O niin kuin oppimistyylit

Tarina päivässä: syrjällään

Epäilen, että syrjällään sana päätyi listaan, koska sydän oli syrjällään jostain. Päätin vain jättää sydämen pois, jotta kaikki saisivat keksiä sille ihan omat merkityksensä. Onneksi, koska mun maailma meni hiukan vinksalleen ja nyt se on ihan syrjällään. Minäpä kerron miksi.

Olen kerettiläisesti uskonut, että oppimistyylit (auditiivinen, visuaalinen, kinesteettinen) ovat totta. Sitten mulle ystävällisesti iltamyöhällä kerrottiin, että ne ovatkin myytti ja että olen ollut väärässä vuosikymmeniä. Väärässä oleminen on niin inhottavaa, että nukkumattikaan ei meinannut uskaltaa tulla. Se varmasti tiesi, että tästä en selviä edes nukkumalla yön yli. Aamulla kun heräisin, olisin edelleen väärässä enkä millään muotoa pystyisi kumoamaan asiasta tehtyjä  tutkimuksia. Niinhän se oli. Olen siis vuosikymmeniä kuvitellut olevani auditiivis-visuaalinen oppija (tai ehkä tärkeysjärjestyksessä päinvastoin visuaalis-auditiivinen), ja nyt voisinkin muka oppia ihan yhtä hyvin tekemällä. Toisin sanoen, ei ole mitään väliä kuinka asioita opetetaan, kunhan se tehdään hyvin.

Voisi tietenkin kysyä, miksi sain tästä(kin) kehitettyä itselleni elämää suuremman ongelman ja maailmani on aivan syrjällään. Mitä väliä sillä on, onko oppimistyylit vai ei? Käytännössähän sillä ei ole mitään väliä, paitsi... Paitsi jos minun pitäisi perustella, miksi hyvään esitykseen kuuluu sekä puhetta että powerpointteja (tai jotain muita näköaistiin perustuvia juttuja). Inhoan itse powerpointteja, joissa on tekstiä, tekstiä, tekstiä ja tekstiä. Usein vieläpä suoria ja piiiiiiitkiä lainauksia jostain kirjoista tai artikkeleista. Minusta niissä pitää olla joitain avainsanoja ja asiaa selventäviä kuvia, koska mun muistini painaa asiat nopeimmin mieleen kuvina, joista sitten voin alkaa poimimaan haluamiani juttuja ja käsitellä niitä edelleen. Avainsanat puolestaan puhutaan tai mielellään tarinoidaan auki eikä oleteta, että kun on tehty hieno irrallinen lainaus laajemmasta kokonaisuudesta, niin kaikki ymmärtävät ajatuksen. Se ei vaan mene niin eikä vähiten siksi, että mielenkiinto ja motivaatio ei jaksa riittää enää kumpaankaan - ei kuuntelemiseen eikä edes katsomiseen. Paitsi jos se tyyppi siellä edessä tekee vaikkapa käsillään jotain häiritsevää, kuten kaivaa nenäänsä tai pelaa taskubiljardia, niin sitten sitä on mukava seurata, muttei silloinkaan mitään opi. Uusia tapoja viimeisen vuoden aikana on ollut myös pyytää, että "älä tee tästä oikeusjuttua" ja tönäistä kevyesti etupuolelta olkapään tietämille (saat itse päätellä mikä ruumiinosa on kyseessä) tai napata pöydältä luentolehtiö ja pudotella sitä lattialle tarpeeksi monta kertaa saadakseen sen irtoamaan kansistaan. Siksi siis siirryin läppäriin, ja aivan varmasti tirvaisen takaisin, jos se otetaan samanlaiseen käsittelyyn.

