V niin kuin viimeistä viedään

Viimeistä viedään ja silloinhan kuuluu katsella haikeana menneeseen. Tai en ehkä ihan niin haikeana, koska nyt on hyvä ja tulevasta en tiedä, vaikka toiveita asioiden kehittymisestä tiettyyn suuntaan olisikin. Menneen vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silti ei kai oikein mitään suurta ja uutta.

Tammikuu

• Vuosi alkoi ensimmäisen avioerohakemuksen jättämisellä. Ero ei tullut tai sen ei olisi pitänyt tulla kummallekaan mitenkään puun takaa, koska liitolle oli annettu tekohengitystä jo pitkään. Eikä meillä ollut edes samaa osoitetta enää, joten paperin kiikuttaminen käräjäoikeuteen oli oikeastaan aika luonnollinen seuraus kaikesta. Parisuhdeterapiatkin oli käytynä ja sen päättymisestäkin oli jo yli vuosi. Ei se siis liittoa pelastanut, mutta antoi ainakin itselle paljon ajattelemisen aihetta ja eväitä tulevaan.
• Aloitin myös opintovapaani vuoden vaihteessa. Syksyinen työ-opiskelukombo vähine unineen, migreeneineen ja kohonneine verenpaineineen jäi historiaan. Onneksi on Koulutusrahasto ja aikuiskoulutustuki. Muuten olisin joutunut valitsemaan toisin.
• Aakkostarinat saivat myös alkunsa. Vanha blogi jäi aluksi elämään ja odottamaan paluutani, mutta melko nopeasti ymmärsin, että paluuta vanhaan ei ole senkään osalta. Nykyään ne kirjoitukset ovat lukkojen takana, mutta tallessa.

Helmikuu

• Vanha ystäväni Herra Fibro aktivoitui muistuttamaan minua itsestään. Lääkäri taisi aikanaan olla oikeassa siinä, että hänellä on sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonoina uutisina hän piti sitä, että en koskaan tulisi paranemaan. Pidän sen mielessä, mutta vuosien myötä olen huomannut, että kaveri saa niskalenkin vain silloin, jos ilmassa olisi masennuksen aineksia. Näin ollen sellaiset täytyy pitää poissa keinolla millä hyvänsä. Minulla toimii lepo ja liikunta. Olen siis onnekas, kun edes pystyn liikkumaan.

Maaliskuu

• Mies oli tavannut jonkun ihanan ja halusi päättää harkinta-aikamme just nyt heti. Minua ei haitannut, etenkään kun olin päättänyt olevani moraalinen voittaja. Tämä tapaaminen oli kuitenkin merkittävä, koska silloin sanottiin ääneen se, mitä oli jo vuosia yritetty välttää sanomasta.
• Tyhjensin kuukauden aikana viiniarkkuni sisällön.
• Tutustuin yhteen elämäni tärkeimmistä.

Huhtikuu

• Asetin itseni alttiiksi hiustenpidennyskoukkuuntumiselle. Oli hetki jolloin oli kaksi vaihtoehtoa: leikata epäsiisti ylikasvanut pehko pois tai auttaa kasvatusprojektia laittamalla pidennys. Valitsin jälkimmäisen.
• Kävin myös ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kampaajalla värjäyttämässä hiukseni. Vaikka työkaverini ovat myös kampaajia, niin heitähän ei lasketa oikeiksi kampaajiksi, koska huomioivat liikaa ammattini.
• Tietokoneen kovalevy sanoi sopimuksensa irti keskellä kiireisintä deadline sumaa.

Toukokuu

• Jotenkin mitäänsanomaton kuukausi. Olen ilmeisesti joutunut keskittymään pelkästään opintoihin ja paikkaamaan urakalla kovalevyn hajoamisen aiheuttamaa aikataulutusongelmaa.

Kesäkuu

• Myin melkein tyttäreni mallimaailmalle, koska tyttö halusi. Onneksi tuli järkiinsä.
• Aloin miettiä uutta vapaata identiteettiäni ja mahdollista sukunimeni muuttamista. Päädyin valitsemaan äitini tyttönimen, vaikka se olikin kaikkein kallein vaihtoehto.

