Y niin kuin ylioppilaskampaus

Viimeistä viedään - lomapäivää nimittäin. Tosin mieli askartelee jo ahkerasti lauantaissa. Ennakolta tiedän, että aamuyhdeksältä tuoliini istahtaa tuore ylioppilas, jolle tehdään lakinkestävä kampaus. Häntä puhelimessa haastatellessani en kuitenkaan saanut oikein vihiä, millaista kampausta hän toivoo. Ainoa asia, mistä molemmat olimme puhelun jälkeen varmoja oli se, että kampauksen painopisteen tulee olla alhaalla, koska sen kruunaa jossain vaiheessa päivää puhtaan valkoinen ylioppilaslakki.

Vaihtoehtojahan on pilvin pimein siitäkin huolimatta eikä nettisurffailu ainakaan vähentänyt vaihtoehtoja.

Se voi olla kiharrettu ja vain osittain kiinni.

Se voi olla kiharrettu ja letitetty.

Letistä voi tehdä niskaan myös kukkasen.

Niskanuttura voi olla löysähkö.

Tai se voi olla klassinen chignon.

Nuttaran voi myös laittaa sivulle.

Ehkä mä sittenkin vaan jatkan lomaani. Onhan tossa jo vaihtoehtoehtoja, mitä voi ehdotella. Lettikukan jätän suosiolla ehdottamatta, koska sitä varten pitäisi kaivaa nyt heti harjoituspää esiin ja alkaa harjoittelemaan. Mutta mähän olen lomalla, niin ei se nyt vaan käy. Eiköhän asiakaskin ole tähän mennessä jo ehtinyt miettiä omia toiveitaan, joten ei se kokonaan mun mietittäväksi jääne.

Sitä paitsi mulla itsellänihän ei edes ollut mitään tukkahuolia, kun lakin sain. Polkka, on se sit vaan niin helppo ja vaivaton - äidillä ja tyttärellä!

B niin kuin Boomslang

Kuva: freeimages.com Kuvaaja: doc

Kuvassa on maailman ainoa myrkyllinen tarhakäärme, Boomslang, joka voi tappaa terveen ja hyväkuntoisen miehen. Boomslangia erehdyttiin pitämään harmittomana, kunnes vuonna 1957 Karl Schmidt kuoli käärmeen pureman aiheuttamiin sisäisiin verenvuotoihin.

Jaa, että mihinkä tämän analogin on tarkoitus johtaa? Mulla nyt vaan sattuu tänään olemaan sellainen olo, että olen Boomslang!

Tiedossa on ollut jo pidempään, että en pysty kauaa jatkamaan nykyisessä työssäni tai ainakaan nykyisessä työpaikassani näillä keuhkoilla.

Oletko koskaan kävellyt kesäkuumalla kampaamon ohi, jossa on ovi auki?

Oletko samalla sattunut haistelemaan kesän tuoksuja, kun nenään on hiipinyt outo ammoniakin ja muiden kampaamokemikaalien tuoksucocktail?

Mieti, että tekisit töitä sellaisessa tuoksussa. Oikeastihan tilanne ei työpaikallani ole niin paha kuin kivijalkakampaamossa. Meillä on erittäin hyvä ilmastointi. Jopa niin hyvä, että kesälläkin pukeudumme neuleisiin töissä ollessamme. Tervekeuhkoiselle ympäristö ei tuota mitään ongelmaa. Mutta kun allergisoituneena ja astmaattisena viettää 8 tuntia päivässä hengitellen pahimmillaan - tai omistajien kannalta parhaimmillaan - kahdeksan kampaajan aiheuttamia käryjä yhtä aikaa, niin voi vain kuvitella kuinka kipeä työpäivän jälkeen on. Niin kipeä, ettei työnteossa ole mitään järkeä. Työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään, ei jotta jotta terveys viedään.

Omasta mielestäni olen ollut hyvä, luotettava ja tunnollinen työntekijä. Olisin mennyt töihin vaikka pää kainalossa mikäli se olisi irronnut eikä ajanvarauskirja olisi antanut myöten jäädä suoraan petiin lepäämään. Olen tähän hetkeen asti ajatellut aina vain työnantajan parasta. Tai ongelma on oikeastaan juuri siinä, että ajattelen vieläkin. Ellen ajattelisi, en pitäisi itseäni harmittomaksi kuviteltuna myrkyllisenä tarhakäärmeenä.

Olen kuluneen vuoden miettinyt kuumeisesti, kuinka voin jatkaa parturi-kampaajana edes osa-aikaisesti ilman, että kiusaan itseni henkihieveriin. Kenellekään ei tule varmasti yllätyksenä, että yrittäjyys on ainoa mahdollisuus vaikuttaa omaan työskentely-ympäristöön. Niinpä olen salaa suunnitellut, laskelmoinut ja selvitellyt asioita joka suunnalta. En voi tehdä värjäyksiä tai permanentteja terveydentilani puolesta, mutta ei se leikkaamasta tai kampaamasta estä - etenkään, kun käytössä tulee olemaan hajusteettomat tuotteet. Suunnitelmat ovat siis siinä vaiheessa, että voisin vaikka heti huomenna aloittaa oman toiminnan. Mutku... tilanne on periaatteessa sama kuin parisuhteessa oleva olisi ihastunut toiseen. Tunteet ja ajatukset eivät ratkaise, vaan se miten niiden kanssa toimii.

Olen siis ihastunut omaan suunnitelmaani, mutta musta tulee myrkkykäärme, jos alan markkinoida palveluitani ennen kuin työsuhteeni on päättynyt. Puhumattakaan siitä, että tekisin töitä sekä työnantajan että omaan lukuuni samaan aikaan. Yrittäjällä on toki aina riski, mutta tällä hetkellä lain sanelema lojaliteettivelvollisuus työnantajaa kohtaan tuntuu pelkästään kohtuuttomalta riesalta. Pitäisikö muka irtisanoa itsensä, viettää kuukauden irtisanomisaika löysässä hirressä ja sitten kädet ristissä toivoa, että uutena yrittäjänä saan asiakkaita edes sen verran, että voin ostaa tarjouksesta makaronipussin silloin tällöin? Miten kukaan ikinä uskaltaa lähteä palkkatöistä saman toimialan yrittäjäksi, jos kaikesta pitää olla hipihiljaa ennen kuin on vapaa puhumaan?

Niin tai näin, olen varma, etten pysty aiheuttamaan niin suuria sisäisiä verenvuotoja nykyiselle työnantajalleni, että se johtaisi heidän kuolemaansa. Heillä kyllä riittää makaronia pöydässä, vaikken viiden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen jäisikään rinnalle. Se helpottaa. Vähän. Silti musta tuntuu, että olen Boomslang!

P niin kuin pääsiäinen

Se on kuulkaas sillä tavalla, että koska ulkona paistaa aurinko niin päätin pääsiäisen kunniaksi kirjailla yhteenvedon pikakelauksella siitä missä oltiin ja mihin on tultu. Joo, joo, normaalisti ihmiset ryntää näillä leveysasteilla ulos nauttimaan kauniista päivästä, kun kerran sellainen kohdalle osuu, mutta oletko vilkaissut päivän siitepölytilannetta. Ei, ei ole mitään asiaa ulos mulla ainakaan ihan vaan olemisen ilosta.

Silmäilin ihan viimeisimmät postaukseni läpi ja totesin, että viimeksi olen ollut sairaslomalla erityisen rankan viikon jäljiltä, johon mahtui sekä kuolemaa että kuoleman uhkaa. Ei siitä sen enempää, koska melkein vuosi kaiken jälkeen mun on pakko myöntää, että kaikessa karmeudessaan se on yksi elämäni parhaimmista koettelemuksista seurauksineen. Siinä tohinassa asettui asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Seuraavaksi syntyi vauva. Eikä tietenkään mikä tahansa vauva vaan maailman kaunein ja ihanin ja kerta kaikkiaan maailman ykkösvauva. Sanon tämän siksi, että moni varmaan muistaa, että minä en tykkää vauvoista. Ne huutaa, kuolaa ja kakkaa eikä anna nukkua. Tämäkin kuolaa hampaita tehdessään mutta vaan hillitysti ja kakkaakin aina välillä, mutta huutamista ja nukkumisen estämistä vauva ei ole harrastanut juuri lainkaan, vaikka asuttiin sentään saman katon alla hänen ihanuutensa kanssa 8 ensimmäistä kuukautta. Jaa, että kuulostaa siltä, että maailmassa on taas yksi totaalisen hurahtanut isoäiti lisää? Sellainen, joka kaivaa kännykän taskustaan ja alkaa esitellä prinsessan valokuvia kaikille, ketä vaan vähänkään kiinnostaa vaikkapa vaan kohteliaisuussyistä. On se vaan mummun pieni suuri rakkaus. <3

Niin mitäs nyt sitten? Muutin lopulta pois vauvan vaikutuspiiristä ja opettelen asumaan ihan yksin ensi kertaa elämässäni. Elämässä on valoa ja varjoja, mutta suuressa mittakaavassa kaikki on erittäin hyvin. Mitä siitä, jos joudun ramppaamaan tutkimuksissa ammattitautiepäilyn vuoksi. Eihän se nyt yllätyksenä tullut, vaikka vielä mielessäni pistänkin vastaan, että lääkärin täytyy olla väärässä. Allergia ja astma ei nyt vaan mitenkään voi olla saman kolikon eri puolia. Mä olisin ihan terve, ellei välillä pitäisi tehdä töitäkin. Joka tapauksessa tässäkin urakassa ollaan jo voiton puolella ja edessä lienee enää pari tutkimusta, jonka jälkeen voidaan todeta, että sain tehdä maailman kivointa työtä aikani, mutta nyt on aika siirtyä toisille laitumille.

