S niin kuin sydämellinen syyskuu

S-sanoja koko syyskuuksi Tuan innoittamana:

sydämellinen syyskuu alkaa huomenna

S niin kuin sivuääniä

Blogiin sataa kommentteina paljon kaikenlaista mainosainesta. Usein ne tulevat tuolta jostain merten takaa. Englanniksi kehuvat kilvan blogiani. Milloin haluaisivat vinkkejä uniikilta konkarilta, milloin haluavat jollain muulla tavoin hivellä egoani. Niin helppo en ole, että siihen menisin. Samalla tavoin tulee kommentteja suomenkielisinä. Tosin ne ovat usein kömpelöitä käännöksiä ja kääntäjänä lienee toiminut Google kääntäjä. Linkki johtaa yhtä huonosti suomennetuille sivuille.

Näitä kaikkia yhdistää se, että moderointi (ai joo, se olen minä) minä en niitä päästä läpi. Syynä on pääasiassa se, että en itse ole innostunut heidän mainostamistaan pikavipeistä, sähkötupakasta, nettikasinoista ja mitä noita nyt on. Ne on sivuääniä, joita mun blogiini ei vaan laiteta ilman lupaani eikä sitä lupaa ihan helpolla saa, jos se sotii kaikkea sitä vastaan, mihin itse uskon. En halua kannustaa ottamaan pikavippejä, koska mieluummin toivoisin koko alan katoavan maailmasta - siksi koska tekevät ihmisten muutenkin olemassa olevasta taloudellisesta ahdingosta vieläkin syvempää. Jossain näin, että korko olisi yli 400 prosenttia. Siinä tulee satasen lainalle helposti ylihintaa. Nettikasinot on okei, jos pelaamisesta ei tule ongelmaa. Sähkötupakka on varmaan ihan hyvä keksintö, mutta tuskinpa sitäkään tässä vaiheessa on voitu tutkia tarpeeksi jne. Jollain tavalla nämä mainokset sotii mun näkemyksiä vastaan. Eikä vähiten siksi, että minusta se on jotenkin kiero ja niljakas tapa yrittää jättää jälkiä nettiin. Luikerrella toisen blogiin. Pthyi!

Mutta tämänpäiväinen anonyymimme negatiivisuusallergia-kirjoituksessa, joka minun päättelyketjuni mukaan on mitä ilmeisimmin taiteilija Mox Mäkelä, ansaitsee esille noston erillisen postauksen muodossa. Vaikka kommentoinnin tarkoituksena aika selkeästi oli mainostaa omaa juttuaan, niin se oma juttu on hyvä ja siihen kannattaa käydä ehdottomasti tutustumassa ampiaisen tori -blogissa. Alla näyte, millaista sisältöä sieltä löytyy. Kuuntelin muutaman. Kadulle tippunut kirje oli yksi tähän astisista suosikeista. Anonyymin linkkaaman Ailan kalojen lisäksi. Ailan kaloista tulin hyvälle tuulelle. Nappivalinta minun peremmälle houkutteluuni.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin sisustuselementtejä blogiin jaossa

Eilen oli hyvä päivä. Päänsärystä huolimatta, koska sain kaikkia hienoja plakaatteja koristamaan blogiani. Olen tehnyt niitä varten ihan oman Kiitos-huoneen, jonne voi suunnistaa ylävalikosta. Oon sinne kätkenyt pari muutakin jo, joita en sitten olekaan muistanut edes mainita täällä. Kiitos Peppone. Kiitos Nata, jota kiittelin kyllä jo Kahvitauolla. Ihan vaan sen takia sanoin, että vaikka en niitä tuonne sivupalkkiin sijoittele, niin eivät ne silti katoa tekstitulvaan. Yeah right. Mä olenkin ollut niin ahkerana viime aikoina. ;D

Joo, tähän postaukseen on tulossa lisääkin linkkejä. Ja paljon. Koeta kestää.

Ensin sain Marjaanalta sydämen, jota ei kuulu säilöä itsellään vaan jakaa edelleen viidelle bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa. Sen suuremmin lukijamääriä tarkistelematta (eihän niitä voi edes tarkalleen tietää, ellei lukija halua itseään ilmiantaa) ojennan alla olevan sydämen seuraaville:

vintti

M

Rillo

Minttu

Vadelma

***

Puskissa sen sijaan jakoi kaunis blogi -tunnustuksia. Tämä edellyttää kahdeksaa totuutta minusta ja eteenpäin ojennusta kahdeksalle blogille. Totean taas kerran, että tuottaa vaikeuksia keksiä sellaisia totuuksia, joita en olisi jo aikaisemmin kertonut. Jos vaikka yrittäisi tehdä sen toisella tapaa tällä kertaa. Olkoon ne vaikka totuuksia Spotify soittolistaltani. Siltä listalta, jossa kaikki on sulassa sovussa ja täysin lokeroimatta johonkin paremmin organisoituun. Sillä mennään, mitä randomina eteen tulee, joten odotettavissa on sekoitus mennyttä ja tätä päivää, merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä.

Toploader: Never Stop Wondering

Kelis: Trick me

Salem Al Fakir: I'm So Happy

Aerosmith: Livin' On The Edge

Christina Perri: Jar of Hearts

Madness: It Must Be Love

Gyllene Tider: Sommartider

Red Hot Chili Peppers: Look Around

Tämä tunnustus lähtee eteenpäin seuraaville kahdeksalle. Jälleen täysin riippumatta siitä, oletko sellaisen jo saanut aikaisemmin.

Polga

Tsompi

SatuMaria

Paha Täti

nunju

Mrs B

Rantakasvi

Nata

S niin kuin sähköinen

Ensinnäkin. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että olen ollut huonosti läsnä teidän blogeissa ja osallistunut itse kehittämääni haasteeseenkin harvakseltaan. Käyn lukemassa, mitä teille kuuluu, mutta aina en sitten ehdi kommentoimaan. Tai sitten en enää kehtaa, kun vilkaisen kelloon.

On pitänyt vähän kiirettä, koska opinnäytetyö. Pitää varmasti jatkossakin, mutta nyt on lisäksi niin, että kun sen makuun todella pääsee, niin ei oikein malttaisi lopettaa. Olen tänäänkin löytänyt lukemattomia mielenkiintoisia artikkeleita sähköisestä sosiaalisesta mediasta.

Hetkittäin olen melkein menettänyt uskoni sosiaaliseen mediaan. Näyttää siltä, että kaikki käyttää sitä tai ainakin sähköisiä medioita olematta itse sosiaalinen, mutta kuten aikaan ennen nettiäkin, valikoiden ja täysin oman mielenkiintonsa mukaisesti. Tosin se on myös ymmärrettävää, koska sähköisessä muodossa on niin paljon, ettei millään voi ehtiä jokaiseen kolkkaan, vaikka haluaisikin.

