K niin kuin kaksin käsin

Helmikuun hersyvät onkin aloitettava kaksin käsin rykien. Kuukauden ensimmäistä ei saa eikä voi missata. Minä en voi. Kuten aina, vaadin itseltäni paljon ja sallin kaikille muille rennomman asenteen. Paitsi jos ne tekevät kanssani ryhmätyötä.

Ryhmätöissä minusta kuoriutuu ensin maanitteleva ja kevyesti tönivä pomoihminen, joka salaa repii hiuksiaan kaksin käsin. Onneksi se vilkastuttaa hiuspohjan verenkiertoa ja saa ne voimaan entistä paremmin. Saatan jatkaa suostuttelua ja kevyttä käskytystä pari kolme kertaa. Loppumetreillä alan varautua siihen, että tehtävä jää kokonaan muiden ryhmäläisten harteille ja valmistelen muitakin siihen. Mietitään yhdessä kuinka tekemättä jäänyt osuus saadaan sujuvimmin tehtyä. Tämä yksi ei vieläkään reagoi asiaan, vaikka keskustelua käydään sähköpostilla ja jokainen viesti välittyy myös hänelle. Annan viimeisen varoituksen paria päivää ennen deadlinea. Yleensä silloin viimeisenä päivänä tulee viesti, että teen sen hommani viikonloppuna tai ehkä sittenkin vasta ensi viikolla, jolloin hänelle ilmoitetaan, että ei tarvitse tehdä, koska teimme jo hänen työnsä eikä hän varmastikaan pahastu siitä, ettei hänen nimeään myöskään laitettu valmiiseen työhön. Yleensä sitä seuraa hiljaisuus. Olen päättänyt tulkita hiljaisuuden myöntymisen merkiksi. Ei kai kukaan oikeasti edes kehtaisi siinä vaiheessa alkaa paukutella henkseleitään ja vaatia kunniaa tehtävästä, johon ei koskaan missään määrin osallistunut. Ainakaan tähän asti ei ole kehdannut. En silti enää hämmästyisi, vaikka niin kävisikin.

Tämän päivän olen opetellut myös kaksin käsin käyttämään HootSuitea. Se on sosiaalisen median nettipohjainen hallinnointi- ja seurantatyökalu, jonka avulla voi samaan aikaan hallinnoida ja seurata useita sosiaalisen median tilejä. Tällä hetkellä on mahdollista lisätä Twitter, Facebook, LinkedIn, Google+, Foursquare, Wordpress, MySpace ja Mixi -tilit. Aluksi sillä oli vaikeuksia tehdä yhteistyötä kanssani, mutta lopulta jouduin myöntämään vian olleen sittenkin käyttäjässä. Tosin se osaa myös syyllistää ja olla marttyyri. Yhdessä vaiheessa, kun palasin ruokatauoltani, näytölle oli ilmestynyt tirpunen, joka kertoi minulle, että olen ollut yli tunnin poissa minkä vuoksi hän pitkästyi. Pyysi myös herättämään sitten kun minulla on taas aikaa hänelle. Kaikesta huolimatta, rakastuin siihen, koska nyt en tarvitse useita eri ikkunoita tai selaimia käyttämiini palveluihin. Suosittelen kokeilemaan, jos sinullakin on monta rautaa tulessa yhtä aikaa.

Olen aika varma, että listatessani sanaparin Kaksin käsin yli kuukausi sitten, minulla oli selkeä mielikuva siitä, mitä aion ja haluan kirjoittaa. Nyt ei enää ollut. Jos se palaa mieleen, kirjoitan vielä toisenkin tarinan. Ei kai tämä nyt niin päivän päällekään ole, jos tulee myöhemmin sanottavaa samasta aiheesta.

Opiskellaan vielä hiukan kiinaa, koska mulla oli tämän kanssa erittäin halpaa hupia. On ehdottoman tärkeää, että sanot ne ääneen.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

K niin kuin kello 13

Äidit ovat aina oikeassa

Tänään kello 13 olimme matkalla TYKSistä (Turun yliopistollinen keskussairaala) kotiin.

Sairaalan käytävillä vaellellessa tein hassun havainnon. Siellä voi kulkea kuka tahansa ihan vapaasti ja istuksia missä sattuu (kuten hallinto-osastolla) ilman, että kukaan kiinnittää mitään huomiota. Tai oikeastaan huomiota kyllä kiinnitetään, mutta lähinnä siksi, että voi kääntää katseen varpaisiinsa ja pyyhältää valkoiset takin liepeet liehuen ohi. Ehkä heillä todella oli kiire tai sitten siellä kuljeskelee normaalistikin ylipukeutumisesta johtuva hiki otsallaan eksyneen oloisia muukalaisia. Tiedän kyllä, että emme ulkoisesti vaikuta vaarallisilta vaan pikemminkin harmittomilta, mutta... Kukaan ei kuitenkaan ottanut asiakseen kysyä, keitä olemme ja mihin olemme menossa. Itse asiassa katsekontaktiakaan kukaan ei ottanut. Pelkäsivät kenties, että esitämme liian vaikeita kysymyksiä, koska he kulkevat päivästä toiseen omia polkujaan eivätkä tunne taloa sen paremmin. Tosin remontti lienee aiheuttavan lisää hämminkiä, kun ei voi olla varma edes siitä, että oma työhuone on seuraavana päivänä siellä, mihin sen eilen jätti. Epäilen, että siellä tarvittaisiin äitiä, joka on aina oikeassa ja tietää kaikesta kaiken.

Palattaisiinko jo sinne kotimatkalle? Tyttäreni kertoi, kuinka hän ensi kertaa ymmärsi, että äidit ovat aina oikeassa. Minä en edes muistanut tapahtumaa, koska olin kai päättänyt jo silloin olla kääntämättä veistä haavassa ja unohtaa koko jutun. Olin ostanut hänelle heliumpallon, jota olisi halunnut esitellä pihan kavereille. Lupaa tähän ei ollut hellinnyt vaan olin ehdottomasti kieltänyt viemästä palloa pihalle, koska siitä seuraisi vain itkua ja hammastenkiristelyä pallon karatessa taivaan tuuliin. Näppäryydessään tyttö odotti oikeaa hetkeä ja salakuljetti heliumpallonsa kavereille näytettäväksi. Jotkut kavereista ehtivät tytön aarteen nähdäkin ennen kuin ote irtosi narusta vahingossa ja pallo liiteli taivaalle. Ilo ei ollut pitkä, mutta itku tuli silti - meinasi tulla vieläkin sitä muistellessa. Minulle hän oli kysyttäessä väittänyt silmät kirkkaina, että oli laittanut pallon lelulaatikkoon. Olin uskotellut uskovani. Ajattelin kai tytön saaneen jo rangaistuksensa tottelemattomuudesta.