Niin että oikeastaan sitä kait aioin sanoa, että kun nyt kerta olen melkein asettunut taloksi ja mulla on ihan omaakin aikaa, niin taidanpa varovasti aktivoitua myös blogia päivittämään. Sitä en vielä osaa sanoa, että jäänkö tähän rajoittavaksi luomaani konseptiin, jossa otsikotkin on määrätty tiettyyn muotoon vai muutanko blogini johonkin naapuriin, mutta jätän kyllä osoitteenmuutoskortin, jos se ajankohtaistuu.

Ihanan rentouttavia pääsiäisen pyhiä Sinulle!

M niin kuin mikä maa mikä valuutta?

Tai siis mikä päivä, mikä aihe. Ehkäpä en nyt kirjoita haasteeseen liittyen, kun muutenkin tuntuu olevan kortilla aika tämän blogin suhteen. Ja kerta nyt on sellai olo, että on pakko sanoa jotain, niin en kyllä tukahduta sitä jollain koukulla. Hups. Se tuli ihan vahingossa.

Siispä niihin asioihin.

Ekaksi. Raineri on lomalla. Siellä se lämpimillä mailla vetelee kaljaa ja ottaa aurinkoa. Kaljastahan mä en tykkää, mutta aurinko maistuis kyllä. Antoi kotitehtäväksi pudottaa sillä välin 4 kiloa. Siis jumankekka, kymmenessä päivässä ja mä vielä tartuin haasteeseen. Lauantaina kaikki näytti vielä menevän ihan putkeen, paino oli pudonnut 5 päivässä 2,2 kiloa. Tänään pudotus oli enää 1,2 kiloa enkä ole tehnyt mitään toisin kuin aikaisempina päivinä. Ja tiedoksi: olen syönyt ihan normaalisti, että älkäähän nyt huolestuko.

Ärsyttävää silti! Mä heitän hanskat naulaan ja haistatan sille pitkät, jos se kehtaa ruikuttaa. Se puoli kiloa viikossahan oli terveellinen vauhti laihtua, joten se nyt ainakin on mennyt. Aikaa tosin olis vielä 2 päivää, mutta ehkä ihme tapahtuu itsekseen ja voin sittenkin näyttää sille torstaina pitkää nenää. Eikös se lepokin kuitenkin ole tarpeen?
Ai niin, ja ne, jotka päätyvät tänne hakulauseella läskistä fitnesstähdeksi. Olette niin väärässä paikassa. Menkää pois!

Toiseksi, mulla on someähky. Se ei johdu teistä vaan minusta. Kun työkseen harjoittelee somea, alkaa oireilla. Oma blogi katselee syyttävästi ja hikikarpalot nousee pintaan. Olis pakko kirjoittaa jotain, mut mistä, mistä, mistä ja mitä, mitä, mitä. Niin ja muiden kuulumisiakin pitäisi käydä lukemassa tai putoan kartalta ihan tyystin. Syvä huokaus. Ehkäpä me tehdään nyt niin, että päätän olla ottamatta stressiä tästä blogista. Ilmoitan olevani lomalla bloggailusta seuraavat 2-3 viikkoa. Muiden blogien lukemista ei sitten lasketa lomaan kuuluvaksi, vaan loma on just siksi, että ehtisin edes lukea mitä mun tärkeille kuuluu. Tässä on tietenkin se vaara, että kun sanon näin, niin juttuja alkaa tulla mieleen vaikka millä mitalla. Mutta otan sen riskin.

Ja nyt mä painun nukkumaan, kun väsytin itseni taas pumpissa ja intervallijuoksupätkillä illalla.

O niin kuin oppimistyylit

Tarina päivässä: syrjällään

Epäilen, että syrjällään sana päätyi listaan, koska sydän oli syrjällään jostain. Päätin vain jättää sydämen pois, jotta kaikki saisivat keksiä sille ihan omat merkityksensä. Onneksi, koska mun maailma meni hiukan vinksalleen ja nyt se on ihan syrjällään. Minäpä kerron miksi.

Olen kerettiläisesti uskonut, että oppimistyylit (auditiivinen, visuaalinen, kinesteettinen) ovat totta. Sitten mulle ystävällisesti iltamyöhällä kerrottiin, että ne ovatkin myytti ja että olen ollut väärässä vuosikymmeniä. Väärässä oleminen on niin inhottavaa, että nukkumattikaan ei meinannut uskaltaa tulla. Se varmasti tiesi, että tästä en selviä edes nukkumalla yön yli. Aamulla kun heräisin, olisin edelleen väärässä enkä millään muotoa pystyisi kumoamaan asiasta tehtyjä  tutkimuksia. Niinhän se oli. Olen siis vuosikymmeniä kuvitellut olevani auditiivis-visuaalinen oppija (tai ehkä tärkeysjärjestyksessä päinvastoin visuaalis-auditiivinen), ja nyt voisinkin muka oppia ihan yhtä hyvin tekemällä. Toisin sanoen, ei ole mitään väliä kuinka asioita opetetaan, kunhan se tehdään hyvin.

Voisi tietenkin kysyä, miksi sain tästä(kin) kehitettyä itselleni elämää suuremman ongelman ja maailmani on aivan syrjällään. Mitä väliä sillä on, onko oppimistyylit vai ei? Käytännössähän sillä ei ole mitään väliä, paitsi... Paitsi jos minun pitäisi perustella, miksi hyvään esitykseen kuuluu sekä puhetta että powerpointteja (tai jotain muita näköaistiin perustuvia juttuja). Inhoan itse powerpointteja, joissa on tekstiä, tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Usein vieläpä suoria ja piiiiiiitkiä lainauksia jostain kirjoista tai artikkeleista. Minusta niissä pitää olla joitain avainsanoja ja asiaa selventäviä kuvia, koska mun muistini painaa asiat nopeimmin mieleen kuvina, joista sitten voin alkaa poimimaan haluamiani juttuja ja käsitellä niitä edelleen. Avainsanat puolestaan puhutaan tai mielellään tarinoidaan auki eikä oleteta, että kun on tehty hieno irrallinen lainaus laajemmasta kokonaisuudesta, niin kaikki ymmärtävät ajatuksen. Se ei vaan mene niin eikä vähiten siksi, että mielenkiinto ja motivaatio ei jaksa riittää enää kumpaankaan - ei kuuntelemiseen eikä edes katsomiseen. Paitsi jos se tyyppi siellä edessä tekee vaikkapa käsillään jotain häiritsevää, kuten kaivaa nenäänsä tai pelaa taskubiljardia, niin sitten sitä on mukava seurata, muttei silloinkaan mitään opi. Uusia tapoja viimeisen vuoden aikana on ollut myös pyytää, että "älä tee tästä oikeusjuttua" ja tönäistä kevyesti etupuolelta olkapään tietämille (saat itse päätellä mikä ruumiinosa on kyseessä) tai napata pöydältä luentolehtiö ja pudotella sitä lattialle tarpeeksi monta kertaa saadakseen sen irtoamaan kansistaan. Siksi siis siirryin läppäriin, ja aivan varmasti tirvaisen takaisin, jos se otetaan samanlaiseen käsittelyyn.

Joka tapauksessa mä haluaisin nyt tietää, että miten sinä luulet oppivasi parhaiten? Ja jos mielestäsi hyvään esitykseen kuuluu sekä kuva, ääni että toiminta, niin miten muuten perustelisit sen kuin erilaisilla oppimistyyleillä? Riittääkö, että mä haluan, että siinä on ne kaikki?

serc.carleton.edu

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

P niin kuin pulina

Puliseva pimu ja muita päänsisäisiä pulinoita

Sattumalta tiedän, että sana pulina päätyi aiheeksi juuri tällaisena vastaavana hetkenä.

On aamu ja olen äskettäin herännyt. Meidän kollikissamme Vili, joka ei pysty käsittämään sitä, että kukaan enää nukkuu, jos minä olen herännyt aloittaa joka aamuisen konserttinsa tytön oven takana päästen tavoitteeseensa. (Huomaa vinkki: jos aamuherätykset oman teinin kanssa on tuskaa, niin meiltä saa lainata kissaa herättelijäksi!) Tyttö herää ja liittyy seuraani. Sitten se alkaa: päättymätön pulina. Puoli tuntia myöhemmin olisin iloinen siitä, että tytöllä on taipumus puhua äidilleen kaikesta, mutta nyt tuijotan näyttöä ja hymähtelen - enkä välttämättä edes oikeissa kohdissa. Tiedän, että tämäkin saattaa olla yksi niistä tytön yksinpuheluista, jotka vielä saatetaan viskata kasvoilleni myöhemmin muodossa "mä kerroin sulle kyllä, mutta ethän sä ole taaskaan kuunnellut!". Hienoa, kuulen syytöksen jo valmiiksi korvissani.