Nettiin voi siis vaikka hukkua. Netissäkin voi olla ihan yksin, jos kukaan ei ole kiinnostunut sinusta ja siitä, mitä sinulla on sanottavaa. Onneksi en ole itse joutunut täältä huutelemaan tyhjyyteen, koska lukijat ja kommentoijat. Niin juuri, sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja... Nimeäisin joka ikisen, mutta pelkään unohtavani jonkun ja siten tahattomasti loukkaavani. Siispä, juuri sinä, joka luet tätä tekstiä - tarkoitin sinua. Kiva, kun olet olemassa.

Mutta vaikka uskoni onkin välillä horjunut, niin en ole sitä menettänyt kuitenkaan. Sosiaalisessa mediassahan on kysymys sosiaalisuudesta. Täällä siis pätee samat viidakon lait kuin oikeassa elämässäkin. Jos on syrjäänvetäytyvää sorttia, sitä jää helpolla yksin. Moni ei tule vetelemään hihasta ja pyytämään mukaan, ellei itse osoita halua siihen. Ja kuten oikeassa elämässäkin, on ihan ok, jos haluaa olla yksin itsekseen. Sen vain pitää olla oma valinta.

Sitä mä tässä mietin, että kun kenellekään ei voi soittaakaan keskellä yötä häpeilemättömästi ihan vaan keskustellakseen (eikä mulla sitä paitsi ole edes teidän kaikkien puhelinnumeroakaan), niin pidätkö ihan kahelina, jos blogiisi ilmestyy kommentti vaikkapa kello 3 yöllä?

Sähkö on, koska laskukin tulee.

Sekin sähköisesti e-laskuna nettipankkiin.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin sydän

Mä olen niin onnekas, kun mulla on kaksi paikkaa, johon tammikuun tarinoita kirjoittaa. Aiheena sydän aiheutti jo pelkkänä sanana ahdistusta. Siis oikeesti, jotain siirappia vai? En mä sellaiseen pysty ja kuvittelin jo itseni kirjoittamassa kahvitauolle sydämen fysiologisista ominaisuuksista. En sentään tehnyt sitä. Ja saatoin hetkiseksi jopa pehmitä.

Totuus on kuitenkin se, että mun sydän on aivan innoissaan. Se tykkää ihan hurjasti siitä, että niin moni on halunnut lähteä mukaan kirjoittamaan tarinan päivässä. Tästä tuli hetkessä huisin jännää ja kivaa. Miten yhdestä ainoasta sanasta saakin niin erilaisia tarinoita.

Te ootte niin huikeita. Kiitos kun olette mukana, koska tästä tuli miljoona kertaa parempaa näin!

Ja kysymys:

Haluaisitteko, että teen linkkilistan blogeista, jotka haasteeseen osallistuu? Aloin nimittäin itse kaipailla sellaista paikkaa, josta voisi helpolla käydä lukemassa päivän tarinat.

S niin kuin sitä saa mitä tilaa

Pakollinen hakusanoilla itsensä viihdyttäminen suoritettu pitkästä aikaa taas. Usein on pakko antaa hakijoille se, mitä tilaavatkin.

hulluja avioehtosopimuksia

Hulluja avioehtosopimuksia ei ole olemassa. Hullua on ainoastaan jättää avioehtosopimus tekemättä. Tai mistä mä tiedän, vaikka avioehtosopimuksiin kirjattaisiin myös jotain päättömyyksiä. Sen mä kuitenkin tiedän, että mitä tarkemmin asioista on sovittu, sitä vähemmän tarvitsee käyttää aikaa omaisuudesta riitelemiseen. Siis kun kaikkihan ei voi mennä mun kanssa naimisiin enkä mä kaikkien. Mähän en jaksa tapella omaisuudesta, kunhan saan luotsattua itseni ulos täysissä sielun ja ruumiin voimissa, niin muuten vieköön vaikka tuhkatkin pesästä. Köyhänä on muuten helppo huudella...

investointipankkiiri vitsi

No ei niitä täällä ole, enkä nyt puhu investointipankkiireista. Kuka nyt oikeasti edes vitsailisi heistä, koska nehän muuttavat helpolla vaikka kuolleen aasin rahaksi?

Oletteko esimerkiksi koskaan kuulleet tarinaa Chuckista, joka muutti Texasiin ja osti maanviljelijältä sadalla dollarilla aasin. Maanviljelijä lupasi toimittaa aasin Chuckille seuraavana päivänä, mutta joutuikin kertomaan huonoja uutisia, sillä aasi oli yön aikana kuollut. Koska maanviljelijä oli jo tuhlannut saamansa maksun, Chuck pyysi toimittamaan kuolleen aasin. Hänen tarkoituksenaan oli järjestää arpaijaiset. Maanviljelijä pyöritteli epäuskoisena silmiään kuullessaan suunnitelmasta, mutta toimitti kuolleen aasin. Kuukautta myöhemmin he tapasivat sattumalta ja maanviljelijä kysyi, mitä kuolleelle aasille oikeasti tapahtui. Chuck kertoi järjestäneensä arpajaiset, myyneensä 500 arpaa kahden dollarin kappalehintaan ja tehneensä 998 dollarin voiton. 2 dollaria hän oli joutunut palauttamaan arpajaisten voittajalle, joka valitti voittonsa olevan kuollut. Huhun mukaan Chuck työskentelee nykyään Goldman Sachsilla.

sanonta huutaa kuin

...huutaa kuin hinaaja

...huutaa kuin mummo uunissa

...huutaa kuin villipeto

...huutaa kuin riivattu

...huutaa kuin vähäjärkinen

...huutaa kuin vietävä

...huutaa kuin sumutorvi

...huutaa kuin hyeena

Joks riittää? Jos multa kysyttäisiin, niin kieli elävöityisi, kun korvattaisiin viimeinen määritelmä omalla huutoa parhaiten kuvaavimmalla termillä. Mutta sittenhän ne ei ole vielä sanontoja. Haittaakse?

tontut laulavat

Ainakin Toljanteri laulaa. Ja Hilda on kuten tosi moni nainen tähän aikaan vuodesta.

S niin kuin salaisuudet

Väittävät, että kaikilla on salaisuuksia. Saa ollakin, en minä sillä. Pienet viattomat valkoiset valheet, kuten 200 euron kenkien maksaminen käteisellä, ettei kotona tiedetä paljonko ne oikeasti maksoivat on ihan ok, kunhan maksaa omilla rahoillaan. Yritän sillä tavoin huijata joskus jopa itseäni. Kengät ovat ehkä huono esimerkki ainakin itseni kohdalla, koska en ikinä, koskaan, milloinkaan maksaisi tuollaisia summia kengistä, joihin kuitenkin kyllästyn seuraavalla viikolla tai ensi kuussa. Maksan käteisellä, että olisi helpompi unohtaa omantunnon sitkeä kolkutus muka tuhlailusta ja siitä, että ruokakassa kaventui juuri huikeasti.  Saatan jättää kuitinkin kauppaan, ettei vaan tarvitse nähdä totuutta. Ymmärrän siis salaisuudet, jotta on helpompi pysyä sovussa, vaikka sitten vain itsensä kanssa. 

