R niin kuin resepti

Resepti:

1 kpl vaativan erityistason psykoterapeutti

1 kpl unikeko

1 kpl aamuvirkku

1 kpl parisuhde

yhteinen/yhteisiä harrastus/harrastuksia

treffejä makuuhuoneessa

alkuaikojen muistelua

parisuhdeterapiaa

Psykoterapeutti Juha Nieminen sanoo, että näillä eväillä parisuhde onnistuu. Minä sanon, että ei tule mitään. Älä koskaan mene sänkyyn aamuvirkun kanssa. Mutta jos vahinko on jo tapahtunut, niin sitten on kaksi vaihtoehtoa: se joko onnistuu tai sitten ei. Kaikki riippuu tahtotilasta.

Kenellekään ei ole varmaan jäänyt epäselväksi, että olen yökyöpeli. Unikeoksi mua ei voi moittia, koska tarvittaessa herään kyllä yhdessä aamuvirkkujen kanssa. Se ei kuitenkaan saa mua menemään nukkumaan yhtään normaalia aikaisemmin. Korjaan univajetta helpommin päikkäröinnillä kuin aikaisin nukkumaan menemisellä. Paitsi silloin kun yksinkertaisesti taju lähtee illlalla ja herään keskellä yötä ihmettelemään, että mitä voisi tehdä häiritsemättä muita.

En usko, että alkuaikojen muistelu saa ketään muuttamaan unirytmiään saati että se edes olisi mahdollista. Treffit makuuhuoneessa päivällä kuulostavat teoriassa ihan hyvältä, mutta liian aikaisin herätetty unikeko käyttää sen ajan mieluummin päikkäröintiin. Psykoterapeutin oletus lienee ollut se, että aamuvirkkukin on hyväksynyt yökyöpelinsä unirytmin ja antanut tämän nukkua ja valvoa itselleen sopivassa suhteessa. Se yökyöpeli ei todellakaan halua tulla sänkyyn leikkimään kuollutta kello 10 illalla. Eikä se kovin kauaa kestä sitäkään, että ei saa jäädä valvomaan, kun esimerkiksi olohuoneesta heijastuva valo häiritsee aamuvirkun nukahtamista.

Joten ei, mun mielestä vaativan erityistason psykoterapeutin antama resepti on huono. Poistaisin sieltä pari turhaa kohtaa ja lisäisin unikekojen ja/tai aamuvirkkujen määrää näin:

2 kpl unikekoja tai aamuvirkkuja

1 kpl parisuhde

vähintään yksi yhteinen harrastus

treffejä makuuhuoneessa

alkuaikojen muistelua

Vai onko kellään onnistumisen elämyksiä unirytmien yhteensovittamisessa?

T niin kuin tulkinta

En vain pääse eroon aiheesta nettideittailu, vaikka haluaisin jo vilkuttaa sille iloisesti ja toivottaa hyvää loppuelämää. Jokin siinä vaan kiehtoo, olisiko kysymys uutuudenviehätyksestä. En ilmeisesti ole ihmetellyt netin kautta mahdollisesti toisiinsa tutustuvia ihmisiä vielä tarpeeksi eri suunnista.

Toisaalta en voi sanoa, että en ole koskaan tavannut ketään netin kautta. Voin vain sanoa, että en ole etsinyt ketään netin kautta. Ainoa treffi-ilmoitus, jonka olen kirjoittanut löytyy blogistani, mutta siinäkin pyrin eliminoimaan tyystin sen, että kukaan ei vahingossakaan vastaisi siihen. Sen tarkoitushan ei ollut houkutella yhtään ketään. Ja sitten tulee Termostaattori, joka ylistää ilmoituksen joksikin aivan ihmeellisen täydelliseksi.

Ilmoituksen idea tavoitti täsmälleen sen, mitä halusinkin sillä sanoa. Että oikeasti seuraa tai kumppania etsivien ihmisten pitäisiä olla jopa raa'an rehellisiä siitä keitä itse ovat ja mitä he etsivät. Silottamalla ja kiillottamalla pintaa tuhlaa vain omaa aikaansa ja joutuu lopulta kuitenkin tilanteeseen, ettei vastaa antamaansa kuvaa. Jos tarvitsee paljon tilaa itselleen, ei varmaankaan kannata edes väittää viihtyvänsä jatkuvasti rakkaidensa kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sillä tavalla vain tulee pää kipeäksi. Osa-aikaerakkonakin pystyy taatusti löytämään sen oman yhtä paljon omaa rauhaa ja tilaa tarvitsevan vastakappaleensa. Mieluummin odottaa sen edes mahdollisimman lähelle sopivan vastakappaleen löytymistä hiukan pidempään kuin esittää olevansa jotain, mitä ei ole. Kaikkiahan ei voi ikinä miellyttää.