Pääni on myös kova pulisemaan. Tai siis muut vaikutuspiirissäni olevat ihmiset ottavat sen ajoittain valtaansa. Kun ostan jotain muka tarpeetonta, vaikkapa taas yhdet kengät lisää, niin kuulen jo mielessäni äitini saarnan. Sama juttu rainerin kanssa - tosin vain tämän natsiversion kanssa. Ääni on kovin vaativa ja tiukka eikä se vaikene milloinkaan. Sen mielestä pilasin kaiken, kun edes ajattelin hetken juustokakkua, jonka kuvaa katselin eilen. Mistä se muka senkin tietää. Sen mielestä kaiken pitäisi mennä koko ajan syvemmälle, syvemmälle. Kovemmin, kovemmin ja nopeammin, nopeammin. Kuulostaa hyvältä, mutta palkkio ei vain ole aivan niin ruhtinaallinen kuin sanat antavat ymmärtää. Kun puhuttiin lokakuussa rantakunto 2013:sta, niin mulle ei tullut mieleenkään, että rantakausi alkaakin jo huhtikuussa.

Onneksi mulla on myös oma pääni, joka juttelee mulle. Se sanoo, että ne muut on väärässä. Tarvitsin ne kengät. Ja sitäpaitsi, kun kahdessa kuukaudessa vyötäröltä on kadonnut 10 senttiä ja reisistäkin 7 senttiä, niin mua ei kauheasti jaksa kiinnostaa, jos paino on pysynyt samana.

Tästä päästäänkin sujuvasti siihen päänsisäiseen puheeseen, jota olen käynyt itseni kanssa viime aikoina. Katsoin ja katson varmaan jatkossakin Juttaa ja superdieettejä. Toisaalta jaksan iloita osallistujien nopeasta kehityksestä ja menestyksestä. Puolessa vuodessa saa aikaan paljon, mutta sitten tuleekin se mutta, joka ei ole ihan pieni. Epäluuloni kohdistuu siihen, että kuinka hyvin uusi elämäntapa omaksutaan puolessa vuodessa ja siis kuinka kestävä lopputulos on. Kuten Pöperöproffakin, haluaisin nähdä niitä, jotka ovat vielä jonkun vuoden jälkeenkin onnistuneet pitämään itsensä samassa kuosissa. Jos superdieettiohjelman onnistujia tuotaisiin esiin kolmen vuoden päästä, niin miltä heidän elämänsä ja he itse silloin näyttävät?

Olen huomannut katsovani ohjelmaa muutenkin yhä kriittisemmin. Otetaanpa lainaus tuolta Jutta-ohjelman sivulta:

Jutan tiimin päävalmentaja Jari "Bull" Mentula ei usko hetkeäkään, että Sannin ruokapäiväkirja on totta. "Tuollaisen ylipainon eteen on pitänyt tehdä töitä". Bull tylyttää.

Tuota noin. Ei ylipainoiset aina syö paljon, vaikka suhteessa liikkumiseensa syövätkin liikaa. Heidän elimistönsä on oppinut elämään säästöliekillä, joten liikaa syömiseen ei paljon vaadita. Kun aineenvaihdunta ei toimi, kuten oppikirjoissa, niin ei tarvitse kauheita mättöjä kerätäkseen ylipainoa. Ei se mitään töitä vaadi. Tiedossa on myös sekin, että stressi lihottaa, riittämätön uni lihottaa jne. Ehkä niitä ei vaan saa huomioida.

En tiedä kuinka paljon näissä monissa kiukkua nostattavista kommenteissa on sitä, että ne kuuluvat formaattiin. Tokihan meistä kuka vaan laihtuu 8 kiloa jo pelkästään käymällä paskalla, kuten jossain jaksossa mainittiin. Eiköhän lähdetä kaikki heti testaamaan sitä. Mulla vaan tökkii vastaan pahasti siitäkin syystä, että en koskaan itse aloittanut laihduttamaan. Koko laihduttamisen käsite tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun painoa oli pudonnut se 30 kiloa. Mä lähdin muuttamaan elintapojani, jonka sivutuotteena tapahtunut laihtuminen on ollut ihan tervetullut lisä. Mun mielestä siis laihduttamisen ei pitäisi olla se juttu, vaan sen, että haluaa muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Tosin jos tahtoo jojoilla edes takaisin painonsa kanssa, niin vetelee sitten vaan dieettejä säännöllisin väliajoin. Liikkuakin kannattaa vain silloin, kun vaaka näyttää liikaa. Kyllähän se sillä laillakin onnistuu, mutta silloin laihduttamisesta tulee elämäntapa. Se ei kai ole tarkoitus kenelläkään?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

N niin kuin negatiivisuusallergia

Tarina päivässä: Katson taivaalle

Kun katson taivaalle, se on lumisateinen ja harmaa.

Sanavalinnoista päätellen, me ei puhuta siitä sen enempää. Puhutaan mieluummin valittajista. Sellaisista valittajista, jotka valittavat valittamisen vuoksi eikä esimerkiksi siksi, että he todella haluaisivat löytää ratkaisun. Heistä, jotka pilaavat ilmapiirin jo astuessaan samaan tilaan.

Nyt on nimittäin osoitettu todeksi se, mitä olen jo kauan epäillyt ja siksi juossut henkeni edestä. Trevor Blake mainitsee tutkimuksen, jonka mukaan yli 30 minuutin altistus valittamiselle tappaa aivosoluja aivojen hippokampus-osasta. Negatiivisuusaltistus muuttaa aivot mössöksi.

Olen negatiivisuusallergikko. Joku aika sitten uutisoitiin, että Facebookissa ihmiset ahdistuvat ja masentuvat toisten lomakuvista. Miksi ihmeessä? Sehän on kivaa, jos toiset ovat päässeet nauttimaan auringosta ja lomasta. Miksi siitä pitäisi masentua? Tai miksi olla edes kateellinen? Minä sen sijaan ahdistun Facebookissa valittajista. Aivoni käskevät piilottaa mahdollisimman nopeasti sellaisten kavereiden statuspäivitykset, joiden näppäimistö suoltaa pelkästään valituksia lumisateesta, pakkasesta, vesisateesta, auringosta, töistään, työnantajan suhtautumisesta sairaslomaan, ylipainostaan ja mitä noita nyt vielä löytyy - ei valittajilta aiheet kesken lopu.  En joudu ahdistuksen valtaan satunnaisista valituksista. Kaikilla meillä on joskus huono päivä. Mutta anafylaktisen shokin oireet alkavat uhata minua, jos elämällä ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin valittaminen.

(Tässä välissä käväisin kampaajalla. Meni vähän kauemmin kuin piti. Jouduin itsekin kampaajaksi. Ja mikä hulluinta, minut puhuttiin yli permanenttiin. Ei siitä sen enempää, ettei mene valittamiseksi. Kyllähän tämä uusi Dallas-tukkakin varmasti vielä jaksaa innostaa kantajaansakin jossain vaiheessa, kun selviän ensijärkytyksestä. "Hei, saahan sen föönattua suoraksi..." - joo saa, mutta ei se mun elämää ainakaan helpota.)

Sää ei muutu valittamalla miksikään, mutta kyllähän sen ääneen manaaminen joskus helpottaa. Tukasta rutiseminenkin helpotti heti, vähän. Sellaiset asiat, joista sopiikin valittaa on erikseen. Niille voi oikeasti joko tehdä itse jotain tai vähintään pystyy ehdottamaan, kuinka asia voitaisiin tehdä paremmin. Siksipä ehkä ylipainosta valittaminenkin menee niille rajoille, joita siedän. Eipä se minuakaan saa riemusta kiljumaan, kun vaaka näyttää omasta tai rainerin mielestä liikaa, mutta ainakin olen yrittänyt. Ja siten oikeutettu myös valittamaan.

Koska päivästä tuli Bad Hair Day, ei kykene enää tavoittamaan, mitä ajattelin aamulla. Ainakin olin vahvasti sitä mieltä, että olen osannut luonnostani välttää liiallista päivittäistä negatiivisuusannosta. Huomenna kaikki on varmasti jo paremmin. Lupaathan, että on?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

L niin kuin läpi

Ilahduin kovasti huomatessani, että päivän sana on läpi. Päätin tulkita sen reiäksi, jonka kautta voin karata niin kauas aiheesta kuin ikinä haluan. Niinpä karkaan pakolliseen englanninkielen kurssiin ammattikorkeakoulussa. Karkaan, koska aamulla heräsin päänsärkyyn. Ja päänsärkyisenä ei voi tehdä mitään muuta kuin opiskella kieliä, jotka jo osaa kurssin vaatimassa laajuudessa.