Sitten on ne isot ja enemmän ongelmia aiheuttavat luurangot kaapin perukoilla, jotka mustuttavat mielen ja vievät elämänilon kaikilta niiltä, jotka niitä joutuvat säilömään. Tekee mieli mennä sinne kaappiin itsekin, ettei joudu vahingossa johonkin valehtelun kierteeseen mukaan, jossa ei kohta edes muista, mitä sanoi kenellekin.

Omien luurankojensa kanssahan voi toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Minä olen ottanut tavakseni ilmoittaa niille, että ilman vuokranmaksua on turha yrittää ottaa pysyvää asuinsijaa minun kaapeistani. Meillä on ihan liian vähän kaappitilaa muutenkin. Tuskin sellaisia salaisuuksia on olemassakaan, että kukaan muu ei olisi koskaan töppäillyt samalla tavalla. Kaikki ei ehkä ymmärrä, mutta mitä sitten. En minäkään ymmärrä toisten tuomitsemista vain siksi, että itse on päässyt kovin helpolla asioidensa kanssa ja on ollut niin briljantin älykäs, että lakkasi itse kokonaan elämästä. Tietenkin monesti vikaa on myös itsessä ja omissa valinnoissa, mutta muuttaako toisen aiempien tekojen paheksuminen ja tuomitseminen niitä jo tapahtuneita miksikään?  Menneet on menneitä. Vain sillä, mitä on nyt, on jotain merkitystä.

Minulla on siis todella huono häpeällisten salaisuuksien toleranssi. Olen tosin huomannut, että puhuminen auttaa ja että häpeän määrä ei olekaan vakio vaan sidoksissa ensinnäkin töppäilyiden määrään ja laatuun, mutta myös ikään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän osaa hävetä kaikkia pikkujuttujakin. Yllättäen olen myös huomannut, että häpeä laimenee, kun asioistaan puhuu. Pelkästään omassa pikku päässä vatvotut asiat saa aina huomattavasti suuremmat mittasuhteet kuin avoimesti puhutut.

Törmäsin kuitenkin aivan toisenlaiseen ongelmaan. Onneksi vain teoriassa. Mitä sitten tehdä, jos kaikki ihmiset pitävät sinua niin luotettavana, että kertovat kauhutarinansa juuri sinulle ja vannottavat olemaan vaiti totuudesta? Mitä sitten, jos on jo myöhäistä tunkea sormia korviin ja lällättää, ettei vaan kuule toisen kertomaa tarinaa? Kuinka synkkiä salaisuuksia sitä on riesanaan kannettava luotettavuuden nimissä? Jos esimerkiksi kuulee salaisuuden, jossa syytön tulee saamaan tuomion toisen tekemisistä, niin onko edes oikein pitää salaisuus itsellään? Tahdon uskoa, että itselläni olisi nykyään sen verran selkärankaa, että ilmoittaisin salaisuuden tilittäjälle, että ellei hän kerro asioiden oikeaa laitaa tiettyyn takarajaan mennessä, niin minä teen sen. Oikeassa elämässä olen päätynyt totuudentorveksi vain salaisuuden kertojan pyynnöstä, jolloin hän on itsekin ymmärtänyt, että on olemassa kahdenlaisia salaisuuksia: niitä, joita voi pitää ja niitä, joita ei voi. Ensiksi mainittuja kyllä vaalin huolella ja rakkaudella. Jälkimmäisiä en mielelläni edes kuulisi. Sitä paitsi, jos jollakin on salaisuus, jonka todellakin haluaa estää leviämästä mihinkään, niin lienee parasta pitää se oikeasti vain itsellään.

Kuva: Energiakeskus indigo

S niin kuin se on ite, joka haukkuu

Menin sitten chicanen provoon, mutta ei voi mitään.

Suomalainen mies on mielestäni maailman rumin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aika harva mies nykyään osaa käyttäytyä herrasmiesmäisesti ja kohdella naista naisena ja kunnioittavasti. Suomalainen mies on myös tosiaan todella ruma ja junttimainen, ei mitään hajua miehekkyydestä. Suomalaisen miehen rumuudessa on mielestäni kuitenkin yksi hyvä puoli, sinkkunainen pystyy rauhassa keskittymään töihin ja opiskeluun.

Ekaksi: jos oma ajatusmaailma on tota luokkaa, niin ei voi odottaakaan, että kukaan kohtelisi herrasmiesmäisesti, naisena tai edes kunnioittavasti. En oikein tajua, miksi ratakiskokaan ei riitä. Ei voi odottaa toiselta hyvää käytöstä, huomioonottamista ja kunnioitusta, jos ei itse niihin kykene.

Toiseksi: Miten kohdellaan naista naisena?

Kolmanneksi: Onko tämä matkitaan Anu Saagimia tyyppinen juttu? Ihan kuin olisin kuullut samankaltaisia lausahduksia kohdistettuna suomalaisiin naisiin aikaisemmin? Jos sekä Anu että chicane ovat oikeassa, niin suomalaiset naiset ja miehet ovat kuin luotuja toisilleen.

Neljänneksi: Nuoruudessani tunsin pojan, jota kaikki tytöt kuolasivat. Meistä tuli pojan kanssa kämppikset jossain vaiheessa, mikä oli totaalinen ja viimeinen kuolinisku omalle kuolaamiselleni. Se jos joku kohteli tyttöystäväänsä huonosti, ja mä jouduin peittelemään sen tekosia. Iyh. Pidän siis omana faktanani, että sisäisen kauneuden puute voi pilata täysin fyysisen ulkonäön luomat illuusiot. Uskon, että se toimii myös toiseen suuntaan: kaunis mieli, komea katsoa.

Viidenneksi: Sanoinko jo, että suomalainen mies ei ole ruma? Yleistyksiä pystyy kuka tahansa tekemään ihan mistä tahansa.

Kuudenneksi: Missä ihmeen metsässä kirjoittaja asuu, jos näkee italiaanoja ym. gigoloita vain heidän kotimaassaan? Minä näen niitä lähes päivittäin. Kokemukseni mukaan osaavat punastua söpösti.

Seitsemänneksi: Ei hormonitoiminnan herääminen katso sitä missä maassa ollaan tai mitä kansallisuutta miehet edustavat. Eli ei v..tu välttämättä pysty keskittymään, vaikka pitäisi!

***

Sitten kun Movember on ohi eli ehkä jo huomenna kerron mitä mieltä siitä oikeasti olen.

S niin kuin substanssi

Elli kertoi blogissaan, mitä substanssi tarkoittaa:

"Substanssilla käsitetään yleensä puhekielessä jonkun henkilön tai asian jotain ominaisuutta, joka määrittää kyseistä henkilöä joko luonteenpiirteen, statuksen tai taidon osalta erittäin merkittävällä tavalla, siis henkilön perusainesta!" 

Perusaines viittaa oppiin olevaisesta tai ontologiaan, mutta siitä en kyllä lähde yhtään, kun enää ei ole pakko.

