Ä niin kuin älä koskaan ikinä muutu

Selvitetäänpäs nyt tämäkin asia, koska onnistuin repimään siitä jonkinasteista kiukkua matkalla vuoden viimeiseen tenttiin. Ei riittänyt, että jouduin ajamaan yli 50 kilometrin matkan säätä ja henkeäni uhmaten. Lisäksi radiossa käytiin väittelyä aiheesta koulujen joulujuhlat. Yksi ainoa herraihminen katsoi aiheelliseksi soittaa ja puolustaa mun mielipidettäni ja loput olivat jotain ihme tyyppejä, joiden mielestä asioiden pitää tapahtua aina samalla tavalla kerta ne on aina tehty niin.

Koulujen joulujuhliahan sävyttää kristillinen perinne, joka on noussut tapetille erityisesti nyt, kun monikulttuurisuus on valtaamassa alaa meidänkin leveyksillä. Hienoa, kun on noussut. Kuten kaikki elämää suuremmat ongelmat, niin tämäkin on sidottu uskontoon. Ei ole oikein, että yhtä uskontoa suositaan koulun päättäjäisjuhlien varjolla sanon ma. Käsittääkseni meillä on lakiin kirjattu oikeus uskonnonvapauteen, joten miksi ihmeessä koulujenkin pitää pakkosyöttää jotain historiallisia muinaisjäänteitä? Ja miksi ihmisten pitää kuorossa huutaa, että ne vääränväriset ja vääräuskoiset tulivat pilaamaan meidän kulttuurihistorian, tavat ja perinteet? Niiden vikahan se tietenkin on. Sillä ei esimerkiksi ole mitään tekemistä, että suomalaisetkin ihmiset eroavat sankoin joukoin kirkosta. Minulle se ainakin tarkoittaa sitä, että jos he nyt sattuvat joulua viettämään, niin se on enemmän mukavan yhdessäolon ja rauhoittumisen aikaa kuin kaikkien meidän vapahtajamme syntymäjuhla. Jos he haluaisivat kristillisiä traditioita, niin heräisivät joulukirkkoon keskellä yötä ja matkustaisivat sinne läpi tuulen ja tuiskun. Siis niinhän jo Juhani ja Liisikin tekivät.

Eihän tämä ole edes mikään uusi aihe, vaikka korostuukin taas näin tulevien pyhien alla. Aika moni ihan syntyperäinen suomalainen vanhempikin käy jatkuvaa vääntöä päiväkotien ja koulujen kanssa siitä, pitääkö heidän pilttinsä osallistua esimerkiksi ruokarukouksiin ja ellei pidä, niin kuinka se on mahdollista toteuttaa ilman, että piltti tuntee olonsa käytävässä tai eteisessä yksinään ulkopuoliseksi. Toteutuuko uskonnonvapaus, jos on laitoksia, joissa väkipakolla opetetaan jonkin tietyn uskontosuuntauksen oppeja perinteen varjolla ja jätetään toiset uskonnot täysin huomiotta, koska ei tiedetä niistä mitään? Väittäisin, että ei toteudu. Eikö siis kaikki vaan voisi laittaa suut suppuun ja tehdä hartausharjoituksensa niille varatuissa paikoissa tai kotonaan? Häh?

Onhan meillä kaikilla perinteemme, mutta mikä muka tekee siitä omasta perinteestä paremman kuin toisten perinteet? Maantieteelliset rajat on ihan äärettömän tyhmä peruste. Maassa maan tavalla, mutta oletteko sattuneet huomaamaan, että maan tapakin on muuttumassa kovaa vauhtia. Sekin on typerä peruste, että aina on tehty näin. On monia asioita, jotka on pielessä eikä ne koskaan muutu edes parempaan suuntaan, ellei joskus joku uskaltaisi tehdä toisin.

PS. Olen jo melkein toipunut siitä, että Tuntemattoman sotilaan esitysajankohtaa mentiin muuttamaan.  Sehän on aina alkanut kello 14.00. Aihe on niin arka, että en uskalla ottaa kantaa suuntaan taikka toiseen. Kiva kun kuitenkin esittivät sen vielä.  ;D

Ä niin kuin äiti-tytär-suhde

Mikään muu suhde ei varmasti sisällä yhtä paljon vihaa ja rakkautta kuin äiti-tytär-suhde. Joskus ne on hyvässä tasapainossa ja sitten tulee aikoja, kun ne eivät ole. Nyt on sellainen aika.