Kurssin alkaessa painotettiin, että tavoitteena ei ole oppia englantia yleisesti vaan nimenomaan liike-elämän sanastoa ja käytäntöjä. Kyllä, kyllä, mutta...

Jos opiskelee liiketaloutta oppilaitoksessa, jonka kurssit ovat pitkälti muutenkin englanninkielisiä ja oma opintosuunnitelma varsinkin koostuu lähes täysin näistä vieraskielisistä opinnoista, niin eikö siinä muka opi jo väkisin liike-elämän sanastoa ja käytänteitä? En siis millään tahdo ymmärtää, miksi tälle tarvitaan erillinen kurssi, kun sen sisällöt voitaisiin hyvinkin integroida osaksi muuta kurssia. Jos pitää arvioida englanninkielistä esiintymistä, niin eikö kyseisen kielen opettaja voisi tulla arvioimaan esityksen jollekin toiselle kurssille, jossa kuitenkin esiinnytään englanniksi liiketalouteen liittyvistä aiheista? Henkilökohtaisesti ahdistun siis siitä, että minun oletetaan käyttävän erikseen aikaani asioihin, joita teen jo muualla. Ei minulla ole päänsärkyä niin usein, että tahtoisin välttämättä tuhlata aikaani erilliseen kurssiin.

Mitä tulee esimerkiksi työhakemusten ja CV:n kirjoittamiseen, niin niissä vaadittava osaaminen on sama ihan kaikilla kielillä. En ainakaan ole huomannut missään oppaassa muuta eroa kuin kielen, pitipä ne laatia ruotsiksi, englanniksi tai suomeksi. Tarvitseeko sitä varten oikeasti järjestää laajuudeltaan 5 opintopisteen (135 tuntia) pakollinen kurssi? Valinnaisena tai vapaasti valittavana siinä voisi olla jotain mieltäkin, koska silloin sinne oletettavasti hakeutuisivat ne, jotka kokevat tarvitsevansa oppia kyseisiin asioihin. Nämäkin voisi tietenkin hoitaa mieluummin kurssilla, jossa opetettaisiin vaikkapa työnhakua yleisesti. Tällainen kurssi saattaisi houkutella paikalle sellaisiakin, jotka osaavat kielen, mutta kaipaavat vinkkejä siihen, kuinka kirjoittaa erottuva työhakemus, vaikka noudattaakin annettuja kehyksiä.

Mä niin pal kauhiast ihmettelen, että eikö tutkintovaatimuksia voisi joiltain osin tarkistaa? Ymmärrän kyllä, että englanninkielen opetus on tärkeää niissä oppilaitoksissa, joissa opetuskieli on suomi. Mutta en vaan ymmärrä, miksi sitä on opiskeltava pakolla myös silloin, kun olet jo suorittanut 70 opintopistettä englanniksi muilla kursseilla. Totta on, että en ehkä valittaisi, jos olisin suorittanut englannin silloin kuin muutkin - ensimmäisenä opintovuotenani ennen kuin takana oli yhtään englanninkielistä kurssia. En vain usko, että kurssista oli hyötyä muillekaan opiskelijoille jatkon kannalta, koska työhakemuksen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole se juttu, jota muissa ammattiopinnoissa opetetaan. Itse jätin kurssin roikkumaan, koska en löytänyt itsestäni mitään paloa sen suhteen. Olisihan se mennyt, ellei läsnäolopakko (85%) olisi ollut olemassa. Nyt en voi enää välttää sitä, koska muuten valmistumiseni viivästyy puolella vuodella jonkun tyhmän pakkoenglannin takia.

Vaihtoehtona olisi tietenkin aikaisemmin hankitun osaamisen tunnustaminen, mutta kun vertailin vaatimuksia, niin samat vaatimukset siinä on. Pitää osata kirjoittaa hakemus, CV ja puhua. Huoks. Tahtoisin mennä läpi sieltä missä on suurin reikä, mutta nyt ne lävet on aivan yhtä pieniä jokaisessa vaihtoehdossa. Mennään siis näin. Kesällä mulla on varmasti tosi voittaja olo tämän suhteen.

Räyh! Kiitos kun kuuntelit. Nyt jaksan taas jatkaa pakollisia ja suunnattoman turhauttavia harjoituksia.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

S niin kuin sähköinen

Ensinnäkin. Pyydän nöyrimmin anteeksi, että olen ollut huonosti läsnä teidän blogeissa ja osallistunut itse kehittämääni haasteeseenkin harvakseltaan. Käyn lukemassa, mitä teille kuuluu, mutta aina en sitten ehdi kommentoimaan. Tai sitten en enää kehtaa, kun vilkaisen kelloon.

On pitänyt vähän kiirettä, koska opinnäytetyö. Pitää varmasti jatkossakin, mutta nyt on lisäksi niin, että kun sen makuun todella pääsee, niin ei oikein malttaisi lopettaa. Olen tänäänkin löytänyt lukemattomia mielenkiintoisia artikkeleita sähköisestä sosiaalisesta mediasta.

Hetkittäin olen melkein menettänyt uskoni sosiaaliseen mediaan. Näyttää siltä, että kaikki käyttää sitä tai ainakin sähköisiä medioita olematta itse sosiaalinen, mutta kuten aikaan ennen nettiäkin, valikoiden ja täysin oman mielenkiintonsa mukaisesti. Tosin se on myös ymmärrettävää, koska sähköisessä muodossa on niin paljon, ettei millään voi ehtiä jokaiseen kolkkaan, vaikka haluaisikin.

Nettiin voi siis vaikka hukkua. Netissäkin voi olla ihan yksin, jos kukaan ei ole kiinnostunut sinusta ja siitä, mitä sinulla on sanottavaa. Onneksi en ole itse joutunut täältä huutelemaan tyhjyyteen, koska lukijat ja kommentoijat. Niin juuri, sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja... Nimeäisin joka ikisen, mutta pelkään unohtavani jonkun ja siten tahattomasti loukkaavani. Siispä, juuri sinä, joka luet tätä tekstiä - tarkoitin sinua. Kiva, kun olet olemassa.

Mutta vaikka uskoni onkin välillä horjunut, niin en ole sitä menettänyt kuitenkaan. Sosiaalisessa mediassahan on kysymys sosiaalisuudesta. Täällä siis pätee samat viidakon lait kuin oikeassa elämässäkin. Jos on syrjäänvetäytyvää sorttia, sitä jää helpolla yksin. Moni ei tule vetelemään hihasta ja pyytämään mukaan, ellei itse osoita halua siihen. Ja kuten oikeassa elämässäkin, on ihan ok, jos haluaa olla yksin itsekseen. Sen vain pitää olla oma valinta.

Sitä mä tässä mietin, että kun kenellekään ei voi soittaakaan keskellä yötä häpeilemättömästi ihan vaan keskustellakseen (eikä mulla sitä paitsi ole edes teidän kaikkien puhelinnumeroakaan), niin pidätkö ihan kahelina, jos blogiisi ilmestyy kommentti vaikkapa kello 3 yöllä?

Sähkö on, koska laskukin tulee.

Sekin sähköisesti e-laskuna nettipankkiin.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

A niin kuin ai mää vai?

Tarina päivässä: Varjo

Varjo on persoonallisuuden arkkityyppi, jota pidetään minän vastakohtana. Se sisältää asioita, joita ei tunnista itseensä kuuluviksi, vaikka todellisuudessa ne ovatkin osa persoonaa. (Wikipedia)

Se on se osa minua, joka haroo vastaan, kun joku sanoo jotain, mitä en pysty pitämään totena. Useimmiten torjunta liittyy sellaisiin lausuntoihin, jotka sotivat kovalla kädellä omaa ihannetta omasta itsestä vastaan. Jos joku väittää toista pahaksi suustaan, niin sen joko kieltää kokonaan tai kääntää mielessään hyväksi ominaisuudeksi ja suorapuheisuudeksi. Suoraan voi puhua kuitenkin myös toista loukkaamatta. Omana henkilökohtaisena (ja ehkä jopa suomalaisena erikoispiirteenä) pitäisin sitä, että palautteen ollessa positiivista tai jopa kehuvaa, joudun todella työstämään sitä saadakseni sen sopimaan käsitykseen itsestäni enkä silti välttämättä onnistu siinä. Ei puhettakaan, että osaisin luontevasti kiittää saadusta huomiosta. Siis mitä? Miksi se niin sanoi? Haluaako se minulta jotain? Vai voiko sanottu sittenkin olla totta?