Aakkostarinoista tuli substanssiblogi, koska Elli sanoo sen olevan filosofista pohdintaa aakkosten avulla. Se oli hienoin ikinä lukemani määritelmä blogistani. Kiitos Elli.

Kiitoksen lisäksi minun pitää tietenkin jakaa pytinkiä eteenpäin kahdeksalle substanssiblogistille. Kunniamaininta menee tällä kertaa:

1. Pepposelle Saint Peppone -blogiin, joka päivä toisensa jälkeen saa oman arkeni vaikuttamaan hiukan tylsältä, mutta kuitenkin niin turvalliselta.
2. Hennalle Harmoniaa ja Haaksirikkoja -blogiin, koska Hennalla on tavoite ja myös suunnitelma sen saavuttamiseksi. Tuolla tahdon määrällä mikään ei ole mahdotonta.
3. Teealle Lehdenlento -blogiin, joka on iloisen mielen sanansaattajani.
4. -S-:lle Blogittaisko vai nou...-blogiin, koska joskus peruspessimismi puree paremmin kuin ikuinen optimismi. Ja koska hän kuitenkin blogittaa vaikka epäröi jo blogin nimessä.
5. Puskissalle Rutinoita -blogiin ensinnäkin siksi, että miellän rutinat väkisin rusinoiksi. Mutta pääsyy on kuitenkin viiltävän tarkat havainnot ympärillään tapahtuvista asioista.
6. Artiolle Eikä maailma ole ollut koskaan näin -blogiin, joka aloitti bloggaamisen uudelleen pitkän tauon jälkeen ja tutkiskelee itseään ja maailmaa tarkasti.
7. Lotalle Unimuki -blogiin, sillä hän on meidän aikamme superäiti, joka kestää kaikkien muiden lapsettomien muka supervanhempien sammakot selkä suorassa ja pää pystyssä. Tai en minä tiedä ovatko ne anonillit lapsettomia tai edes vanhempia, mutta minulle on opetettu, että tyhjät padat kolisevat eniten.
8. Celialle Iloa kohti -blogiin, jonka solmukohdat ovat nyt siirtyneet uuteen elämänvaiheeseen ja uuteen blogiin. Ja koska löydän hänestä niin paljon samaa kuin itsestäni.

Numerointi ei sitten tarkoita, että olisin laittanut teidät arvojärjestykseen. Ne olivat vain auttamassa pitämään lukua, ettei vahingossa tule jaettua liian vähän/paljon pystejä. Tunnustuksen eteenpäin laittaminen olisi kivaa, jotta siitä riitä iloa useammalle. Ellette itse hoksaa tunnustusta täältä napata, niin käyn siitä teille kyllä huomauttamassa myöhemmin. Nyt ei ehdi. Äidin lihapadat kutsuu. 

S niin kuin superäiti

Aritmetfis paljastaa keskustelupalstalla, ettei äitiys ole hänen juttunsa ja yllättäen siellä ollaan kertomassa, että vasta, kun on täysin valmis luopumaan omasta elämästään ja omasta hyvästään, on kypsä äidiksi. Sitä ennen on pelkästään huono, norsunkorkuisin kirjaimin. 

On se kiva, että meitä huonoja omaa etuaan ajattelevia äitejä on enemmänkin. Tosin en ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä, koska eturistiriidoissa lapsi on ajanut omien tarpeideni ohi. Se, että olen tuntenut siitä ohi ajamisesta ärsyyntymistä ja suuttumusta, ei tee minusta eikä kenestäkään huonoa äitiä. Eri asia sitten on, kuinka sen turhautumisensa käsittelee. Jos sitä ei pura lapseen, niin äidilläkin lienee oikeus tunteisiinsa. Keskustelupalstalle avautuminen on aika harmiton tapa ja samalla se avaa tabua aina uhrautuvasta äidistä muillekin ristiriidan kanssa painiville. Kaikki ei ihan oikeasti nauti siitä, että omat harrastukset ja pyrkimykset elämässä pitää haudata johonkin kaapin perukoille odottamaan parempia aikoja. Eikä ne omat harrastukset ja pyrkimykset ole mitenkään sidottuja ikään, koska terveellä aikuisellakin tulee aina uudenlaisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Useimmiten äidin etu on myös lapsen etu. Esimerkiksi äidin liikunnallisten harrastusten voidaan olettaa pitävän äidin terveenä ja kunnossa, jolloin jaksaa paremmin lapsenkin kanssa. Koulutukseen ja uraan liittyvät pyrkimykset puolestaan lisäävät elintasoa, jolloin lapsenkin elintaso nousee. Tietenkin voidaan kysyä, että missä kohtaa menee rahan ja taloudellisen hyvinvoinnin raja? Kuinka hyvin täytyy taloudellisesti mennä, jotta kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä? Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se aina vähän auttaa, jos ei esimerkiksi ruokakaupassa tarvitse miettiä onko tänään varaa ostaa oikeasti ravitsevaa ruokaa. Se lapsikin kun sattuu tarvitsemaan sellaista kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Lapsi on myös hyvä saada puettua vaatteisiin, koska meidän yhteiskunnassamme on tapana pukeutua. Nekään eivät ole ilmaisia. Kahden vanhemman taloudessa nämä asiat varmaan hoituvat hiukan helpommin kuin yksinhuoltajalla.

Lapsissa on myös se hyvä puoli, että he kasvavat ja lentävät pesästä aikanaan. Jos äidillä ei ole ollut muuta elämää kuin lapsensa siihen asti, niin aika tyhjän päälle tulee jäämään. Vaikka puoliso olisi pysynyt samana kaikki ne vuodet, niin voi myös käydä esimerkiksi niin, että hän kuolee. Jos on uhrannut koko elämänsä lapselle/lapsille, jättänyt koulut kesken tai tutkinnosta on aikaa jotain sata vuotta, tehnyt pätkätöitä matalapalkkaisilla aloilla tai ei hankkinut ollenkaan työkokemusta jne., niin millä nämä superäidit puolison menetettyään luulevat elävänsä? Pyhällä hengellä ja rakkaudella lapseensa?

Kyllä se nyt vaan on niin, että se itsekkyydeksi kutsuttu on rakkautta omaan itseen ja lapseen.

S niin kuin sietäminen

Totuus löytyy raudasta -blogin Marko haastoi miettimään kuinka turhat ennakkoluulot voisi kärrätä arvoiseensa paikkaan, esimerkiksi kaatopaikalle muun haisevan jätteen joukkoon. Tulin tänne miettimään onko minulla hänen tapaansa muuta lisättävää kuin harras ja innokas nyökyttely, joka menee ihan hukkaan, kun kukaan ei kuitenkaan näe sitä. Ihan kuin minulla olisi jotain kokemustakin ennakkoluuloista. Markon tapa kuulostaa kuitenkin järkeenkäyvältä: pelkojen kohtaaminen uusiin asioihin tutustumalla ja kokemuksista oppiminen. Ne ovat tehokkaimmat aseet.