Saattaa olla, että äidinkin lapsuuden heliumpallot lensivät taivaaseen ja suru oli suunnaton. Äitien kaikkitietävyys ja oikeassa oleminen useimmiten perustuu kokemukseen, mutta ehkäpä lasten ei ole tarpeen tietää, että äidit saattavat olla myös väärässä. Ei ainakaan liian aikaisessa vaiheessa.

Tänään kello 13 sain tietää, että minua on ainakin joskus pidetty viisaana ja kaikkitietävänä. Tiesinhän heliumpallon kohtalonkin, jos sen vie ulos.

K niin kuin katu

Kaupunkilaismiehet kulkevat omia katujaan

Euroopan kaduilla kulkee useita eri mieslajeja, joiden tunnistamiseksi Claudia Schreiber on kirjoittanut määritysoppaan. Miehen voi löytää myös muualta kuin kadulta, mutta nykyään niin suuri osa väestöstä asuu kaupungeissa, että vain muutamia tarjolla olevista mieslajeista voi löytää myös ojien pohjilta, kuraisilta pelloilta tai metsäpoluilta.

Kaupunkilaismiesten jälkien etsimiseen paras aika on talvi, jolloin kadulla on ainakin aamuhämärissä vielä ohut lumipeite. Tämä selittänee myös sen, että kaupunkilaisnaisten hormonitoiminta herää nykyään kevään sijasta talvisin. Selittääpä tämä myös sen, etten koskaan tapaa ketään. En minä liiku aamuhämärissä ikinä, koskaan, milloinkaan. Lohduttava tieto kuitenkin oli, että tietyntyyppiset miehet kulkevat aina samaa reittiä. Jos haluaa veikkaavan miehen, niin voi esimerkiksi mennä päivystämään johonkin lukuisista Veikkauksen toimipisteistä. Enhän minä muuten, mutta kun vain veikkaamalla voi voittaa ja lisäksi suomalainen voittaa aina. Harmillista on, että lottovoittajani saattaa valita voittoisan rivinsä verkossa, jolloin minä jään ilman. Taas.

Kirjan perusteella päätin haluta herrasmiehen (homo comis) - mikä yllätys! Ainoa ongelma on, että tämä on kaikkein uhanalaisin mieslaji. Tämä mieslaji ei ole pitkään aikaan kasvattanut kantaansa merkittävästi, joten tavatakseni maailman ihanimman ja kivan, minun on keskityttävä itseäni vanhempien miesten jälkien seurailuun. Tämän sivilisaatiohakuisen ja paikkauskollisen miehen voi löytää jopa kadulta.

Lähde: Atenakustannus

Ostin pokkarin kerta halvalla sai. Tai tiedättehän te ne kolme kympillä pokkaritarjoukset. Aina löytää yhden kirjan, jonka ehdottomasti haluaa, mutta niiden kahden viimeisen kirjan valinta on lähes mahdotonta ja pitää valita vähiten huonot, koska eihän siitä halutusta kappaleesta ole valmis kuitenkaan täyttä kymppiä maksamaan. Tällä tavalla tein vahingossa hurjan hyvän valinnan. Aivan loistava naurattaja, jos on taipumusta nauraa miehille. Myös aivan loistava korvike tuhansia sivuja käsittäville markkinointiteorioille. Parasta viihdettä todellisuuspakoisille uusioneideille.

K niin kuin kuus ja puol

No niin. Tässä se taas nähdään, mitä mun lomaileva mieleni pystyy tuottamaan...

1. Miksi, oi miksi, joka jumalan kerta, kun posti tuo ajan milloin mihinkin, niin se on aina kello 9 aamulla? Perustuvatko kaikkien palveluiden ruuhkat siihen, että otetaan vastaan vain yksi asiakas päivässä ja se aika on aamulla yhdeksältä? Mitä ne ihmiset tekevät lopun päivää?
2. Me olemme kulkeneet yhdessä melkein 4 vuotta ja nyt se teki mulle sen ensi kertaa. Valaisi tieni puolentoista minuutin ajan. Se oli niin romanttista ja huomaavaista. Köh, köh. Puhun autostani (tunnetaan myös nimellä Eugen), josta vahingossa löytyi uusi follow me -toiminto jo nyt. Pitäisikö joskus edes selata käyttöoppaat läpi, niin tietäisi, mitä kaikkea ne osaa?
3. Olen ehkä hiukan sekaisin. Heti loman alkamisen kunniaksi aloin katsella jo, mitä tekisin keväällä. Oli iloista huomata, että se tutkinto tosiaan tulee olemaan kasassa jouluun 2013 mennessä. Tai siis, se on 3 opintopistettä vaille, koska en vaan löydä mistään sellaista kurssia, jolle haluaisin osallistua. Ehkä VirtuaaliAMK tulee apuun ja ehkä koulutuspäällikön kirstusta löytyy rahaa siihen. Pikaisella vilkaisulla siellä menisi ainakin Projektledning och administration, Svenska i medierna ja Välfärdsstaterna i Norden...
4. Nythän ne loistoajatuksen ilmaan heittivät - että ihan palkka-ale. Se on varmaan tosi motivoivaa työntekijöille, jotka nytkin joutuvat senttiä venyttämään. Ihan sama jos vaikka hakisi saman rahan sitten vain piipahtamalla toimeentulotukiluukulla. Miten mä en nyt innostu tästä ajatuksesta yhtään?
5. Tiesittekö, että joulupukki etenee 2100 kilometrin sekuntivauhtia poroillaan? Mä haluan samanlaiset 5,6 miljoonaa antlerodynaamiset sarvet omaavaa poroa!
6. Mä en ole koskaan voittanut mitään ja nyt taas. -S- on päättänyt viimein blogittaa ja onnistuin ehdottamaan blogille nimeä, joka hiukan muokattuna päätyy blogin nimeksi sitten kun. Nyt olen sitten vaikean valinnan edessä, kun pitäisi päättää, mitä eniten olen vailla. Tai ainakin toiseksi eniten. Mutta kiitos -S-, kun valitsit mun mielestä hyvin ja viisaasti.

½   Mä en vieläkään tajua, että on loma. Mitä sillon kuuluu tehdä? Natsin mielestä käydä salilla. Valitsin täksi illaksi kuitenkin Nacho Cheese Ballsit. Aika liki. Vai mitä?

K niin kuin kenkäostoksilla

Mulla oli ehkä maailman parasta shoppailuseuraa tänään. Otin teinineidin mukaan, kun ajattelin tarvitsevani yhdet 20 euron kengät lisää, jos nämä pakkaset meinaa jatkua ja vielä kiristyäkin. Tulipahan taas kokeiltua ainakin sadat kengät. Onneksi minimii lopulta ratkaisi ongelman tuomalla kengät ja pakottamalla kokeilemaan niitä. Ihan muodon vuoksi oli pakko hangoitella vastaan.

