S niin kuin sivuääniä

Blogiin sataa kommentteina paljon kaikenlaista mainosainesta. Usein ne tulevat tuolta jostain merten takaa. Englanniksi kehuvat kilvan blogiani. Milloin haluaisivat vinkkejä uniikilta konkarilta, milloin haluavat jollain muulla tavoin hivellä egoani. Niin helppo en ole, että siihen menisin. Samalla tavoin tulee kommentteja suomenkielisinä. Tosin ne ovat usein kömpelöitä käännöksiä ja kääntäjänä lienee toiminut Google kääntäjä. Linkki johtaa yhtä huonosti suomennetuille sivuille.

Näitä kaikkia yhdistää se, että moderointi (ai joo, se olen minä) minä en niitä päästä läpi. Syynä on pääasiassa se, että en itse ole innostunut heidän mainostamistaan pikavipeistä, sähkötupakasta, nettikasinoista ja mitä noita nyt on. Ne on sivuääniä, joita mun blogiini ei vaan laiteta ilman lupaani eikä sitä lupaa ihan helpolla saa, jos se sotii kaikkea sitä vastaan, mihin itse uskon. En halua kannustaa ottamaan pikavippejä, koska mieluummin toivoisin koko alan katoavan maailmasta - siksi koska tekevät ihmisten muutenkin olemassa olevasta taloudellisesta ahdingosta vieläkin syvempää. Jossain näin, että korko olisi yli 400 prosenttia. Siinä tulee satasen lainalle helposti ylihintaa. Nettikasinot on okei, jos pelaamisesta ei tule ongelmaa. Sähkötupakka on varmaan ihan hyvä keksintö, mutta tuskinpa sitäkään tässä vaiheessa on voitu tutkia tarpeeksi jne. Jollain tavalla nämä mainokset sotii mun näkemyksiä vastaan. Eikä vähiten siksi, että minusta se on jotenkin kiero ja niljakas tapa yrittää jättää jälkiä nettiin. Luikerrella toisen blogiin. Pthyi!

Mutta tämänpäiväinen anonyymimme negatiivisuusallergia-kirjoituksessa, joka minun päättelyketjuni mukaan on mitä ilmeisimmin taiteilija Mox Mäkelä, ansaitsee esille noston erillisen postauksen muodossa. Vaikka kommentoinnin tarkoituksena aika selkeästi oli mainostaa omaa juttuaan, niin se oma juttu on hyvä ja siihen kannattaa käydä ehdottomasti tutustumassa ampiaisen tori -blogissa. Alla näyte, millaista sisältöä sieltä löytyy. Kuuntelin muutaman. Kadulle tippunut kirje oli yksi tähän astisista suosikeista. Anonyymin linkkaaman Ailan kalojen lisäksi. Ailan kaloista tulin hyvälle tuulelle. Nappivalinta minun peremmälle houkutteluuni.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

K niin kuin kaksin käsin

Helmikuun hersyvät onkin aloitettava kaksin käsin rykien. Kuukauden ensimmäistä ei saa eikä voi missata. Minä en voi. Kuten aina, vaadin itseltäni paljon ja sallin kaikille muille rennomman asenteen. Paitsi jos ne tekevät kanssani ryhmätyötä.