Heinäkuu

• Vihdoinkin avioeronhakemus numero 2. Käräjäoikeuden kansliassa istui nuiva täti, joka katsoi aiheelliseksi arvostella sitä, että kiikutin hakemuksen sinne heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä tunti kanslian avautumisen jälkeen. En tiennyt, että siinä pitää vielä esittää vähemmän innokasta, kun päätös on jo tehty kauan sitten. Töissä tarjoiltiin tytöille avioerokakkua. Nam. Viisi vuotta eikä suotta. Opin liitosta sen, että ihmiset, jotka tuovat esiin itsestäni sellaiset piirteet, joita vihaan ylikaiken itsessäni, täytyy pitää riittävän etäällä.

Elokuu

• Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni miesgynellä eikä se ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Nyt voin jo myöntää, että tämä gyne on ja pysyy, vaikka sillä väärät vehkeet jalkojen välissä onkin.
• Maistraatista tuli tieto, että nimilautakunta vai mikä se nyt lie, on päättänyt nimilain sen ja sen pykälän perusteella, että saamme alkaa käyttää tyttäreni kanssa äitini tyttönimeä.
• Päätin ottaa maksetun miehen (personal trainer) vielä hetkiseksi. 

Syyskuu

• Tyttäreni siittänyt mies kuoli itsehankittujen sairauksiensa väsyttämänä.
• Luottohenkilökohtainen reenaajani ilmoitti saaneensa uuden työpaikan, ja laittoi valitsemaan työnsä jatkajan. Suoritimme arvonnan ilman virallista valvojaa. Koin, että arpaonni ei suosinut, koska kohdalleni osui se maineeltaan kaikkein natsein.

Lokakuu

• Tyttäreni siittänyt mies haudattiin. Surullista, mutta aloitti täysin uuden aikakauden. Meillä on monia uusia sukulaisia, jotka pitävät ja joihin pidetään säännöllisesti yhteyttä. Tyttäreni on saanut vihdoin tutustua myös sen puolen ukkiin, mummiin, tätiinsä ja serkkuihinsa.
• Olin päättänyt haluta työharjoitteluun yritykseen, jonka käänteitä olin jo seurannut jonkun aikaa. Hakeuduin pomon juttusille ja tammikuussa se sitten alkaa. Jee!

Marraskuu

• Sain tietää, että musta on tulossa mummo ja osallistua ensimmäiseen äitiysneuvola käyntiinkin.
• Päätin pitää natsin vielä jonkin aikaa, vaikka en vieläkään ollut oikein sinut rääkkääjän vaihtumisen kanssa. Ehkä juuri siksi halusin antaa mahdollisuuden. Ja koska tiesin, että suurin ongelma oli omien korvieni välissä. 

Joulukuu

• Blogipikkujoulut Tampereella. Läsnä olivat Artio, Celia, Kukkis (ja Kukkiksen nuori mies), Ohari ja Tiina. Meillä oli ruokaa, juomaa ja kivaa. Tuntui kuin oltaisiin tunnettu aina, vaikka ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdattiinkin. Ja tämän sanomiseen multa meni kokonainen kuukausi, mutta kiitos kaikille mukana olijoille kivasta illasta. Pakko ottaa uusiksi.
• Älkää kertoko rainerille, mutta mun arpaonni ei ollut sittenkään niin huono kuin miltä jonkun viikon vaikutti. Se tietää mitä se tekee. Ja mikä hölmöintä, meillä taitaa vihdoin olla yhteisiä tavoitteita, kuten se rantakunto 2013.
• Näin meidän uuden pikkuisen ultrassa. Lääkärin mukaan se muuttaa masuasukista maailmaan heinäkuussa.

Ei taida olla tarvetta toivoa parempaa uutta vuotta. Elämä on hyvää näinkin. Kiitos kuluneesta vuodesta lukijoille, ottakaa uusi vuosi vastaan ilolla ja turvallisesti. Nauruntäyteistä ja mukavaa uutta vuotta kaikille.

U niin kuin ujous

Aloittaessani opinnot ammattikorkeassa syksyllä 2011, kirjasin viestinnän perusteet kurssin aluksi tavoitteekseni, että olisi kiva, jos ääneni olisi yhteistyökykyinen suullisen esityksen ajankohtaistuttua. Ensimmäisellä yrityksellä kehoni ei tehnyt yhteistyötä vaan esityspäivän aamuna puheen tuottaminen oli pelkkää pihinää. Toisella kerralla sain jo asiani esitettyä jopa selkeällä äänellä ja suuremmin änkyttämättä. Arvosanan perusteella esitys meni paremmin kuin itse uskalsin edes kuvitella.

