänen mahdollisuuksistaan. Mutta kun...

On tässä nyt kuitenkin se onni, että tämä tapahtui nyt eikä puolentoista vuoden päästä, kun multa ei enää tarvitsisi kysyä suostumusta mihinkään. Saanpahan hääriä veemäisenä leijonaemona paikalla ja katsoa, ettei tyttöä ihan hirveästi höynäytetä.

Pitäähän elämässä olla bling blingiä, mutta just nyt en ole ihan vielä valmis hihkumaan riemusta. Jos edes yrittäisi ottaa ihan vaan hauskan kokemuksen kannalta, jossa mulla on ikävä velvollisuus olla myös se vastarannan kiiski.

Voisko joku olla niin kiltti, että vakuuttaisi mut siitä että tämä on hauska ja hyvä juttu? Että tällä oikeasti olisi edes vähän tekemistä glamourin kanssa.