Ryhmätöissä minusta kuoriutuu ensin maanitteleva ja kevyesti tönivä pomoihminen, joka salaa repii hiuksiaan kaksin käsin. Onneksi se vilkastuttaa hiuspohjan verenkiertoa ja saa ne voimaan entistä paremmin. Saatan jatkaa suostuttelua ja kevyttä käskytystä pari kolme kertaa. Loppumetreillä alan varautua siihen, että tehtävä jää kokonaan muiden ryhmäläisten harteille ja valmistelen muitakin siihen. Mietitään yhdessä kuinka tekemättä jäänyt osuus saadaan sujuvimmin tehtyä. Tämä yksi ei vieläkään reagoi asiaan, vaikka keskustelua käydään sähköpostilla ja jokainen viesti välittyy myös hänelle. Annan viimeisen varoituksen paria päivää ennen deadlinea. Yleensä silloin viimeisenä päivänä tulee viesti, että teen sen hommani viikonloppuna tai ehkä sittenkin vasta ensi viikolla, jolloin hänelle ilmoitetaan, että ei tarvitse tehdä, koska teimme jo hänen työnsä eikä hän varmastikaan pahastu siitä, ettei hänen nimeään myöskään laitettu valmiiseen työhön. Yleensä sitä seuraa hiljaisuus. Olen päättänyt tulkita hiljaisuuden myöntymisen merkiksi. Ei kai kukaan oikeasti edes kehtaisi siinä vaiheessa alkaa paukutella henkseleitään ja vaatia kunniaa tehtävästä, johon ei koskaan missään määrin osallistunut. Ainakaan tähän asti ei ole kehdannut. En silti enää hämmästyisi, vaikka niin kävisikin.

Tämän päivän olen opetellut myös kaksin käsin käyttämään HootSuitea. Se on sosiaalisen median nettipohjainen hallinnointi- ja seurantatyökalu, jonka avulla voi samaan aikaan hallinnoida ja seurata useita sosiaalisen median tilejä. Tällä hetkellä on mahdollista lisätä Twitter, Facebook, LinkedIn, Google+, Foursquare, Wordpress, MySpace ja Mixi -tilit. Aluksi sillä oli vaikeuksia tehdä yhteistyötä kanssani, mutta lopulta jouduin myöntämään vian olleen sittenkin käyttäjässä. Tosin se osaa myös syyllistää ja olla marttyyri. Yhdessä vaiheessa, kun palasin ruokatauoltani, näytölle oli ilmestynyt tirpunen, joka kertoi minulle, että olen ollut yli tunnin poissa minkä vuoksi hän pitkästyi. Pyysi myös herättämään sitten kun minulla on taas aikaa hänelle. Kaikesta huolimatta, rakastuin siihen, koska nyt en tarvitse useita eri ikkunoita tai selaimia käyttämiini palveluihin. Suosittelen kokeilemaan, jos sinullakin on monta rautaa tulessa yhtä aikaa.

Olen aika varma, että listatessani sanaparin Kaksin käsin yli kuukausi sitten, minulla oli selkeä mielikuva siitä, mitä aion ja haluan kirjoittaa. Nyt ei enää ollut. Jos se palaa mieleen, kirjoitan vielä toisenkin tarinan. Ei kai tämä nyt niin päivän päällekään ole, jos tulee myöhemmin sanottavaa samasta aiheesta.

Opiskellaan vielä hiukan kiinaa, koska mulla oli tämän kanssa erittäin halpaa hupia. On ehdottoman tärkeää, että sanot ne ääneen.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

V niin kuin valokeilassa Alf Rehn

Jos olen joskus jollekin teistä mennyt sanomaan, ettei mulla ole idoleita tai että en osaa fanittaa, niin mun on nyt pyydettävä anteeksi epärehellisyyttäni. Olen vain puhunut niin totta kuin osaan. Ei, en tarkoittanut fanittamista, koska sitä en vaan osaa. En tee kenestäkään lehtileikekansioita, en osta fanituotteita, en lähettele alusvaatteitani enkä tee mitään muutakaan ihailun kohteelle kiusallista. Siis ellei palvovaan sävyyn kirjoittamista lasketa.

Mitähän mä nyt hölisen? Siis ei mulla ole niitä idoleitakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen liittyy juurikin kaikki palvonta ja ihailu olipa se ansaittua tai ei. Pikemminkin mulla on siis esikuvia, joiden tapa elää, toteuttaa itseään ja ajatuksiaan saa mut arvostamaan heitä. Esikuvia, joita voisi luonnehtia sanoilla great mind. Esikuvia, joita sopii avoimesti ihailla, koska he ovat hyviä siinä mitä tekevät, mutta ei säröttömiä. Ja esikuvia, joiden nimen paljastaessani moni jää leuka lattiassa ihmettelemään, että kuka se on.