- No, näyttääkö ne sun mielestä yhä hyvältä, kun on jalassa?

- Mä toin ne sulle. Toisinko mä kengät, joista en tykkää?

- Niin mut kato nyt...

- Jos mä olisin sun äiti, mä ostaisin noi kengät sulle!

Nyt mulla on sitten teinineidin valitsemat kengät. Onneksi kumosi myöhemmin sanansa:

- Oikeastaan, jos mä olisin sun äiti, niin en mä ainakaan noita olisi sulle ostanut. Olisin löytänyt niistä miljoona vikaa, miksi niitä ei voi käyttää. Niissähän on ihan liikaa korkoakin ja varmaan on liukkaatkin. Sitä paitsi kyllä sulla kenkiä olisi muutenkin... ei kai sitä nyt koko ajan tarvitse olla kenkiä ostamassa!

Lohdutti vähän. Ne näyttää varmaan ainakin teineistä oikein hyvältä.

K niin kuin kaksi äitiä

Lojuimme tytön kanssa äitini sängyllä, katselimme kattoon ja höpöttelimme juttujamme. Hetkiseksi vaiettiin molemmat. Tunsin kuinka tyttö käänsi katseensa minua kohti ja käännyin katsomaan häntä. Samaan aikaan radiosta kuului laulun sanat: minä katson sinua silmiin ja sinä katsot takaisin. Seurasi hillitön naurukohtaus, jossa kyyneleiltäkään ei vältytty. On se helmi tuo tyttö.

Tapahtuma pisti miettimään eilistä keskustelua erään äiti-ihmisen kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin minulla. En ole toipunut keskustelusta vieläkään. Hän kertoi synnyttäneensä ensimmäisen ja viimeisen lapsensa 24-vuotiaana, kun oli aivan liian nuori. Se oli hänen mukaansa ratkaisu, joka on tehnyt hänen elämästään helvettiä, jolle ei näy loppua. Ensinnäkin lapsi pakotti hänet viettämään aikaansa kotona 24/7 ja päivän ainoa kohokohta oli käynti lähikioskissa kahvilla ja pullalla. Kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa kävivät töissä ja luulenko minä, että ne töiden jälkeen olisivat jaksaneet kyläillä tai ottaa vastaan vieraita. Nyt hän ei omien sanojensa mukaan mitään muuta odota niin paljon kuin sitä, että helvetti päättyy ja lapsi muuttaa pois kotoa. Kertoi nauraen kuinka hän on asian tehnyt selväksi myös lapselleen.

Olen oikeasti järkyttynyt. Olen kuvitellut, etten omaa äidillisiä ominaisuuksia, mutta kyllä niitä sittenkin on. Minähän olin 18-vuotias, mutta ei kotini seinät minua mitenkään vanginneet. Meillä kävi vieraita ja me käytiin vastavierailuilla. Aloitin myös lukion, kun tyttö oli noin 2-vuotias ja tapasin todella paljon ihmisiä. En kokenut jääneeni yksin. Aina oli vähintään joku, jolle soittaa. Jos päivän kohokohtani olisi ollut kahvi ja pulla lähikioskilla, olisin nauttinut niistä, koska joskus vaan on vaiheita, jolloin onni pitää ottaa pienistä asioista. En tietenkään päässyt bilettämään samalla tavalla kuin ikätoverini ja joskus muistan olleeni jopa turhautunut, kun lapsenvahtia jollekin illalle ei löytynytkään, mutta en koskaan pitänyt tytärtäni syyllisenä siihen. Näinhän kävi kuitenkin vain niinä kertoina, kun se lapsenvahti olisi pitänyt saada nyt heti justiinsa. Tunnen itseni kyllä petetyksi, koska ajattelin aina, että minulle jää kyllä aikaa bilettämiseen, kunhan lapsi kasvaa. Tyttö kasvoi, minä myös. Bilettäminen ei enää kiinnosta.

Yritin suhteuttaa hänen koko elämäni on pilalla näkemystään, mutta en ihan onnistunut. Pyysin häntä miettimään sitä, että naisen odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta. Hänellä on yksi lapsi, josta hän on velvollinen pitämään huolta 18 vuotta. Minun matikkapääni mukaan se tarkoittaa, että hänelle jää noin 60 vuotta aikaa elää vain itselleen, jolloin hän sai viettää lapsensa kanssa vain neljäsosan elämästään. Olin niin väärässä, koska hänen elämänsä on ollut niin helvettiä, että kuolee varmasti nuorena eikä ehdi nauttimaan mistään.

Olen onnellinen lapsen puolesta, koska kohta hän on siinä iässä, että oikeasti pääsee pois kotoaan. On mahtanut olla järkyttävää kasvaa äidin kanssa, joka on jokaisessa käänteessä muistanut mainita, että lapsi on pelkästään riesa ja pilannut äidin elämän. Sen on täytynyt jättää lapseen melkoisia arpia.

Olen myös onnellinen siitä, että laiskana sunnuntaina me löydetään tyttäremme kanssa toisistamme vieläkin  vain iloa. Ollaanhan mekin joskus riidelty jostain, mutta ainakaan hänen ei ole koskaan tarvinnut miettiä hetkeäkään sitä, onko tervetullut kotiin ja häiritseekö mahdollisesti äitiään. Sinne meni minun vaaleanpunaiset lasini siitä, että kaikki äidit rakastavat lapsiaan ehdoitta. Nekin, jotka omaavat äidillisiä vaistoja vain vähän. Ahdistaa.

K niin kuin kukaan meistä ei ole kokonaan paha

Siunaustilaisuudesta alkaa olla sen verran aikaa, että saan ehkä muotoiltua sen herättämistä ajatuksista järkeviä lauseita. Perjantaina se ei vielä olisi onnistunut. Olinhan nähnyt aaveenkin.

Me olimme siis siinä uskossa, että tyttären isänäiti on kuollut. Näin meille oli isä kertonut enkä ollut ymmärtänyt epäillä myös sitä tietoa vääräksi. Eihän kukaan oikeasti pilaile toisen kuolemalla eikä varsinkaan oman äitinsä kuolemalla. Äiti ei siis ollut kuollut. Siellä hän istui saattoväen joukossa mustissaan ja olisi ollut iloinen näkemisestäni ellei olisi ollut niin surullinen. Tai en minä tiedä hänen todellisista tunnetiloistaan, koska nähdessään minut hän ryntäsi itkien halaamaan minua eikä meinannut päästää irti ja varmisteli useaan kertaan, että olenhan minä se Neo. Ehkä ne olivat ilonkyyneleitä. Lapsenlastaan hän ei valitettavasti muistanut.