Toisaalta, jos pitäisi valita joku yhden tekstin perusteella, niin luultavasti mennään taas päin betoniseinää ja lujaa. Kun ollaan pelkän tekstin varassa, moni tulkitsee tekstin oikein, mutta vähintään yhtä moni tekee kaukana todellisuudesta olevia johtopäätöksiä. Kumpikin tulkitsija kuitenkin näkee tekstistä vain sen, mitä kirjoittaja on halunnut näyttää ja lisää siihen hiukan omia mausteitaan. Hyvä puoli siinä on se, että jälkimmäiset ovat ensinnäkin täydellisen vääriä ilmoituksen jättäjälle ja toiseksi se, että jättävät luultavasti kokonaan ottamatta yhteyttä.

Mitä siis oikein yritän sanoa? Netin kautta voi tutustua täydellisyyttä hipoviin ihmisiin. Täydellisiä ihmisiä ei onneksi ole olemassa, mutta riittävän lähellä omaa ajatusmaailmaa olevia on. Tiedän, koska olen tehnyt niin. Netti ei oikeasti poikkea live-elämästä paljoakaan. Täällä me ollaan sulassa sovussa ja välillä hiukan riidoissakin jonkun kanssa. Oikeassa elämässä itsensä suhteen epävarma, on epävarma myös netissä. Ja kuten oikeassakin elämässä, ensivaikutelma ei välttämättä ole se totuus, vaikka sitä olisikin vaikea muuttaa myöhemmin.

Ne lähes täydelliset ihmiset, joihin olen tutustunut ja jotkut jopa tavannut menettämättä luomaani mielikuvaa, ovat kaikki omanneet yhden erittäin hienon ja tärkeän piirteen. He ovat olleet kärsivällisiä ja nähneet vaivaa tutustuakseen pintaa syvemmin. Monesti se on vaivan arvoista.

H niin kuin havahtuminen

Mitä tekisit, jos tietäisit varmuudella kuolevasi kuukauden päästä?

Olen miettinyt kysymystä sunnuntaista lähtien. Tapasin silloin tuntemattoman, joka kertoi tositarinan läheisestään. Nuoresta naisesta, joka oli töiden ohella opiskellut itselleen uuden tutkinnon ja kuukausi valmistumisensa jälkeen pudonnut kerrostalon ikkunasta sitä pestessään. Hän ei selvinnyt.

Ensireaktiona oli kylmät väreet, seuraavana epäusko ja vasta viimeisenä tarinan opetus. Olen miettinyt sitä, kuinka ihmiset monesti tuhlaavat elämänsä ylisuorittamiseen. Elämässä voisi olla muutakin kuin vaikkapa uupumukseen asti raataminen töissä. Nyt kun ihmiset on kesälomalla, moni tuntuu murehtivan vain kuinka ehtii tehdä kaiken ennen loman loppumista. Kalenterit on täynnä kaikenlaista toimintaa ja menemistä ja vain harvalla on aikaa pysähtyä edes pieneksi hetkeksi kuuntelemaan linnunlaulua, katselemaan tähtiä ja kuuta, nuuhkimaan kesäsateen raikastamaa ilmaa, halaamaan puuta tai silittämään kiveä. Vain harva on oikeasti läsnä myös niille, joita kutsuu rakkaimmikseen. Eihän sellaisessa elämässä ole mitään järkeä.

En suostu uskomaan, että elämäntarkoitus on ehtiä tekemään mahdollisimman paljon ja olla koko ajan kiireinen. Vaikka kuolema ei kolkuttelisikaan kuukauden päässä, sen mahdollisuus on silti aina läsnä. Eikä kukaan tietääkseni ole jäänyt lopulta henkiin. Jos muistaisit tämän, tekisitkö jotain toisin?