Joka tapauksessa mä haluaisin nyt tietää, että miten sinä luulet oppivasi parhaiten? Ja jos mielestäsi hyvään esitykseen kuuluu sekä kuva, ääni että toiminta, niin miten muuten perustelisit sen kuin erilaisilla oppimistyyleillä? Riittääkö, että mä haluan, että siinä on ne kaikki?

serc.carleton.edu

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

O niin kuin olemattomat salaisuuteni

Eikö olekin niin, että kolmesta puolittain lupauksesta tulee yksi kokonainen lupaus, joka on pidettävä? Puolittain lupauksina olen luvannut hautautua arkistojen kätköihin tekemään sukututkimusta, kunhan opinnot on saatu päätökseen. Lupasin melkein myös kirjoittaa Usein kysytyt kysymykset -listan tulostettuna A4-arkille valmiine vastauksineen tyhmiä kysymyksiä varten. Vai mitä mieltä olette siitä, että törmää puolituttuun kaupan maitohyllyn luona ja se aloittaa keskustelun innokkaasti sanomalla "Mitä sä täällä teet?". Vain kohteliaisuussyyt estävät vastaamasta, kuten ajatusta nopeampi suu haluaisi. Kun siis eilen menin luostariin, minulla oli täysi syy olettaa sen olevan jälleen kerran ansa ja Peppone saisi minut aloittamaan kirjan raparperien talvenaikaisesta sielunelämästä. Helpotus oli suuri, kun lupasinkin puolittain vain kirjoittaa kuusitoista paljastusta itsestäni. En vain oikein tiedä, että mistä ihmeestä raapaisen ne 16 salaisuutta, joista ette muka jo tiedä, koska jotkut teistä ihanista on kulkeneet mukana jo vuosia. Eikä minulla sitä paitsi edes ole mitään synkkiä salaisuuksia, koska ahdistuisin ihan liikaa sellaisten pimittämisestä.

1. Ikä: 35. Tammikuussa pyörähtää uusi lukema.
2. Horoskooppi: Vesimies
3. Tarot: henkilökohtaisen korttini numero on 11.
4. Pituus: Ilman korkokenkiäni alle 170 cm
5. Siviilisääty: Uusioneiti ja onnellinen siitä.
6. Koulutus: Ylioppinut-vartija-järjestyksenvalvoja-parturi-kampaaja-meikkaaja. Vuoden päästä listaan lisätään myös sähköisen liiketoiminnan ja yrittäjyyden tradenomi. Sairaanhoitajaa minusta ei tullut, vaikka yritin sellaiseksi vuoden päivät opiskella. 
7. Kotini pinta-ala on noin 60 m2. Pinta-alaa kanssani asuttaa tyttäreni ja kaksi kissaa, jotka tottelevat nimiä Tiuku (kuvassa vasemmalla) ja Vili. Kissat ovat vailla hyvää uutta rakastavaa kotia, koska allergia ja hengenahdistus.
8. Olen syntynyt ja kasvanut 18 ensimmäistä vuottani kaksikielisessä kaupungissa, jossa yli 60 prosenttia väestöstä puhuu äidinkielenään ruotsia. 
9. Numerologian mukaan karman lukuni on 11, pyrkimyksen lukuni on 1, vaikutelman lukuni 7 ja minuuden lukuni 8. (Jos joku tietää, mitä ne tarkoittaa saa kertoa mullekin.)
10. Minua alkaa nyt ärsyttää, koska tämä ei tunnu loppuvan koskaan. Eikä mulla hei oikeasti ole salaisuuksia.
11. Blogger ei ole yhteistyökykyinen kanssani eikä suostu vaihtamaan enää edes fonttityyppiä uusimman sisustuksen jäljiltä, joten jos teidänkin silmänne menevät ristiin kommentteja lukiessa, niin olkaatten hyvät ja painakaa ctrl ja + yhtäaikaa, niin monesti, että silmät oikenevat. Minulle riittää yksi kerta, joten en mene optikolle.
12. Olen joskus leiponut pullia lisäten sopivasti risiiniöljyä kostoksi yöllisestä puhelusta.
13. Viimeinen maitohampaani lähti 16-vuotiaana paikallisen huoltoaseman kahvilassa.
14. Eikö tämä nyt muka vieläkään lopu. Olisi pitänyt ottaa edes parempi asento kirjoittamaan aloittaessa.
15. Jos/kun puhun unissani, älä sekaannu siihen. Ei mulla sulle ole asiaa.
16. Hah, viimeistä viedään. Et varmasti jaksanut edes lukea tänne asti. Jos kaikki menee, kuten elokuvissa ja Strömsössä ja kaikissa muissa maailman onnellisimmissa paikoissa, minusta tulee mummo ensi heinäkuussa. Vajaan kuukauden päästä pääsen tirkistelemään uutta tulokasta ultraan. Nyt ne peukut ja isovarpaat pystyyn, että kaikki menee onnellisesti ja hyvin.