Todellisuudessa oli siis käynyt niin, että äidillä oli sen verran suuria mielenterveyden ongelmia, että oli joutunut hoitolaitokseen. En koskaan saa tietää, miksi tyttäreni isä oli sitä mieltä, että lapsen paras on olla tietämättä isoäidistään mitään, koska hän ei ole mieleltään terve. Osaisin päätellä ihan itse, jos nyt elettäisiin vaikkapa 50-lukua. Nykyään kuitenkin on huomattu, että mielenterveyden ongelmat eivät vie kenenkään ihmisyyttä tai ihmisoikeuksia. Joka tapauksessa, kun "menetimme" yhden ihmisen, saimme tilalle 7 uutta vallan ihanaa ihmistä.

Olin itse asiassa ajatellut, että en osallistu siunaustilaisuuteen lainkaan vaan toimin pelkästään kuljettajan ominaisuudessa tyttärelle. Suru-uutisen ja siunaustilaisuuden välisenä aikana kuitenkin aloin nähdä jälleen niitä painajaisia ja aina silloin tällöin hänen olemuksensa muka seikkaili väkijoukossa tai pimeällä kadulla. Päätin, että minun on osallistuttava tilaisuuteen ja tehtävä sopu itseni kanssa. Uskallan jopa väittää, että hän ei enää tule painajaisiini. Siunaustilaisuus ja hänen sukulaisiensa kanssa vietetty aika pakotti minut muistelemaan myös hänen hyviä piirteitään. Se oli tärkeää sekä sukulaisille että minulle itselleni, että niitä sittenkin oli olemassa - ainakin joskus. Kukaan meistä ei ole kokonaan paha.

K niin kuin katumus

Suomi24:lla pohditaan nyt sitä, voiko ystävällisyyttä katua. Koko juttu on saanut alkunsa Positiivareiden ajatusten aamiaisesta, jossa on tällä kertaa sanottu seuraavasti:

Saatat katua, että olet avannut suusi. Tai sitä, että olet jäänyt tai lähtenyt, voittanut tai hävinnyt, tai heittänyt hukkaan niin paljon. Elämän varrella huomaat kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse katua olleesi ystävällinen.

Aloittaja kertoo katuneensa sitä, että otti tuttavan luokseen asumaan tilapäisesti ja koska tuttava ei ollut osannut arvostaa elettä aloittajan toivomalla tavalla, niin häntä kaduttaa, että koskaan edes tarjosi apuaan. Toisin sanoen hän odotti varmaan saavansa kultaa ja kunniaa, mutta saikin vain tyytymätöntä nurinaa ja seläntakana haukkumista. Omien sanojensa mukaan, hän auttoi turhaan. Ymmärrän tuskan, mutta...

Tästä paljastuu raadollisesti se fakta, että ihmiset harvoin tekevät hyviä tekoja ja ovat ystävällisiä toisille puhtaasta auttamisenhalusta ja hyväsydämisyydestä. Taustalla on aina jokin itsekäs motiivi. Joillekin riittää se, että voi itse mielessään nostaa itseään ylöspäin, koska teki hyvän teon. Toiset kaipaavat vuolaita kiitoksia. Kolmannet vastapalveluksia. Ihmiset ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja jos odotettu hyöty jää saamatta koemme, että meitä on käytetty hyväksi ja katkeroidumme. Katkeroituminen johtaa usein hyvityksen hakemiseen tavalla tai toisella. Ehkä keskustelun avauksen tehnyt henkilö sai hyvityksensä kirjoittamalla asiasta keskustelupalstalle. Ehkä hän tarvitsi vahvistusta sille, että oli tehnyt oikein ja että on myös oikein tuntea katumusta, pettymystä ja vihaa häntä väärin kohdellutta tuttavaa kohtaan. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa eikä kukaan niitä voi kieltää, mutta jos kovin pitkäksi aikaa jää makoilemaan niihin huonoihin fiiliksiin ei aiheuta pahaa oloa muuta kuin itselleen.

Olen tämän keskustelun myötä käynyt elämääni läpi ja yrittänyt suurennuslasin avulla etsiä tilanteita, joissa olisin katunut sitä, että olen auttanut jotain avuntarvitsijaa. Joko en ole auttanut ketään tai sitten kaikki ovat osanneet olla kiitollisia saamastaan avusta, koska en vain pysty löytämään tilannetta, jossa olisin avuliaisuuttani joutunut katumaan. Tai sitten olisin kuitenkin katunut enemmän sitä, että en olisi auttanut. Vai voisiko sittenkin olla niin, että ystävällisyyttä ei vaan tarvitse katua. Tilanteita, joissa olen hetkellisesti katunut omaa sinisilmäisyyttäni, pystyn kyllä löytämään, mutta se ei ole sama asia. Ehkä katumista ei vaan ole tehty mua varten, koska olen iloinen siitä, että jaksan pohjimmiltani aina luottaa ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tai ainakin siihen amerikkalaiseen malliin yksilöön sidotusti kunnes toisin todistetaan.

Mitä asioita sinä kadut? Onko ystävällisyys yksi katumuksen aiheistasi?

K niin kuin kotikoomikko

Olen tänään ollut vähällä repeillä nauruun jopa kesken luennon. Joka kerta kun olen muistanut aamuisen keskustelun teinineidin kanssa, niin on ollut lähellä tapahtua. Nyt onneksi enää hymyilyttää vinosti.

Aamulla heräsin kuudelta siihen, että jälkikasvu metelöi jotain. Kun nousin katsomaan mistä oli kysymys, neiti ilmoitti olevansa lähdössä seitsemältä alkavaan spinningiin. Miten meidän unikeko voi olla menossa siihen aikaan yhtään mihinkään? Tai miten siinä ikinä kävi niin, että suustani pääsi seuraavanlainen lausahdus: "Oota, mä tuun kanssa." Siis oikeasti kuuden jälkeen aamulla tämä ei todellakaan ole tavallista meidän perheessä. Toivottavasti tästä ei tule tapaa.

Ai se naurukohtaus? Kun tultiin kotiin ja laittauduin valmiiksi luennolle, niin tyttönen höpötteli mulle niitä näitä. Yhtäkkiä hän muisti, että hänellä on huomenna treenit rainerin kanssa ja sanoi:

Hikoilla saa, mutta haittaakse jos kuolaa?

Olin illalla esitellyt heidät toisilleen, kun käväistiin yhdessä jumpalla. Ilmeisesti raineri miellytti teinitytön(kin) silmää.

Kuva epärehellisin keinoin varastettu

ystävän fb-seinältä.