Itse asiassa olenhan minä kohdannut ennakkoluuloja, mutta olen jo pienestä pitäen huomannut kulkevani niiden suhteen vastavirtaan. Lapsillahan on taipumusta poimia vanhemmistaan varsinkin niitä ominaisuuksia, jollaiseksi ei ainakaan halua tulla. Äitini oli ennen hyvin herkkä arvostelemaan kärkkäästi kaikkea hiukankin erilaista. Taktiikkani oli olla aina periaatteestakin eri mieltä. Jos äiti sanoi "kato neekeri", minä vastasin "kato ihminen". Sinnikkään kasvatukseni seurauksena äidistäni on tullut myös kohtuullisen ennakkoluuloton nainen. En ainakaan myönnä, että kasvatuksen suunta olisi ollut toinen. Äitikö olisi tartuttanut minuun ennakkoluulonsa? No ei ikinä!

Toisaalta melkein levitin punaisen maton Tuomas Enbuskelle noin vuosi sitten hänen kirjoitettuaan homoseksuaalisuudesta ja  suvaitsevaisuudesta Uuden Suomen -blogissaan:

"Suvaitsevaisuus on vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta."

Tuomas sanoo parilla lauseella sen, mitä ajattelen suvaitsevaisuudesta. Siitä on tullut hieno termi, johon kaikki pyrkivät. On hienoa, kun voi päästä sanomaan suvaitsevansa erilaisuutta. Paitsi ettei ole. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Huomaamattaan tulee arvottaneeksi toisen paremmaksi kuin toisen. Koska suvaitseminen sisältää aina asioiden arvottamista hyväksymisen tai hyväksymättä jättämisen kautta, minä en halua kuulua suvaitsevaisuus-lahkoon. Suvaitkaa te, minä siedän.

Julistukseni jälkeen voin todeta, että jäin miettimään onko suvaitsemisella ja sietämisellä sittenkään kovin suurta eroa? Onko kysymyksessä vain sanapeli, jolla saa tyynnytettyä kapinoivan mielensä?

Kielioppi- ja kirjoitusvirheiden sietäminen on vaikeaa minullekin,

vaikken ole virheetön siinä asiassa itsekään.

Rajat ne on sietämiselläkin.

S niin kuin siunaustilaisuus

Tällaista meillä tänään.

Ei meitä montaa ollut.
Kaunis tilaisuus kaiken kaikkiaan.
Itkettikin.
Hämmentävää, sillä tapasin myös aaveen, joka
kapsahti kaulaani itkien.
Lähdin pois kuitenkin hymyillen.
Puen sanoiksi myöhemmin.

S niin kuin sairaskertomus

Pidän itseäni onnekkaana, koska vartaloni on päättänyt olla tyyppiä tiimalasi. Toisaalta se antaa ajoittain ihan liikaa siimaa ja päädyn huijaamaan itseäni. Se antaa lihomisen ja laiskottelun hyvin pitkään anteeksi. Koska minua ei ole lisäksi siunattu aineenvaihdunnalla, joka sallii minkä tahansa milloin tahansa syömisen, niin se on myös pirullinen ansa. En minä kuitenkaan pelkästään syömällä aikanaan lihonut, vaan kaikki lähti sairastumisesta ja lääkitsemisestä.

Vaikka minulla on itselläni taipumusta unohtaa, niin joku vanhimmista lukijoistani ehkä muistaa joka paikka kipeä tautini, josta lääkärit käyttävät nykyään myös nimeä fibromyalgia. Me ollaan taivallettu yhdessä kohta jo noin 10 vuotta. Välillä se menee johonkin nurkan taakse piiloon ja uskottelee, että aikanaan on tehty virhediagnoosi. Kun uskon tarpeeksi virhediagnoosiin, se hyökkää uudelleen kimppuun. Olen siis pyrkinyt olemaan uskomatta siihen, jotta se pysyisikin poissa.

Ei sentään. Olen oppinut siltä jotain olennaista. Nimittäin, koska en ole masentuvaa tyyppiä, se toimii erittäin pätevänä sijaisena masennukselle. Tilanteissa, joissa toiset vetävät peittoa korville masennuksen vuoksi, minun on tehnyt mieli tehdä samoin periksiantamattomien kipujen vuoksi. Olen myös oppinut sen yrittävän viestittää minulle siitä, että liiallinen kiltteys ja välittäminen enemmän toisista kuin itsestä, ei ole hyväksi kenellekään. Jos aion jatkaa samalla tavalla, niin saan pitää kivut ja ei edes niin toimivat, mutta nestettä keräävät ja lihottavat lääkkeet. Jos alan huomioimaan itseäni enemmän, saan olla terve ja lääkkeetön. Valinta ei ole niin helppo ja yksinkertainen kuin päälle päin näyttää, koska minut on rakennettu jollain kierolla tavalla huomioimaan ensin toisia ja sitten vasta itseäni. Kyllähän minä jaksan mitä vaan (jaksanhan ne  24/7/365 kivutkin), mutta jaksaako toiset. Olen siis oppinut asettamaan itseni ja hyvinvointini etusijalle. Kun itse voin hyvin, minulla on varaa ja voimia auttaa tärkeitäkin. Sekin on osa saatuja oppeja: en voi auttaa kaikkia maailman ihmisiä, mutta voin auttaa itselleni tärkeitä ihmisiä.

Joitain vuosia sitten tapasin miehen, jonka kanssa kaikki ei mennyt kuten saduissa. Yksityiskohtiin sen tarkemmin menemättä, opin suhteesta sen, että ei pidä päästää lähelleen ihmisiä, jotka arvostavat jotakin juomaa ja sen mukanaan tuomaa rentoutumista paljon enemmän kuin itseään. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kun toinen halusi rentoutua (ja sitä tapahtui usein, joinain aikoina päivittäin) kyseisen juoman avustuksella, sain korvaukseksi rentoutumisesta sipsejä. Muistan kuitenkin, että olen ne sipsit sieltä pussista ihan itse yksi kerrallaan suuhuni poiminut, joinain aikoina päivittäin. Joten tältä osin ei edes yritetä asettaa syyllisyyttä omista valinnoistani jonkun toisen niskaan.