Kun tilannetta muistelee nyt, niin se vain naurattaa. Mielikuva itsestä reilu vuosi sitten on oikeastaan hillitön. Tiesin ja tunsin asiani, mutta silti poskia ja korvia sekä kuumotti että punoitti, happi ei meinannut riittää kokonaisen lauseen sanomiseen, sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja korot paukuttivat tahtia lattiaan. Note to myself: älä koskaan laita korkokenkiä jalkaasi, jos on vaarana joutua lavakammon valtaan.

Katsoin eilen Elävästä arkistosta ohjelman Ujot soturit. Kun näin Leena Harkimon studiossa, ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä toi tuolla tekee. Eihän Leena kansanedustajana, entisenä mallina ja Jokereiden toimitusjohtajana ja Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun osallistuneena voi mitenkään olla ujo. Vai voiko? Toisaalta, miksi ei voisi. Onhan minulla itsellänikin ristiriita sen kanssa, että koen olevani ujo, mutta kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Olen aina vain se tyttö/nainen, jolla on vahvoja mielipiteitä ja joka ei epäröi niiden esille tuomisen kanssa. Olen aina se, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa. Olen se, joka aloittaa jutun vieraan ihmisen kanssa. Ne pitävät minua sosiaalisesti rohkeana, vaikka en sitä itse koe olevani. Jokainen esiintulo vaatii itsensä ylittämistä.

Ohjelmassa oli myös kirjailija Petri Tamminen. Hänen kohdallaan minulla ei ollut olemassa mitään ennakkokäsitystä hänen julkisuuskuvaansa liittyen. Paitsi että on helppo uskoa kirjoittajan kammiossaan viihtyvän kirjailijan olevan ujo. Häneen minun oli helppo samaistua. Kun tiedän ja tunnen asiani, pystyn esiintymään vakuuttavasti suuremmallekin yleisölle, mutta narikassa tilaisuuden jälkeen saatan olla vähemmän lennokas. Ymmärrän myös täysin sen, että sosiaalisista tilanteista pois pääseminen on ennen kaikkea helpotus. Mikä voisi olla kivempaa kuin päästä omaan rauhaansa tekemään juuri niitä juttuja, joista itse tykkää. Kuten Petri ohjelman päätteeksi sanoi, niin Luojan kiitos, se on takanapäin.

Ujojen sotureiden pääasiallinen kysymys oli, että pitääkö ujoudesta parantua? Jos se määritellään temperamenttieroksi eikä sairaudeksi, niin miksi ihmeessä pitäisi parantua. Jos kaikki olisivat koko ajan suuna päänä, kukaan ei koskaan kuuntelisi. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kerran ujo aina ujo. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina pystyvätkö muut näkemään tarkoin varjellun salaisuuden? Ujouden kun voi oppia hyväksymään osaksi itseään ja elämäänsä. Elämä saattaisi sitä paitsi olla hiukan tylsää ilman ujoutta, koska ne tilanteet, joihin se äärimmillään voi ihmisen heittää, ovat jälkeenpäin ajateltuina monesti pelkästään koomisia.

Onko ujous asettanut sinut tilanteisiin, joille olet myöhemmin vähintäänkin hymähdellyt huvittuneena?

V niin kuin vieraannuttaminen

Voihan pyhä Sylvi, mitä sitä voi yhtäkkiä muistaa ja sitten etsiä sitä raivokkaasti jostain nykyään suojatusta blogista. Lainaan vain osan silloin 26. joulukuuta 2009 kirjoitetusta.

"Viimeisin hra Heinäladon yhteydenotto olikin sitten jo astetta "syyllistävämpi". Kertoi käyneensä lääkärillä, joka oli antanut hänelle enää 5 vuotta elinaikaa. Olen tässä miettinyt, että onko se ihan fakta vaiko vain taas yksi tapa yrittää saada huomiota? Mene ja tiedä. Tarina ei kuitenkaan tehonnut minuun, ja varsin tylysti ilmoitin asian, jonka olen jo tuhannesti hänelle kertonut: en halua hänen soittelevan minulle tarpeettomasti. Ja koska nyt on mustaa valkoisella siitä, että sosiaaliviranomaiset ovat suosittaneet tapaamisoikeuden purkua kokonaisuudessaan, niin kaikki puhelut ovat tarpeettomia. Lapsi ottaa yhteyttä, jos joskus kokee tarpeelliseksi."