Viimeisin joka kerta korvaan särähtävä sana on liikuntaan liitettynä 'huippu'. Minut syksyllä hylännyt personal trainer toivotti viimeisinä sanoinaan hyvää jatkoa huippu-urheilijalle. Katselin hämmentyneenä ympärilleni, jos vaikka näkisin sen, jolle se oikeasti puhui. Ei selkäni takana ketään ollut. Sama väite toistui tämän viikon treeneissä nykyisen piiskurini kanssa. Olen ehkä kyllästymiseen asti jaksanut jauhaa blogissa siitä, että hän on natsi. Nyt meidän suhde on kehittynyt sille tasolle, että pystyin kertomaan asian hänellekin kasvotusten. Keskustelu johti siihen, että hän myönsi tiedostavansa, että salilla kävijät ja mahdolliset uudet asiakkaat näkevät hänestä vain sen kohtuuttomia vaativan kiduttajarääkkääjän, mutta piti sitä ainoastaan hyvänä asiana. Omien sanojensa mukaan hän haluaa ohjata vain huippuja. Sellaisia, joiden kanssa ei tarvitse käydä joka kerta vääntöä perusasioista, kuten tekniikoista, motivaatiosta ja ohjeiden noudattamisesta. Hänestä heräävä mielikuva siis oikeastaan suojaa häntä asiakkailta, joita ei edes halua olla valmentamassa. Meillä molemmilla on varjomme - minä vierastan huippu-sanaa liitettynä itseeni ja hän ei edes haluaisi lisää asiakkaita, jos he eivät ole huippuja. Ei sillä, että haluaisin muuttaa hänessä yhtään mitään, koska osaa vedellä täsmälleen oikeita naruja saadakseen musta kaiken irti.

Näitä tällaisia juttuja löytyisi enemmänkin. Kielteisimmät olen varmasti kuitannut kateellisten panetteluksi ja unohtanut. Tai vaihtoehtoisesti ottanut palautteen vastaan ja pyrkinyt muuttamaan toimintaani paremmaksi. Minulle on yhä edelleen vaikeinta, kun saan mielestäni aiheettoman kehun. Toki mahdollisesti siitä syystä, että kammoan ajatusta siitä, että tuudittautuisin ajatukseen, jossa minussa ei olisikaan mitään, mitä voisin tehdä paremmin. Se olisi tila, jossa varjosta tulisi entistä suurempi ja sokeutuisi täysin omille puutteilleen ja kehittämiskohteilleen. Itsekriittisyydelläkin voisi silti olla rajansa.

Osaatko sinä ottaa palautetta vastaan? Onko sinulle helpompaa ottaa vastaan vaikka ämpäreittäin sontaa kuin kiittää kauniisti siitä, että on saanut positiivista palautetta? Vaatiiko annetun palautteen liittäminen omaan identiteettiin ponnisteluja? Epäiletkö kehujan motiiveja vai nieletkö pähkinän pureskelematta? Totta, no sellainenhan minä juuri olenkin.

Kysymykset yksinkertaistettuna: miten otat vastaan palautetta?

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

T niin kuin tavallinen hetki

Kello on 0:02. Tämä taitaa olla jokaisen päiväni kaikkein tavallisin hetki. Se hetki, jolloin alan miettimään, että pitäisi mennä nukkumaan, että huomenna jaksaisi. Paino sanalla pitäisi. Tässä hetkessä alkaa miettiä, mitä kaikkea päivän aikana on ehtinyt tapahtua. Monenlaista on mahtunut tähänkin päivään. Aamulla ruotsin taitotasotesti, joka vahvisti käsitystäni siitä, että tulen todellakin pitkästymään kurssilla. Aamupäivästä palaveri. Välillä ruokaa. Neuvolaa. Kauppaa. Tähdellisiä asioita. Sosiaalista mediaa. Taas ruokaa. Päikkärit. Opiskeluun liittyviä tehtäviä. Sosiaalista mediaa. Lumihiutaleiden leikkisän laskeutumisen katselua. Paljon puhetta, naurun ja ilon kyyneleitä, naurua myös ilman kyyneleitä.  Tavallinen päivä, täynnä tavallisia hetkiä.  Onni on tehty tavallisista hetkistä.

Y niin kuin ympyrä

Mulla on tapana katsoa päivän tarinan aihesana aina edellisenä iltana. Usein se, että jättää sen alitajuntaan pyörimään kehittää jo melkein valmiin bloggauksen, mutta ympyrä oli lähes mahdoton tehtävä. En kehdannut kirjoittaa sitä, mitä päässäni pyöri koko päivän, koska en olisi saanut aikaiseksi kuin kaksi sanaa: ympyrä sulkeutuu.

Onneksi Nollis pelasti ja pääsen vastaamaan kysymyksiin, joihin melkoisella varmuudella saan ympättyä sanan ympyrä ja todennäköisesti se myös sulkeutuu. 

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Vatsa sanoo mur mur, joten en kykene haaveilemaan muusta kuin ruuasta. Ihmettelin vielä joku aika sitten, miten kukaan pystyy syömään 5 kertaa päivässä. Nyt ihmettelen sitä, miten se viisi kertaa voi riittää kenellekään.

2. Millainen oli vuosi 2012? Vuodessa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tilanteita yhdistää se, että moni ympyrä sulkeutui. Moni ajanjakso päättyi ja uusia ympyröitä syntyi. Vuoden 2012 aikana vakuutuin siitä, että olen oikealla tiellä. Sillä, jota todella haluan kulkea.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Ehdottomasti iltaihminen. Tai yöihminen. Satunnaisesti myös aamuihminen, jos satun heräämään ennen kellon soittoa. Silloin ne ovat mukavia ja leppoisia, koska meillä ei taatusti ole ketään muuta hereillä siihen aikaan. 

4. Minne haluaisit matkustaa nyt? Enpä ole joutanut ajattelemaan matkusteluja. En kai mihinkään, mutta jos ois pakko, niin johonkin lämpimään voisin kyllä lähteä.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit? En mitään. Kaikki on tehty sen hetkisen tietämyksen pohjalta oikein, vaikka olisikin mennyt vauhdikkaasti päin kallioita. Jotain niistä törmäyksistä aina oppii. 

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Äidin valmistamat ruuat ja nimenomaan monikossa. Käydään sunnuntaisin äitini luona syömässä. Aina ennakkotiedon mukaan ei ole mitään ihmeellistä, mutta joka kerta pöytään katetaan pihvejä, gratiineja etc. Nam. Miksei aina voi olla sunnuntai?

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Eläkepäivät on niin kovin kaukana, että huonona huomisen suunnittelijanakin en tiedä yhtään. Silleen tietty, ettei mistään tarvitse ottaa stressiä. On rahaa, rakkautta ja aikaa tuhlata molempia.

8. Elämäsi eläin? Kissa.

9. Sielunmaisemasi? Saariston tyttönä tähän ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kesäinen saaristo. Eikä haittaa vaikka olisi myrskyinenkin päivä. Kunhan on meri.

10. Tärkein esine kotonasi? Olen huono kiintymään esineisiin, mutta mutta... ilman esimerkiksi tietokonetta osa sosiaalisesta elämästäni kokisi kuoleman, joten varmaan sitten just tietokone. Ei siis mikään tietty, kunhan sillä voi tehdä sen mitä on tarkoituskin. Kotona pitää olla myös kyniä, papereita ja kirjoja, niin olen oikein tyytyväinen elooni ja olooni.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Syön elääkseni. Tai ainakin söin ennen: silloin kun vatsa sitä vaati ja/tai satuin muistamaan. No joo, vaikka syömistahti on kiihtynyt ja sille on varattu ajat kalenterista, niin edelleen syön elääkseni eikä päinvastoin.

Haasteeseen kuului muutakin. Piti keksiä uudet kysymykset ja laittaa haastetta jakoon. Lintsaan näistä osuuksista. En haasta ketään, mutta jos nämä on juurikin ne elämäsi kysymykset, joihin haluat antaa vastauksia, saat ne viedä mukanasi. Eli ei, en aio keksiä uusia kysymyksiä, koska nämäkin on oikein hyvät.

K niin kuin kello 13

Äidit ovat aina oikeassa

Tänään kello 13 olimme matkalla TYKSistä (Turun yliopistollinen keskussairaala) kotiin.

Sairaalan käytävillä vaellellessa tein hassun havainnon. Siellä voi kulkea kuka tahansa ihan vapaasti ja istuksia missä sattuu (kuten hallinto-osastolla) ilman, että kukaan kiinnittää mitään huomiota. Tai oikeastaan huomiota kyllä kiinnitetään, mutta lähinnä siksi, että voi kääntää katseen varpaisiinsa ja pyyhältää valkoiset takin liepeet liehuen ohi. Ehkä heillä todella oli kiire tai sitten siellä kuljeskelee normaalistikin ylipukeutumisesta johtuva hiki otsallaan eksyneen oloisia muukalaisia. Tiedän kyllä, että emme ulkoisesti vaikuta vaarallisilta vaan pikemminkin harmittomilta, mutta... Kukaan ei kuitenkaan ottanut asiakseen kysyä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Itse asiassa katsekontaktiakaan kukaan ei ottanut. Pelkäsivät kenties, että esitämme liian vaikeita kysymyksiä, koska he kulkevat päivästä toiseen omia polkujaan eivätkä tunne taloa sen paremmin. Tosin remontti lienee aiheuttavan lisää hämminkiä, kun ei voi olla varma edes siitä, että oma työhuone on seuraavana päivänä siellä, mihin sen eilen jätti. Epäilen, että siellä tarvittaisiin äitiä, joka on aina oikeassa ja tietää kaikesta kaiken.