Entäs nyt sitten? Noin puolitoista vuotta sitten sain tarpeekseni ja päätin muuttaa elämäni enemmän sen näköiseksi kuin sen oli tarkoituskin olla. Ensimmäiseksi hankin salijäsenyyden ja sen jälkeen hyvin pian personal trainer kuului viikottaiseen ohjelmaani. Monet ehkä ajattelevat, että hänen ainoa tehtävänsä on tehdä saliohjelma ja huutaa vierellä jaksaa jaksaa. Ei se niin ole. Siitä en todellakaan olisi valmis toistuvasti maksamaan. Kysymys ei pohjimmiltaan ole myöskään siitä, että höpötellään mukavia. Me ollaan höpötelty oikeasti myös vakavia ja sen seurauksena mun elämä alkaa näyttää juurikin sellaiselta kuin olen sen halunnutkin näyttävän. Lääkärin määräämä lääkitys lensi roskiin ja vaihdettiin magnesium+sinkki-yhdistelmään, joka toimii ihan riittävän hyvin. Joskus jopa paremmin kuin se kivunhoitoon käytetty trisyklinen masennuslääkitys, joka ehkä antoi paremman unen, mutta vaati koko ajan kasvavaa annostusta. Tai oikeastaan se toimii niin hyvin, että olen taas ja uskallan olla sitä mieltä, että diagnoosi oli väärä. Raineri on myös se henkilö, joka ongelmitta herättää todellisuuteen silloin kun alkaa näyttää siltä, että olen asettanut toiset etusijalle. Hän on myös se henkilö, joka vaatimalla vaatii antamaan armoa itselle.Ja toisaalta hän on myös se, joka estoitta kehuu, kun on sen aika. Olen koukussa, henkisesti mielettömän paljon vahvempi, kivuton, noin 30 kiloa kevyempi, paljolti kiinteämpi ja tyytyväinen peilikuvaani. Sanoisin hänen olleen ehdottoman kannattava sijoitus ja sitä paitsi maksettu ystävä.

S niin kuin sukupuolitesti

Kerta Termostaattori, Tiina ja Zepakin, niin tietty minäkin.

Transtukipisteen sukupuolitesti sanoo, että olen sukupuolineutraali nainen.

Testi osoitti vääräksi luuloni, että saattaisin olla mies. En ole. Kyllä minä olen nainen, ainakin ripauksen verran. Pukeudun mekkoihin ja korkokenkiin, meikkaan, laitan hiukseni, mutta testin mukaan en tuo sukupuoltani esille. Niin no, voihan miehetkin tehdä halutessaan kaiken tuon.

Ei testi silti erehtynyt mitenkään. Enhän edelleenkään ymmärrä, miksi kaikki maailman asiat pitäisi nähdä sukupuoliarvotettuna. Miksei me vaan muka voitaisi olla... ihmisiä?

Niin ja haluanhan mä olla kaikkien kaveri. Ainakin melkein.

S niin kuin silmäpeli

"Tai ehkä ohikiitävän hetken silmäpeli jonkun tuntemattoman vastaantulijan kanssa riittäisi sekin."

Herkku kommentoi postausta R niin kuin rauhoittumisaika

Pahoittelen, että pitkästä kommentista poimin vain yhden irrallisen virkkeen. Se vain kolahti tosissaan, kun lauantainen muisto on vieläkin niin elävästi mielessä.

Meillä oli viime lauantaina tosi hiljainen päivä töissä (aurinko sateisena kesänä+DBTL=asiakaskato), joten ehkä siitäkin syystä muhun ei ollut mitenkään vaikeata tehdä vaikutusta. Tiedättehän, että kun tarjontaa työpäivän ratoksi on vain vähän, niin erottuakseen joukosta riittää, että on aikuinen eikä ole täysin tuppisuu. Puheenaiheillakaan ei väliä. Voin aivan hyvin jutella siitä kuinka monta a-kirjaimella alkavaa maata olympialaisiin osallistuu, jos joku vaan haluaa. Mutta tämä viehättävä vastakkaista sukupuolta edustava yksilö vieläpä onnistui saamaan mussa jonkun epätavallisen ujostus reaktion aikaan, koska katsekontaktin hakeminen toistuvasti oli niin ilmeistä. Miten ihmeessä satunnaisen parturinsa silmiinkatsomisestakin voi tehdä sellaista taidetta? Sen suuremmin ylistämättä voin sanoa, että ne olivat ilmeikkäimmät näkemäni silmät pitkiin pitkiin aikoihin. Siellä jossain asui salaperäinen elämänilo. Onko ihan pakko tunnustaa? Kyllä hän oli kaikinpuolin katseenkestävä ilmestys muutenkin, jos olisin kestänyt katsoa. Se ilmeikkyys ja hänestä huokuva ilo vaan olivat ne ominaisuudet, jotka tekivät vaikutuksen.

Koska tänään on jo keskiviikko ja yhä muistan lauantaisen asiakaskohtaamisen, niin olen valmis allekirjoittamaan Herkun kommentin täysin. Ohikiitävästä silmäpelistä tuntemattoman vastaantulijan kanssa voi ammentaa iloa pitkäksi aikaa eikä edes tarvitse alistua treffeille. Saati että tuntematon saisi koskaan tietää tehneensä mitään syvempää vaikutusta.

S niin kuin some-exät

Olen yllättynyt siitä, että jotkut oikeasti kysyvät googlelta myös sitä, saako exän poistaa facebook kavereista. Tietenkin saa. Miksi ei saisi?

Hakulause laittoi miettimään sitä, että olen ehkä jopa korostetusti tuonut esiin oikeuttani olla kaveri exän kanssa niin naamakirjassa kuin muutenkin. Siksi mun on ehdottomasti lisättävä, että aivan yhtä hyvin mulla on oikeus olla olematta kaveri exän kanssa stalkkauskirjassa tai muutenkaan. Mikään kaverisuhde ei ole niin yksiselitteinen tai mustavalkoinen, että google voisi siihen vastata. Ei siihen toki voi vastata Aakkostarinat-blogikaan, vaikka sen kirjoittajalla on monesti asioihin jotain sanottavaa. Saattaa jopa olla, että olen taas kokemusta rikkaampi, mikä auttaa ajattelemaan asioita myös aivan toisesta näkökulmasta. On myös niin, että mulla ei ole ollut aikaisempaa kokemusta exääntymisestä facebookin aikana.

Kavereista poistaminen ei ole tietenkään ainoa vaihtoehto saada exää pois silmistään naamakirjassa. Asetusten säätämisellä kadottaa kokonaan silmistään ne ihmiset, joiden kuulumisia ei oikeasti halua tietää ja estää samoja ihmisiä näkemästä omia päivityksiäsi. Teoriassahan näissä on kysymys samasta asiasta. Toinen vain mahdollistaa sen, ettei tarvitse "loukata" toista poistamalla kokonaan kavereista. Ja toisaalta se myös mahdollistaa sen, että pystyy heikkouden hetkenä vakoilemaan, mitä toiselle kuuluu. Sääteleminen on siis vain tapa pettää itseään. Tästä syystä siis suosittelen poistamaan loukkaantumisriskistä huolimatta exän fb-kavereista ainakin eroamisen ensimetreillä.  Mikään ei estä luomasta kontaktia myöhemmin uudelleen.

Mun mielestä se on jopa luonnollista, että jos erotaan, niin ei ole tarkoituskaan pitää yllä mitään kuvitelmia päivittäisestä yhteydenpidosta jatkossa. Ensimmäinen haaste on päästää irti ja se helpottuu kummasti, kun ei tarvitse päivästä toiseen katsella exänsä päivityksiä ja kommentointeja, vaikka olisivat ihan asiallisiakin. Olisi sitä paitsi aika sinisilmäistä kuvitella, että parisuhteesta jatketaan luontevasti ja kompastelematta kaverisuhteeseen. Elämässä ennen facebookiahan ne kaverisuhteet exiin kehittyivät vähitellen ja satunnaisten tapaamisten myötä, ei pakottamalla ja päivittäisellä yhteydenpidolla. Faktahan kuitenkin on, että kaverisuhde voidaan luoda vasta, kun kummallakaan ei ole mitään tunnejäämiä sotkemassa pakkaa.