Itse olen esimerkiksi asettanut itselleni aika kovat tavoitteet valmistumiseni suhteen. Olkoonkin, että olen myös opintovapaalla. Tavoitteenahan on oli valmistua 2,5 vuodessa. Paino sanalla oli, koska se on loppu nyt.  Tarkoitus on käyttää opintovapaa hyödyksi siten, että valmistumisella on mahdollisuus nopeutua ja jos jotain jää suoritettavaksi työn ohella, niin sitten vain kohtuudella. Mihinkä tässä on kiire valmiissa maailmassa? Haluan sittenkin käyttää aikaani myös lorvailuun, itseni hemmotteluun ja läheisteni huomioimiseen. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tunnin päästä tapahtuu.

Onneksi maailmankaikkeudella on tapana heitellä mun polulle ihmisiä, jotka puhuvat mulle järkeä. Ehkä jopa tietämättään.

Ä niin kuin ärsyttävät tavat

Oho! Olen joko täydellinen nainen tai vaihtoehtoisesti mies, mikäli Helmen listaukseen naisten ärsyttävistä tavoista voi luottaa.

Ainainen keskustelu tunteista

Luulen, että olen mies. Ahdistun siitä, että on jatkuvasti puhuttava tunteista. Tai oikeastaan ahdistun siitä, että samoja kolmea sanaa olisi hoettava monta kertaa päivässä. Se lause kärsii jonkinlaisen inflaation, kun ollaan koko ajan toistelemassa samoja sanoja. Vähän kuin rikkinäinen gramofoni, joka on jäänyt jumittamaan paikoilleen. En tiedä ahdistuisinko niin paljon, jos sama ihminen osaisi joskus puhua myös jostain muusta. Teininä se taisi olla valtavan kivaa, mutta jotenkin näin aikuisempana sitä kaipaa ihan toisenlaisia keskusteluja ja tapoja osoittaa niitä sanoja todeksi.

Suuttuminen laiskuudesta puhelimen kanssa

Mä en edes ymmärtänyt, mitä tämä otsikko tarkoitti. Luulen siis, että olen mies. Kysymys on artikkelin mukaan siitä, että jätetään vastaamatta puheluun tai tekstiviestiin. Eihän kukaan tahallaan jätä vastaamatta. Kait. Silloin lankapuhelinten aikaanhan kukaan ei suuttunut, jos puhelimeen ei vastattu. Ei vaan satuttu olemaan kotona silloin. Nyt, kun kaikilla on kännykät, niin ei muka ole hyväksyttyä jättää vastaamatta. Ja kyllä, minä unohdan vastata saatuihin tekstiviesteihin tai puheluihin, ellen juuri sillä hetkellä ole niitä vastaanottamassa. Voin ehkä lukea viestin, mutta ellen siihen heti ehdi vastaamaan, niin... Yleensä sen lähettäjä (joka on usein ulkoisesti muistuttanut miestä) on jo ehtinyt haukkua mut pystyyn ennen kuin olen ehtinyt vastata siihen. Olisin luultavasti vastannut, jos mulle olisi annettu siihen tilaisuus. Ja niin, minä jätän myös tietoisesti vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Viesteihin silloin, jos niihin ei oikein ole mitään vastattavaa eikä viesti ole sisältänyt edes retorista kysymystä. Puheluihin saatan jättää vastaamatta myös silloin, kun ei vaan sillä hetkellä huvita puhua. Sitä ei pitäisi kenenkään ottaa henkilökohtaisesti, koska en silloin vastaa kenellekään. Jos linja on uudella yrittämällä varattu, niin olen luultavasti alkanut soitella takaisin mulle soittaneille siinä järjestyksessä kuin puhelut on tulleetkin. Ettei taaskaan pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, ellei olekaan se "ykkönen".

Ulkonäön muuttaminen

Jos lähdetään siitä, että nainen on huolinut miehen jonkin tietyn näköisenä, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi alkaa muuttamaan. Mä kammoan esimerkiksi töissä niitä naisia, jotka on vieressä antamassa tarkkoja ohjeita, kuinka heidän miehensä hiukset on leikattava. Toisaalta olen iloinen niistä ohjeista silloin, kun se mies ei kerta kaikkiaan osaa kuvailla, millaista mallia on hakemassa eikä osaa edes sanoa, että sama malli, mutta lyhyempi.

Jatkuva tekemisen tarve

Suunnitelmallisuus ei ole suurin hyveeni, joten en täytä kalenteriani turhilla merkinnöillä. Työt ja luennot merkitään sinne tai luotetaan silloinkin muistiin, muuten ollaan kuin ellun kanat ja mennään fiiliksellä.