Meillä on ollut tapana käydä joka toinen sunnuntai syömässä äidin luona. Siinä samalla on vaihdettu kuulumisia ja vietetty oikeinkin mukavaa aikaa yhdessä. Viimeiset pari kolme kertaa olen lähtiessäni sieltä ollut vain joskus enemmän joskus vähemmän ärsyyntynyt. Viime kerran jälkeen näin vielä untakin meidän nahistelusta ja heräsin mahdottoman väsyneenä ja ärtyneenä uuteen maanantaihin.

Olen yrittänyt keksiä selitystä äidin käytökselle. Luultavasti kaikki kumpuaa siitä pitkittyneestä sairaslomasta. Se saa äidin tuntemaan itsensä vanhaksi, raihnaiseksi ja sitä paitsi kaikin puolin täysin kelvottomaksi. Vaikka hän on kovin iloinen siitä, että mennään normaalisti vierailulle, niin siitä huolimatta käyttäytyy sitten kuin mikäkin pahainen kakara. Kiukuttelee ja tiuskii. Haukkuu pystyyn koko ympäröivän maailman, liittyi se sitten mihin tahansa.

Jos mun ongelmana on negatiivisten tunteiden vastaanottamisen kestäminen, niin äidin ongelma ehdottomasti on se, ettei hän tunnista tunteitaan. Itse asiassa mulla ei ole ongelmaa niiden tunteiden vastaanottamisen kanssa silloin, kun se toinen osapuoli pystyy tunnistamaan tunteensa ja osaa käsitellä itsekin niitä tunteina. Mutta mulla on ongelma silloin, kun on kyse ihmisestä, joka omien sanojensa mukaan ei koskaan tunne mitään eikä myöskään samasta syystä ymmärrä toisten ihmisten tunteita. Silti sama ihminen sähisee ja sihisee kaikesta, muttei kuitenkaan muka tunne mitään. Nyt puhutaan siis ihmisestä, jonka en ole koskaan 35+ vuoden aikana nähnyt edes itkevän.

Eilen ei ollut se sunnuntai, jolloin mennään äidin luo. Onnistuin silti saamaan jonkinlaisen äitiahdistuksen, kun hän sattui soittamaan puolilta päivin. Kaikki oli taas pelkästään huonosti. Yritin kuunnella kiltisti, mutta en selvästikään onnistunut kätkemään ärsyyntymistäni äänestä, sillä lopulta äiti tiuskaisi, että en mä jaksa sun kanssa puhua, kun olet niin kireä. Aha, se olenkin minä, joka vihaan koko ympäröivää maailmaa. Sopii, kunhan ei tarvitse alkaa vääntämään siitä asiasta äidin kanssa.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa sairasloman lisäksi olla yksinäisyydestä. Se on vaan jotenkin kovin ristiriitaista, että huomion haku tapahtuu vielä yli 6-kymppisenäkin negaation kautta. Rakastan, rakastan, mutten kuitenkaan pystynyt venymään siihen, että vietettäisiin poikkeuksellisesti ylimääräinen sunnuntai yhdessä. Sen sijaan painuttiin tyttären kanssa spinningiin polkemaan itsemme melkein hengiltä. Onneksi edes toinen äiti-tytär-suhde on tällä hetkellä loistossaan.

Ä niin kuin ärsyttävät tavat

Oho! Olen joko täydellinen nainen tai vaihtoehtoisesti mies, mikäli Helmen listaukseen naisten ärsyttävistä tavoista voi luottaa.

Ainainen keskustelu tunteista

Luulen, että olen mies. Ahdistun siitä, että on jatkuvasti puhuttava tunteista. Tai oikeastaan ahdistun siitä, että samoja kolmea sanaa olisi hoettava monta kertaa päivässä. Se lause kärsii jonkinlaisen inflaation, kun ollaan koko ajan toistelemassa samoja sanoja. Vähän kuin rikkinäinen gramofoni, joka on jäänyt jumittamaan paikoilleen. En tiedä ahdistuisinko niin paljon, jos sama ihminen osaisi joskus puhua myös jostain muusta. Teininä se taisi olla valtavan kivaa, mutta jotenkin näin aikuisempana sitä kaipaa ihan toisenlaisia keskusteluja ja tapoja osoittaa niitä sanoja todeksi.