Mun totuus on siis tästä eteenpäin se, että exät pitää poistaa fb-kavereista, jotta molemmilla on aikaa tervehtyä ja alkaa elää uutta omannäköistään elämää. Vasta ajan myötä selviää, onko exällä minkäänlaista roolia siinä uudessa elämässä.

S niin kuin sukunimi

Kymmenen päivää hoo-hetkeen ja juhannuksen kunniaksi pyörittelen mielessäni sukunimiasioita. Hoo-hetki on siis se hetki, jolloin saan käydä jättämässä toisen avioerohakemuksen käräjäoikeuteen. Se on myös se hetki, jolloin musta tulee moraalinen voittaja (selitän ehkä joskus tai sitten en) Johan se on korkea aika alkaakin miettiä, että millä nimellä tästä eteenpäin jatkaa.

Eilen kosin vävypoikakokelasta, mutta vastasi pirulainen kieltävästi. Ehdotti, että kokeilisin, josko hänen isänsä olisi suostuvaisempi, vaikka sillä onkin jo se avopuoliso. Ehkä luovun sittenkin tästä vaihtoehdosta, koska ei ne kuitenkaan ymmärrä, että nimen perässähän tässä vaan ollaan. Avioeron saisi laittaa vireille heti kohta pian häiden jälkeen. Ei noissa pojissa varmaan mitään vikaa ole, mutta tunneside heihin ei ole ihan sellainen kuin pitäisi. Hääyökin jäisi välistä. Vävypoikakokelas on enemmän kuin oma poika. Sehän on laitontakin naida poikansa.

Oma tyttönimi sisältää mun mielestä ihan liikaa ääkkösiä eikä maistu hyvälle muutenkaan. Ei maistu yhdessä etunimen kanssa eikä yksistään. Äidin tyttönimen maistelu sen sijaan tuottaa miellyttävän lopputuloksen. Lisäksi se on lyhyt eikä sisällä ääkkösen ääkköstä. Tässä tapauksessa neljästä peräkkäisestä kirjaimesta tulisi järjettömän kallista. Pelkästä hakemuksesta joutuisi pulittamaan 91 euroa riippumatta siitä, onko maistraatin päätös kielteinen vai myönteinen. Tosin jos mennään vain yhden polven verran taaksepäin, niin voisi olettaa päätöksen olevan myönteinen. Vaan kun eiväthän ne kulut siihen lopu: sitten on vielä ajokortti, passi, pankkikortit etc., joten ehkä se ei sittenkään ole niin haluttava vaihtoehto. 

Vaihtoehtoina siis taitaa olla tyttönimi tai avioliiton myötä omittu sukunimi. Ehkä mun pitää vaan pitää tämä, kunnes löydän paremman. Tai sitten voisin sijoittaa osan lomarahoista uuteen identiteettiin. Onneksi mun ei nyt kuitenkaan ole pakko päättää mitään tässä ja nyt. Saahan sen nimen vaihdettua sitten joskus hamassa tulevaisuudessakin. Siihen ei kuitenkaan kukaan edes vaadi ottamaan mitään kantaa.

S niin kuin seuranhakupaikka

Mä olin ihan saletti siitä, että jossain kommentissa joku pohti seuranhakupaikkojen kelpoisuutta parisuhteen muodostamisen kannalta. Ja löytyihän se kommentti lopulta tuolta.

Baarit taitaa olla aika vanhanaikaisia.. Nykyään kai ne kaikki suhteet löytyy netistä! No..mä laittaisin ne melkeen samaan baarien kaa.. Kaupasta tai kirkosta kannattaa etsiä.. 

Voisin tietenkin jättää takertumatta tiettyihin sanoihin ja ottaa kommentista vain olennaisen sisällön. Mutta mä olen jotenkin sellainen hiustenhalkoja, vaikka tiedän kommentin sisältäneen myös ihan pienen huumorinsiemenen. Miten niin baarit on vanhanaikaisia? Tai miten niin kaikki suhteet löytyy netistä?

Baari

Pohjimmiltanihan mä vastustan vain sitä ajatusta, että pitäisi koko ajan olla haku päällä meni sitten minne vaan. Mutta, jos olisin vailla kumppania, niin en mä sitä ihan oikeasti ainakaan baarista lähtisi etsimään. Ei siksi, että se olisi vanhanaikaista vaan siksi, että todennäköisyys kohdata sellainen helmi, jota jaksaa katsella vielä seuraavana päivänäkin tai viikon päästä (puhumattakaan vuosien päästä) on todella kehno. Kun ei itse ole mikään baari-ihminen, niin tuntuisi typerältä lähteä etsimään seuraa täysin vääränhenkisestä porukasta ja manata jo sillä tavalla ongelmia itselleen.

Niin ja tiedän, että baareistakin on moni hyvä tarina saanut alkunsa, joten jos se tuntuu omalta paikalta, niin siitä sitten vaan.

Netti

En millään usko, että kaikki suhteet löytyisi nykyään netistä. Se on vaan yksi paikka muiden joukossa, kun sellainen kerran on olemassa.

Olen joskus vahingossa löytänyt netistä hienoja ihmisiä ja parisuhteenkin. Vahingossa siksi, että en silloinkaan ollut etsimässä mitään liveseuraa. Pidän silti luonnollisena, että kun tarpeeksi kauan juttelee netissä saman ihmisen kanssa, alkaa hiljalleen syntyä tarve myös kuulla toisen ääni ja ehkä joskus jopa nähdä ihan oikeasti. Kun niihin puheluihin ja tapaamisiin ei ladata mitään ylisuuria odotuksia, niin ne saattavat jopa onnistua.

Mutta varsinaisiin deittipalveluihin mä en jaksa uskoa, koska kuten baareissa, myös siellä on vain ihmisiä, jotka on ottaneet pariutumisen elämäntehtäväkseen. Koska pariutumisesta on tullut heille elämäntehtävä eivätkä he ole siinä onnistuneet, he ovat myös monesti yllättävän katkeroituneita ja siten huonoa ja masentavaa seuraa ainakin mulle. Sellaiset suhteet on miinakenttiä, joille en halua astua.

Kauppa

Mikä ettei. Sattumalta kaupassa voi tutustua hienoihin ihmisiin. Mutta, jos taas ottaa elämäntehtäväkseen pariutua kaupassa, niin johan se henkilökuntakin alkaa ihmetellä sitä vaanijaa, joka käy siellä useita kertoja päivässä tai muuten notkuu kulmilla useita tunteja päivässä.