Odotetaan miehen korjaavan kaiken

Tähän mä olen joskus syyllistynyt. Ei paljon kannata odotella. Helpommalla pääsee, kun tekee itse. Tai ellei osaa, niin soittaa ammattilaisen tekemään korjaukset. Myös joku sukulaismies voi olla avuksi. Usein se myös auttaa siihen, että odotusajat lyhenevät muutamaan minuuttiin. Se, että nainen tekee itse tai maksaa ammattilaiselle ei käy yhtään niin paljon miehen ylpeydelle kuin se, että sukulaismies tulee tekemään "hänen" hommansa.

Päähänpinttymä omasta painosta
Ei mulla ole päähänpinttymiäkään. Eikä ainakaan sellaisia päähänpinttymiä painosta, joista pitäisi tehdä joku kumma numero. Ei ne läskit ennenkään ole puhumalla mihinkään kadonneet eikä toisen vakuutteluilla siitä, ettei se perä ole liian iso. Jatkuva laihduttaminen ja painonpudotus on muutenkin rasittavaa. Myös valehtelu siitä, että perä ei ole liian iso on rasittavaa. Eikö vain voisi pyrkiä siihen, että noudattaa terveellisiä elämäntapoja? Siihenkin olisi hyvä pyrkiä, ettei valehtele. Vaikka ymmärrän täysin, että joissain tilanteissa valehteluun kannustaa voimakas halu jäädä henkiin.

Mä jäin ihmettelemään, että voiko sellaista naista olla olemassa, jolla on kaikki yllä mainitut miehiä ja mua ärsyttävät tavat? Ainakin sellainen nainen on olemassa, jota ärsyttää kaikki yllä mainitut tavat.

N niin kuin näkökulmat

Laasasen blogista on tullut mun muusa. Enkä todellakaan sano sitä vain siitä syystä, että kävijävirta hänen blogikirjoituksestaan (myös siitä toisesta) ohitti melkein (siis ei ohittanut, muttei paljon puutu) vuorokaudessa Enkeli-Elisan kävijämäärät blogissani. Huikeeta, kuinka naisvihaajan painava sana on paljon painavampi kuin koulukiusatun itseltään hengen riistäneen tytön tarina. Ja vaikka käytinkin sanaa naisvihaaja, niin aika paljon saa tehdä, että uskoisin hänen pohjimmiltaan sellainen olevan. Se on vain käyttökelpoinen ja hyödyllinen näkökulma ajaa omaa asiaa. Kukapa ei käyttäisi sellaista hyväkseen? Pääasiahan on, että puhutaan, ei se mitä puhutaan.

Musta olisi hienoa, jos kaikki ne naiset ja miehet, jotka käyttävät aikaansa ja energiaansa väittelemällä siitä kumpaa sukupuolta poljetaan yhteiskunnassa enemmän, kuluttaisivatkin sen koulukiusaamisen vastaiseen työhön. Pariutumisasioita mietin jostain käsittämättömästä syystä itsekin, joten se on tietenkin tärkeämpää kuin koulukiusaamisen ehkäisy - no ei ole!

Tosiasiassa mua vetää magneetin lailla puoleensa Laasasen blogin ympärillä pyörivä ilmiö. Sama ilmiö on nähtävissä muuallakin internetin ihmeellisessä maailmassa, jossa vain joku uskaltaa esittää yleisistä normeista poikkeavia näkemyksiä sukupuolista. Julkisesti omilla kasvoillaan ja nimellään esiintyvän naisvihaajan blogista tulee silti erityisen hyvin esiin se, että vastakkaisesta sukupuolesta ei ole lupa heittää mitään väitteitä. Tai tarkemmin ajateltuna, naisista ei saa väittää mitään kukaan muu kuin nainen.

Muistellaanpa vaikka kirjoitusta A niin kuin asenne. Mehän oltiin kaikki kovaan ääneen sitä mieltä, että kyseisen naisen asenne oli täysin väärä. Etenkin, kun asiasta ei voinut edes keskustella hänen kanssaan ilman, että olisi ottanut itseensä. Väitän, että jos kirjoituksen olisi kirjoittanut mies, me oltaisiin oltu siellä kilvan lynkkaamassa sitä ainakin jos sen olisi voinut tehdä täysin anonyymisti. Jos mikään muu ei olisi auttanut, oltaisiin vedetty esiin narsisti ja muut henkilökohtaiset loukkaukset-kortit (ja nolattu itsemme - anonyymina mutta kuitenkin). Tottakai sillä naisella olisi siinä tapauksessa ollut oikeus päättää mitä hänen televisiostaan katsotaan eikä hänen asuntoonsa myöskään tuoda toista televisiota jääkiekon katsomista varten. Sanoohan kenen tahansa järkikin sen, että tuoreessa parisuhteessa ei katsota jääkiekkoa. Se tulee vasta papin aamenen jälkeen.