Palattaisiinko jo sinne kotimatkalle? Tyttäreni kertoi, kuinka hän ensi kertaa ymmärsi, että äidit ovat aina oikeassa. Minä en edes muistanut tapahtumaa, koska olin kai päättänyt jo silloin olla kääntämättä veistä haavassa ja unohtaa koko jutun. Olin ostanut hänelle heliumpallon, jota olisi halunnut esitellä pihan kavereille. Lupaa tähän ei ollut hellinnyt vaan olin ehdottomasti kieltänyt viemästä palloa pihalle, koska siitä seuraisi vain itkua ja hammastenkiristelyä pallon karatessa taivaan tuuliin. Näppäryydessään tyttö odotti oikeaa hetkeä ja salakuljetti heliumpallonsa kavereille näytettäväksi. Jotkut kavereista ehtivät tytön aarteen nähdäkin ennen kuin ote irtosi narusta vahingossa ja pallo liiteli taivaalle. Ilo ei ollut pitkä, mutta itku tuli silti - meinasi tulla vieläkin sitä muistellessa. Minulle hän oli kysyttäessä väittänyt silmät kirkkaina, että oli laittanut pallon lelulaatikkoon. Olin uskotellut uskovani. Ajattelin kai tytön saaneen jo rangaistuksensa tottelemattomuudesta.

Saattaa olla, että äidinkin lapsuuden heliumpallot lensivät taivaaseen ja suru oli suunnaton. Äitien kaikkitietävyys ja oikeassa oleminen useimmiten perustuu kokemukseen, mutta ehkäpä lasten ei ole tarpeen tietää, että äidit saattavat olla myös väärässä. Ei ainakaan liian aikaisessa vaiheessa.

Tänään kello 13 sain tietää, että minua on ainakin joskus pidetty viisaana ja kaikkitietävänä. Tiesinhän heliumpallon kohtalonkin, jos sen vie ulos.

P niin kuin paperi

Minä en turhan usein kuluta teatterin penkkejä. Se on toisaalta harmi, koska yleensä siellä on kaikin puolin kivaa. Viimeksi olen käynyt katsomassa Lainahöyhenissä -esityksen. Tykkäsin kovasti ja välillä tuli naurettua silmät kyyneliin. Viime kerrasta on vierähtänyt jo pitkälti yli vuosi. Ensi-iltaanhan se tuli jo syksyllä 2011. Toissapäivänä silmäni kuitenkin kiinnittyivät johonkin ohikiitävään mainokseen, jossa oli käytetty sellaista kieltä, että suomalainenkin sen ymmärtää. Siinä luki ihan vaan Metsäperkele on irti! Taitaa olla ihan pakko lähteä katsomaan vanhaa kotikaupunkia ja piipahtaa tsekkaamassa samalla reissulla Metsäperkelettä. 

Lähde: Helsingin kaupunginteatteri

Sivistyksessäni on ollut suuri Metsäperkeleen mentävä aukko. En tietoisesti ollut koskaan kuullut, että Suomessa on vaikuttanut G.A. Serlachius niminen päättäväinen oman tiensä kulkija. Olen ehkä kuvitellut, että puu raaka-aineena lähtee ihan itse kävelemään metsästä ja ilmoittaa perille päästyään halustaan muuttua paperiksi. Ilmeisesti olen ollut väärässä. Onneksi Kari Heiskanen korjasi käsitykseni Vihreän kullan kirouksen pohjalta. Metsäperkele vaikuttaa niin mielenkiintoiselta persoonalta, että pakkohan häneen on tutustua. Eikä teatteriretki pääkaupunkiinkaan tunnu ollenkaan vastenmieliseltä ajatukselta, vaikka tätä herkkua on odoteltava maaliskuun loppupuolelle.

***

Meillä, tai siis blogilla on tänään 1-vuotissynttärit. Suuri kiitos kuuluu myös teille lukijoille, koska ilman teitä ja teidän kommenttejanne bloggaamisessa ei olisi mitään mieltä. Kippis sille ja meille!

T niin kuin tosi väsyt silmät

Tarina päivässä: T-kirjaimella alkava asia esine, mitä?

Tänään alkoi vihdoin kauan odotettu työharjoittelu. Yön vietin melkein unettomana sängyssä kieriskellen. Anteeksi, jos aiheutin vääränlaisen mielleyhtymän. En minä työharjoittelun alkamisen vuoksi pyörinyt kuin kissa pistoksissa vaan treenien ja treenarista luopumisen tuskasta. Enää ei ole montaa viikkoa jäljellä nykyistä sopimusta ja kansaneläkelaitos on pitänyt huolen siitä, että olen jatkossa kuukausitasolla 420 euroa köyhempi, koska heidän laskujensa mukaan tienaan opiskelijana noin 2000 euroa kuukaudessa. Harmi, että lähellekään kyseistä summaa ei tililleni tupsahda. Talousnero mieleni siis askarteli talousasioiden parissa. Se saattoi keksiä ratkaisun. Keksikin, mutta koska lopputulos on riippuvainen muista ihmisistä, niin en vielä uskalla luottaa ideani kantavuuteen. Verkot sen suhteen on kuitenkin laskettu. Te ette tältä pohjalta ymmärrä mistään mitään, mutta kerron lisää, jos asiat menevät toivomallani tavalla. Paitsi jos asianomaiset kieltävät kertomasta.

Olen tänään myös tuijottanut näyttöä silmilleni riittävästi. Ainakin ne haluavat sanoa minulle kirvelyllään, että voisi olla kiva, jos ei tarvitsisi enää katsella sitä. Taivun silmieni tahtoon. Odotan innolla huomista, kun pääsen lukemaan teidän t-kirjaimianne ja tuotoksianne. Huomiseen. Nukkukaa hyvin. :)

N niin kuin näkökulma täältä

Antaa & Ottaa -blogin Sudenjälki kirjoitti hotelliaamiaisesta. Tai oikeastaan puhe oli salakatselun nautinnollisuudesta sekä leikistä nimeltä kenet ottaisin aamiaisseuraksi. Tykkään itsekin leikkiä vastaavanlaista leikkiä esimerkiksi kahvilassa. Kuvitella millaisia ihmisiä pahaa aavistamattomat kahvittelijat ovat. Missä he asuvat? Kuinka heidän kotinsa on sisustettu? Mikä heidän ammattinsa on? Käyvätkö töissä parhaillaan? Onko heillä perhettä: puoliso ja/tai lapsia? Mitä he harrastavat? Se on kiva leikki. Kannattaa kokeilla.

Se ei kuitenkaan ollut se, mikä sai miettimään asiaa pari viikkoa pienessä mielessäni. Loppukappaleessaan Sudenjälki toteaa, ettei hänen mielestään maailmassa ole mitään karmeampaa kuin katsella pariskuntia, joilla ei ole edes aamiaispöydässä mitään sanottavaa toisilleen.

Se, että pariskunnalla ei ole mitään sanottavaa toisilleen on karmeaa. Mutta jos näen pariskunnan aamiaisella, joka ei puhua pukahda toisilleen, niin en helpolla vetäise johtopäätöstä, etteivät he koskaan puhu toisilleen. Se johtuu tosin siitä, että en ole kaikkein iloisin päivänsäde aamuisin. Itse asiassa en luonnehtisi itseäni lainkaan päivänsäteeksi. Minä tarvitsen oman hetkeni ja rauhani - niin ja kahvini. Ennen näitä välttämättömyyksiä ei mistään tule mitään. Puhumattomuuteni ei tarkoittaisi sitä, että en enää välitä kumppanistani vaan päinvastoin tarkoittaisi sitä, että rakastan häntä niin paljon, etten pura aamukiukkuani häneen.

Mietin asiaa syvemminkin, koska minulla on uskomus, jonka mukaan ainakin minun maailman ihanin ja kiva on sellainen, että hänen kanssaan voi olla myös hiljaa kiusaantumatta hiljaisuudesta. Perustan väitteeni sille, että äänen tuottaminen ja jatkuva pulputtaminen on helppoa. Ihmisillä on hurja tarve ellei jopa pakko rikkoa hiljaisuus erityisesti vieraassa seurassa, koska hiljaa oleminen on niin kiusallista ja vaikeaa. Hiljaa pystyy olemaan vain sellaisessa seurassa, jossa voi olla ehdoitta oma itsensä. Seurassa, jossa toinen on todella läheinen.

Tämä on näkökulma täältä sinkkujen pääkaupungista. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta yritäpä olla hiljaa.

PS. Käväiskäähän tutustumassa Sudenjäljen blogiin. Lupaan, että se on sen arvoista.

H niin kuin hot topic

Koska tämä on päivän hot topic henkilökohtaisessa elämässäni, niin julkaisen sen täälläkin, vaikka sen pitäisi löytyä vain Kahvitauolla -blogista.