Ei meidän tarvitse kummankaan kantaa mitään syyllisyyttä tapahtuneesta tai liian myöhäisestä. Meillä on musta valkoisella siitä, että tarkkaan mennyttä ja nykyhetkeä tutkittuaan sosiaaliviranomaisten suositus oli purkaa tapaamisoikeus kokonaisuudessaan. Isälle annettiin ohjeeksi kirjoittaa tyttärelleen säännöllisesti kirjeitä, joissa kertoo elämästään ja ehkä näiden myötä tyttö haluaa joskus tavatakin. Hänen piti siis kirjoittaa siitäkin huolimatta, että ei saisi vastausta. Yhtään kirjettä ei tullut. Synttärikortteja rahan kera kyllä.

Tietyllä tavalla tuntuu pahalta lukea tekstiä, jossa kuolemansairaudenkin edessä olen sitkeästi pitänyt kiinni kannastani. Olenko todella noin kylmä ihminen? Mutta toisaalta: jos ihminen on pyhittänyt elämänsä toisen järjestelmälliselle kiusaamiselle, niin ei se mikään automaattianteeksianto ja -unohdus kone ole. Hänen perusluonteensa pysyi samana loppuun asti. Tieto siitä, että hänellä on sairaus, johon kuolee viiden vuoden sisällä, ei tehnyt hänestä yhtään muita huomioonottavampaa ja kiltimpää ihmistä.

Eilen 45 minuuttia ohjelmassa oli puhetta toisen vanhemman tahallisesta vieraannuttamisesta. Haluttaisiin laki, jonka myötä lähivanhempi voisi saada rangaistuksen rikoksesta, vieraannuttaessaan lapsen toisesta vanhemmastaan. Koska on olemassa tilanteita, joissa toinen omalla käytöksellään oikeasti aiheuttaa vieraannuttamisen, niin sellainen laki toteutuessaan mahdollistaisi samalla myös lähivanhemman tahallisen piinaamisen. Pelottavaa ajatellakin sellaista vaihtoehtoa.

Meillä käytiin oikeutta useimmiten siitä syystä, että estin isän mukaan häntä tapaamasta lastaan. Aina ratkaisu oli sama. Jos isä osaisi lukea kalenteria ja kelloa, mitään estämistä ei tapahtuisi. Kuuluu olla noutamassa lastaan sovittuna aikana eikä satunnaisena päivänä satunnaiseen kellonaikaan tai ainakin sopia poikkeuksesta toisen vanhemman kanssa ennen kuin kylään tupsahtaa. Lapsen tapaamisoikeus ei myöskään tarkoita sitä, että toisella vanhemmalla on oikeus tulla lapsen kotiin milloin sattuu huvittamaan ja muina aikoina uhkailla toista vanhempaa milloin milläkin. Jos siis kaikesta huolimatta löysin itseni toistuvasti käräjäoikeudesta puolustamasta itseäni, niin laki, joka kieltää vieraannuttamasta lasta aiheuttaa mun näkökulmasta vain tilanteen, että toisella vanhemmalla on vain lisää lyömäaseita, joilla voi kiusata.

Mutta en silti kiistä sitä, etteikö olisi olemassa sellaisiakin tapauksissa, joissa oikeasti lasta käytetään lyömäaseena. Uskallan silti epäillä, että laki muuttaisi tilanteen vain huonommaksi. Tai ainakin voitaisiin samalla säätää laki, joka velvoittaa etävanhemman tapaamaan lapsensa sovittuina aikoina sekä olemaan aikuinen. Olisi sitten molemmilla osapuolilla sopivassa ja tasa-arvoisessa suhteessa niitä lyömäaseita.

P niin kuin pollajukeboksi

Kun on koko päivän kuullut pollajukeboksissaan My Kind of Love kappaletta, on viisautta vaieta...


...ja laittaa vahinko kiertämään. Vähintäänkin toivon, että videon jakaminen blogissa vie kappaleen mennessään mun päästäni.

Pollajukebox -blogi oli muuten hyvä. Tuli ikävä sitäkin. Vieläkö sen voisi puhaltaa henkiin? Se auttoi niin monet pääsemään eroon riivaajistaan. Jos me kaikki taputettaisiin oikein kovaa, saataisiinkohan me lisää tarinoita?