K niin kuin kaikenlaista

Elämänrytmin muutos
Mulle tuottaa vaikeuksia sopeutua tähän tietynlaiseen joutilaisuuteen, kun opintovapaa alkoi. Olen täysin valmis allekirjoittamaan ehkä Julien de La Mettrien väitteen siitä, että ihmisen aivot tuottavat ajatuksia kuin munuaiset virtsaa. Onhan se kiva, että on paljon ajattelemisen aihetta, mutta jostain olisi kiva saada myös kunnolla kiinni. Ihan senkin takia, että blogiin on vaikea saada täytettä, kun ajatukset menee jotenkin tähän rataan:
- ulkona on harmaata ja sateista
- auton määräaikaishuolto pitäisi varata
- tuleeko sähkö töpselistä?
- hän oli muuten tosi kiva ihminen
- miksi Elop haluaa aina ampua kaikki Nokian uudet tuotteet alas jo ennen kuin ne on kunnolla syntyneetkään?
- mitenkähän teinin opinnot edistyy?
- koulun pihalla kasvoi omenapuita
- tuleeko vesi hanasta?
- maksoinkohan jo kaikki laskut?
- mitähän sillekin kaverille kuuluu
Saitteko jo kuvan. Ne on irrallisia eikä liity mitenkään toisiinsa.

Otsikointikateus

Joskus mulla iskee otsikointikateus. Tuolla sivupalkissa oleva lista muista hyvistä huomioista sen kuin kasvaa ja samalla siellä vilisee toinen toistaan kekseliäämpiä otsikoita. Näin törmään itse siihen, että oma otsikointini menee samaan malliin ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti aina: A niin kuin..., B niin kuin..., C niin kuin... etc. Luulen, että ymmärrät pointin, jos vertaat tätä otsikointityyliä esimerkiksi Oharin partsin Kaloria, kaloria ovat helmeni minun tai Kasbachin Taistelevat passiot -otsikointeihin. Väliotsikointi ei ole ollenkaan sama juttu, vaikka joskus olen sitäkin harrastanut saadakseni tekstin helpommin luettavaksi kokonaisuudeksi ja pilkottua asioita pienempiin osiin. Mutta ehkä yritän tyytyä siihen, mitä mulla on. Varsinkin, kun tällä tyylillä otsikointi ei ole suuremmin tuottanut päänvaivaa. Aina voi kirjoittaa ensin ja katsoa sitten, minkä sanan valitsee otsikoksi.

Miksi kukaan ei tunne mua enää?
Käväisin eilen ensikertaa kesän jälkeen koulun ruokalassa syömässä. Ruokalan kassatäti, jonka kanssa olen aina jäänyt suustani kiinni kaikenlaisista asioista vain katsoi pitkään ja sanoi kaksseitkyt. Ruoan hinta on siis noussut kesän aikana 30 senttiä. Sillä sai 3 kalapyörykkää enemmän kuin viime lukuvuonna. (Huomaatteko, eksyin aiheesta - taas). Kun myöhemmin palasi kahville ravintolaan, hän näytti kokevan jälleennäkemisen riemun ja juteltiin ihan kuten keväälläkin.
Opiskelijakaverit, joiden kanssa tein viime keväänä moniakin yhteisiä ryhmätöitä ei tunnistaneet mua ja mutisivat lopulta jotain vaaleasta pitkästä ja kiharasta tukasta, joka hämää. Niin mulla on menossa jo toinen pidennys. Olen koukussa. Mutta miten muka joku hiusten pituus voi muuttaa niin paljon, varsinkin kun ne oli eilenkin kiinni.
Treenit rainerin kanssa eivät myöskään meinanneet alkaa, kun raineri kuljeskeli eksyneen näköisenä lämmittelylaitealueella. Hänet piti erikseen kutsua luo. Ehkä myöhemmin treenien aikana tullut lausahdus kertoo jotain hänen hämmennyksestään: olet laihtunut, vaihtanut sukunimeä ja avioeronnut, alkanut leppoistamisen, sun tukka on kasvanut vaikkei se ammatin huomioonottaen ole sun oma ja mitä muuta? Niin, mitä muuta vielä pitäisi olla. Kyllä tässä on mun mielestä muutoksia ihan tarpeeksi itsellekin yhdellä kertaa.

Yritän koota ajatukseni ja saada edes jonkun ajatuksen reunasta kiinni. No, ainakin ensi viikolla. Nyt elän hetkessä tai syön keksin.

K niin kuin kiitollinen

Muuttolintu  Salaa Onnellinen -blogista  antoi tunnustuksen, joka olisi tarkoitus kierrättää eteenpäin. Laita hyvä kiertämään on hieno periaate, joten enpä jemmaile sitä tämän kauempaa. Kiitos Muuttolintu.

Säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it-lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It –lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin. 

Säännöt ovat tällä kertaa kovin helppoja toteuttaa, joten toteutan jokaisen. Kiitän, jaan, liitän ja olen iloinen.

Lempiblogeja on kylläkin hirmuisesti enemmän kuin 5, mutta tällä kertaa tunnustus lähtee seuraaville viidelle bloggaajalle. Nollavaimon paluu, Termostaattori, Enimmäkseen Harmiton, Solmukohtia ja Ajatusmurusia -blogien kirjoittajille. Käyn teille kaikille asiasta vielä huutelemassa illalla, mutta saa tämän täältä poimia aikaisemminkin.