Tarina päivässä: jotain uutta

Kahvinkeitin. Uusi ja uljas. Joulupukin, tai no, äitini joululahjaksi antama. Hänen mielestään vanha keittimeni oli aikansa elänyt. Mitä ihmettä? Vastahan sen kymmenen vuotta sitten kävin ostamassa, kun vanha päätti aamulla olla keittämättä minulle kahvia. Se se oli aikansa elänyt, ei tämä vanha, joka on monilla tavoin parempi kuin uusi. Tällä uudella on ihan oma leikkisä sielunelämänsä, joka alkaa päivä päivältä käymään yhtä paljon hermoille kuin huono aviopuoliso.

Uudesta kahvinkeittimestä kerrotaan, että se on tyylikkäästi muotoiltu ja siinä on helposti puhdistettava teräksinen pinta. Totta! Se sopii keittiööni oikein hyvin. Muuten meidän yhteiselostamme on muodostumassa varsinaista sirkusta ja temppuilua.

Veden, kuin myös kahvin kaataminen on osoittautunut haastavaksi. Kaiken pitää olla just eikä melkein tai se pissaa pöydälle, varpaille tai mihin nyt sattuu osumaan. Jos kaadetaan kahvia, niin parasta on pitää varpaat kaukana, koska keitin keittää todella kuumaa kahvia. Joko vika on kannussa tai sitten kaatajassa, mutta vanhan kanssa sain joka tapauksessa toimia aina vähän sinne päin. Tämä on niin korea, että vaatii ehdotonta keskittymistä vain häneen. Mikä narsissi!

Aluksi olin ihastunut virtanappulan siniseen valoon. Olen yhä. Onhan se kerrankin jotain muuta kuin punainen tai oranssi ja sopii teräksen sävyyn kuin nenä päähän. Mutta siihen sekin ilo sitten loppuu, koska tämä yksilö tykkää pilailla kanssani. Hänessä on ominaisuus, joka katkaisee virran automaattisesti kahden tunnin kuluttua. Niinhän melkein kaikki nykyaikaiset keittimet tekevät, joten ei sitä nyt lisäarvoksi oikein voi enää mainita. Vaan hän jättää valon palamaan ja napin ON-asentoon. Vain kahvi alkaa jäähtyä. Virran voi tietenkin katkaista oman mielenrauhansa vuoksi samaisesta napista, mutta kas, kun käännät sille selkäsi kuuluu naps ja virta on jälleen päällä ja alkaa uusi kaksituntinen. Kotoa lähdettäessä tulee siis turvautua varmuuden vuoksi virtajohdon irroittamiseen pistorasiasta joka ikinen kerta eikä vain ukkosella. Huoks.

Olen sittenkin sitä mieltä, että vika ei ole käyttäjässä vaan tässä yhdessä nimenomaisessa yksilössä, jossa on sekä narsistin että pyromaanin vikaa. Melkoisen pelottavia sairauksia, jos ne siirtyvät jo kodinkoneisiinkin.

V niin kuin viimeistä viedään

Viimeistä viedään ja silloinhan kuuluu katsella haikeana menneeseen. Tai en ehkä ihan niin haikeana, koska nyt on hyvä ja tulevasta en tiedä, vaikka toiveita asioiden kehittymisestä tiettyyn suuntaan olisikin. Menneen vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silti ei kai oikein mitään suurta ja uutta.

Tammikuu

• Vuosi alkoi ensimmäisen avioerohakemuksen jättämisellä. Ero ei tullut tai sen ei olisi pitänyt tulla kummallekaan mitenkään puun takaa, koska liitolle oli annettu tekohengitystä jo pitkään. Eikä meillä ollut edes samaa osoitetta enää, joten paperin kiikuttaminen käräjäoikeuteen oli oikeastaan aika luonnollinen seuraus kaikesta. Parisuhdeterapiatkin oli käytynä ja sen päättymisestäkin oli jo yli vuosi. Ei se siis liittoa pelastanut, mutta antoi ainakin itselle paljon ajattelemisen aihetta ja eväitä tulevaan.
• Aloitin myös opintovapaani vuoden vaihteessa. Syksyinen työ-opiskelukombo vähine unineen, migreeneineen ja kohonneine verenpaineineen jäi historiaan. Onneksi on Koulutusrahasto ja aikuiskoulutustuki. Muuten olisin joutunut valitsemaan toisin.
• Aakkostarinat saivat myös alkunsa. Vanha blogi jäi aluksi elämään ja odottamaan paluutani, mutta melko nopeasti ymmärsin, että paluuta vanhaan ei ole senkään osalta. Nykyään ne kirjoitukset ovat lukkojen takana, mutta tallessa.

Helmikuu

• Vanha ystäväni Herra Fibro aktivoitui muistuttamaan minua itsestään. Lääkäri taisi aikanaan olla oikeassa siinä, että hänellä on sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonoina uutisina hän piti sitä, että en koskaan tulisi paranemaan. Pidän sen mielessä, mutta vuosien myötä olen huomannut, että kaveri saa niskalenkin vain silloin, jos ilmassa olisi masennuksen aineksia. Näin ollen sellaiset täytyy pitää poissa keinolla millä hyvänsä. Minulla toimii lepo ja liikunta. Olen siis onnekas, kun edes pystyn liikkumaan.

Maaliskuu

• Mies oli tavannut jonkun ihanan ja halusi päättää harkinta-aikamme just nyt heti. Minua ei haitannut, etenkään kun olin päättänyt olevani moraalinen voittaja. Tämä tapaaminen oli kuitenkin merkittävä, koska silloin sanottiin ääneen se, mitä oli jo vuosia yritetty välttää sanomasta.
• Tyhjensin kuukauden aikana viiniarkkuni sisällön.
• Tutustuin yhteen elämäni tärkeimmistä.

Huhtikuu

• Asetin itseni alttiiksi hiustenpidennyskoukkuuntumiselle. Oli hetki jolloin oli kaksi vaihtoehtoa: leikata epäsiisti ylikasvanut pehko pois tai auttaa kasvatusprojektia laittamalla pidennys. Valitsin jälkimmäisen.
• Kävin myös ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kampaajalla värjäyttämässä hiukseni. Vaikka työkaverini ovat myös kampaajia, niin heitähän ei lasketa oikeiksi kampaajiksi, koska huomioivat liikaa ammattini.
• Tietokoneen kovalevy sanoi sopimuksensa irti keskellä kiireisintä deadline sumaa.

Toukokuu

• Jotenkin mitäänsanomaton kuukausi. Olen ilmeisesti joutunut keskittymään pelkästään opintoihin ja paikkaamaan urakalla kovalevyn hajoamisen aiheuttamaa aikataulutusongelmaa.

Kesäkuu

• Myin melkein tyttäreni mallimaailmalle, koska tyttö halusi. Onneksi tuli järkiinsä.
• Aloin miettiä uutta vapaata identiteettiäni ja mahdollista sukunimeni muuttamista. Päädyin valitsemaan äitini tyttönimen, vaikka se olikin kaikkein kallein vaihtoehto.

Heinäkuu

• Vihdoinkin avioeronhakemus numero 2. Käräjäoikeuden kansliassa istui nuiva täti, joka katsoi aiheelliseksi arvostella sitä, että kiikutin hakemuksen sinne heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä tunti kanslian avautumisen jälkeen. En tiennyt, että siinä pitää vielä esittää vähemmän innokasta, kun päätös on jo tehty kauan sitten. Töissä tarjoiltiin tytöille avioerokakkua. Nam. Viisi vuotta eikä suotta. Opin liitosta sen, että ihmiset, jotka tuovat esiin itsestäni sellaiset piirteet, joita vihaan ylikaiken itsessäni, täytyy pitää riittävän etäällä.

Elokuu

• Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni miesgynellä eikä se ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Nyt voin jo myöntää, että tämä gyne on ja pysyy, vaikka sillä väärät vehkeet jalkojen välissä onkin.
• Maistraatista tuli tieto, että nimilautakunta vai mikä se nyt lie, on päättänyt nimilain sen ja sen pykälän perusteella, että saamme alkaa käyttää tyttäreni kanssa äitini tyttönimeä.
• Päätin ottaa maksetun miehen (personal trainer) vielä hetkiseksi. 

Syyskuu

• Tyttäreni siittänyt mies kuoli itsehankittujen sairauksiensa väsyttämänä.
• Luottohenkilökohtainen reenaajani ilmoitti saaneensa uuden työpaikan, ja laittoi valitsemaan työnsä jatkajan. Suoritimme arvonnan ilman virallista valvojaa. Koin, että arpaonni ei suosinut, koska kohdalleni osui se maineeltaan kaikkein natsein.

Lokakuu

• Tyttäreni siittänyt mies haudattiin. Surullista, mutta aloitti täysin uuden aikakauden. Meillä on monia uusia sukulaisia, jotka pitävät ja joihin pidetään säännöllisesti yhteyttä. Tyttäreni on saanut vihdoin tutustua myös sen puolen ukkiin, mummiin, tätiinsä ja serkkuihinsa.
• Olin päättänyt haluta työharjoitteluun yritykseen, jonka käänteitä olin jo seurannut jonkun aikaa. Hakeuduin pomon juttusille ja tammikuussa se sitten alkaa. Jee!