Huh! Mä lähden kaffelle!

Nämä kaksoset kaipaisi uutta kotia. Isänpäivänä täyttivät jo 5 vuotta, mikä tarkoittaa, että keuhkoni ovat eläneet heidän kanssaan noin 3 vuotta liian kauan.

O niin kuin onko se syntymävika?

Sehän nyt on selvää, että koskaan ei voi olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Erittäin hyvin sen huomaa kampaajan työssä. Jos on kiharat hiukset, inhoaa niitä. Jos on suorat hiukset, nekään eivät ole hyvät. Jos on ruskeat hiukset, niin ne on vähintään vääränsävyiset ruskeat jne. Tämä sama näyttää pätevän myös miehiin. Jos on sohvaperuna, haluisi sen joskus liikkuvan pidemmälle kuin jääkaapille ja takaisin, ja jos on liikunnallinen, haluaisi sen lopettavan sellaisen epäterveen toiminnan. Valitus hiuksista kampaajalle tuottaa usein toivotun tuloksen ainakin siihen asti, että asiakas alkaa itse hoitaa ja laittaa hiuksiaan. Valitus miehestä ystävälle tai vaikkapa keskustelupalstalle ei yleensä tuota mitään tulosta, koska mies on autuaan tietämätön käsillä olevasta räjähdysalttiista ongelmasta.

Olen törmännyt viimeisimpään valitukseen viime aikoina yhä useammin. Naiset ovat eron partaalla, koska heidän miehellään on harrastus. Jotenkin minun on vaikea nähdä ongelmaa - paitsi ehkä naisen korvien välissä. Toki onhan se suuren luokan pettymys, jos otti sohvaperunan ja nyt se on alkanut poistua kotoaan. Siinähän sitä onkin syytä kerrakseen laittaa lusikat jakoon. Esimerkiksi juoksijan puoliso odottaa miehensä kyllästyvän juoksemiseen eikä ymmärrä, mitä kiksejä kohta jo (halleluujaa) viisikymppinen mies voi siitä edes saada. Toisaalta tietämättömällä on myös ongelma, koska ei löydä parisuhdetta kuntoilunsa vuoksi. Omien sanojensa mukaan häntä pidetään pelimiehenä, koska käy salilla ja huolehtii ulkonäöstään. Anteeksi vaan naiset, mutta mikä teitä oikein vaivaa? Onko se syntymävika vai sattuiko joku muu onnettomuus? Mikä ihmeen ajatusmalli se sellainen esimerkiksi on, että miehen terveys menee, koska juoksee? Ihan vaan sillä kyselen, kun olen jotenkin elänyt siinä uskossa, että liikunnalla (jota juokseminenkin käsittääkseni on) on positiivisia vaikutuksia terveyteen eikä päinvastoin.

Oikeastaan luulen, että juoksijan puolison ongelma ei ole miehen harrastus, vaan ajankäyttö. Luulisin, että hampaankoloon saattaa jäädä jotakin, jos miehen elämässä ei ole enää mitään muuta kuin treeni. Ennen se sentään tyhjensi tiskikoneen joskus. Parisuhteen ongelmat harvoin selviää sillä, että ei itsekään tiedetä, mikä se todellinen ongelma on. Osoitetaan syyttävästi naapurin aitaa, kun vika on oman talon perustuksissa.

Tietämättömällä ei taida olla sen suurempaa ongelmaa kuin muillakaan sinkuilla, jotka ovat sinkkuja vastoin omaa tahtoaan ja tekevät parisuhteettomuudesta itse itselleen ongelman. Jossain on varmasti hänellekin se nainen, joka pystyy hyväksymään sen tosiasian, että mies viihtyy yhtä paljon tai jopa enemmän peilin edessä kuin kumppaninsa. Tai voi hänellä olla ongelma. Jos parisuhteettomuudesta tekee itselleen ongelman, niin se epätoivo haisee todella pahalle ja kauas eikä siihen auta suihku eivätkä hajusteet.