Mielenkiintoisinta ilmiössä on mun mielestä se, että kun minä naisena kerron, että naisten käytös aiheuttaa mussa häpeän tunteita, kukaan ei tule vaatimaan mua roviolle. Mutta jos mies rivien välistäkin antaa ymmärtää, että naiset käyttäytyvät lapsellisesti ja typerästi, niin halutaan laittaa se välittömästi häpeäpaaluun.

Älkääkä nyt vaan sanoko, että se johtuu siitä, kun minä mollaan kumpaakin sukupuolta tilanteen mukaan. Eihän kukaan mies kuitenkaan ole tullut tänne kunniaansa puolustamaan.

PS1. Mä tiedän, että mun lukijat on niin fiksuja, ettei ne nyt oikeasti lähtis anonyymina joukolla lynkkaaman ketään. Näin kuitenkin näyttää tapahtuvan ja asiat on täsmälleen, kuten ne näyttävät olevan. Vai oletteko eri mieltä?

PS2. Kiitos Henry. Suosionosoitus naisvihaajalta tuntuu aina jotenkin muita paremmalta.

H niin kuin helppo

Mä tein sen taas. Takerruin johonkin keskusteluun. Tosin vain siitä syystä, että eräs toisaalla mietti just kyseistä ikuisuusongelmaa. Voiko nainen olla liian helppo?

Siellä oli paljon puhetta atm, atn, ktm, ktn, ytm ja ytn-tyypeistä. Oon mä joskus tosta luokittelusta kuullutkin, mutten ole niin jaksanut siihen perehtyä, koska se on kuitenkin joku pinnallisten ääreistyperien ihmisten keksimä juttu. Sen verran ymmärsin, että se liittyisi ulkonäköön ja ilmeisesti näillä y-alkuisilla tyypeillä olisi vara valita itse onko helppo vai vaikea. Koska siis ketään ei kiinnosta, jos kakku on silkoa sisältä, kunhan vaan näyttää hyvältä. A-alkuisilla ei sen sijaan ole varaa kuitenkaan valita, joten parempi olla vaan helppo ja jopa epätoivoinen, jos joku sattuu huolimaan. Odotuksista k-alkuisten ryhmien ihmisistä en oikein ottanut selvää. Ilmeisesti ne vaan on löytäneet sen kultaisen keskitien muutenkin. Tämä varmasti liittyi olennaisesti asiaan, koska sitä jaksettiin monessakin kommentissa vatvoa.

Tuleeko teillä koskaan keskustelupalstoilla sellainen ylemmyydentuntoinen olo? Joidenkin kommenttien kohdalla mulla taisi tällä kertaa käydä juuri niin, että yhtäkkiä olinkin ehkä fiksuin ihminen maailmassa. Täytyy silti myöntää, että keskustelua oli yllättävänkin mielenkiintoista seurata. Koska kyllä sinne sekaan mahtui myös asiallista pohdintaa.

Äkkiseltään itselle kuitenkin tuli sellainen olo, että miksi ihmeessä pitää aina leikkiä jotain kissa ja hiiri leikkiä. Eikö sitä vaan voi joko olla kiinnostunut tai sitten ei? Eihän se, että on kiinnostunut kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi samantien laittaa lapset alulle ja varata kirkko? Onko ihmiset jotenkin unohtaneet, miksi joskus kauan sitten oikeasti hiukan tapailtiin ja seurusteltiinkin ensin? Mikä sitten edes on helppo? Tai vaikea? Liittyykö se nyt jotenkin noihin kirjainyhdistelmäihmistyyppeihin (yhdyssanahirviö)? Toisin sanoen olisi vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä: ulkonäkö ja seksi. Maailmassa tuntuu olevan virhe. Taas.