K niin kuin kengät, kärsivällisyys & kampaus

Olen tänään oppinut monen monta juttua, jotka minun olisi toisaalta jo pitänyt tietää. Tänään luomani tulevaisuuden säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Kun tiedät, että päivä sisältää paljon seisomista ja kävelemistä, älä laita uusimpia asuun sopivia kenkiä jalkaasi. Älä tee sitä, vaikka ne näyttäisivät kuinka kivoilta. Olen varma, että myös ne paljon mukavammat pistokkaat olisi näyttäneet hyviltä.
2. Älä ikinä lupaa teinitytölle, että on okei, jos hän ei olekaan tasan sovittuna aikana treffipaikalla. Olen varma, että kaikilla teinitytöillä virtaa hitunen espanjalaisverta suonissaan eivätkä he siksi kykene ymmärtämään määrettä "vähän myöhässä". Kun hän on jo kolme varttia myöhässä ja soitat hänelle, niin matka kestää vähintään vielä toiset kolme varttia. Olisit voinut sinä aikana käydä, vaikka ravintolassa syömässä, ellet olisi äiti-ihminen. Äiti ihmiset odottaa vatsa kurnien arvon tyttärensä saapumista. Ja sitten ne odottaa myös, että tyttärestä saadaan valokuva, jossa suu on kiinni ja silmät auki.
3. Mitä tutumpi kampaaja, sitä enemmän teillä on erimielisyyksiä siitä, millainen kampaus sopii tulevaan passikuvaasi. Etenkin jos olet myös itse kampaaja. Toisen on ymmärrettävä, että kyseinen kuva tulee myös ajokorttiin, jonka kanssa joutuu elämään pahimmassa tapauksessa vuoteen 2047 saakka.  Toisen on puolestaan ymmärrettävä, että kampaaja ei voi päästää kampaamosta ulos sellaista kampausta, jota ei kehtaa tunnustaa tehneensä. Toinen ei halua tehdä liian kasarimaista otsaa ja toinen ei halua liian 2010-lukua. Onneksi lopulta löydettiin se välimuoto, joka ei ollut tekijän mielestä liian kasaria eikä kammattavan mielestä mikään aurinkolippa.
4. Varaudu jonottamaan poliisin lupapalveluissa seisten epämukavilla kengilläsi lähes tunnin, koska kaikki istumapaikat on varattu ja koska et pysty enää liikkumaan tarpeeksi nopeasti varataksesi vapautuvaa paikkaa. Valitse oikeasti seuraavalla kerralla viisaammin, koska kenkäongelman vuoksi jäi asioita vielä hoitamattakin. Ei olisi enää voinut vähempää kiinnostaa, vaikka meidän oveen ei ikinä vaihdettaisikaan virallista sukunimeä.

Jännitysellä odotan, mitä rakkoni tuumivat huomisesta työpäivästä.

Jotkut kengät on oikeasti tarkoitettu vain makuuhuonekäyttöön. Missä se sukupuolipihtailija silloin on, kun sitä oikeasti tarvittaisiin?

K niin kuin kroonisesti kipeät

Naisilla vaikuttaisi olevan valtava hoivavietti, jonka voimalla he uskovat parantavansa kenet tahansa. Olen todistanut tätä ilmiötä itse lähipiirissä, mutta myös keskustelupalstoilta löysin uskonvahvistusta asialle. Olen saattanut hetken aikaa uskoa parantavaan voimaani itsekin, mutta olen onneksi päässyt yli sellaisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista.

Ensimmäinen tapaus kertoo, että hänen miehensä on välinpitämätön ja suuttuu helposti aivan mitättömistä asioista. Kuitenkin kännissä mies on niin ihana, kun puhuu naimisiinmenosta ja lapsien hankkimisestakin. Nyt hän sitten miettii, että miten saisi miehensä yrittämään enemmän. Näyttäisi siltä, että juottamalla tälle lisää vaikkapa olutta. Jos kerran mies on kännissä kiva, niin kannattaa pitää huoli siitä, että tämä on sitä koko ajan. Varsinkin silloin, kun vielä syntymättömät lapset ovat pieniä, niin ei jää sitten lapsille ikävää kuvaa aina vihaisesta isästä.

Tälle käytökselle nainen oli löytänyt selityksen miehen lapsuudesta, jossa miehen äiti on ollut ja on edelleen kova paapomaan perheen miehiä ja isä taas on helposti ärtyvää ja kovin ankaraa sorttia. Eihän aikuiselta mieheltä voi odottaa, että käyttäytyisi kuten aikuinen, jos lapsena on ollut vaikeaa. Ei tietenkään voi.

Toinen huokailee sitä, että hänen miehensä syyttää häntä pettämisestä koko ajan ja vaatii tunnustusta jostain mitä hän ei ole tehnyt. Ellei tunnustusta tule, mies jättää hänet. Ehkä hänkin pääsisi helpoimmalla, kun joka kerta vain tunnustaisi pettävänsä. Jos on esimerkiksi ollut yksin kotona koko päivän, niin ainahan voi sanoa ottaneensa postinjakajan kanssa pikaiset. Tosin kokemuksesta tiedän, että vaikka tunnustuksen muotoilisi miten sarkastiseksi, se ei saa toista havahtumaan todellisuuteen. Mutta ainakin sillä saa sen jankutuksen loppumaan ennen seuraavaa kertaa. Jättäähän se tietenkin myös tässä tapauksessa, mutta aivan yhtä tosissaan kuin jos ei tunnusta.

Tämä mies oli saanut naiseltaan diagnoosin epäluuloinen persoonallisuushäiriö. Saattaa olla, että diagnoosi on jopa oikea ja tästä syystä myös tätä miestä tulee ymmärtää. Mitä siitä jos jonkun ajan kuluttua nainen huomaa katkoneensa välit jopa vanhempiinsa, koska saattaahan olla, että kaikki paha tapahtuu vanhempien siunauksella. Olisihan se nyt loogistakin, kun samat vanhemmat ovat jo kasvattaneet lapsestaan epäluotettavuuden perikuvan.

Mietintämyssyyn joutui se, että hakevatko naiset diagnosoimalla miehensä hyviä selityksiä ystävilleen, miksi eivät jätä miestään? Vai onko ajatuksena se, että kun diagnoosi löytyy, niin sairaus voidaan parantaa? Yllä olevat esimerkit vain taitavat olla varsin kroonista lajia eikä edes kuolemaan johtavia - paitsi ehkä kumppanin kuolemaan. 

Sitä paitsi yleisesti tuntuu olevan vallalla sellainen käsitys, että sairasta ihmistä ei saisi jättää. Nopeasti ajateltuna se tuntuu itsestäkin moraalisesti varsin pitävältä väitteeltä. Mutta kuinka pitkälle pitää sietää sitä, että tulee sairauden varjolla kohdelluksi itse ala-arvoisen huonosti? Viekö sairaus mennessään myös velvollisuuden toimia itse oikeudenmukaisesti, kunnioittavasti ja moraalisesti?

Mun mielestä kumppanin sairaus on sittenkin aika huono tekosyy jatkaa suhdetta, jossa itse on koko ajan kärsijän roolissa. Se oksennusämpäri, johon kaikki paha olo syljetään. Mitä mieltä sinä olet? Mihin se raja pitäisi vetää?

K niin kuin kritiikki

Puhuttiin rakkaan ystävän kanssa siitä, mitä lausahdus "oon mitä oon" tekee parisuhteelle. Pähkinänkuoressa tulin siihen tulokseen, että ennemmin tai myöhemmin sillä varmistaa, että on parisuhteeton. Se on rumin ja kaiken lisäksi tyhmin sammakko, mitä voi suustaan päästää.