O niin kuin odotukset

"olisi mukava viellä rakastua!!! mutta taitaa olla mun päivät ohi jo :(("
mies vm. -69

En aio puuttua kirjoitusvirheisiin, isojen kirjaimien oikeaan käyttöön enkä väärinpäin oleviin hymiöihin. Kunhan tunsin tarvetta mainita asiasta. Alan kuitenkin jo tottua siihen, että ne on sääntöjä, joita ei tarvitse noudattaa varsinkin, jos toinen jalka on jo muutenkin haudassa. Muuten olen pahoillani, jos karvan yli 40-vuotias ajattelee, että päivät on jo ohi. Tosin täytyy myöntää, että tekisi mieli silittää lohduttavasti kirjoittajan päätä ennen kuin jatkaa matkaa. Varmaan hänellekin löytyy se, joka haluaa pelastaa hänet kurjalta elämältä ja todistaa, että päivät ei vielä ole luetut.

Sitä  oikeastaan halusin sanoa, että rakastuminen tai ihastuminen ei todellisuudessa ole temppu eikä mikään. Haastavaa rakastumisesta tekee se, että rakastuttuaan sitä alkaa odottaa vastaavia tunteita rakkauden kohteeltaan. Monestihan se etenee dominoefektin tavoin: Siru tykkää Santusta ja Santtu Ilonasta. Kyllä te tiedätte, että maailmankaikkeudella on todella huono huumorintaju.

Tosin joskus tulee mietittyä, että josko se maailmankaikkeus haluaisikin opettaa jotakin. Kuten nauttimaan olemassa olevista tunteista asettamatta luhistavia odotuksia toisen tunteita kohtaan. Ihastumisen/rakastumisen tunne on oikeasti itsessään jo kokemisen arvoinen. Harmi, että niin moni kuitenkin pettyy ja katkeroituu alunperin hyviksi tarkoitettujen tunteiden seurauksena. Oikeastihan sitä kuitenkin pettyy vain omiin odotuksiinsa, joita ei koskaan voinut edes kohtuudella toisen hartioille asettaa.

Teoriassa siis noin, käytännössä niin ja näin. En ole yli-ihminen. Useimmiten teen järkiratkaisuja, mutta tunteitani en vieläkään ole oppinut ohjailemaan. Kun tunteet astuvat mukaan kuvioon, järki joutuu väistämään. En myöskään ole oppinut jättämään odotuksiani omaan arvoonsa. Opettelen vielä sitä, kuinka erottaa omien odotusten romahtamisen aiheuttama pettymys ja toisen oikeasti aiheuttama pettymys toisistaan. 

Saako odotuksiinsa pettyä oikeutetusti vain silloin, kun toinen rikkoo antamansa lupaukset? Huomataan kuitenkin, että lupaus ei ole jotain, minkä toinen vaan jätti kieltämättä ääneen. Ne on taas niitä ihan itse lupauksiksi tulkittuja asioita.

O niin kuin orgasmi

Huomaan hankkineeni itselleni ongelman. Tai sitten se ei olekaan ongelma, koska tietystä näkökulmasta katsottuna kysymys onkin vain siitä, että olen kasvanut ihmisenä. Ja kasvaminenhan on aina hyvä juttu. Eikö? On se, ehkä, vaikkei nyt tällä hetkellä siltä tunnukaan. Pakko olla.

Se liittyy siihen kirjeeseen. Kirjeeseen, joka vapautti minut ajattelemaan niitäkin asioita, joille en ole juurikaan antanut tilaa tulla edes ajatuksiin. Nyt ne myllää mielessä yötä päivää. Joku aika sitten Iltalehden lukijat saivat kertoa uniorgasmien ihanuudesta. Ei siinä mitään, olen ehdottomasti samaa mieltä. Paljon täydellisempiä orgasmeja saa hakea. Se lakkaa olemasta kivaa silloin, kun herää hengästyneenä kesken unen. Se on vähän sama kuin veisi lapselta tikkarin. Kiukku on ainakin yhtä aitoa.