Yksi heistä on Alf Rehn, jonka esitystä mulla oli tänään ilo seurata. Etukäteistietona esityksen aiheesta olin saanut sähköpostin, jossa mainittiin hänen puhuvan innovaatioista, uhrautumisesta, uskalluksesta ja uusiutumisesta. Olipa siinä mainittu myös popularistisesti sana paskanjauhanta. Toisaalta aihe olisi ollut yhdentekevä, koska olisin mennyt kuulemaan häntä, vaikka aiheeksi olisi ilmoitettu tieliikenneverkoston kehittyminen keskiajalta näihin päiviin - metsäpoluista moottoriteihin. Olin nimittäin antanut itseni ymmärtää, että hän osaa kirjoittamisen lisäksi ilmaista ajatuksiaan myös puhumalla.

Tässä kohtaa näyttäytyy fanittamiseni heikkous: en ole lukenut esimerkiksi Alfin kirjaa Dangerous Ideas, mutta vannon silti hänen ajatustensa olevan dynamiittia - suosittelen tutustumaan. Koska olen sentään lukenut muutamia hänen kirjoittamiaan artikkeleita (mm. Idea Sushi:sta), olen täysin pätevöitynyt puhumaan siitä, että Alfilla on mieli, joka kulkee omia teitään ja vieläpä hyvin vakuuttavalla tavalla. En siis aio palata esityksen sisältöön vaan lähinnä esiintymiseen.

Esitys täytti kaikki odotukseni. Eikun vedetään taas hiukan takaisin, koska täyttää verbi on aivan liian laimea. Korvatkaa täytti sana sanalla ylitti. Sitten tehdään pieni mielikuvaharjoitus. Kuvittele hetki, mitä sinulle tulee mieleen, jos yhdistetään sanat luento ja yrittäjyys? Aika tylsää, vai mitä?

Mulle syntyi mielikuva auditoriosta, jossa istuu kourallinen haukottelevia ihmisiä. Jokainen heistä on pakotettu paikalle uhkailemalla sillä, että jää ilman tutkintotodistusta. Kun luento ajankohtaistuu estradille astelee joku tyyppi, joka tietää kaikesta kaiken. Siltä varalta, että joku epäilee hänen asiantuntemustaan valkokankaalle heijastetaan aluksi otteita ansioluettelosta. Kun uskottavuus on "paperilla" hankittu, alkaa esiintyjä päästelemään suustaan lauseita, joita jokainen kuulija olisi voinut lukea kirjoistakin. Olisi voinut jäädä nukkumaan ja kääntää kylkeä. Paitsi että silloin olisi jäänyt tutkintotodistus saamatta.

Nyt kuvittele tilanne, jossa eteen astelee rennosti, mutta tyylikkäästi pukeutunut professori. Kaikki on kohdallaan: ulkoinen olemus, äänenkäyttö sekä ilmeet ja eleet. Esiintyminen alkaa sillä, että hän kertoo olevansa Alf Rehn, niin ja professori vaikka näyttääkin siltä kuin näyttää. Kun hän on kertonut, että professorit ovat vain arvostettuja paskiaisia, hän nostaa esiin toinen toistaan hullumpia bisnesideoita, jotka ovat kaikki omasta päänsisäisestä vastustuksestasi ja epäuskostasi huolimatta menestyneet tai menestyvät yhä. Tarinoiden lomassa hän muistaa pilkata itseään, omia valintojaan, epäonnistumisiaan ja virhearviointejaan. Häntä on kuulemassa muitakin kuin sinne pakotetut. Minäkin ajoin Turusta Saloon vain yhden tunnin tähden eikä kukaan edes pakottanut.