Suuttuminen laiskuudesta puhelimen kanssa

Mä en edes ymmärtänyt, mitä tämä otsikko tarkoitti. Luulen siis, että olen mies. Kysymys on artikkelin mukaan siitä, että jätetään vastaamatta puheluun tai tekstiviestiin. Eihän kukaan tahallaan jätä vastaamatta. Kait. Silloin lankapuhelinten aikaanhan kukaan ei suuttunut, jos puhelimeen ei vastattu. Ei vaan satuttu olemaan kotona silloin. Nyt, kun kaikilla on kännykät, niin ei muka ole hyväksyttyä jättää vastaamatta. Ja kyllä, minä unohdan vastata saatuihin tekstiviesteihin tai puheluihin, ellen juuri sillä hetkellä ole niitä vastaanottamassa. Voin ehkä lukea viestin, mutta ellen siihen heti ehdi vastaamaan, niin... Yleensä sen lähettäjä (joka on usein ulkoisesti muistuttanut miestä) on jo ehtinyt haukkua mut pystyyn ennen kuin olen ehtinyt vastata siihen. Olisin luultavasti vastannut, jos mulle olisi annettu siihen tilaisuus. Ja niin, minä jätän myös tietoisesti vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Viesteihin silloin, jos niihin ei oikein ole mitään vastattavaa eikä viesti ole sisältänyt edes retorista kysymystä. Puheluihin saatan jättää vastaamatta myös silloin, kun ei vaan sillä hetkellä huvita puhua. Sitä ei pitäisi kenenkään ottaa henkilökohtaisesti, koska en silloin vastaa kenellekään. Jos linja on uudella yrittämällä varattu, niin olen luultavasti alkanut soitella takaisin mulle soittaneille siinä järjestyksessä kuin puhelut on tulleetkin. Ettei taaskaan pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, ellei olekaan se "ykkönen".

Ulkonäön muuttaminen

Jos lähdetään siitä, että nainen on huolinut miehen jonkin tietyn näköisenä, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi alkaa muuttamaan. Mä kammoan esimerkiksi töissä niitä naisia, jotka on vieressä antamassa tarkkoja ohjeita, kuinka heidän miehensä hiukset on leikattava. Toisaalta olen iloinen niistä ohjeista silloin, kun se mies ei kerta kaikkiaan osaa kuvailla, millaista mallia on hakemassa eikä osaa edes sanoa, että sama malli, mutta lyhyempi.

Jatkuva tekemisen tarve

Suunnitelmallisuus ei ole suurin hyveeni, joten en täytä kalenteriani turhilla merkinnöillä. Työt ja luennot merkitään sinne tai luotetaan silloinkin muistiin, muuten ollaan kuin ellun kanat ja mennään fiiliksellä.

Odotetaan miehen korjaavan kaiken

Tähän mä olen joskus syyllistynyt. Ei paljon kannata odotella. Helpommalla pääsee, kun tekee itse. Tai ellei osaa, niin soittaa ammattilaisen tekemään korjaukset. Myös joku sukulaismies voi olla avuksi. Usein se myös auttaa siihen, että odotusajat lyhenevät muutamaan minuuttiin. Se, että nainen tekee itse tai maksaa ammattilaiselle ei käy yhtään niin paljon miehen ylpeydelle kuin se, että sukulaismies tulee tekemään "hänen" hommansa.

Päähänpinttymä omasta painosta
Ei mulla ole päähänpinttymiäkään. Eikä ainakaan sellaisia päähänpinttymiä painosta, joista pitäisi tehdä joku kumma numero. Ei ne läskit ennenkään ole puhumalla mihinkään kadonneet eikä toisen vakuutteluilla siitä, ettei se perä ole liian iso. Jatkuva laihduttaminen ja painonpudotus on muutenkin rasittavaa. Myös valehtelu siitä, että perä ei ole liian iso on rasittavaa. Eikö vain voisi pyrkiä siihen, että noudattaa terveellisiä elämäntapoja? Siihenkin olisi hyvä pyrkiä, ettei valehtele. Vaikka ymmärrän täysin, että joissain tilanteissa valehteluun kannustaa voimakas halu jäädä henkiin.

Mä jäin ihmettelemään, että voiko sellaista naista olla olemassa, jolla on kaikki yllä mainitut miehiä ja mua ärsyttävät tavat? Ainakin sellainen nainen on olemassa, jota ärsyttää kaikki yllä mainitut tavat.