Ei se kiukkukaan ole se ongelma. Ongelma on se, että tänään herättyäni aloin miettiä, että kerta olen nyt käytännöllisesti katsottuna vapaa tekemään ihan mitä huvittaa ja kenen kanssa huvittaa, niin miksi ihmeessä mä annan itseni herätä tuollaiseen tilanteeseen. Vastaus, jonka sain itseltäni liittyi siihen kasvun paikkaan. Olen kasvanut ulos siitä, että seksuaalista nautintoa ja tunteita ei pidä sekoittaa keskenään. En mä taida sittenkään haluta yhtään mitään ihan vaan jonkun kanssa. Aivan yhtä paljon saan irti siitä, että hoidan homman itse. Tänään kasvaminen ei tunnu ollenkaan hyvältä. Olen vain ja ainoastaan hyvin hyvin turhautunut.

Mä haluan mun tikkarin! Nyt heti!

O niin kuin omakehu

Omakehu haisee - vai kui se ny olika? Aivan sama, pakko avautua.

Olen juuri nyt hyvin hyvin hämilläni. Tein erään tehtävän todella huonolla motivaatiolla. Olin jo melkein päättänyt, että minähän en mitään väliraporttia edes tee ja että se on vaan ylitunnollisten opiskelijoiden kiusaamista edes vaatia sellaista. On se nyt älytöntä, ettei pelkkä loppuraportti riitä. Päätin silti kirjoittaa pikaisesti ja pitkin hampain suunnitelmistani. Pari sivullistahan tulee äkkiä, jos on selvillä mitä on tekemässä.

Tänään sain palautteen opettajalta.

HYVÄKSYTTY++

• Teksti tiivistä ja runsassisältöistä
• Mukana luova ote asioiden tutkimiseen ja suunnitteluun
• Olet käyttänyt taitavasti liitteitä tarkentamaan tehtävänantoon liittyneitä kysymyksiä
• Tekstistäsi lukee myös sen, että sinulla on ollut hauskaa tehdä näitä koulujuttuja.
• Saako tekstiäsi käyttää esimerkkinä muissa opiskelijaryhmissä?

Ehkä hämmennys kumpuaa juuri motivaation puutteesta. Tehtävä itsessään oli ja on edelleen kiva. Työn alla on siis nettisivut. Kaikki, mikä tavalla tai toisella liittyy viestintään, kirjoittamiseen, kuvittamiseen tms. jaksaa aina ilahduttaa. Se on jotain sellaista, minkä koen osaavani. Se on jotain, mikä ei ole tuskastuttavan työlästä. Ehkä mä siksi jaksan aina toisaalta olla imarreltu hyvästä palautteesta, mutta toisaalta hämmästyn joka kerta yhtä paljon. Miksi omia tuotoksiaan arvioi niin ankarasti? Miksi on aina olo, että jotain jäi puuttumaan tai jotain olisi kuitenkin voinut tehdä vielä paremmin?

Silti: syvä kumarrus, niiaus ja paljon kaikkia kevätjuhlaliikkeitä äänitehosteineen. Tällä jaksaa taas hetken. Jään todellakin tavaamaan tekemääni raporttia ja etsimään rivien väleistä niitä merkityksiä, joita en tiennyt sinne piilotelleeni. Virheistä voi oppia, mutta kait kehuistakin jotain oppii. Ainakin sen, että ärsyyntyminen ja kiukulla tekeminen saattaa tuottaa yllättävän lopputuloksen.

O niin kuin onni

Eipä tiennyt Lipposen Antti, kuinka hyvin ja huolellisesti onnistui valitsemaan muka viimeisen biisin. Mutta jos tarvitsette lahjakasta ja monipuolista miestä (mökki)kitaransa kanssa, suosittelen lämpimästi ottamaan yhteyttä Bändikauppaan. Ja ellette usko mua, niin bongatkaa hänet ensin jostain keikalta.

Pahin onnen este on aina ja iankaikkisesti epäileväiset mielet. En mä väitä, ettenkö itse olisi koskaan sortunut moiseen. Mutta ainakin mä tiedostan ongelman ja pyrin siihen, että se epäileväinen mieli saa vallan vain ja ainoastaan silloin, kun se on oikeutettua tai mulla on edes jotain todisteita sen aiheellisuudesta. Kysymys on taas siitä peruslähtökohdasta, että ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Mutta sillä todistelullakin pitää olla rajansa. Sitä ei aleta kaivelemaan niitä todisteita entisestä elämästä, jos nykyisestä yhteisestä elämästä ei löydy mitään sontaa. Se, että olen 20 vuotta sitten tehnyt jotain jopa moraalitonta ei tarkoita, etteikö mulla olisi kykyä oppia virheistäni. Ja jos se yhteinen elämä todellakin on niin vaikeaa ja epäilyttävän epävarmaa, että on tarve kaivella kaapeista luurankoja, niin eikö kuitenkin olisi helpompi vaan lyödä kantapäät yhteen ja lähteä eri suuntiin?