Tunnustan, että olen itsekin käyttänyt sitä. Se on äärettömän tehokas keskustelun- ja kehityksentappaja. Se on myös viimeisen päälle tehokas tapa sanoa toiselle, että vikise mitä vikiset, mutta mua ei vois vähempää kiinnostaa, mitä sä oot mieltä. Se taipuu myös muotoon ajattele mitä ajattelet, mutta tässä suhteessa vain toinen meistä voi olla tärkeä - ja se toinen olen minä! Jos lausahdus pääsee omasta suustani, tarkoitan nimenomaan sitä, että musta on tullut välinpitämätön. On tultu tilanteeseen, jossa ei enää kiinnosta nähdä pienintäkään vaivaa parisuhteen hyväksi.

Toisaalta lausahdus saattaa lipsahtaa suusta myös silloin, jos koen itseni uhatuksi suhteessa. Siitä on tullut keino suojella omaa minuutta ja identiteettiä. Olipa tarve itsensä suojeluun todellinen tai ei, se on merkki siitä, että suhteessa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Jos kokee olemisensa uhatuksi, ajautuu puolustuskannalle eikä ole vastaanottavainen pienimmällekään kritiikille. Ei edes silloin, vaikka se olisi esitetty hyvässä hengessä.

Osittain lausahduksen pesiytyminen sanavarastoon johtuu myös siitä, että ainakin mut on kasvatettu siihen, että mulla on oikeus olla oma itseni eikä mun tarvitse alistua toisten tahtoon. Kukaan ei muistanut riittävästi korostaa sitä, että palautetta voi silti kuunnella, maistella ja tunnustella eikä ainoa oikea vastaus kritiikkiin ole vetäytyä kuoreensa tai nostaa piikkejä pystyyn. Tarkoitus ei myöskään ole, että aina mukautuu toisen toiveisiin kyseenalaistamatta niitä yhtään. En edelleenkään kysy kuinka korkealle, jos joku pyytää minua hyppäämään. En luultavasti edes hyppää, ellei edessä satu olemaan ojaa, joka on ylitettävä. Mutta pysähdyn varmasti miettimään, oliko toisen sanoissa jotain, mistä voisi olla hyötyä omalle hyvinvoinnille tai kehitykselle.

Tottakai paljon on kiinni myös siitä, kuinka esimerkiksi toisen käyttäytymiseen liittyvä asia esitetään. Kysymyslauseen muotoon asetettu kritiikki aktivoi toisen miettimään vastausta sen sijaan, että se olisi automaattinen "mä oon mä enkä muuksi muutu s***ana!". Joten ei tässä nyt ketään ole tarkoitus päästää helpolla. Jos saa usein vastaukseksi kyseisen lausahduksen, voi ehkä olla tarpeen tarkistaa omaa viestintätapaansa.

Pääseekö oon mikä oon sammakko koskaan sinun suustasi? Jos voisit muotoilla sen toisin, mitä sillä oikeasti tarkoitat?

K niin kuin konkari

Olen päättänyt kirjoittaa elämäni ensimmäisen treffi-ilmoituksen. Tosin vain ennaltaehkäisevässä mielessä, koska kaikkialla vaikuttaa olevan trendinä, että treffi-ilmoitukset eivät tuota tulosta. Naisilla kuulemma on suuremmat mahdollisuudet saada vastauksia kuin miehillä. No wonder why? (Katso kuva)

Haluatko nähdä omalla vastuulla lisää?

Ajattelin siis ottaa oppia konkareilta, mutta kuinka kävikään. En edes päässyt katsomaan naisten vastaavia ilmoituksia, koska katseeni nauliutui otsikon kiimaista naista vailla kuvaan. Seuraavaksi huomio kiinnittyi siihen tosiasiaan, ettei yhdelläkään näistä miehistä ole oikeinkirjoituksesta tietoakaan. Puhumattakaan siitä, että ovat joko yksinäisiä (annakkona säälistä etes seuraa) tai varattuja ja seksinkipeitä. Nimenomaan siis sekä varattuja että seksinnälkäisiä.

Jään sittenkin miettimään, että josko en kuitenkaan kirjoittaisi sitä treffi-ilmoitusta blogiini.

K niin kuin kuoliaaksi kiusattu

*syvä huokaus*

Blogiin on tultu niin moneen kertaa hakulauseella Onko Enkeli-Elisa totta, ennen tämän päiväistä Hesarin artikkelia, että jotenkin koen aiheelliseksi sanoa pari sanaa. Ei, en ole lukenut kyseistä artikkelia, joten en tiedä kaikkia skeptisen mielen tuottamia kysymyksiäkään. Mun ei edes tarvitse tietää, koska Enkeli-Elisa on totta tuhansille kiusatuille lapsille ja heidän vanhemmilleen, jotka ovat saaneet voimaa ja elämänhalua siitä, että tarina on tuotu julkisuuteen. Näin ollen mulle on aivan sama onko tarina faktaa vai fiktiota.

Ymmärsin Enkeli-Elisan naamakirjasivulta, että suurin epäilys olisi herännyt siitä, että Elisan vanhemmat eivät suostu tulemaan julkisuuteen. Ei edes nimettömänä tai siten, että kaikki tunnisteet on poistettu. Se saattaa olla todiste tarinan kuvitteellisuudesta, mutta toisaalta jos mun lapseni olisi riistänyt itseltään hengen sen vuoksi, että häntä on kiusattu koulussa, pysyisin itsekin visusti poissa kuvioista myös nimettömänä. Ei mun tarvitsisi todistella koko maailmalle, että lapseni kuoli koulukiusaamisen seurauksena oman käden kautta. Siinä todellisuudessa olisi jo ihan tarpeeksi. En mä ainakaan luottaisi toimittajien lupauksiin anonymiteetista pätkän vertaa. Toimittajat ei ole se ammattiryhmä, joka muutenkaan nauttii suurinta luottamustani.

Toimittajan tehtävänä on tietenkin tuoda esiin epäkohtia, joten hän on tehnyt vain työtään. Toisaalta joissakin asioissa totuuden julki tuominen on tärkeämpää kuin toisten. Minttu Vettenterän kirjoittama tarina on surullisen monelle arkipäivää. Koulukiusaaminen vahingoittaa hyvin monia nuoria tavalla tai toisella. Kaikki eivät päädy Elisan ratkaisuun, mutta ellei asiaan oikeasti puututa, niitäkin tulee lisää. Vaikka kiusattu jäisikin henkiin, niitä kiusaamisen aiheuttamia traumoja ei pitäisi kenenkään aliarvioida.