Marraskuu

• Sain tietää, että musta on tulossa mummo ja osallistua ensimmäiseen äitiysneuvola käyntiinkin.
• Päätin pitää natsin vielä jonkin aikaa, vaikka en vieläkään ollut oikein sinut rääkkääjän vaihtumisen kanssa. Ehkä juuri siksi halusin antaa mahdollisuuden. Ja koska tiesin, että suurin ongelma oli omien korvieni välissä. 

Joulukuu

• Blogipikkujoulut Tampereella. Läsnä olivat Artio, Celia, Kukkis (ja Kukkiksen nuori mies), Ohari ja Tiina. Meillä oli ruokaa, juomaa ja kivaa. Tuntui kuin oltaisiin tunnettu aina, vaikka ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdattiinkin. Ja tämän sanomiseen multa meni kokonainen kuukausi, mutta kiitos kaikille mukana olijoille kivasta illasta. Pakko ottaa uusiksi.
• Älkää kertoko rainerille, mutta mun arpaonni ei ollut sittenkään niin huono kuin miltä jonkun viikon vaikutti. Se tietää mitä se tekee. Ja mikä hölmöintä, meillä taitaa vihdoin olla yhteisiä tavoitteita, kuten se rantakunto 2013.
• Näin meidän uuden pikkuisen ultrassa. Lääkärin mukaan se muuttaa masuasukista maailmaan heinäkuussa.

Ei taida olla tarvetta toivoa parempaa uutta vuotta. Elämä on hyvää näinkin. Kiitos kuluneesta vuodesta lukijoille, ottakaa uusi vuosi vastaan ilolla ja turvallisesti. Nauruntäyteistä ja mukavaa uutta vuotta kaikille.

A niin kuin anna hyvän kiertää

Tiina paiskasi Hyvän mielen -haasteella. Tehtävänanto meni sanatarkasti näin:

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle.

Niin ja sitten Tiina vei jo kaikki hyvät, mutta uhallakin saatan listata ainakin jonkun sellaisen asian, jotka hän jo nosti framille. Asiaan siis.

• Sali. Se on henkireikä. Sieltä kotiutuu joka kerta aivan uusi ihminen, joka on ladattu uudella energialla ja elämänilolla. Siellä ei koskaan edes tapaa ryppyotsaisia ihmisiä vaan kaikilla on hymy herkässä. Lisäksi olen huomannut sellaisen pienen asian, että ne vanhan (hyvän) ajan ritarit käy siellä myös. Vanhan (hyvän) ajan ritarit osasivat esimerkiksi avata oven naiselle. En mä sillä, ettenkö saisi sitä ihan itsekin auki, mutta tulen silti joka kerta hyvälle mielelle, kun joku itsestään huolta pitävä, huomaavainen ja hymyileväinen herraihminen jää pitelemään ovea auki ja odottelee, kunnes saan otettua keijun kevyet askeleet ovelle asti. Se mua joskus itseäni huvittaa, että kun joku herraihmisistä jää odottelemaan ovelle tuntematonta samaan paikkaan menijää, niin miksi ihmeessä pitää ottaa juoksuaskelia ehtiäkseen nopeammin siitä ovesta? Kai se nyt on varautunut tönöttämään siinä ovella valloittavan hymynsä kanssa, kunnes löntystelen stressaantunein norsun askelin avatusta ovesta, vaikka matkaan menisi varttikin? 
• Hymy. Edellisessä hymy tuli mainittua, mutta on pakko täsmentää, että ei sen hymyn tarvitse olla mieheltä. Kaikki hymyt käy nostamaan hyvän mielen, mutta yksi ylitse muiden on kassajonoissa hymyilevät ja flirttailevat vauvat. Niitä ei voi vastustaa.

• Oma aika. Kaikki yksin vietetty aikakaan ei ole omaa aikaa, koska aikuisilla on tylsiä velvoitteita, jotka pitää hoitaa. Omalla ajalla tarkoitan siis sellaista aikaa, jolloin on ihan yksin, puhelin ei soi tai ainakin on äänettömällä ja saa valita ihan itse, miten aikansa käyttää. Joskus sen tahtoo käyttää päikkäreihin, joskus kirjojen lukemiseen, joskus piirtämiseen, joskus blogin kirjoittamiseen, joskus itsensä hemmotteluhoitamiseen ja joskus vaan tuijottamalla haaveillen kaukaisuuteen.
• Lapsuuden leikit, joita voi leikkiä edelleen ainakin salaa. Aika ei ole koskaan kulunut nopeammin kuin ilmapallon kanssa leikkiessä. Hui, mitä pahaa sitä voikaan tapahtua, jos ilmapallo pääsikin koskettamaan maata? 

• Kissat. Himot ne on hiirelläkin sanotaan. No eikun. Mun onnekseni meidän kissat ovat kovin hellyydenkipeää ja seurallista sorttia. Kun ei ole tarjolla muita halauksia, hipsutuksia ja hellyyksiä, niin aina voi heittäytyä selälleen ja ottaa kissan kainaloon kehräämään. Sitten kun kissat vihdoin saan annettua hyvään kotiin, niin jään kaipaamaan ehkä eniten pehmeää karvaa paljasta käsivartta vasten. (Hengenahdistusta en jää kaipaamaan.)
• Viattomat jäynät. Kaikki pienet kiusat, joista ei oikeasti ole harmia kenellekään. Oikeasti ihan yksinkertaisia juttuja: tavaroiden piilotusta, perättömien tarinoiden keksimistä jne. Kunhan muistaa paljastaa totuuden, niin kukaan tuskin vahingoittuu. Tosin niitä voi tehdä vain ihmisille, joiden tietää kestävän jekutusta. Tosikoille ei kannata, ne vaan pahoittaa mielensä eikä sitten kellään ole kivaa.

• Ystävät. Tarviiko tätä sen ihmeemmin perustella? Osa-aika erakoillekin on tärkeää, että on ystäviä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Niin, ja tämä koskee myös teitä, jotka kuljette rinnalla blogin kautta ja elätte mukana. Kiitos ihan jokaiselle.
• Teiniäitiys & varhaismummous. Vaikka lapset (toisten, ei koske kassajonojen vauvoja) ei saakaan mua kiljumaan riemusta, niin on ollut hienoa saada seurata ultrakuvan muutaman millin mittaisen rääpäleen kasvua ja kehitystä nuoreksi naiseksi ja kasvaa itse siinä sivussa (ei koske painonnousua). En koe uhranneeni mitään, vaan olen saanut ihan normaalin elämän, jossa tosin mentiin perse edellä puuhun. Toiset hankkii ensin koulutuksen, työn ja uran ja sitten vasta lapset. Minä ajattelin alkaa taas elää omaa elämääni, johon tosin jatkossakin kuuluu työ ja uudet haasteet. En oikein malttaisi odottaa pulkkailua pienen tulokkaan kanssa.

• Onnistumiset. Kun mittanauha näyttää pienempää lukemaa. Kun rautaa nousee enemmän. Kun jaksaa kauemmin hengästymättä. Kun saa hyvän arvosanan. Kun piparit ei kärähdä uuniin. Kun ei-viherpeukalo herättää melkein kuolleen kasvin henkiin. Kun ihan mitä vaan, jonka halusi onnistuvan onnistuu.
• Päikkärit. Päikkäreitä ei voita mikään. Silloin näkee kaikkein parhaimmat unetkin. Tai ehkä ne vaan muistaa paremmin, kun päikkäreiden pituus ei ole kuitenkaan yöunien veroinen. Sanovat, että pitää herätä puolen tunnin sisällä unennäöstä, jotta unen voi muistaa.

Ja sitten pitäisikin laittaa haastetta eteenpäin. Olen nähnyt näitä hyvän mielen listauksia niin paljon, että en enää tiedä, kuka on tämän jo tehnyt ja kuka ei. Jos osuu kohdalle uudestaan, niin ei tietenkään tarvitse listata mitään uudelleen, ellei välttämättä halua. Mutta olisin kovin iloinen, jos saisin vaikkapa linkin siihen alkuperäiseen postaukseen. 

Joo, joo, haastan haastan. Oletteko valmiina?

Kimmeli

Marjaana

Partapappa

Vintti

Lahna Kissa

Jos jostakusta tuntuu siltä, että haluaa ehdottomasti osallistua, vaikkei tullutkaan mainituksi, niin feel free ja vie haaste mukanasi.

H niin kuin hänen korkeutensa

Hänen Korkeutensa suvaitsi saapua maailmaan tällä päivämäärällä

17 vuotta sitten lähes 1,5 viikkoa yliaikaisena.

Meniköhän kasvatuksessa sittenkin jotain pieleen,

kun ei tuo nyt kovin vaatimattomalta vaikuta?

Kaunis se on silti. Äidin mielestä.

Jos voin antaa yhden neuvon, niin lisääntyessä pidä huoli,

ettet joudu viettämään joulua sairaalassa.

Sairaalan jouluruokaa ei varsinaisesti voi kehua kulinaristiseksi elämykseksi.