Kirkko

Jos sattuu olemaan uskonnollinen tai muuten tykkää käydä seurakunnan järjestämissä jutuissa, niin tämä voi olla hyväkin vaihtoehto. Uskon asiat vaan on monesti niin ristiriita-alttiita juttuja, että ei olisi mun paikkani. Mä jotenkin oletan, että nämä ihmiset uskoo niihin valmiina annettuihin uskonkappaleisiin. Minä en. Enkä aio teeskennellä, että uskoisin. Käännyttämisyrityksetkin ovat turhia mun kohdalla, joten ei kirkko ainakaan mun paikkani ole.

Jälleen kerran päädyin siihen lopputulokseen, että pariutumisen elämäntehtäväksi ottaminen on pelottavaa ja ahdistavaa ja sillä varmistaa vain sen, ettei sitä tervettä parisuhdetta koskaan löydäkään. En ole itsekään niin kylmän laskelmoiva, etteikö mun sydän koskaan tekisi muutamaa ylimääräistä sykäystä kenenkään suuntaan, mutta sen verran järki-ihminen kuitenkin olen, että sydän saa mun puolesta elää omaa elämäänsä ja sykähdellä kenelle huvittaa. Pariutumiseen se on ihan liian vähän, vaikka sykähtelyn seurauksena villiintyvät hyvän olon kemikaalit tuokin elämään sellaista ihanan onnellista auvoa. (katso kohta 4 Lemmenkipeys)

S niin kuin sitoutumiskammo

Nella kyselee onko kaikilla miehillä sitoutumiskammo. Vaikka kaima olenkin, en usko sitoutumiskammon olevan miesten yksinoikeus. Itseäni jäi kaivelemaan paljon enemmän kommentit siitä, että aloittaja saattaisi olla yksinhuoltaja ja jäisi siksi rannalle ruikuttamaan. 

"Oletko ehkä YH tai onko sinulla joku sairaus tai vastaavaa?"

"YH:n suhteen seinä varmaankin tulisi vastaan jo ennen sukulaiskäyntiä"

Itse en ole tällaista ilmiötä vuosien varrella havainnut. Päinvastoin olen ennenkin tainnut sanoa, että Suomessa on yllättävän paljon miehiä, jotka haluaisivat isäksi toisen lapselle. Enemmänkin se on mennyt niin päin, että yksinhuoltajuus on tehnyt minusta sitoutumiskammoisen. Ei siksi, että olisin kärsinyt elämää suuremman vääryyden lapsen isän kanssa vaan siitä syystä, että äidille paras ei aina ole lapselle paras. Äitinähän, yh-alulla tai ilman, sitä helpolla ajattelee lapsen parasta ensin ja vasta sen jälkeen omaa parastaan.

Olen myös sitä mieltä, että lapset eivät voi vaikuttaa päätökseen siitä, aloittaako äiti suhteen uuden miehen kanssa vai ei. Tietenkin voidaan kysyä, että jos miesehdokas ei ole hyväksi lapselle, onko hän sitä silloin äidillekään. Tuskinpa vaan. Puun ja kuoren välissä oleminen on sitä paitsi kovin ikävää.

Vaikka en itse ole onnistunut törmäämään miehiin, jotka ajattelevat yksinhuoltajuuden olevan este suhteen etenemiselle, niin keskustelupalsta näyttäisi osoittavan heitäkin olevan. Sikäli mikäli kirjoittajat olivat miehiä. Toisille saattaa olla kova pala ajatella alkavansa suhteeseen ihmisen kanssa, jolla on ollut elämää ennenkin ja lapsi on ikävä muistutus siitä. Toisille aikuisille on vaan liian kova pala jäädä ikuiseksi kakkoseksi olemassa olevalle lapselle. Toiset taas näyttäisivät ajattelevan, että koska tuolla on jo lapsi, niin joko a) hän on lisääntymiskykyinen ja mahdollisesti äiti minunkin lapsilleni tai b) hän ei ole heti haluamassa lapsia kanssani.

Kaimatyttö ei kertomuksensa mukaan ollut yh, joten se selitys kumoutui myös keskustelun edetessä. Hän kuitenkin mainitsi jossain kohtaa olevansa ujo, jolloin helposti antaa itsestään kylmän ja tunteettoman vaikutelman. Siinä saattaa olla ainakin osa totuutta, koska sanoo miehet mitä hyvänsä naisten tunteellisuudesta (yleensä ehkä enemmän hysteerisyydestä), niin kyllähän ne nyt kuitenkin tarvitsee myös joskus uskonvahvistusta ja osoituksen siitä, että nainen välittää. Koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta tutustua miesten sielunelämään ihan oikeasti, perustan väitteeni pelkästään mutu-tuntumaan.

S niin kuin syrjintä

En oikein tiedä kummasta olen enemmän pöyristynyt tänään. Ihmettelenkö enemmän sitä, että taas on nostettu tapetille kuinka raskaana olevia naisia syrjitään työnhaussa? Vai ehkä sittenkin sitä, että raskaana olevat naiset tekee oikeasti aiheesta kanteluita tasa-arvovaltuutetulle? Ehkä kuitenkin enemmän jälkimmäistä.

Jos oletetaan, että johonkin tehtävään on vain yksi hakija eikä häntä palkata, niin voi olla teoreettinen mahdollisuus pystyä näyttämään, että se johtui raskaudesta eikä pätemättömyydestä. Mutta vaikka sellainen ihme sattuisikin, että olisi ainoa hakija, niin ei se ketään automaattisesti pätevöitäkään. Monesti niitä hakuja jatketaan, kunnes se oikeasti sopiva henkilö löytyy. Ihan vaan niinku tiedoksi, tasa-arvovaltuutetullekin. Sitäpaitsi miksi tuhlata energiaa johonkin tollaiseen tuulimyllyjä vastaan taisteluun, kun voi jatkaa elämäänsä eteenpäinkin.

Aina joskus tulee sellainen olo, että joku raja tasa-arvosta vouhottamisen kanssakin pitäisi olla. Miksi jonkun edes pitäisi palkata nainen, joka jää kohta äitiyslomalle ja sen jälkeenkin tulee olemaan useita kertoja vuodessa poissa töistä hoitamassa sairasta lastaan? Miksei mieluummin ottaisi jotakuta, jonka voidaan olettaa antavan paremman tuoton sijoitukselle (palkkaukselle)? Ilmoitan siis tässä ja nyt, että jos itse olisin sellaisessa asemassa, niin ihan varmasti jäisi palkkaamatta, mutta en ikipäivänä tulisi myöntämään, että syy oli raskaus tai pienet lapset. Onhan tarjolla olevissa hakijoissa muitakin eroja eikä kai kukaan tosissaan usko, että ihmisiä palkataan vain, koska on paperilla pätevä. Siitä on tietenkin apua, jos lisäksi on asenne kohdallaan ja on muutenkin hyvä tyyppi - niin eikä ole näkyvästi raskaana tai päiväkoti-ikäisten lasten äiti.

BusyMummyMedia