Kumpi heistä vakuuttaa? Kumpi antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja ruokkii kuulijoiden mielikuvitusta? Kummalla on luontainen ulospäin huokuva oikeutus puhua innovaatioista? Vieressäni istunut kommentoi tilaisuutta sanomalla sen päätyttyä vain yhden sanan: vapauttavaa. Musta kommentti osoitti, että viesti oli mennyt perille sellaisena kuin sen pitikin.

Puheviestinnän oppien mukaan kuulijat muistavat jälkeenpäin esillä olleesta asiasta enintään 15 prosenttia. Uskallan väittää, että esiintymistaidon ihailun lisäksi onnistuin painamaan mieleeni myös sisällön lähes 100 prosenttisesti. En tosin osaisi kertoa tarinoita samalla tavalla ja yhtä hauskasti, kuulijoita kyyneleisiin asti naurattamalla, mutta pääkohdat ja esimerkit osaisin toistaa melkein ymmärrettävästi. Väitän, että en ole edes ainoa, joka muistaa paljon enemmän kuin esityksistä keskimäärin. Innostava puhuja, elävät persoonallisesti kerrotut tarinat ja kokemus - mitä muuta muka tarvitaan esitykseen, jossa kuulijat pysyvät hereillä ja muistavat kuulemansa? Jos mulla joskus oli jotain epäilyksiä Alfin kyvyistä, niin ei ole enää. En yhtään ihmettele, miten hän on päätynyt siihen asemaan, jossa on. Rispekt!

Jos sinulle koskaan tulee mahdollisuus päästä kuulemaan Rehniä, niin älä jätä välistä ilman pätevää syytä. Perhesyyt, kuten kuolemansairas lapsi tai omat hautajaiset voisivat olla riittävän painavia perusteita.

***

Ihan pakko lisätä kuva muistiinpanoistani tilaisuuden jälkeen.

Ei niin mitään tolkkua, mutta mulle aivan selkeä :D

Klik, klik. Kyllä se siitä suurenee.

T niin kuin tukka hyvin?

Palasin ruotuun ja kirjoitin päivän tarinan kahvitauon puolelle.

Niille, jotka

a) sattuvat olemaan Turussa tänään kello 18 alkaen

b) aikovat viipyä ehkä jopa aamukuuteen

c) ovat uuden tukan tarpeessa (väri+leikkaus)

d) haluavat uuden tukan veloituksetta ja

e) ovat valmiita antamaan täysin vapaat kädet

on tarjolla aivan unelmapaketti.

Ehdotan siirtymään Kampaamo Avantgarden (linkki Turkulaisen artikkeliin) oven taa jonottamaan. Pojat siellä viettävät ensiyönä kampaajien omaa "Taiteiden yötä" ja toteuttavat visioitaan halukkaiden päähän. Arvelevat ehtivänsä käsittelemään 80-100 päätä kahdessatoista tunnissa. Mahtaako jono kampaamoon olla pidempi kuin yökerho Apolloon?

Psst. Naamakirjassa lupasivat myydä edustamiaan tuotteita -50% alennuksella yön aikana. Käteistä mukaan tai kortille katetta.

Yliopistonkatu 28, Turku

P niin kuin paperi

Minä en turhan usein kuluta teatterin penkkejä. Se on toisaalta harmi, koska yleensä siellä on kaikin puolin kivaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Lainahöyhenissä -esityksen. Tykkäsin kovasti ja välillä tuli naurettua silmät kyyneliin. Viime kerrasta on vierähtänyt jo pitkälti yli vuosi. Ensi-iltaanhan se tuli jo syksyllä 2011. Toissapäivänä silmäni kuitenkin kiinnittyivät johonkin ohikiitävään mainokseen, jossa oli käytetty sellaista kieltä, että suomalainenkin sen ymmärtää. Siinä luki ihan vaan Metsäperkele on irti! Taitaa olla ihan pakko lähteä katsomaan vanhaa kotikaupunkia ja piipahtaa tsekkaamassa samalla reissulla Metsäperkelettä. 