Ä niin kuin äitiys

Kaupan kassajono osaa joskus olla piinallinen paikka. Sitä yrittää kaikessa rauhassa silmäillä tarjolla olevien lehtien kansia ja sitten jokainen niistä huutaa kilpaa äitiyden tai yksinhuoltajuuden rankkuudesta. Paras vihanhallintakeino on kääntää katse pois ja jättää lehdet sinne kirkumaan jollekin muulle typeryyksiä.

Seiskan kannessa Tarja Smura tilittää, miten shokkieron myötä jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Varmaan onkin ainut nainen, joka on jäänyt lasten kanssa yksin. Mikä muuten on shokkiero? Vahinko ei tule kello kaulassa, mutta eron merkit on monesti ilmassa jo pitkän aikaa. Koska pari on pysytellyt poissa julkisuudesta, niin se voi olla meille muille "shokki", mutta tuskin se heille itselleen sitä on. Enkä mä nyt ihan usko, että se mies haki eroa lapsistaan. Se ei niinku teknisesti ottaen edes ole mahdollista.

Me Naiset -lehden kannessa Emma Salokoski kertoo äitiyden olevan elämänsä rankin kokemus. En mä sitä itse helpoimmaksikaan luonnehtisi, mutten myöskään rankimmaksi. Tietenkin joku toinen saattaa kokea äitiyden eri tavalla ja jollekin se voi olla jopa rankkaa. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että se on loppujen lopuksi aika palkitsevaa myös. Vähän samalla tapaa kuin synnytystuskat unohtuu aika pian itse tapahtuman jälkeen, niin ne rankatkin ajat unohtuu, kun se pieni (tai vähemmän pieni) kömpii viereen silitettäväksi.

MindBodyGreen

"Ennen vauvan syntymää Emma oli vielä odottanut äitiyslomaa. Hän oli haaveillut kiireettömistä teehetkistä keittiön pöydän ääressä ja pianon soittamisesta vauvan päiväunien aikana. Hän oli ollut innoissaan ekologisista kestovaipoista ja imettämisestä." Me naiset

Ei muuten ole mikään ihme, jos on palanut loppuun tollasilla realistisilla odotuksilla tulevasta . :D

Ä niin kuin ääni

Ääni, tässä tapauksessa ihmisen ääni, mielikuvan luomisessa toisesta henkilöstä on jännä juttu. Kun kuulee toisen äänen, sitä muodostaa väkisin jonkinlaisen mielikuvan ulkonäöstä sen perusteella. Samalla tavalla sitä luo ihmisistä ennakko-odotuksia ja käsityksiä ilman mitään järkiperustetta. Nämä on niitä hetkiä, jolloin ollaan vaarallisilla vesillä. Monesti luodut mielikuvat ja odotukset vastaavat vain vähän tai ei ollenkaan todellisuutta. Ennakkoon luodut odotukset, tai odotukset ylipäätään, johtaa helpolla pettymyksiin. Se on kuitenkin kokonaan eri tarina.

Katkeransuloiset mielikuvituksen tuotteet

Hunks, Matias

Nyt on kysymys radioäänistä, jotka on saaneet kasvot vasta myöhemmin. Omalla kohdalla mulle on käynyt tasan kaksi kertaa niin, että olen mieltänyt juontajan aivan eri näköiseksi kuin hän on todellisuussa. Se ei ole johtanut pettymykseen vaan pikemminkin suunnattomaan hämmennykseen. Kuinka on mahdollista, että makuukamari radioääni ei näytäkään yhtään niin jumalaiselta kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut?

Mä luulen, että vastaus on yksinkertainen. Useimmat ihmiset on ihan tavallisen näköisiä, vaikka mun mielikuvitukseni haluaisikin heidän näyttävän vaikkapa Hunksien Matiakselta.

Naama sopii ääneen

Mielenkiintoista on se, että tätä tapahtuu vain ja ainoastaan silloin, kun ensin kuulee äänen ja sitten vasta näkee kyseisen ihmisen. En muista, että mulle olisi kertaakaan käynyt niin, että olisin tavannut jonkun tyypin ja hänen avattuaan suunsa, olisin miettinyt, ettei ääni kerta kaikkiaan sovi tohon naamaan.

Se voisi kyllä olla mahdollista, jos mainoksen mies tulisi oikeasti puhumaan mulle Kimmo Vehviläisen äänellä tai vaikka sillä "omallaan". :D