T niin kuin taksonomia

Olen viime aikoina huomannut luokittelevani ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Aion ehkä tehdä saman ihmisille kuin Linné teki kasveille. Ja sitten musta tulee rikas ja kuuluisa. (Linkki johtaa wikiin: Kasvien luokitus Linnén teennäisjärjestelmän mukaan)

Linnén luokittelu perustui kaksineuvoisuuteen, yksineuvoisuuteen tai neuvottomuuteen, joten se ei nyt ihan helpolla käänny ihmisiin. Koska neuvokkuuteen tai neuvottomuuteen perustuva luokittelu on vielä pahasti kesken, yritän sillä välin pärjätä jaolla kolmeen: nyt puhutaan siis sillonku, tässä ja nyt ja sitku-ihmisistä. Jako liittyy oikeastaan vain ja ainoastaan siihen, miten ihmiset näyttää mun silmissä kokevan onnen ja onnellisuuden.

Sillonku

Olen joskus epäillyt, että sillonku ihminen ei edes osaa hymyillä. Olen kuitenkin ollut väärässä, koska heidän muistaessaan tapahtuman jostain menneisyydestä heidän katseeseensa syttyy polte, joka ei jätä mitään arvailun varaan. Huuletkin vetävät hiukan hymyntapaiseen. Ainoa epäkohta on se, että he eivät välttämättä osaa johdattaa sinua sinne onnen hetkeen, koska eivät jotenkin vaan osaa kuvailla tilannetta tai sitten sortuvat siihen uskomukseen, että molemmat on kokeneet tapahtuneen täsmälleen samoin tuntein. Ja se hei oli niin upeaa. Kunpa vaan voisi palata siihen hetkeen ja jäädä sinne. Sitten voisi olla onnellinen.

Mä olisin mielelläni linnanneito jossain keskiajalla, vaikka tiedän, etten kestäisi siellä päivääkään. Eihän sillon ollut edes internettiä. Kuinka ne on voineet pärjätä ilman sitä?

Tässä ja nyt

Tämä on mun lemppariryhmä, vaikka jotkut pitäisi näitä lapsellisen sinisilmäisinä, naiiveina, ja vastuuntunnottomina hunsvotteina. Nämä tyypit tunnustaa eläneensä myös silloin ennen vanhaan sekä kertoilevat hauskoja tarinoita entisestä elämästään. Näillä tyypeillä on aavistus siitä, että on  olemassa mahdollisuus, etteivät huomenna ehkä heräisikään ja siksi ottavat elämästään ilon irti tässä ja nyt. Tänään.

Lapset ja teinit on tästä hyviä esimerkkejä, vaikka joiltain yksilöiltä puuttuukin myös sellainen tietty vastuuntunto, jota mä sit kuitenkin myös arvostan. Pieni lämmön aalto silti häilähti mielessä, kun oma teini oli aivan murheen murtama maya-kalenterin mentyä uusiksi. "Mä olen elänyt ihan turhaan täysillä, kun nyt mulla onkin 7000 vuotta aikaa." Voi toista!

Sitku

Sitku ihmisiä tuntuu olevan enemmän kuin mikään luonnonlaki määrää. Luonnonvalinta on jättänyt puuttumatta asiaan, koska se on toisaalta myös ominaisuus, mikä saa jotkut ihmiset kuitenkin tarttumaan haaveisiinsa ja tekemään asioille jotain. Vain ne sitku ihmiset nostaa ihon kananlihalle, jotka jäävät odottelemaan paikoilleen jotain hyvää tapahtuvaksi, että voisi olla onnellinen.

Sitku ihmiset on ihan kivoja, kun niiden kanssa ei tarvitse elää arkea 24/7/365. Silloin niillä on taipumus muuttua perherauhan säilyttämisen nimissä jämähtäneiksi jarruiksi. Siellä sitä pyöritetään arkea ja istutaan lauantaisin television ääressä, josko se lottovoitto nyt tulisi ja muuttaisi kaiken hyväksi. Elämää ja onnea ei jotenkin kannata laskea loton todennäköisyyden varaan. Todennäköisyys saada 7 oikein 39 numerostahan on... 15 380 937 (mahdollisesta laskuvirheestä voitte syyttää vain kirjoittajaa). Voi mennä muutama elämä ennen kuin onni osuu kohdalle.

Näillä puheilla olen sitä mieltä, että lähes täydellinen onnen kaava löytyy yhdistämällä kaikkia piirteitä sopivassa suhteessa. Olennaisinta on silti, että lakkaa tavoittelemasta sitä onnea. Sitä varten ei tarvitse kuin avata silmänsä ja oivaltaa se.