Lähde: Helsingin kaupunginteatteri

Sivistyksessäni on ollut suuri Metsäperkeleen mentävä aukko. En tietoisesti ollut koskaan kuullut, että Suomessa on vaikuttanut G.A. Serlachius niminen päättäväinen oman tiensä kulkija. Olen ehkä kuvitellut, että puu raaka-aineena lähtee ihan itse kävelemään metsästä ja ilmoittaa perille päästyään halustaan muuttua paperiksi. Ilmeisesti olen ollut väärässä. Onneksi Kari Heiskanen korjasi käsitykseni Vihreän kullan kirouksen pohjalta. Metsäperkele vaikuttaa niin mielenkiintoiselta persoonalta, että pakkohan häneen on tutustua. Eikä teatteriretki pääkaupunkiinkaan tunnu ollenkaan vastenmieliseltä ajatukselta, vaikka tätä herkkua on odoteltava maaliskuun loppupuolelle.

***

Meillä, tai siis blogilla on tänään 1-vuotissynttärit. Suuri kiitos kuuluu myös teille lukijoille, koska ilman teitä ja teidän kommenttejanne bloggaamisessa ei olisi mitään mieltä. Kippis sille ja meille!

K niin kuin katu

Kaupunkilaismiehet kulkevat omia katujaan

Euroopan kaduilla kulkee useita eri mieslajeja, joiden tunnistamiseksi Claudia Schreiber on kirjoittanut määritysoppaan. Miehen voi löytää myös muualta kuin kadulta, mutta nykyään niin suuri osa väestöstä asuu kaupungeissa, että vain muutamia tarjolla olevista mieslajeista voi löytää myös ojien pohjilta, kuraisilta pelloilta tai metsäpoluilta.

Kaupunkilaismiesten jälkien etsimiseen paras aika on talvi, jolloin kadulla on ainakin aamuhämärissä vielä ohut lumipeite. Tämä selittänee myös sen, että kaupunkilaisnaisten hormonitoiminta herää nykyään kevään sijasta talvisin. Selittääpä tämä myös sen, etten koskaan tapaa ketään. En minä liiku aamuhämärissä ikinä, koskaan, milloinkaan. Lohduttava tieto kuitenkin oli, että tietyntyyppiset miehet kulkevat aina samaa reittiä. Jos haluaa veikkaavan miehen, niin voi esimerkiksi mennä päivystämään johonkin lukuisista Veikkauksen toimipisteistä. Enhän minä muuten, mutta kun vain veikkaamalla voi voittaa ja lisäksi suomalainen voittaa aina. Harmillista on, että lottovoittajani saattaa valita voittoisan rivinsä verkossa, jolloin minä jään ilman. Taas.

Kirjan perusteella päätin haluta herrasmiehen (homo comis) - mikä yllätys! Ainoa ongelma on, että tämä on kaikkein uhanalaisin mieslaji. Tämä mieslaji ei ole pitkään aikaan kasvattanut kantaansa merkittävästi, joten tavatakseni maailman ihanimman ja kivan, minun on keskityttävä itseäni vanhempien miesten jälkien seurailuun. Tämän sivilisaatiohakuisen ja paikkauskollisen miehen voi löytää jopa kadulta.

Lähde: Atenakustannus

Ostin pokkarin kerta halvalla sai. Tai tiedättehän te ne kolme kympillä pokkaritarjoukset. Aina löytää yhden kirjan, jonka ehdottomasti haluaa, mutta niiden kahden viimeisen kirjan valinta on lähes mahdotonta ja pitää valita vähiten huonot, koska eihän siitä halutusta kappaleesta ole valmis kuitenkaan täyttä kymppiä maksamaan. Tällä tavalla tein vahingossa hurjan hyvän valinnan. Aivan loistava naurattaja, jos on taipumusta nauraa miehille. Myös aivan loistava korvike tuhansia sivuja käsittäville markkinointiteorioille. Parasta viihdettä todellisuuspakoisille uusioneideille.