Luin hetkisen epäilijöiden kirjoituksia ja kommentteja naamakirjassa. Välillä tuli samanlainen olo kuin jonkin keskustelupalstan aiheita lukiessa. Aina joukossa on niitä, jotka uskovat maailman olevan kaikin puolin hyvä ja aloituksen olevan pelkkä provo. Vaikka maailmaa katsoisi vaaleanpunaisten lasien läpi, niin pahoja asioita tapahtuu, vaikka niitä kuinka väittäisi provoksi. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin voi myös olla kirjoittamatta mitään ja työntää päänsä pensaaseen. Mutta eihän he voi, kun Minttu sillä tavalla käärii hurjat rahat (ei muuten kääri) kirjastaan ja on mahdollista, että he ovat surreet aivan turhaan Enkeli-Elisan puolesta. Mun mielestä yksikään asian puolesta vuodatettu kyynel ei ole ollut turha. Enkeli-Elisan tarina on herättänyt niin paljon keskustelua, että tällä tavoin tärkeä asia on saanut sen ansaitseman huomion.

Olen ollut vaistoavani puolustuskannalle joutumista. Ehkä jopa syystäkin. Itsekin voisin loukkaantua siitä, että itselleni tärkeää asiaa epäiltäisiin feikiksi. Toisaalta on aivan sama, vaikka osa saadusta huomiosta olisi  negatiivistakin. Pääasia on, että pysytään otsikoissa. Vain siten aihe saa ansaitsemansa huomion eikä herätä vain yksisilmäistä keskustelua.

Toivotan silti voimia Mintulle, joka on joutunut ikävään tilanteeseen. Alkujaan pienestä lumipallosta kasvoi lumivyöry, joka on ehkä kovin paljon yhden ihmisen kannettavaksi. Toivottavasti yksi lehtijuttu ei onnistu pilaamaan hänen ansaitsemaansa lomaa perheensä ja lastensa kanssa.

Kuva

K niin kuin kiire

Olen joskus kuullut, että kiireessä ei synny kuin kusipäisiä kakaroita. Luultavasti se pätee täysin myös blogiteksteihin. Kesän ja töihin paluun kunniaksi annan itselleni enemmän siimaa. Uskon jo, että musta sittenkin oli teksti per päivä tahtiin vielä. Nyt kun olen todistanut sen itselleni, voin hyvillä mielin ottaa "kesälomaa" blogista ja palata normaaliin rytmiin, kun opintovapaa jatkuu. Loman kunniaksi en tee mitään kiveen hakattuja lupauksia julkaisutahdista. Saattaa olla, että kirjoitan pari kolme kertaa viikossa. Saattaa olla, että saan aikaiseksi vain yhden tekstin per viikko. Se jää nähtäväksi.

PS. Nauttikaa kesästä. Ootte ihan parhaita lukijoita, kanssabloggareita ja kommentoijia kaikki! Koska muun muassa...

K niin kuin kerjäläiset

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten rankkaa romanikerjäläisillä voi Suomessa olla? Mitä kaikkea sontaa he joutuvat kestämään meiltä? Siitä on nyt valmistunut oikein tutkimuskin ja mun melkein käy sääliksi heitä, kun heillä on niin rankkaa. He ansaitsevat kerjäämällä Suomessa päivässä saman kuin saisivat Romaniassa kuukaudessa.

En kovin mielelläni ole samaa kansaa nuoren suomalaisen tytön kanssa, joka vetää housunsa alas ja virtsaa kerjäläisen viereen. En myöskään ymmärrä sen vanhemman naisen ajatuksenjuoksua, joka on tarjonnut romanimiehelle hierojan paikkaa esittelemällä alapäätään (katso kuva - en edes vilauttais vaikka maksettais). Mutta ihan yhtä vähän mä ymmärrän sitä, että kehdataan valittaa rumista miehistä, pahasta ruuasta ja kylmäsydämisistä ihmisistä. Pakkoko sitä on tänne sitten tulla ansaitsemaan leipäänsä - kerjäämällä.

Katsotaanpas kuinka tässä nyt oikein voikaan käydä.

Ensimmäisessä kuvassa on Suomen oma resupetteri Mikko Leppilampi. Alemmassa kuvassa romanikerjäläismies. No ehkä oli hiukan puolueellinen valinta kerta Mikko on joskus äänestetty kuitenkin Suomen seksikkäimmäksi mieheksi, mutta you got my point. Ihan turha tulla väittämään, että on rankkaa ottaa rahaa vastaan niin rumilta miehiltä ja joutuu sitten vielä käyttämään ne rahansa pahaan ruokaan. Voi elämä, että näen punaista. (Epäilen että tekin näette, jos oikein tarkkaan katsotte ;D )

K niin kuin kaunis

Samantha Brick kirjoitti Daily Mail -lehteen jutun siitä, kuinka vaikeaa hänellä on, koska on kaunis. Jos mä nyt menisin sanomaan, että kuvat hänestä eivät saaneet aikaan mussa mitään WOW-elämystä (paitsi että mä haluan samanlaisen peilin kuin hänellä) tai että en tuntisi tarvetta tuhlata häneen jäätäviä katseita, niin sekin tulkittaisiin kateudeksi. No, en siis sano. Kunhan nyt heittelin ilmaan teoreettisia mahdollisuuksia omista ajatuksistani.

En mä väitä, etteikö olisi kiva, kun tuntematon lähettelee litroittain shampanjaa. Junalippukin olisi kiva saada seuraava maksaa tyylisesti. Mutta ei siitä nyt sentään kateellinen tarvitse olla. Mitä enemmän maksajalla on alkoholia veressään, sitä enemmän on myös shampanjaa tarjolla. Alkoholihan tunnetusti kaunistaa ainakin aamuun asti. Junaliput mä tilaan kuitenkin netistä, joten siihen pitäisi jo saada sellainen kotona olan takana kiikkuva maksaja.

Tarina osoittaa mulle pitkälti sen, että kaunis ei ehkä ihan aina ymmärrä, milloin kannattaisi pitää ajatukset omanaan.

K niin kuin kampaajalla

Mä koin tänään jotain uutta ja ihmeellistä. Kävin kampaajalla.

Mä tiedän, että se on ihan tavallista - suurin osa ihmisistä käy kampaajalla. Mutta ei se mulle ole sitä. Kuten ei sekään, että viime kerrasta oli yli 2 kuukautta. Mä olen tottunut siihen, että joku hoitaa työn, mutta ne ei tee mitään itsenäisiä päätöksiä. Ei tehnyt tämäkään, mutta ainakin ehdotteli kaikenlaisia kivoja pikku juttuja, jotka mä sitten hylkäsin. Pääasia oli, että edes ehdotti. Taidan alkaa oikeasti käymään jatkossakin vieraissa. Maksaahan se vähän enemmän (aika paljon enemmän, kun se kuuluu normaalisti työsuhteen etuihin), mutta on siitä kuitenkin muutama vuosi, kun on voinut olla oikeasti asiakkaan asemassa.

Parasta reissussa oli kuitenkin se, että mä voitin itseni. Kasvatusprojekti jatkuu.

Mikä oli paras asia, joka sulle sattui tänään?