Ihminen (lue: Neo) on onnellinen silloin, kun se on vapaa ja itsenäinen. Se vaan tuntuu olevan mahdoton yhtälö, vaikka kysymys on enemmän teoreettisesta mahdollisuudesta vapauteen ja itsenäisyyteen kuin siitä, että tekisin täsmälleen mitä huvittaa välittämättä pisaraakaan siitä loukkaanko toisia teoillani. Ja toisaalta on mahdotonta olla aina loukkaamatta toisia. Niin kiltti mäkään en ole (enää), että luopuisin kaikista omista ajatuksistani ja tavoistani vain siksi, että joku kertoo mun loukkaavan häntä teoillani tai ajatuksillani. Jotkut asiat on vaan sellaisia, että se toinen saa ihan rauhassa loukkaantua, koska tämä on mun elämä eikä sitä ole tarkoitus elää niin, että satuttaa mieluummin itseään kuin toisia. Jotkut asiat on sellaisia, että ne on sille toiselle kasvun paikka, koska mitään todellista loukkausta ei ole tapahtunut, vaan loukkaus on enemmän siellä toisen mielikuvituksessa. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Ei voi mitään.

Kysymys on luottamuksesta. Perusluottamus syntyy sitä, että ihminen on sinut itsensä kanssa. Luottamus tarvitsee ehkä ansaita, mutta se on täysi mahdottomuus, ellei toinen luota ensin itseensä. Mä sanon "ehkä ansaita", koska en mä oikeasti usko siihen. Mä pystyn ymmärtämään, että jotkut on luonteeltaan epäluuloisempia kuin toiset, mutta... Ihmisen on luotettava siihen, että on itse tarpeeksi hyvä. Ja toisaalta  myös uskottava ehkä jopa naiivin sinisilmäisesti, että ihmisillä on taipumus pyrkiä hyvään. Jos itsellä on taipumusta sääntöjen rikkomiseen ja pahan tekoon, niin kai sitä sitten myös uskoo, että muut ihmiset on myös sellaisia. Kaikkihan me peilataan tätä maailmaa oman maailmankuvamme ja arvojemme läpi.

Ihminen (lue: Neo) on onnellinen silloin, kun sen ei tarvitse koko ajan olla hyökkäys- tai puolustusasemissa suhteessa toisiin ihmisiin. Jos näin on, ympärillä ei todellakaan ole ystäviä vaan jotain ihan muuta - ja niistä tuhoavista suhteista on syytä päästä irti. Ystävyyteen toki kuuluu myös kriittisyys, mutta ei se ole itse tarkoitus. Ystävän pitää pystyä sanomaan näkemyksensä, jos ollaan menossa täysin harhaan nykyhetkessä, mutta ystävyys ei ole 24/7/365 kriittisyyttä. Eikä kriittisyys automaattisesti tarkoita sitä, että ystävä on oikeassa. Tasapaino pysyy, kun hyviä hetkiä on enemmän kuin haastavia. Onnellisuus säilyy, kun mukana on myös haastavia hetkiä. Sitä osaa arvostaa hyviä hetkiä paljon enemmän, kun mukana on myös joitain vastoinkäymisiä. 

Summa summarum: onni on todelliset ystävät. Sellaiset, jotka ymmärtää, miksi ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu ihan tietystä syystä. Sellaiset, jotka siis ymmärtävät, että kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen. Ja että kuuleminen ja kuunteleminen on kaksi eri asiaa. Jälkimmäiseen sisältyy ymmärrys siitä, mitä on kuullut. Sellaiset, jotka ymmärtävät, että Alanis oli oikeilla jäljillä straitjacketissaan.

Ei mitään lisättävää yllä olevaan kuvaan.